Rakkauden välittäjä vai moraalinvartija : Narratiivinen tutkimus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeista perhe- ja seksuaalikysymysten äärellä

The research goal was to clarify how ministers in the Evangelical Lutheran Church of Finland construct their identities when they confront family and sexual issues, particularly as seen in their narrations about their work and the factors that influence their ways of working. The approach was a narrative one placing the emphases was on the internal story. The research material consisted of interviews of 19 ministers and the written biographies of 3 ministers who had also been interviewed. The data was analysed narratively (analysis of the narrations and a narrative analysis). The life stories were classified on the basis of the logic in each, and five different internal story types were created: the persons on the road to recovery, those within safe boundaries, those who had learnt to be critical, those with an obligation to help, and those who had grown to be open. In all of the story types was evidented a conflict between the ministry of the Church and the way it was adapted to the lives of individuals experiencing family and sexual issues. On one hand, this was a source of stress at work, but on the other, it offered a chance to create new images of ministers struggling with family and sexual issues. Life experience was found to be important when the study subjects interpreted and dealt with family and sexual issues. Those on the road to recovery felt that becoming a Christian and the personal recovery that faith had made possible had a significant impact on their personal lives. This healing effect of faith was also a strengthening factor for them when they dealt with family and sexual issues. Typically, they approached work situations by taking into account their faith and the type of psychological knowledge that was acceptable within the boundaries set by it. Those within safe boundaries worked within the limits prescribed by the revivalist movement that they had grown up in, from their childhood onwards, and their experiences in adulthood had even strengthened their commitment to the movement. Typically, they were keen to proclaim the views of the movement in public, but they were also prone to stay silent if and when felt those views would cause an uproar. Those who had learnt to be critical had previously been holistically committed to the views expressed by the Church in family and sexual matters. It was their experiences in life that had led them into conflict with the teachings of the Church. Their approach to work was one of ambivalence resulting from a conflict between their current and previous views, which was further exacerbated by their irresolution concerning how a minister should act in these situations. Those with an obligation to help questioned the church teachings marriage as the only family ideal. When they met various kinds of families and sexual identities, and also when they adopted the identity of a helper, the foundation of their ministerial identity was the Two Commandments of Love. Their work was burdened, however, by a fear of how the Church and the parishioners would take their teaching. Those who had grown to be open were more sure of themselves than the other groups. Years in the ministry as well as life-long experience had made them into persons who were following paths of their own. Openly critical of the views on family and sexual issues proclaimed by the Church, they were keen to present their personal convictions and were able to defend these publicly when necessary. Search words: Narrative research, internal story, minister, church, family, sexuality.

Ideological notions in public health care rationing : Case studies from Oregon, New Zealand and Finland

The purpose of this dissertation is to analyze and explicate the ideological content, which is often implicit, in the health care rationing discussion. The phrase "ideological content" refers to viewpoints and assumptions expressed in the rationing discussion that may be widespread and accepted, but without clear evidential support. The study method is philosophical text analysis. The study begins by exploring the literature from the 1970s that affects the present-day rationing discussion. Since ideological contents may have different emphases in realm of health care, three representative cases were studied. The first was a case study of the first and best-known rationing experiment in the American state of Oregon, namely, an experimental rationing plan within the public health program Medicaid, which is designed to provide care for the poor and underprivileged. The second was a study of the only national-level public priority setting that has been conducted in New Zealand. The third examined the Finnish Care Guarantee plan introduced in March 2005. The findings show that several problematic and scientifically mostly unproven concepts have remained largely uncontested in the debate about public health care rationing. Some of these notions already originated decades ago in studies that relied on outdated data or research paradigms. The problematic ideological contents have also been taken up from one publication into another, thereby affecting the rationing debate. The study suggests that before any new public health care rationing experiments are undertaken, these ideological factors should be properly examined, especially in order to avoid repetitious research and perhaps erroneous rationing decisions.

Power and Authority. Birgitta of Sweden and her Revelations

In the High Middle Ages female saints were customarily noble virgins. Thus, as a wife and a mother of eight children, the Swedish noble lady Birgitta (1302/3 1373) was an atypical candidate for sanctity. However, in 1391 she was canonized only 18 years after her death and became a role model for many late medieval women, who were mothers and widows. The dissertation Power and Authority Birgitta of Sweden and Her Revelations investigates how Birgitta went about establishing her power and authority during the first ten years of her career as a living saint, in 1340 1349. It is written from the perspectives of gender, authority, and power. The sources consist of approximately seven hundred revelations, hagiographical texts and other medieval documents. This work concentrates on the interaction between Birgitta and her audience. During her lifetime Birgitta was already regarded as a holy woman, as a living saint. A living saint could be given no formal papal or other recognition, for one could never be certain about his or her future activities. Thus, the living saint needed an audience for whom to perform signs of sanctity. In this study particular attention is paid to situations within which the power relations between the living saint and her audience can be traced and are open to critical analysis. Situations of conflict that arose in Birgitta s life are especially fruitful for this purpose. During the Middle Ages, institutional power and authority were exclusively in the hands of secular male leaders and churchmen. In this work it is argued, however, that Birgitta used different kinds of power than men. It is evident that she exercized influence on lay people as well as on secular and clerical authorities. The second, third, and fourth chapter of this study examine the beginning of Birgitta s career as a visionary, what factors and influences lay behind it, and what kind of roles they played in establishing her religious authority. The fifth, sixth, and seventh chapter concentrate on Birgitta s exercising of power in specific situations during her time in Sweden until she left on a pilgrimage to Rome in 1349. The central question is how she exercised power with different people. As a result, this book will offer a narrative of Birgitta s social interactions in Sweden seen from the perspectives of power and authority. Along with the concept of power, authority is a key issue. By definition, one who has power also has authority but a person who does not have official power can, nevertheless, have authority. Authority in action is defined here as meaning that a person was listened to. Birgitta acted both in situations of open conflict and where no conflict was evident. Her strategies included, for example, inducement, encouragement and flattery. In order to make people do as she felt was right she also threatened them openly with divine wrath. Sometimes she even used both positive persuasion and threats. Birgitta s power seems very similar to that of priests and ascetics. Common to all of them was that their power demanded interaction with other people and audiences. Because Birgitta did not have power and authority ex officio she had to persuade people to believe in her powers. She did this because she was convinced of her mission and sought to make people change their lives. In so doing, she moved from the domestic field to the public fields of religion and politics.

Pappi ja Raamattu : Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde Raamattuun

The Pastor and the Bible: Finnish Evangelical Lutheran Pastors Relationship with the Bible Since 1970s there has been extensive discussion in Finland about questions relating to the interpretation of the Bible. The themes of this discussion have focused on the trustworthiness and authority of the Bible, and the discussion has attracted participation not only from representatives of the Evangelical Lutheran Church of Finland but also from representatives of the academic community. The discussion has resulted in extensive publication on the relation of postmodern theology to the Bible. Despite this debate and the texts that have been produced, there is little empirical data on how Evangelical Lutheran pastors with theological education view the Bible. In the present study, 22 pastors of the Evangelical Lutheran Church of Finland were interviewed about how they defined their relationship with the Bible. The interview material was analyzed by means of data-based content analysis. The analysis showed, first, that the pastors viewed the Bible as a mirror of the spiritual growth that they had experienced in the past. Second, the Bible was viewed as a source in the interpretation of matters of faith. The third theme concerned the pastors key experiences in their relationship with the authority of the Bible. The time periods that were significant in defining pastors spiritual growth and past perspective on the Bible included childhood, youth, the period of theological education, and the time spent as a pastor. In childhood, the Bible was part of the spiritual atmosphere of the home, and parents and grandparents made a crucial contribution to the child s emerging view of the Bible. In childhood, the Bible was essentially the Old Testament and its exciting stories. In youth, reading the Bible became more personal, and the teachings of Jesus began to take on a more central role. In youth, most of the interviewees had strong experiences of faith and began to view the Bible as an absolute and divine source of dogma. The period of theological studies meant a change in their relationship with the Bible and particularly, revelation of the human aspects of the Bible. These changes were associated with a deepening of belief in the Bible and also a painful crisis in questions related to the trustworthiness of the Bible. For many of the interviewees, their relationship with the Bible changed also when they started their work as pastors. When faced with a call to work as a pastor, the interviewees created a synthesis of the secure faith that they had experienced in their childhood and the more critical views with which they had become acquainted during their theological education. Pastorhood meant the beginning of public teaching of the Bible. The interviewees felt that, in this new role, they discovered again - but now in a deeper sense - the trustworthiness in the bible that they had experienced during their childhood. Based on the interviewees experiences during the periods mentioned above, five different interpretations were formed regarding how the interviewed pastors viewed their past relationship with the Bible. These interpretations were detachment from literal interpretation of the Bible (1), changes in their relationship with the Bible arising from experiences of faith (2), a slow process during which their relationship with the Bible became more human (3), overcoming hardships (4), and no change in their relationship with the Bible (5). In interpretations 1-3, the past was described as a linear development and journey towards a more coherent relationship with the Bible. Interpretations 4-5, in turn, reflected a desire to detach oneself from the perspectives of linear development and change and, instead, emphasize the immutable and process-like nature of one s relationship with the Bible. Concerning the Bible as a source in matters of faith, a conspicuous aspect of the interviews was that all pastors wanted to disconnect themselves from a fundamentalistic view of the Bible, regarding this as an intellectually dishonest relationship with the Bible. On the other hand, none of the interviewees supported a totally relativist view of the Bible. Instead, all interviewees regarded the Bible as a vital source for both them and the Evangelical Lutheran Church. Between the two poles of extremely fundamental and extremely relativistic views, four different categories of viewing the Bible emerged from the interviews: absolute truth (a), a book about the message of salvation (b), a book about holiness and generous love (c), and a source of inspiration (d). The views in categories (a) and (b) emphasized the divine nature of the Bible. According to the pastors who expressed these views, the Bible contains a clear and trustworthy message of God. The views in categories (c) and (d), in turn, emphasized the human aspects of the Bible. The pastors who expressed these views regarded the Bible as a collection of books that was born in a specific historical and cultural context and includes material characteristic to this time. Due to the time-bound nature of the Bible, each generation has to update its view of the Bible. The views in categories (c) and (d) arose from human reality. Comparisons of the views in the different categories indicated that despite their obvious differences, they also shared some common features. The views in categories (a) and (d) shared the common feature of absoluteness, which was seen in category (a) as an emphasis on dogmatism and in category (d) as an emphasis on rationalism. The views in categories (b) and (c), in turn, shared the common feature of a flexible and dynamic relationship with the Bible. The key experiences that appeared to characterize pastors relationship with the authority of the Bible were a joy that arises from self-evidence, awakening to confusion, fear of openness, falling back upon paradoxes, and new confidence. These experiences reveal the circular nature of the process that was common to all interviewees interpretation of their relationship with the Bible. That is, the interviewees experiences of their relationship with the Bible seem to go through a circular process that is activated again and again in new life events. It is like a journey from self-evidence towards critical questions and again back to new confidence. The interview material showed, hence, that relationship with the Bible are characterized by a process that involves experiences of trust, questioning and new trust. The present study brings out the multifaceted reality of pastors relationship with the Bible. The study breaks down contradictions between conservative and liberal views of the Bible by showing how representatives of these opposing poles share commonalities in their attitudes. The study points to a close association between an individual s life history and his or her relationship with the Bible, and lays the groundwork for future studies to investigate the relation between personality and view of the Bible.

Sangen ialo Rucous : Schwenckfeldiläisten rukouskirja Mikael Agricolan lähteenä

Sangen ialo Rucous. The prayer book of the Schwenckfeldiens as a source for Michael Agricola The significance of the prayer book published by the Finnish reformer Michael Agricola in the year of 1544 has not been comprehended enough among the prayer literature of the Reformation century. Especially in foreign research literature one of the era s most extensive and versatile prayer books has been practically disregarded. According to the prayer book, Agricola appears to be a traditionalist, who derives most of his source material from medieval and old church prayer books. The low number of the prayers from Evangelical prayer books is noteworthy. The study in hand examines Agricola s theology expressed in his translation work of the prayer book of the mystic spiritualistic Schwenckfeldien movement. The prayer book of the Schwenckdeldiens diverged from Lutheranism was called Bekantnus der sünden and it was composed around the year of 1526. Agricola is the only prayer book collector who has regarded it as necessary to add all the 45 prayers of the Schwenckfeldien prayer book and its introduction to his book. In the prayers containing the Schwenckfeldien communion theology and Christology Agricola has not changed the content of the text, apparently because he was not aware of the problems involved in the Schwenckfeldien theology. On a few occasions Agricola added points of view concerning the church, priesthood, preaching the Word and sacraments to his prayers, which the Schwenckfeldiens despised. From the ten additions four Agricola created himself, the rest he borrowed from Wolfgang Capito s prayer book. As a source Agricola used Capito s Latin prayer book together with the German text from Bekantnus. When looking at the studied material, Agricola does not turn out to be a creative translator. Even though he had a model for a less restricted translation in Wolfgang Capito s prayer book, he sticks to his habit of translating word by word. Because not even a good example has had a liberating effect on his translation principles, Agricola cannot be considered a theologically orientated writer. The translation of the Schwenckfeldien prayers Agricola starts with Capito s prayer book. Very soon he takes the Bekantnus alongside Capito s text and abandons the use of Capito s prayer book in the middle of the translation process. Comparing Agricola s translation with the two texts in different languages has made it possible to create the disposition theory described above. On the basis of the disposition theory it can be concluded that Agricola first worked out a precise plan for his prayer book. Then he translated prayers theme by theme using multiple sources at the same time. Later Agricola fixed the disposition, which does not seem to have a direct paragon. From the prayers of the Schwenckfeldien prayer book Agricola translated 26 texts using the Bekantnus as an only base, from Capito s prayer book he translated four texts and 17 texts he translated using the two basic texts simultaneously. In the previous studies, words and texts added by Agricola have been examined as one problem unit. In this study the additions have been placed into three different categories: additions consequential on tautological parataxis, specifying additions and additions significant to the content. Due to Agricola s meticulous translation techniques, there are so few additions. Agricola does not show his own creativity even in the additions significant to the content but uses there some complete sentences or word fragments from the other prayers he has translated. In the translations of the prayers there are some unique appearing words and the analysis of the translation work shed a new light on the background of their first literary appearance in Finnish. Agricola s linguistic abilities turned out to be great. In those prayers where Agricola uses both the German and Latin basic texts at the same time, the translation process is a very intensive twine made on the basis of the two sources.

4QMMT - The Problem of the Epilogue

The main focus of this study is the epilogue of 4QMMT (4QMiqsat Ma aseh ha-Torah), a text of obscure genre containing a halakhic section found in cave 4 at Qumran. In the official edition published in the series Discoveries of the Judaean Desert (DJD X), the extant document was divided by its editors, Elisha Qimron and John Strugnell, into three literary divisions: Section A) the calendar section representing a 364-day solar calendar, Section B) the halakhot, and Section C) an epilogue. The work begins with text critical inspection of the manuscripts containing text from the epilogue (mss 4Q397, 4Q398, and 4Q399). However, since the relationship of the epilogue to the other sections of the whole document 4QMMT is under investigation, the calendrical fragments (4Q327 and 4Q394 3-7, lines 1-3) and the halakhic section also receive some attention, albeit more limited and purpose oriented. In Ch. 2, after a transcription of the fragments of the epilogue, a synopsis is presented in order to evaluate the composite text of the DJD X edition in light of the evidence provided by the individual manuscripts. As a result, several critical comments are offered, and finally, an alternative arrangement of the fragments of the epilogue with an English translation. In the following chapter (Ch. 3), the diversity of the two main literary divisions, the halakhic section and the epilogue, is discussed, and it is demonstrated that the author(s) of 4QMMT adopted and adjusted the covenantal pattern known from biblical law collections, more specifically Deuteronomy. The question of the genre of 4QMMT is investigated in Ch. 4. The final chapter (Ch. 5) contains an analysis of the use of Scripture in the epilogue. In a close reading, both the explicit citations and the more subtle allusions are investigated in an attempt to trace the theology of the epilogue. The main emphases of the epilogue are covenantal faithfulness, repentance and return. The contents of the document reflect a grave concern for the purity of the cult in Jerusalem, and in the epilogue Deuteronomic language and expressions are used to convince the readers of the necessity of a reformation. The large number of late copies found in cave 4 at Qumran witness the significance of 4QMMT and the continuous importance of the Jerusalem Temple for the Qumran community.

Auktoriteetin ja järjen suhde Augustinuksen varhaisissa manikealaisvastaisissa teoksissa

Tutkielman tehtävänä on selvittää jumalallisen auktoriteetin (auctoritas divina) ja ihmisen järjen (ratio) välinen suhde Augustinuksen tietoteoriassa. Päälähteinä käytetään kolmea Augustinuksen varhaistuotannon manikealaisvastaista teosta De moribus ecclesiae catholicae et de moribus manichaeorum, De vera religione ja De utilitate credendi. Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi. Tutkimustehtävä sisältää alakysymyksiä: Kuinka käsitepari auktoriteetti - järki suhteutuu käsitepariin uskominen (credere) - ymmärtäminen (intellegere)? Mitkä ovat järjen kyvyt, rajat ja tehtävät? Mikä on auktoriteetin tehtävä ja miksi auktoriteetteja tarvitaan? Missä määrin päälähteiden välillä on eroja? Luvussa 2 tarkastellaan sitä uskonnollis-filosofista taustaa, jonka kautta Augustinuksen käsitys auktoriteetin ja järjen suhteesta tulee ymmärrettäväksi. Vaikka Augustinus liittyykin uskon ja ymmärryksen suhteen varhaiskristilliseen traditioon, ei hänen käsitystään voida ymmärtää irrallaan platonilaisesta ja uusplatonilaisesta tietoteoriasta. Augustinuksen tietoteoria muotoutui myös vastauksessa skeptisismiin ja manikealaiseen pseudo-rationalismiin. Pääluvuissa 3, 4 ja 5 käsitellään Augustinuksen käsitystä auktoriteetin ja järjen suhteesta siten, että kussakin pääluvussa keskitytään yhteen päälähteeseen. Loppukatsauksessa (luku 6) kootaan yhteen tutkimuksen tulokset. Augustinuksen klassisesta roomalaisesta kirjallisuudesta lanseeraama käsitepari auktoriteetti - järki liittyy läheisesti toiseen käsitepariin uskominen - ymmärtäminen. Usko perustuu auktoriteettiin ja ymmärrys järkeen. Niin kuin usko edeltää ymmärrystä (credo ut intelligam), samoin auktoriteetti edeltää uskoa. Mutta toisaalta myös ymmärrys edeltää uskoa siinä mielessä, että on ymmärrettävä auktoriteetin ilmoittamat väitelauseet, jotta usko tulisi mahdolliseksi. Tietyssä mielessä myös järki edeltää auktoriteettia, sillä järki arvioi, kuka on uskomisen arvoinen. Ilman auktoriteettiin perustuvaa uskoa ihminen kykenee järjen avulla tajuamaan ainakin yhden totuuden, nimittäin sen, että kaiken epäileminen on mahdotonta. Radikaaleinkin epäilijä on varma ainakin siitä totuudesta, että hän epäilee. Augustinus antaa toisinaan ymmärtää, että ilman auktoriteettia voidaan käsittää myös Jumalan olemassaolo. Toisinaan hän taas opettaa, että tieto Jumalan olemassaolosta perustuu jumalalliseen auktoriteettiin. Ihmisen järki on rajallinen kahdessa mielessä. Ensinnäkin se ei kykene saavuttamaan varmaa tietoa aistimaailman ajallisista asioista. Varma tieto eli ymmärrys kohdistuu vain ikuisiin ja intelligiibeleihin totuuksiin. Toiseksi ihmisen järki on osallinen syntiinlankeemuksesta niin, että totuuden tavoittaminen tulee lopulta mahdottomaksi ilman auktoriteettia. Jumalallinen auktoriteetti on Augustinuksen mukaan Kristuksessa, Raamatussa ja katolisessa kirkossa. Jumalallinen auktoriteetti ilmoittaa pelastushistorian totuudet, joiden kautta ihmisen mieli puhdistuu ja kykenee kohoamaan kohti ikuisia jumalallisia totuuksia. Jumalallisen auktoriteetin ilmoittamat ikuiset totuudet ovat luonteeltaan sellaisia, että niihin on ensin uskottava, jotta ne voitaisiin myöhemmin ymmärtää (credo, quod intelligam). Auktoriteetin tehtävä on johdattaa järkeen ja järjen tehtävä on johtaa ymmärrykseen. Teoksen päälähteet opettavat pääsääntöisesti samalla tavalla käsillä olevasta aiheesta. De moribuksessa painopiste on tosin muita selkeämmin rakkaudessa: rakkaus johtaa tietoteoreettiseen täyttymykseen. De vera religionessa on vahvimpana ajatus luonnollisesta jumalatuntemuksesta. De utilitate credendi keskittyy voimakkaimmin auktoriteettiuskon puolustamiseen. Päälähteiden painotuserot johtuvat niiden erilaisesta luonteesta.

Valkoisen talon kappalaiset : Yhdysvaltain presidentti-instituution viralliset puheet retorisena kansalaisuskontona

Tutkimuksen aihepiirinä on viimeaikaisen (1997-2004) Yhdysvaltain presidentti-instituution uskonnollinen retoriikka William J. Clintonin ja George W. Bushin virkakausina. Tutkimuksen tehtävä on selvittää, miten presidentti-instituutio hyödyntää uskonnollista retoriikkaa legimitaationa virallisissa poliittisissa linjanvetopuheissaan, kuten virkaanastujais- ja liittovaltion tila -puheissaan. Tutkimustehtävä jakautuu seuraaviin alakysymyksiin: 1) Millaisilla kansalaisuskonnollisilla käsityksillä ja keinoilla legimitaatiota yritetään tuottaa? 2) Ovatko kansalaisuskonnon keinot viimeaikaisten presidenttien keskeisintä työvälineistöä identifioinnissa ja erottautumisissa? 3) Ovatko kansalaisuskonnolliset teemat naturalisoituneet, luonnollistuneet? Tiivistetysti on tarkoitus tutkia viimeaikaisten presidenttien virallisista puheiden kautta, kuinka uskonto ja valtio liittyvät toisiinsa. Perusolettamukseni on, että presidentit hyödyntävät keskeisesti kansalaisuskonnollista retoriikkaa vakuuttaakseen yleisönsä ja politiikkansa. Tutkimusaineisto koostuu koostuu kahden Yhdysvaltain presidentin William J. Clintonin (1993-2001) ja George W. Bushin (2001-) presidenttien virallisista puheista, jotka on pidetty vuosina 1997-2004. Viralliset puheet ovat virkaanastujais- (Inaugural Address) ja vuosittaiset liittovaltion tila -puheet (Address Before a Joint Session of the Congress on the State of the Union). Puheita on kymmenen ja niiden pituus on keskimäärin viisi sivua. Tutkielman teoreettinen viitekehys tukeutuu kanadalaisen uskontososiologin Marcela Cristin uudenlaiselle käsitykselle (2001) kansalaisuskonnosta poliittisena uskontona. Tämä hyödyntää kansalaisuskonnon durkheimilaista taustaa yhdistäen Jean-Jacques Rousseuaun religion civile-teesiä. Cristin mukaan kansalaisuskonto manifestoituu kahdella tavalla: sekä durkheimilaisena kulttuurisena kansalaismuotona (civil) ja rousseualaisena ideologiana (political). Nämä eivät hänen mukaansa ole toisilleen vastakohtia, vaan yhden jatkumon osia. Tutkielman metodologinen lähestymistapa on uusretorinen analyysi ja teoreettis-medologisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktivismi. Analyysin perusolettamus on, että presidentti-instituution luomassa merkityksen rakennetaan sosiaalisesta todellisuutta. Instituution retoriikka suuntautuu tiettyyn sosiaaliseen yhteisöön yrittäen legimitoida mahdollisimman laajaa joukkoa politiikkansa taakse. Analyysin tuloksena huomattiin, että presidentti-instituutio hyödyntää aktiivisesti kansalaisuskonnollisia teemoja. Molempien presidentti-instituutioiden uskonnollisessa nationalismissa hyödynnetään kansalaisuskonnollisuuden sekä protestanttis-puritaanista että valistuksellista taustaa. Kyse on oikeastaan siitä,kuinka nämä puolet saavat painotuksensa. Selvää on, että molemmat presidentit hyödyntävät kaikkia kansalaisuskonnollisuuden kolmea ulottuvuutta. Molemmilta löytyy retorinen tukeutuminen transsendenssiin, moraalistinen yhteisöllisyyden vaatimus. Clintonin uskonnollinen retoriikkaa jakaantuu kahteen ulkoisesti ristiriitaiseen käsitteelliseen linssiin: lupauksellisuus ja perustajallisuus. Ne yhdistyvät hänen nimittämisissään millenniaaliseksi yhteisöksi. Bushin uskonnollinen retoriikka tukeutuu transsendenttiseen ulottuvuuteen. Hänen käsitteelisiä linssejä ovat aktiivisen Jumalan monet roolit ja ajan siunauksellisuus. (Ks. luku 8. johtopäätökset ja jatkotutkimus.) Avainsanat: Yhdysvallat, presidentti-instituutio, kansalaisuskonto, uskonnollinen retoriikka, William J. Clinton, George W.Bush

Efraim Syyrialaisen luostari: Tapausesimerkkejä munkkien luostariin vetäytymisen syistä

Tutkielma on kaksivaiheinen. Ensin esittelen apostolisen, Syyrialaisortodoksisen kirkon historiaa ja luostariperinnettä. Toisen osan tarkoitus on selvittää, liittyykö Pyhän Efraim Syyrialaisen luostarin munkkien luostariinjäämispäätökseen yhteiskunnallisia syitä ja mitä muita mahdollisia syitä voidaan löytää. Vertailen lopuksi varhaisia, 400-luvulla eläneiden kilvoittelijoiden Pyhän Efraim Syyrialaisen, Antonius Suuren ja Simeon Pylväspyhimyksen motiiveita nykykilvoittelijoiden motiiveihin, sikäli kuin se on mahdollista. Selvitän myös, onko Efraim Syyrialaisen esimerkillä ollut merkitystä nykykilvoittelijoille. Empiirinen aineisto kerättiin kahtena vuotena v. 2002 ja 2003. Tutkielmaa varten haastattelin kolmea Efraim Syyrialaisen luostarin munkkia. Pääinformanttini oli ko. luostarin seminaarin teologiopiskelija. Heidän kotitaustansa on syyrialaisortodoksinen, voimakkaasti uskonnollinen. Spiritualiteettia harjoitettiin jo lapsuudessa sekä kotona että kirkossa. Tutkielmani näkökulma on uskontohistoriallinen ja uskontososiologinen. Tutkin miten varhaiset- sekä nykypäivän kilvoittelijat ovat suhtautuneet yhteiskuntaan ja miten he ovat integroituneet luostariinsa. Kysymyksessä on nykypäivän osalta laadullinen tapaustutkimus, jonka metodeina ovat teemahaastattelu, jonka yhtenä osana olivat argumentit ja osallistruva havainnointi. Analysoin vastaukset sisällön analyysiä käyttäen. Haastatellut munkit korostivat syyrian kielen ja tradition opiskelun ja sen siirtämisen tärkeyttä seminaariin opiskelemaan hakeutumisensa, ja sen jälkeen munkiksi jäämisensä perusteluna. Pyhän Efraim Syyrialaisen esimerkin munkit kokivat olevan heille hyvin tärkeän tradition siirtäjän. Opiskelemisen ja matkustamisen mahdollisuus munkkina koettiin myös tärkeänä ja siitä syystä luostariin jäätiin, eli yhteiskunnallinen syy löytyi. Sisällön analyysissä ilmeni, että alkujaan koti edusti munkille primaarista tekijää. Sekundääristä tekijää edustivat kirkkoon kuuluva ryhmä, munkit ja luostari. Kodin ja kirkossa käynnin seurauksena tradition ja syyrian kielen oppimisen halu korostui ja niitä haluttiin lähteä opiskelemaan. Positiiviseksi viiteryhmäksi tällöin muodostuivat seminaariopiskelun aikana munkit ja muut luostarin asukkaat. Luostariin jäämisensä jälkeen primaarin tekijän voidaan huomata vaihtuneen luostariksi ja kodin asema on jäänyt sekundaariseksi. Yhteys luostarin ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa tapahtui varhaisena aikana pääasiallisesti siten, että ihmiset tulivat kilvoittelijan luokse. Nykymunkit puolestaan käyvät niiden seurakuntalaisten kotona, jotka eivät pääse yhteisiin jumalanpalveluksiin ja auttavat heitä sielunhoidollisesti ja tarvittaessa taloudellisesti. Kirkon patriarkka Mar Ignatios Zakka I Iwasilla ja metropoliitta Eusthatios Matta Rohamilla on paljon yhteyksiä myös islaminuskoiseen väestönosaa Syyriassa. Ekumeenisia yhteyksiä on munkeillakin runsaasti. Ne mahdollistuvat erilaisissa kirkon kokouksissa ja konferensseissa sekä opiskelupaikkakunnalla Kreikassa.

"Wicca=..." : Sosiaalisen identiteetin vaikutus wiccan määrittelyyn Suomiwicca-keskustelulistalla

Kysymys wiccan määrittelystä nousi ajankohtaiseksi vuosituhannen vaihteessa, kun joukko wiccoja päätti hakea uskonnolleen virallisen yhdyskunnan asemaa. Yritys ei onnistunut, sillä opetusministeriö piti wiccaa liian hajanaisena, eikä katsonut sen täyttävän laissa määriteltyjä uskonnon tunnusmerkkejä. Tutkielman tarkoitus on paneutua nimenomaan virallistamis-prosessin puitteissa käytyyn määrittelykeskusteluun diskurssianalyysin tarjoamin keinoin. Aineistona käytän projektin avuksi perustettua Suomiwicca-keskustelulistaa. Keskeisiä kysymyksiä ovat mm. miksi määrittely loppujen lopuksi on niin vaikeaa, ja miten siihen liittyviä ongelmia on pyritty ratkaisemaan. Samalla kiinnitän huomiota yleiseen uskonnon määrittelyyn uskonnonvapauslain näkökulmasta sekä länsimaissa tapahtuvaan uskonnollisuuden individualistumiseen. Määrittelyvaikeuksien juuret nousevat wiccan historiasta ja avoimen lähteen uskonnolle tyypillisistä piirteistä. Aineistossani lisäväriä keskusteluun tuovat lainsäädännön vaatimukset sekä oman sosiaalisen identiteetin varjeleminen. Teoreettisena viitekehyksenä toimiikin H. Tajfelin ja J. C. Turnerin sosiaalisen identiteetin teoria. Määrittelyyn kiinteässä yhteydessä olevan kategorisoinnin kognitiiviset periaatteet on niin ikään huomioitu. Analyysi paljastaa, että määrittely koetaan vaikeaksi, koska wicca on luonteeltaan epä-dogmaattinen, yksilön autonomiaa korostava mysteeriuskonto. Tällaista uskontoa ei kukaan voi eikä kenenkään pitäisi määritellä, vaan wiccalaisuus perustuu itsemäärittelyyn. Silti tunnustetaan, ettei kaikki wiccaksi nimetty ole wiccaa, ja käytännössä itsemäärittelyn rinnalle astuu muita tekijöitä. Eroa wiccan ja ei-wiccan välille yritetään tehdä mm. erottautumalla sosiaalista identiteettiä heikentävistä liikkeistä (esim. satanismi, new age), jotka ulkopuoliset usein yhdistävät wiccaan. Erotteluja tehdään myös wiccan sisällä. Kritiikin kohteeksi joutuvat sekä yksittäiset henkilöt että eklektinen wicca-suuntaus kokonaisuutena. Oikeudesta wicca-nimitykseen ja siihen liittyvään sosiaaliseen identiteettiin pidetään kuitenkin lujasti kiinni, ja vihjailuja epäaitoudesta pidetään loukkaavina. Käytännössä itsemäärittely osoittatuu siis toimimattomaksi ja liian löyhäksi strategiaksi, vaikka onkin sopusoinnussa wiccan ideologian kanssa. Itseidentifikaatio on toki oleellinen osa wiccana olemista, mutta sen lisäksi on oltava uskottava, ja tultava muiden wiccojen hyväksymäksi perheyhtäläisyyden perusteella. Perheyhtäläisyyspiirteiden sijasta listalla keskitytään kuitenkin wiccaa monoteettisesti määrittävän piirteen etsimiseen. Tällaiseksi ehdotetaan mm. redeä, jumalkäsitystä sekä luontosuhdetta, mutta tulkinnallisten erimieli-syyksien vuoksi yhtäkään niistä ei kelpuuteta. Sen sijaan selkeyttä wiccakenttään näyttää tuovan taksonomisten jaotteluiden tekeminen ja wicca-suuntausten erojen korostaminen. Näin kaikki wiccaksi nimittäytyvät tunnustetaan wiccoiksi, mutta kenenkään sosiaalinen identiteetti ei silti heikkene. Strategia vaikuttaa lupaavalta, mutta sen tasa-arvoinen toteutuminen vaatii vielä hiomista ja uudenlaisten jaottelujen vakiinnuttamista. Tämä kuitenkin todistaa, ettei tyydyttävän määritelmän löytyminen ole täysin mahdotonta, kunhan kaikki wicca-ryhmittymät huomioidaan eikä keneltäkään yritetä väkisin riistää sosiaalista identiteettiä.

Demokratia kansankirkon kulmakivenä : Espoon hiippakunnan seurakuntien luottamushenkilöiden näkemykset kirkollisesta demokratiasta

Demokraattisella päätöksentekotavalla on vahva kannatus suomalaisessa yhteiskunnassa, ja demokratiaa edellytetään entistä enemmän myös julkisen vallan ulkopuolisilta organisaatioilta, kuten yrityksiltä ja kansalaisyhteiskunnan erilaisilta järjestöiltä ja muilta yhteenliittymiltä, kuten uskonnollisilta yhteisöiltä. Uskonnollisista yhteisöistä Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on juridinen erityisasema ortodoksisen kirkon ohella ja jäseninään suurin osa Suomen kansalaisista, joten vaatimukset demokraattisuudesta kohdistuvat erityisesti siihen. Kirkollinen demokratia on moni-ilmeinen ja monella tapaa ymmärretty ilmiö, ja se on historiassa kehittynyt rinnan valtiollisen ja kunnallisen päätöksenteon kanssa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia näkemyksiä seurakunnissa toimivilla luottamushenkilöillä (useimmiten niin sanotuilla maallikoilla) on kirkon demokratian tilasta ja miten he ovat kokeneet luottamustehtävässään demokratian toimivuuden. Tavoitteena oli siis jäsentää käsitettä kirkollinen demokratia - mitä kaikkea se sisältää ja millaisia muutospaineita siihen kohdistuu. Tutkimus toteutettiin Espoon hiippakunnan seurakuntiin/ seurakuntayhtymiin lähetetyllä kyselylomakkeella. Aineisto käsitti lopulta 273 vastausta, ja sitä tutkittiin pääasiassa tilastomatemaattisin keinoin. Analyysissa hahmottui kuusi kirkollisen demokratian faktoria eli ulottuvuutta: 1. Politiikka kirkossa , 2. Luottamus johtoon, 3. Vaikutusmahdollisuudet, 4. Demokratian toimivuus, 5. Vallankäyttö ja avoimuus ja 6. Tulevaisuus ja uudistukset. Kaikkiin mainittuihin kuuteen osa-alueeseen on syytä kiinnittää huomiota, mikäli tavoitteeksi asetetaan demokraattisesti toimiva, kansaa lähellä oleva kansankirkko. Kaikki ulottuvuudet liittyvät myös toisiinsa, sillä jos jokin osa-alue voi erityisen huonosti, vaikuttaa se myös muihin. Kirkollista demokratiaa tulisikin katsoa siis kokonaisuutena, eivätkä yksittäiset mittarit (esimerkiksi äänestysaktiivisuus kirkollisvaaleissa) kerro koko totuutta, vaikka ne yhdessä muun tunnetun tiedon kanssa tarkasteltuna antavatkin suuntaviivoja. Kirkollista demokratiaa määrittävät myös ihmiset, jotka sitä toteuttavat päätöksentekoelimissä; kyselyssä selvisikin yleiskuva luottamushenkilöiden ikä-, sukupuoli- ja puoluepoliittisesta rakenteesta. Samoin saatiin tietoa luottamushenkilöiden motivaattoreista luottamushenkilötoimintaan - ne vaihtelivat yleisluontoisesta halusta vaikuttaa yhteisiin asioihin aina jonkin yksittäisen epäkohdan poistamiseen. Luottamushenkilöiden näkemykset ja kokemukset kirkollisesta demokratiasta olivat pääosin myönteisiä. Päätöksenteko- ja vaalijärjestelmä sekä omat vaikutusmahdollisuudet siinä koettiin hyvinä. Samoin kirkon johtajiin seurakuntien kirkkoherrojen ja piispojen tasolla oltiin tyytyväisiä. Ilmi tuli toki myös täysin päinvastaisia kielteisiä kokemuksia demokratian soveltamisesta käytännössä. Ne jäivät kuitenkin pääasiassa yksittäistapauksiksi. Demokratiaa ei nähdä pelkkänä itsetarkoituksena, vaan hallinnollisena välineenä mahdollisimman hyvin toimivaan seurakuntaan ja kirkkoon. Toisaalta monet luottamushenkilöt suhtautuivat myönteisesti, vaikka eivät varauksettomasti siihen, että kristillisestä opista voidaan päättää demokraattisesti. Kirkollinen demokratia ei ole tuolloin siis vain käytännön, vaan myös kirkon opillisen itseymmärryksen asia.

Humanum : Hans Küngin maailmaneetos-projektin eettiset perusteet

Tutkimuksen tehtävänä on analysoida pitkän linjan katolisen ekumeenikon Hans Küngin uusinta uskontoteologista projektia. Sen perusajatuksen voi tiivistää seuraavasti: Uskonnoille on saatava yhteinen perusetiikka globaalin rauhan tavoittamiseksi. Lähdemateriaali koostuu Küngin 1980-luvulla alkaneen uskontoteologisen kauden tuotannosta. Tutkimusmetodina käytetään argumentatiivisesti painottunutta systemaattista analyysiä. Tarkoituksena on analysoida ja punnita premissejä, joilla Küng perustelee maailmaneetos-projektin tarpeellisuuden. Kolme käsitettä nousevat esiin: uskonto, maailmanrauha ja moraali. Nämä argumentit muodostavat samalla kontekstin, jossa Küngin teologiset perusprinsiipit tulevat esille. Küng käyttää sekä pragmatistista että filosofis-teologista metodia maailmaneetos-projektin perustelemisessa. Argumentatiivisen luonteensa vuoksi tutkielman ominaispiirre on keskustelevuus. Keskustelevuuteen liittyen tutkielmassa painottuu kriittinen näkökulma. Kokonaisanalyysissä hyödynnetään laajalti maailmaneetos-projektiin liittyvää kirjallisuutta ja varteenotettavia puheenvuoroja. Alussa esitellään Uskontojen maailmanparlamentin maailmaneetoksen julistus. Tämän asiakirjaan kohdistuvat kommenttipuheenvuorot muodostavat kontekstin, jonka piirissä Küngin projektiin liittyvää keskustelua usein käydään. Luvussa 2 käsitellään maailmaneetos-projektin ensimmäistä argumenttia, joka voidaan tiivistää seuraavasti: uskonto on välttämätön moraalin lähtökohta. Küngin pragmatistinen argumentti uskonnon puolesta on se, että uskonnot ovat käytännössä osoittautuneet parhaiksi moraalin vaalijoiksi. Küngin filosofis-teologinen argumentti puolestaan muodostuu väitteestä, että uskonto on myös teoreettisessa tarkastelussa ainoa kestävä vaihtoehto moraalin perustelemiselle. Küng perustaa jälkimmäisen argumentaationsa Kant-kritiikkiin. Kantin moraaliteorian tarkempi analyysi kuitenkin paljastaa, että maailmaneetos-projektin teologinen ansatsi on pikemminkin Kantin autonomiakäsitykselle analoginen. Luvussa 3 käsitellään toista argumenttia, joka kuvastuu olettamuksessa: maailmaneetos-projektin varsinainen päämäärä on maailmanrauha. Tällainen piirre viittaa reaalipolitiikkaan globaalissa mittakaavassa. Niistä muodostuu maailmaneetos-projektin pragmatistinen metodi tämän argumentin kohdalla. Maailmanrauha-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida sekä pragmatistiselta että filosofis-teologiselta kannalta. Tästä johtuen Küng itsekin viime kädessä hylkää pragmatismin ja nojaa filosofis-teologiseen argumentaatioon. Sen mukaan maailmanrauha ei voi olla ylin päämäärä, vaan moraali. Luvussa 4 moraalin keskeisyys maailmaneetos-projektissa tulee eksplisiittisesti ilmi. Vaikka Küng kritisoi pragmatistisen argumentaation turvin perinteisiä uskontoteologisia positioita epärealistismista,hän kuitenkin itse esittää filosofis-teologisen mallin totuuskriteeriksi kaikille uskonnoille. Tämän kriteerin eettinen osa on olennaisin ja Küng kutsuu sitä nimellä humanum. Tarkemmassa analyysissa humanum osoittautuu peruskantilaiseksi moraaliksi. Humanum on maailmaneetos-projektia strukturoiva filosofis-teologinen keskipiste. Tästä johtuen maailmaneetos-projekti altistuu kuitenkin uskontorealistiselle kritiikille: sen voidaan nähdä ajavan valistukseen perustuvaa klassista moraali-imperialismia vastoin uskontojen omaa itseymmärrystä. Tämä onkin projektin suurin ongelmakohta ainakin eettiseltä kannalta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että uskonnon rooli on maailmaneetos-projektissä korkeintaan moraalin käytännöllisenä motivaattorina. Maailmanrauha on sinänsä hyvä päämäärä, mutta vain siksi ja sikäli kuin se on sopusoinnussa Küngin humanistisen moraali-ihanteen kanssa. Küngin argumentaatio on pragmatistista ja hän vetoaa maailmaneetos-projektin argumentoinnissaan realismiin sekä poliittisella että uskontoteologisella tasolla. Tosiasiassa maailmaneetos-projektin voidaan nähdä perustuvan pragmatismin kanssa ristiriidassa oleviin ja siten myös epärealistisiin piilotavoitteisiin uskontojen moraalin länsimaistamisesta. Avainsanat: Globaali etiikka, uskontoteologia, teologinen etiikka, globalisaatio, rauha, Kant, pragmatismi

Oppilaan oma uskonto perusopetuksen uskonnon opetussuunnitelman perusteissa

Vuonna 2003 voimaan tulleen uuden uskonnonvapauslain muutosprosessin yhteydessä tehtiin muutoksia myös uskonnonopetusta määrittäviin lakeihin. Aikaisemmin uskonnonopetusta kuvannut termi ” oppilaan tunnustuksen mukainen” korvattiin käsitteellä ”oppilaan oman uskonnon opetus” (Lukiolaki 455/2003, Perusopetuslaki 454/2003). Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin oppilaan omaa uskontoa perusopetuksen uskonnon opetussuunnitelmissa. Analyysi kohdistui kaikille uskontokuntasidonnaisille ryhmille yhteiseen opetussuunnitelman osaan sekä evanekelisluterilaisen, ortodoksisen, islamin ja Myöhempien Aikojen Jeesuksen Kristuksen kirkon uskonnon opetussuunnitelman perusteisiin. Tutkimus toteutettiin sisällön analyysin keinoin. -- Ensimmäisessä tutkimuskysymyksessä keskityttiin siihen, miten oma uskonto näyttäytyy opetussuunnitelman kaikille uskontosidonnaisille ryhmille yhteisessä osassa. Oppilaan oma uskonto ei siinä ole opetuksen päämäärää tai lähtökohtia määrittävässä asemassa. Omaan uskontoon tutustuminen määritetään yhdeksi opetuksen tavoitteista, jota ei kuitenkaan korosteta muihin tavoitteisiin nähden. Muita tavoitteita on esimerkiksi tutustuminen muihin uskontoihin ja uskonnon ymmärtäminen kulttuurisen ilmiön tasolla. Toisessa tutkimuskysymyksessä tarkasteltiin oppilaan oman uskonnon ilmenemistä uskontokohtaisissa opetussuunnitelmissa. Opetussuunnitelmia vertailtaessa huomattiin merkittäviä eroja siinä, millaisessa asemassa oma uskonto on opetussuunnitelman kokonaisuudessa. Vähemmistöuskontojen opetussuunnitelmissa oppilaan omaan uskontoon tutustuminen ilmenee opetuksen päämääränä. Evankelisluterilaisen uskonnon opetussuunnitelmassa sillä on välineellinen arvo pyrittäessä ymmärtämään uskontoa kulttuurisena ilmiönä. Oman uskonnon ilmenemistä opetussuunnitelmissa voi tutkimuksen perusteella hahmottaa juridisesta, kulttuurisesta ja identiteetin näkökulmasta. Merkittävimmät erot löytyivät identiteetin näkökulmasta hahmotetusta oppilaan omasta uskonnosta. Toisissa opetussuunnitelmissa oppilaan uskonnollinen identiteetti määritetään oppilaan juridisen oman uskonnon pohjalta. Toisissa suunnitelmissa oppilaan uskonnollista identiteettiä lähestytään individualisoituneen uskonnollisuuden näkökulmasta ja oppilaan henkilökohtainen uskonnollinen identiteetti jätetään oppilaan oman määrittämisen varaan. Kolmannessa tutkimuskysymyksessä keskityttiin siihen, minkä eri ulottuvuuksien kautta omaa uskontoa opetuksessa käsitellään. Aineistosta hahmotettiin viisi ulottuvuutta: instituution, rituaalinen, opillinen, narratiivinen ja eettinen ulottuvuus. Ulottuvuuksien painotuksiin eri uskontojen opetussuunnitelmissa voi nähdä vaikuttavan esimerkiksi uskonnon asema Suomessa ja uskonnon itseymmärrys uskonnon keskeisistä piirteistä sekä se, kuinka tiiviisti koulun uskonnonopetus on yhteydessä uskonnolliseen yhdyskuntaan. -- Tutkimus lisää tietoa uskonnon opetussuunnitelmien perusteista ja eri uskontojen suunnitelmien välisistä eroista. Tutkimuksen perusteella voidaan huomata, että eri opetussuunnitelmissa omalla uskonnolla on hyvin erilainen asema opetuksen lähtökohtia ja sisältöä määritettäessä. Toisissa opetussuunnitelmissa omaan uskontoon tutustuminen näyttäytyy opetuksen päämääränä ja lähtökohtana, mutta toisissa opetussuunnitelmissa opetuksen lähtökohdat kumpuavat uskontotieteellisestä ja individualisoituneen uskonnollisuuden viitekehyksestä. Näin ollen kouluissa annettavaa uskonnonopetusta ei voi pitää luonteeltaan yhdenmukaisena. Myös opetuksen kuvaaminen luonteeltaa ”oppilaan oman uskonnon opetuksena” näyttäytyy ristiriitaisena eri uskontojen opetussuunnitelmien valossa.

Luterilaisen maailmanliiton käsitys pappeudesta 1983-2007

Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten Luterilaisen maailmanliiton (LML) käsitys pappeudesta voidaan ymmärtää LML:n vuosien 1983, 1992, 2002 ja 2007 julkilausumien perusteella. Tutkimuksessa kiinnitettiin erityisesti huomiota siihen muutokseen, jota LML:n papinvirkaa koskevissa käsityksissä on vuosien 1983 ja 2007 välillä tapahtunut. Tutkimuksen lähtökohtana oli oletus, että julkilausumissa painopiste on siirtynyt vuosien 1983 ja 2007 välillä yleisen pappeuden korostamisesta kohti vihityn pappeuden ja erityisesti kaitsentaviran korostamista. Tutkimuksen metodina oli systemaattinen analyysi. Myös historiallisiin seikkoihin kiinnitettiin huomiota. Tämän tutkimuksen lähteinä käytettiin LML:n kirkollista virkaa käsitteleviä julkilausumia: The Lutheran Understanding of Ministry (1983), The Lutheran Understanding of Episcopal Office (1983), Women in the Ministries of the Church (1983), MINISTRY -Women -Bishops (1992), The Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2002) ja Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2007). Tutkimuksen taustaluvussa (2.) esitellään kirkollisen virkakäsityksen kehittymistä Saksan, Pohjoismaiden sekä Pohjois-Amerikan luterilaisissa kirkoissa reformaation ajalta vuoteen 1983 saakka. Taustaluvun jälkeen alkaa tutkimuksen pääluvut (3, 4, 5), joissa tutkitaan julkilausumia aikajärjestyksessä (luku 3: 1983, luku 4: 1992, luku 5: 2002 ja 2007). Viimeiseksi esitellään tutkimustulokset sekä tutkimuksessa käytetyt lähteet ja kirjallisuus (luvut 6 ja 7). Tämä tutkimus paljasti, että LML:n käsitys pappeudesta muuttui vuosien 1983–2007 välillä näkemyksestä, jonka mukaan yleinen pappeus on vihityn pappeuden ensisijainen muoto, näkemykseksi, jonka mukaan yleinen ja vihitty pappeus ovat erillisiä pappeuden muotoja. Tutkimus paljasti myös, että kaitsentaviran arvostus kasvoi vuosien 1983 ja 2007 välillä. Tämä kasvu ei kuitenkaan ollut tasaisen lineaarista nousua, vaan huippuarvostuksen vuosista (1992 ja 2002) oli vuonna 2007 laskeuduttu hieman maltillisemmalle tasolle. Samalla kuitenkin vihityn pappeuden arvostus kasvoi. Tutkimus paljasti myös, että LML on suhtautunut jo vuodesta 1983 lähtien sekä naisten vihittyyn pappeuteen että kaitsentavirassa toimiviin naisiin hyvin positiivisesti. Naisten vihityn pappeuden perustelut olivat kuitenkin muuttuneet 25 vuoden aikana. Käytännön hyötyjä tai muita kirkon käytäntöihin liittyviä perusteluja ei tuotu enää vuoden 1983 jälkeen ilmestyneissä lähteissä esille. Vuoden 1983 julkilausumassa ja vuoden 1992 raportissa naisten vihkimistä perusteltiin yleisen pappeuden kautta. Tätäkään ei esiintynyt enää 2000-luvun julkilausumissa, joissa keskityttiin ainoastaan raamatullisiin perusteluihin. Tutkimus paljasti myös, että kaikissa lähteenä käytetyissä LML:n julkilausumissa apostolinen seuraanto nähtiin BEM-asiakirjan mukaisesti laajassa mielessä. Konsekraation seuraantoa ei nähty missään vaiheessa kirkon apostolisen seuraannon kannalta ehdottoman välttämättömänä. Konsekraation seuraannon arvostus oli matalimmalla vuonna 1983, korkeimmalla vuosina 1992 ja 2002 sekä maltillisemmalla tasolla vuonna 2007. Vihityn pappeuden seuraannon merkitystä korostettiin erityisesti vuoden 2007 julkilausumassa. Tutkimus paljasti myös, että luterilaisten kirkkojen hallinnolliset rakenteet olivat tässä tutkimuksessa käytettyjen lähteiden ajalla (1983–2007) LML:n näkemyksen mukaan asteittain yhdenmukaistuneet luterilaisissa kirkoissa. Vuonna 1983 luterilaisissa kirkoissa vallitsi lähes lukematon määrä erilaisia hallinnollisia malleja. Vuoden 1992 julkilausuman mukaan piispa-nimike oli yleistynyt, samoin synodaalisten rakenteiden ja henkilöityneen kaitsentaviran yhdistelmästä koostuva kirkkohallinnon malli. Vuoden 2002 julkilausuman mukaan tällainen hallinnollinen järjestelmä oli jo lähes kaikissa LML:n jäsenkirkoissa ja vuoden 2007 Julkilausuman mukaan kaitsentaviran ja synodaalisten rakenteiden yhdistelmä oli ainoa luterilaisissa kirkoissa käytetty kirkkohallinnon malli. Tämä kehitys koettiin LML:ssa positiivisena.

"Nyt mä oon suomalainen ... varmaan" : Nuoret maahanmuuttajat, etnisyys ja rasismi

Tutkimuksessa on tarkasteltu nuorten maahanmuuttajien etnistä identifioitumista sekä sitä, miten he määrittelevät rasismin omien kokemustensa kautta. Analyysi jakautuu kahteen osaan: nuorten identteettipohdintoihin ja rasismin reflektoimiseen. Tutkimuksen kysymyksenasettelu nousee Karmela Liebkindin ja Inga Jasinskaja-Lahden vuonna 1997 tekemästä tutkimuksesta Maahanmuuttajien sopeutuminen pääkaupunkiseudulla. Tutkimuksen mukaan syrjintä ja rasismi ovat merkittävällä tavalla yhteydessä maahanmuuttajien yleiseen psyykkiseen hyvinvointiin. Esimerkiksi nuoret maahanmuuttajat (11-22-vuotiaat) ovat erityisen haavoittuvaisia sekä uuteen maahan tullessaan että siellä ollessaan. Empiirinen aineisto on kerätty teemahaastatteluiden avulla. Tutkimuksen 12 haastateltavaa (6 poikaa ja 6 tyttöä) kävivät haastatteluhetkellä helsinkiläistä lukiota ja olivat 16-19-vuoden ikäisiä. Haastateltavat ovat kotoisin entisen Neuvostoliiton alueelta (5), Somaliasta (4), Vietnamista (1), Hongkongista (1) ja Irakista (1) ja heidän Suomeen tuloikänsä vaihtelee 5-16-vuoden välillä. Haastattelukielioli suomi. Haastatteluaineisto on analysoitu teema-analyysin avulla. Aineistosta etsittiin kohtia, joissa nuoret puhuvat etnisestä identifioitumisestaan suhteessa sekä omaan taustaan että suomalaisuuteen. Lisäksi analyysissa kiinnitettiin huomiota siihen, millaisia näkemyksiä nuoret esittivät rasismista, maahanmuuttopolitiikasta ja ulkomaalaisasenteista ja miten nämä näkemykset ovat yhteneväisiä sekä miten ne eroavat toisistaan. Nuorten etnisyyspohdintoja kuvaavat toisaalta etnisyyden tilannesidonnaisuus ja toisaalta etnisyyden vahva yhteys syntyperään. Etnisyyden saama merkitys vaihtelee sosiaalisten ympäristöjen vaihtuessa. Pohtimalla suomalaisuuden ja suomalaisten tyypillisiä piirteitä nuoret pystyivät helpommin jäsentämään myös omaa kuulumistaan tiettyyn ryhmään. Varsinkin silloin kun suomalaisuus ymmärrettiin kansalaisuudeksi, sitä pidettiin lähes poikkeuksetta syntyperäisten suomalaisten etuoikeutena. Tunnepitoinen ja jopa vereen sidottu etnisyys korostui ennen kaikkea niissä aineiston kohdissa, joissa nuoret pohtivat suomalaiseksi muuttumista ja tulemista. Kukaan haastateltavista ei uskonut muuttuvansa kunnon suomalaiseksi, mikä edellyttäisi toisaalta kokemuksen suomalaisuudesta ja toisaalta hyväksynnän ulkoapäin. Haastateltavat pohtivat vastahakoisesti suomalaisuuden ja suomalaisten negatiivisia piirteitä. Monet mainitsivat asenteellisen ja rasistisen suhtautumisen ulkomaalaisiin, maahanmuuttajiin ja vähemmistöjen edustajiin, kun he puhuivat niistä tilanteista, joissa he häpeävät suomalaisia. Rasismia ei kuitenkaan haluttu yleistää suomalaisten ryhmäominaisuudeksi, vaan sitä pidettiin "poikkeuksellisten" suomalaisten (esimerkiksi skinien) ominaisuutena. Arjen rasistisista selkkauksista puhuttaessa nuoret vähättelivät tapahtumien vakavuutta ja pyrkivät ymmärtämään rasistista käyttäytymistä ja pitivät sitä luonnollisena. Joissakin tapauksissa haastateltavat sanoivat olevansa liian herkkiä rasismille ja päättelivät, etteivät vihamielisyydet alunperin olleet tarkoituksellisia. Rasismin ristiriitaisuutta uhrin kannalta kuvaa tutkimuksessa se, että rasismikokemuksia pidettiin nöyryyttävinä ja hävettävinä, ja sen takia niistä myös vaiettiin kotona. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että rasismi on ymmärrettävä tapahtumaketjuna eikä yksittäisinä ja erillisinä tapauksina. Tutkimuksessa ilmeni, että nuorten rasismia koskeviin pohdintoihin vaikuttaa se, millä tavoin yhteiskunnan yleinen ja virallinen ilmapiiri reagoi rasismiin. Rasismin ja syrjinnän hiljainen hyväksyminen saattaa vaikuttaa siihen, että myös uhrit vähättelevät rasismikokemuksia. Avainsanat: Nuoret maahanmuuttajat, etnisyys, kulttuuri, rasismi, teemahaastattelu