Vähemmistövaltiokirkon synty : Ortodoksisen kirkkokunnan ja valtion suhteiden muotoutuminen Suomessa 1917-1922

The Birth of the Minority State Church Development of the legal relationship between the state of Finland and the Finnish Orthodox Church 1917 1922 Mika Nokelainen, University of Helsinki, Finland. The present research seeks to explain how the legal relationship developed between the state of Finland and the Orthodox Church of Finland. The main focus is on three statutes: 1) the Statute of the Orthodox Church in Finland as stated by Prime Minister J. K. Paasikivi s cabinet in November 1918, 2) The Republican Constitution of July 1919 and 3) The Freedom of Religion Act of 1923. This study examines how different political goals influenced the three statutes mentioned above. Another important factor that is taken into account is the attitude of the Lutheran Church of Finland, the church of the national majority, towards the Orthodox minority and its judicial position in the country. Finland became independent in December 1917, in the aftermath of the November Revolution in Russia. The Orthodox Church already had hundreds of years of history in Finland. In the 19th century, several statutes by emperors of Russia had made the Orthodox Church an official state church of Finland. Due to the long history of the Orthodox Church in Finland, Prime Minister Paasikivi s cabinet made the decision to support the church in the spring of 1918. Furthermore, the cabinet s goal to occupy East Karelia increased its willingness to support the church. The Finnish-national Orthodox Church was needed to educate the East-Karelians. A new statute on the Orthodox Church in Finland came into force in November 1918, reorganising the administration, economy and legal relationship between the church and state in Finland. With this statue, the cabinet gained some authority over the church. Sections of this statute made possible, for example, the cabinet s interference in the internal affairs of the church. The Republican Constitution of 1919 included the principle of freedom of religion. The state, which previously had been Lutheran, now became non-denominational. However, the Republican Constitution explicitly mentioned the Lutheran as well as the Orthodox Church, which indirectly confirmed the position of the Orthodox Church as the second state church of Finland. This position was finally confirmed by the Freedom of Religion Act in 1923. In general, the Lutheran Church of Finland did not resist the judicial position of the Orthodox Church. However, some Lutherans regarded the Orthodox Church with suspicion because of its intimate connection with Russia.

Viimeinen matka : Toimintatutkimus kirkollisen hautauskentän professiostruktuurista

This study is a qualitative examination of the professional structure of the ecclesias-tical funeral field. The research material is based on 13 funeral cases in the archdio-cese. The researcher participated in all the funerals and memorial events, interviewed the closest survivors, the officials of the funeral agency and the ecclesiastical actors. The material was collected by means of observation and recording of the interviews, and was later transcribed and analyzed. The actors in this study are the survivors, the funeral agencies and the church. The survivors act as the buyers and users of the products (funeral services) who require both the funeral agencies and the church to assist them with the problems that the death has caused. The numbers of actions related to the death and to the funerals - the rituals of death - are placed on the action field, which in this study is called the funeral field. In this field, the researchquestion focused space and power, and the actions on the funeral field are highly ritualized. The theoretical model comes from Pierre Bourdieu. The study showed an action structure on the funeral field in which the survivors first contacted a funeral agency, which then contacted the other actors of the field, re-served the date and place for the funeral, and organised the funeral arrangements. The funeral agencies arranged an opportunity for the survivors to have a last look at the deceased when he or she was placed in the coffin, and they held a moment of the prayer (if desired) before removing the deceased from the hospital's chapel. The sur-vivors contacted the pastor of the funeral much later. The pastor also participated in the memorial event. The survivors contacted the church musician through via pastor. In some cases, the survivors had neither met nor even seen the musician prior to the actual funeral service. Still, the music was of great importance to the survivors. In the research interviews, tensions emerged to some extent between the funeral agencies and the ecclesiastical actors; these actors attempted to resolve these tensions through organising negotiations. In the beginning of the 20th century, the family took an active part in the preparations of the deceased and in the arrangements of the funerals, whereas this study showed that these days, survivors often transfer the preparations to the funeral agencies. The professional side of the funeral field has grown. The funeral agencies can be seen as providers of full services that act on the survivors' behalf, aspiring to high individu-ality and aiming to fulfil the survivors' wishes. In practise, the role of the church in carrying out the last journey was reduced in the research cases to the actual funeral. In several cases, the pastor or the cantor of the funeral had never before seen the per-son in the coffin at any stage of life or death. The proportion of cremations in funeral cases has increased rapidly, however, special issues related to these cremations (such as the possibility of holding a funeral service for the already cremated deceased) have seen little consideration in the church. In the church's liturgies on funeral rites, cremation is frequently overlooked. The pastors or the cantors did not participate in either the burial of the funeral urn or in the scattering of the deceased's ashes. The verger took care of it. The parishes had no adopted standard practices for cremations, yet in each case for the survivors that moment was crucial.

Tutkimusetiikka ja tutkimusympäristön normit

According to some scientists it is not useful to integrate ethics into research practices. Their claim is that only unethical persons have ethical problems and because of this we must accept ethical misbehaviour as a phenomenon typical of human society. In the present study the argument that the moral personality of scientists explains ethical problems in science is questioned; in addition, the focus is shifted from individuals to the level of the research environment. The question asked is whether the research environment somehow contributes to research ethics violations. To answer this question the focus was turned towards the research environment norms. The aim of the study was to investigate whether or not these norms are consistent with the norms of research ethics, so that it would be possible to evaluate if the research environment supports scientists in their task of meeting the ethical standards of scientific research. In the study the research environment was examined in three parts. The first deals with society especially Finnish society as a research environment. The second deals with the autonomous science institution as a research environment, while the third deals with scientific society (working according to scientific criteria) as a research environment. The conceptual analysis method was used. This means that various normative arguments were analysed, the primary assumptions behind them were recognized, and the acceptability of normative claims was evaluated according to their consistency. The results of the study do not support the claim that ethical violations in science could be satisfactorily explained by referring only to the personal qualities of scientists. The research environment can limit the freedom to follow the ethical principles of science, it can prevent scientists from handling ethical problems openly and from integrating ethical norms effectively into research practices. The norms of research environment are often implicit but nevertheless influence scientific practices. Further, the results indicate that handling ethical questions should be a part of scientific training.

Power and Authority. Birgitta of Sweden and her Revelations

In the High Middle Ages female saints were customarily noble virgins. Thus, as a wife and a mother of eight children, the Swedish noble lady Birgitta (1302/3 1373) was an atypical candidate for sanctity. However, in 1391 she was canonized only 18 years after her death and became a role model for many late medieval women, who were mothers and widows. The dissertation Power and Authority Birgitta of Sweden and Her Revelations investigates how Birgitta went about establishing her power and authority during the first ten years of her career as a living saint, in 1340 1349. It is written from the perspectives of gender, authority, and power. The sources consist of approximately seven hundred revelations, hagiographical texts and other medieval documents. This work concentrates on the interaction between Birgitta and her audience. During her lifetime Birgitta was already regarded as a holy woman, as a living saint. A living saint could be given no formal papal or other recognition, for one could never be certain about his or her future activities. Thus, the living saint needed an audience for whom to perform signs of sanctity. In this study particular attention is paid to situations within which the power relations between the living saint and her audience can be traced and are open to critical analysis. Situations of conflict that arose in Birgitta s life are especially fruitful for this purpose. During the Middle Ages, institutional power and authority were exclusively in the hands of secular male leaders and churchmen. In this work it is argued, however, that Birgitta used different kinds of power than men. It is evident that she exercized influence on lay people as well as on secular and clerical authorities. The second, third, and fourth chapter of this study examine the beginning of Birgitta s career as a visionary, what factors and influences lay behind it, and what kind of roles they played in establishing her religious authority. The fifth, sixth, and seventh chapter concentrate on Birgitta s exercising of power in specific situations during her time in Sweden until she left on a pilgrimage to Rome in 1349. The central question is how she exercised power with different people. As a result, this book will offer a narrative of Birgitta s social interactions in Sweden seen from the perspectives of power and authority. Along with the concept of power, authority is a key issue. By definition, one who has power also has authority but a person who does not have official power can, nevertheless, have authority. Authority in action is defined here as meaning that a person was listened to. Birgitta acted both in situations of open conflict and where no conflict was evident. Her strategies included, for example, inducement, encouragement and flattery. In order to make people do as she felt was right she also threatened them openly with divine wrath. Sometimes she even used both positive persuasion and threats. Birgitta s power seems very similar to that of priests and ascetics. Common to all of them was that their power demanded interaction with other people and audiences. Because Birgitta did not have power and authority ex officio she had to persuade people to believe in her powers. She did this because she was convinced of her mission and sought to make people change their lives. In so doing, she moved from the domestic field to the public fields of religion and politics.

Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys K. E. Nipkowin uskonnonpedagogisen teorian kehityksessä 1960-1990

Individuality and the Community in the Development of K. E. Nipkow's Theory of Religious Education from 1960 to 1990 The purpose of this study was to describe and analyze the development occurred between 1960 and 1990 of the theory of religious education as proposed by K. E. Nipkow, the German Religious Education specialist, from the point of view of individuality and the community. Nipkow's methodological approach of dialectic convergence theory resulted in a dialogue between theological and educational factors, which supported the thirty-year development of Nipkow's models, theoretical foundations, and theory of religious education. Nipkow's doctoral dissertation, published in 1960, deals with individuality in the thinking of Pestalozzi, Humboldt and Schleiermacher. Nipkow regarded individuality as one of the basic concepts of education, which were to be interpreted anew as social and historical situations changed. In the late 1960s Nipkow developed the so-called experiential hermeneutically oriented context model for the needs of religious education. In this model, individuality is expressed in the attention paid to pupils' life situations and the educational reality. The multi-dimensional theoretical framework of religious education in 1975 emphasized supporting identity as a fundamental task of religious education. The concept of individuality was thus given a new form, in accordance with contemporary theories of developmental psychology. Other fundamental tasks, such as the socio-ethical task, the task of critical religious thinking, and that of ecumenical learning, meant a more specific emphasis on the community. It was an outline of a liberating education, which faced the individualistic-existential and social-ecclesiastical challenges of the time with a critical attitude. The further development of the theoretical outline in 1982 continued to uphold the perspectives of both individuality and the community, as Nipkow combined a historical-social dimension with theories of developmental psychology, especially that of life-span research. According to him, the development of the individual and communal life-reality belonged together. The fundamental task of religious education came to be learning to live and believe together. Nipkow transferred the idea of dialogue into inter-generational learning and developed elementarization as a methodology of Religious Education, which takes into account the point of departure of each age group. His theory of educational responsibility in the church (1990) contained the tasks of walking alongside the individual and the renewal of church communities as prerequisites of communicating the Christian faith in an era characterized by multifaceted Christianity. The "geisteswissenschaftliche" school and its concepts (Ger. Individualität; Bildung) were found to be the explanatory factor of the concepts of individuality and the community in the development of Nipkow's theory of religious education. The concept of education employed by Nipkow (Ger. Bildung) implies, on one hand, the individuality, autonomy, freedom and personal responsibility of people of different ages, and on the other hand, the dialogical nature of education in the community facilitated by this concept. Theologically, Nipkow associates himself in his views on individuality and the community with Schleiermacher's understanding of faith, of which openness towards the world was characteristic. The significance of individuality and the community in Nipkow's thinking was, furthermore, deepened by his participation, as a member of working parties, in the educational discussions of the World Council of Churches.

Ammatti, ihminen ja maailmankuva murroksessa : Tutkimus yliopistokirjastoista ja kirjastonhoitajista tietoyhteiskuntakaudella 1970-2005

PROFESSION, PERSON AND WORLDVIEW AT A TURNING POINT A Study of University Libraries and Library Staff in the Information Age 1970 - 2005 The incongruity between commonly held ideas of libraries and librarians and the changes that have occurred in libraries since 2000 provided the impulse for this work. The object is to find out if the changes of the last few decades have penetrated to a deeper level, that is, if they have caused changes in the values and world views of library staff and management. The study focuses on Finnish university libraries and the people who work in them. The theoretical framework is provided by the concepts of world view (values, the concept of time, man and self, the experience of the supernatural and the holy, community and leadership). The viewpoint, framework and methods of the study place it in the area of Comparative Religion by applying the world view framework. The time frame is the information age, which has deeply affected Finnish society and scholarly communication from 1970 to 2005. The source material of the study comprises 30 life stories; somewhat more than half of the stories come from the University of Helsinki, and the rest from the other eight universities. Written sources include library journals, planning documents and historical accounts of libraries. The experiences and research diaries of the research worker are also used as source material. The world view questions are discussed on different levels: 1) recognition of the differences and similarities in the values of the library sphere and the university sphere, 2) examination of the world view elements, community and leadership based on the life stories, and 3) the three phases of the effects of information technology on the university libraries and those who work in them. In comparing the values of the library sphere and the university sphere, the appreciation of creative work and culture as well as the founding principles of science and research are jointly held values. The main difference between the values in the university and library spheres concerns competition and service. Competition is part of the university as an institution of research work. The core value of the library sphere is service, which creates the essential ethos of library work. The ethical principles of the library sphere also include the values of democracy and equality as well as the value of intellectual freedom. There is also a difference between an essential value in the university sphere, the value of autonomy and academic freedom on the one hand, and the global value of the library sphere - organizing operations in a practical and efficient way on the other hand. Implementing this value can also create tension between the research community and the library. Based on the life stories, similarities can be found in the values of the library staff members. The value of service seems to be of primary importance for all who are committed to library work and who find it interesting and rewarding. The service role of the library staff can be extended from information services provider to include the roles of teacher, listener and even therapist, all needed in a competitive research community. The values of democracy and equality also emerge fairly strongly. The information age development has progressed in three phases in the libraries from the 1960s onward. In the third phase beginning in the mid 1990s, the increased usage of electronic resources has set fundamental changes in motion. The changes have affected basic values and the concept of time as well as the hierarchies and valuations within the library community. In addition to and as a replacement for the library possessing a local identity and operational model, a networked, global library is emerging. The changes have brought tension both to the library communities and to the relationship between the university community and the library. Future orientation can be said to be the key concept for change; it affects where the ideals and models for operations are taken from. Future orientation manifests itself as changes in metaphors, changes in the model of a good librarian and as communal valuations. Tension between the libraries and research communities can arise if the research community pictures the library primarily as a traditional library building with a local identity, whereas the 21st century library staff and directors are affected by future orientation and membership in a networked library sphere, working proactively to develop their libraries.

Sangen ialo Rucous : Schwenckfeldiläisten rukouskirja Mikael Agricolan lähteenä

Sangen ialo Rucous. The prayer book of the Schwenckfeldiens as a source for Michael Agricola The significance of the prayer book published by the Finnish reformer Michael Agricola in the year of 1544 has not been comprehended enough among the prayer literature of the Reformation century. Especially in foreign research literature one of the era s most extensive and versatile prayer books has been practically disregarded. According to the prayer book, Agricola appears to be a traditionalist, who derives most of his source material from medieval and old church prayer books. The low number of the prayers from Evangelical prayer books is noteworthy. The study in hand examines Agricola s theology expressed in his translation work of the prayer book of the mystic spiritualistic Schwenckfeldien movement. The prayer book of the Schwenckdeldiens diverged from Lutheranism was called Bekantnus der sünden and it was composed around the year of 1526. Agricola is the only prayer book collector who has regarded it as necessary to add all the 45 prayers of the Schwenckfeldien prayer book and its introduction to his book. In the prayers containing the Schwenckfeldien communion theology and Christology Agricola has not changed the content of the text, apparently because he was not aware of the problems involved in the Schwenckfeldien theology. On a few occasions Agricola added points of view concerning the church, priesthood, preaching the Word and sacraments to his prayers, which the Schwenckfeldiens despised. From the ten additions four Agricola created himself, the rest he borrowed from Wolfgang Capito s prayer book. As a source Agricola used Capito s Latin prayer book together with the German text from Bekantnus. When looking at the studied material, Agricola does not turn out to be a creative translator. Even though he had a model for a less restricted translation in Wolfgang Capito s prayer book, he sticks to his habit of translating word by word. Because not even a good example has had a liberating effect on his translation principles, Agricola cannot be considered a theologically orientated writer. The translation of the Schwenckfeldien prayers Agricola starts with Capito s prayer book. Very soon he takes the Bekantnus alongside Capito s text and abandons the use of Capito s prayer book in the middle of the translation process. Comparing Agricola s translation with the two texts in different languages has made it possible to create the disposition theory described above. On the basis of the disposition theory it can be concluded that Agricola first worked out a precise plan for his prayer book. Then he translated prayers theme by theme using multiple sources at the same time. Later Agricola fixed the disposition, which does not seem to have a direct paragon. From the prayers of the Schwenckfeldien prayer book Agricola translated 26 texts using the Bekantnus as an only base, from Capito s prayer book he translated four texts and 17 texts he translated using the two basic texts simultaneously. In the previous studies, words and texts added by Agricola have been examined as one problem unit. In this study the additions have been placed into three different categories: additions consequential on tautological parataxis, specifying additions and additions significant to the content. Due to Agricola s meticulous translation techniques, there are so few additions. Agricola does not show his own creativity even in the additions significant to the content but uses there some complete sentences or word fragments from the other prayers he has translated. In the translations of the prayers there are some unique appearing words and the analysis of the translation work shed a new light on the background of their first literary appearance in Finnish. Agricola s linguistic abilities turned out to be great. In those prayers where Agricola uses both the German and Latin basic texts at the same time, the translation process is a very intensive twine made on the basis of the two sources.

Valoa itään? : Kansanlähetys ja Neuvostoliitto 1967-1973

Light to the East? The Finnish Lutheran Mission and the Soviet Union 1967 1973 The Cold War affected the lives of Christian churches, especially in Europe. Besides the official ecumenical relations between east and west, there existed unofficial activity from west to east, such as smuggling Bibles and distributing information about the severe condition of human rights in the USSR. This study examines this kind of unofficial activity originating in Finland. It especially concentrates on the missionary work to the Soviet Union done by the Finnish Lutheran Mission (FLM, Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys) founded in 1967. The work for Eastern Europe was organised through the Department for the Slavic Missions. FLM was founded within the Evangelical Lutheran Church of Finland, but it was not connected to the church on an organisational level. In addition to the strong emphasis on the Lutheran confession, FLM presented evangelical theology. The fundamental work of the Department for the Slavic Missions was to organise the smuggling of Bibles and other Christian literature to the Soviet Union and other countries behind the iron curtain. They also financed several Christian radio programmes produced and aired mainly by the international Trans World Radio. The Department diversified its activity to humanitarian help by distributing material help such as clothes and shoes to the unregistered evangelical and baptist groups, which were called the underground churches . In Finland the Department focused on information services. It published its own magazine, Valoa idässä (Light in the East), 5 to 6 times per year. Through the magazine and by distributing samizdat material received from the unregistered Christian groups, it discussed and reported the violations of human rights in the Soviet Union, especially when the unregistered Christian groups were considered the victims. The resistance against the Soviet Union was not as much political but religious: the staff of the Department were religious and revivalist young people who thought, for instance, that communism was in some way an apocalyptic world power revealed in the Bible. Smuggling Bibles was discussed widely in the Finnish media and even in parliament and the Finnish Security Police (SUPO, Suojelupoliisi) and in the Lutheran Church. From the church s point of view, this kind of missionary work was understandable but bothersome. Through their ecumenical connections, the bishops knew the critical situation of churches behind the iron curtain very well, but wanted to act diplomatically and cautiously to prevent causing harm to ecumenical or political relations. The leftist media and members of parliament especially accused the work of the Department of being illegal and endangering relations between Finland and the Soviet Union. SUPO did not consider the work of the Department as illegal activity or as a threat to Finnish national security.

Henkisyys, hyvinvointi, yksilöllisyys ja sosiaalisuus Helsingin Astanga Joogakoulussa

Astangajooga perustuu intialaisen Sri K. Pattabhi Joisin (1915-2009) opetukseen, ja siitä on viime vuosina tullut eräs suosituimmista ja kansainvälisesti laajimmalle levinneistä modernin joogan muodoista. Joogaa voidaan pitää yleisnimityksenä Intian uskontojen piirissä muotoutuneille askeettisille soteriologisille opeille. Käsitteellä moderni jooga kuitenkin viitataan sellaisiin intialaisesta joogatraditiosta tehtyihin tulkintoihin, jotka ovat syntyneet länsimaalaisten ja länsimaisen kulttuurin vaikutuspiirissä olleiden intialaisten toimesta viimeisen n. 150 vuoden aikana. Vaikka varhainen jooga olikin kiinteä osa intialaista uskonnollisuutta, modernin joogan suhde uskonnollis-filosofisiin juuriinsa on vähemmän yksiselitteinen. Tämä on havaittavissa myös Astangajoogan tapauksessa. Tutkielmani käsittelee suomalaisten Astangajoogan harjoittajien käsityksiä joogan merkityksistä. Ensisijaisena aineistonani toimivat kymmenen Helsingin Astanga Joogakoulussa harjoittelevan Sri K. Pattabhi Joisin opetusperinteeseen pohjautuvan Astangajoogan harjoittajan haastattelut. Astangajoogan harjoittajilta ei Helsingin Astanga Joogakoulussa vaadita sitoutumista mihinkään oppeihin tai elämäntapavalintoihin. Painopiste on voimakkaasti liikunnallisen ?sana-harjoittelun säännöllisessä ylläpitämisessä. Kuitenkin myös Astangajoogan menetelmissä ja Helsingin Astanga Joogakoulun opetuksessa on piirteitä, joiden perusteella Astangajoogan ei voida sanoa olevan täysin riippumaton sen taustalla vaikuttavasta uskonnollis-filosofisesta perinteestä. Tutkimuskysymykseni ovat 1) liittävätkö Astangajoogan harjoittajat joogaan uskonnollisiksi tai henkisiksi tulkittavia merkityksiä, ja 2) millaisia nämä merkitykset ovat ja miten ne liittyvät harjoituksen muihin ulottuvuuksiin (esim. terveydellinen, sosiaalinen, psykologinen). Tältä pohjalta toivon 3) pystyväni tarkastelemaan, miten Astanga asettuu nykypäivän uskonnolliseen kenttään, ja mitä sen harjoittajien näkemykset mahdollisesti kertovat uskonnon asemasta ja luonteesta nykyaikana. Analyysimetodinani käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Vertaan analyysissa esiin nousseita teemoja Paul Heelasin holistisen henkisyyden teoriaan. Holistisella henkisyydellä Heelas tarkoittaa subjektia ja subjektiivista kokemusta painottavaa, ulkoisista instituutioista riippumatonta uskonnollisuutta, jossa ruumiillisuudella, terveydellä ja sosiaalisilla suhteilla on tärkeä asema. Haastatteluaineiston analyysin pohjalta totean, että Astangajoogalla on usein harjoittajilleen henkisenä pidetty ulottuvuus. Haastattelemieni Astangajoogan harjoittajien henkisyyttä määrittelevät sisäisyys, omaehtoisuus ja holistisuus. Astangajoogasta etsittiin mm. vaihtoehtoa dogmaattiseksi koetulle kristinuskolle. Astangajoogan harjoittamista ei kuitenkaan voida pitää uushindulaisuuden muotona, vaan sitä pidettiin ”uskontovapaana henkisyytenä”. Analyysin perusteella voidaankin todeta, että haastateltujen esittämät näkemykset vastasivat yleisesti varsin hyvin Paul Heelasin holistisen henkisyyden teorian keskeisiä teemoja. Kuitenkin myös merkittäviä poikkeuksia tästä esiintyi. Ne antavat aihetta mahdolliselle jatkotutkimukselle.

Naiset kodeissaan kokoontuvissa seurakunnissa ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla

Kahden ensimmäisen vuosisadan kristityt kokoontuivat tavallisesti seurakuntalaisten kodeissa. Varhaiskristillisistä teksteistä selviää, että jotkut näistä kodeista olivat naisten omistuksessa. Lisäksi varhaiskristillisissä kirjoituksissa mainitaan naisia, joiden kodeissa mahdollisesti kokoontui seurakunta. Lähdetekstien informaatio näistä naisista on yleisesti ottaen hyvin niukkaa. Lähdetekstien lisäksi tietoja heistä voidaan kuitenkin pyrkiä saamaan tarkastelemalla esimerkiksi heidän sosiaalista kontekstiaan. Erityisen tärkeitä teemoja sosiaalisen kontekstin tarkastelussa ovat kreikkalais-roomalaiset naiset omaisuutensa itsenäisinä omistajina sekä ensimmäisten vuosisatojen kodeissa kokoontuvat seurakunnat näiden naisten toimintaympäristöinä. Tämän tutkielman aiheeseen liittyviä teemoja ovat muun muassa kreikkalais-roomalaisten naisten omistus- ja vaikutusmahdollisuudet, kreikkalais-roomalaisen kodin ”yksityisyys”, seurakuntien luonne kreikkalais-roomalaisiin yhdistyksiin verrattuna sekä suhtautuminen antiikin kirjoituksiin primäärilähteinä. Edellä mainittujen teemojen tutkimuksessa on viime vuosikymmenien ja vuosien aikana löydetty uusia näkökulmia, jotka valaisevat myös kuvaa naisista, joiden kodeissa kokoontui seurakunta. Kreikkalais-roomalaisilla naisilla oli suhteellisen usein mahdollisuus omistaa oma omaisuutensa. Tämän edellytyksenä oli yleensä naisen isän kuolema sekä se, että mahdollinen avioliitto oli solmittu siten, ettei nainen ollut tullut miehensä vallan alaiseksi. Omaisuutta ei ollut pelkästään yläluokkaisilla naisilla, vaan myös esimerkiksi vapautetut orjat saattoivat työllään ansaita huomattaviakin omaisuuksia. Itsenäisesti omaisuutensa omistavat naiset olivat useimmiten todennäköisesti leskiä. Nämä naiset olivat tottuneet yhteiskunnassaan siihen, että varakkailla henkilöillä oli erilaisia velvollisuuksia, joihin kuuluivat muun muassa erilaiset julkiset tehtävät sekä erilaisten ryhmien ja yksittäisten henkilöiden suojelijoina toimiminen. Naisia toimi muun muassa kreikkalais-roomalaisten yhdistysten suojelijoina, jolloin he esimerkiksi tarjosivat kodeissaan yhdistyksille kokoontumistilat. Yhdistykset olivat yksi tärkeimmistä kodeissa kokoontuvien seurakuntien taustamalleista; seurakuntia voidaan sanoa yhdeksi yhdistyskulttuurin ilmentymäksi. Muita tärkeitä taustamalleja olivat juutalaisuus sekä kreikkalais-roomalaiset perhekunnat. Kaikki nämä taustamallit antoivat ainakin osittain positiivisen kuvan toimintamahdollisuuksista naiselle, jonka kodissa kokoontui seurakunta. Tutkimuksessa ajatellaan nykyään yleisesti, että naisten asema kristinuskossa muuttui huonommaksi kristinuskon alkuaikojen jälkeen. Siitä, miksi tämä tapahtui, ei olla yksimielisiä. Tähän kysymykseen vastaavia teorioita ei voida pitää tyydyttävinä, koska ne erehtyvät jo alkuoletuksissaan yksinkertaistamaan kuvaa maailmasta, jossa varhaiset kristityt elivät. Täydellistä vastausta kysymykseen ei voidakaan saavuttaa, mutta ottamalla monipuolisesti huomioon erilaisia ilmiöön vaikuttaneita tekijöitä päästään luultavasti lähemmäs oikeaa lopputulosta. Kahden ensimmäisen vuosisadan naiset olivat kodeissaan kokoontuvissa seurakunnissa johtajanasemissa. He todennäköisesti johtivat Herran aterian viettoa ja ”kaitsivat” seurakuntaansa. Kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi yleisemminkin toimintatapoja, joiden mukaan nainen voitti tarpeeksi suurella varakkuudella sukupuolensa asettamat esteet. Kristityt seurasivat tätä toimintatapaa. Naisten johtavat asemat kodeissaan kokoontuvissa seurakunnissa eivät siis mitä todennäköisimmin johtuneet kristittyjen pyrkimyksistä sukupuolten väliseen tasa-arvoon tai kristittyjen naisten emansipaatiosta. Sen sijaan nämä asemat olivat seurausta naisten suhteellisesta varakkuudesta.

Oppilaan oma uskonto perusopetuksen uskonnon opetussuunnitelman perusteissa

Vuonna 2003 voimaan tulleen uuden uskonnonvapauslain muutosprosessin yhteydessä tehtiin muutoksia myös uskonnonopetusta määrittäviin lakeihin. Aikaisemmin uskonnonopetusta kuvannut termi ” oppilaan tunnustuksen mukainen” korvattiin käsitteellä ”oppilaan oman uskonnon opetus” (Lukiolaki 455/2003, Perusopetuslaki 454/2003). Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin oppilaan omaa uskontoa perusopetuksen uskonnon opetussuunnitelmissa. Analyysi kohdistui kaikille uskontokuntasidonnaisille ryhmille yhteiseen opetussuunnitelman osaan sekä evanekelisluterilaisen, ortodoksisen, islamin ja Myöhempien Aikojen Jeesuksen Kristuksen kirkon uskonnon opetussuunnitelman perusteisiin. Tutkimus toteutettiin sisällön analyysin keinoin. -- Ensimmäisessä tutkimuskysymyksessä keskityttiin siihen, miten oma uskonto näyttäytyy opetussuunnitelman kaikille uskontosidonnaisille ryhmille yhteisessä osassa. Oppilaan oma uskonto ei siinä ole opetuksen päämäärää tai lähtökohtia määrittävässä asemassa. Omaan uskontoon tutustuminen määritetään yhdeksi opetuksen tavoitteista, jota ei kuitenkaan korosteta muihin tavoitteisiin nähden. Muita tavoitteita on esimerkiksi tutustuminen muihin uskontoihin ja uskonnon ymmärtäminen kulttuurisen ilmiön tasolla. Toisessa tutkimuskysymyksessä tarkasteltiin oppilaan oman uskonnon ilmenemistä uskontokohtaisissa opetussuunnitelmissa. Opetussuunnitelmia vertailtaessa huomattiin merkittäviä eroja siinä, millaisessa asemassa oma uskonto on opetussuunnitelman kokonaisuudessa. Vähemmistöuskontojen opetussuunnitelmissa oppilaan omaan uskontoon tutustuminen ilmenee opetuksen päämääränä. Evankelisluterilaisen uskonnon opetussuunnitelmassa sillä on välineellinen arvo pyrittäessä ymmärtämään uskontoa kulttuurisena ilmiönä. Oman uskonnon ilmenemistä opetussuunnitelmissa voi tutkimuksen perusteella hahmottaa juridisesta, kulttuurisesta ja identiteetin näkökulmasta. Merkittävimmät erot löytyivät identiteetin näkökulmasta hahmotetusta oppilaan omasta uskonnosta. Toisissa opetussuunnitelmissa oppilaan uskonnollinen identiteetti määritetään oppilaan juridisen oman uskonnon pohjalta. Toisissa suunnitelmissa oppilaan uskonnollista identiteettiä lähestytään individualisoituneen uskonnollisuuden näkökulmasta ja oppilaan henkilökohtainen uskonnollinen identiteetti jätetään oppilaan oman määrittämisen varaan. Kolmannessa tutkimuskysymyksessä keskityttiin siihen, minkä eri ulottuvuuksien kautta omaa uskontoa opetuksessa käsitellään. Aineistosta hahmotettiin viisi ulottuvuutta: instituution, rituaalinen, opillinen, narratiivinen ja eettinen ulottuvuus. Ulottuvuuksien painotuksiin eri uskontojen opetussuunnitelmissa voi nähdä vaikuttavan esimerkiksi uskonnon asema Suomessa ja uskonnon itseymmärrys uskonnon keskeisistä piirteistä sekä se, kuinka tiiviisti koulun uskonnonopetus on yhteydessä uskonnolliseen yhdyskuntaan. -- Tutkimus lisää tietoa uskonnon opetussuunnitelmien perusteista ja eri uskontojen suunnitelmien välisistä eroista. Tutkimuksen perusteella voidaan huomata, että eri opetussuunnitelmissa omalla uskonnolla on hyvin erilainen asema opetuksen lähtökohtia ja sisältöä määritettäessä. Toisissa opetussuunnitelmissa omaan uskontoon tutustuminen näyttäytyy opetuksen päämääränä ja lähtökohtana, mutta toisissa opetussuunnitelmissa opetuksen lähtökohdat kumpuavat uskontotieteellisestä ja individualisoituneen uskonnollisuuden viitekehyksestä. Näin ollen kouluissa annettavaa uskonnonopetusta ei voi pitää luonteeltaan yhdenmukaisena. Myös opetuksen kuvaaminen luonteeltaa ”oppilaan oman uskonnon opetuksena” näyttäytyy ristiriitaisena eri uskontojen opetussuunnitelmien valossa.

Eru Ilúvatar : Jumala J.R.R. Tolkienin legendariumissa

The purpose of my research is to inquire into the essence and activity of God in the legendarium of the English philologist and writer J.R.R. Tolkien (1892-1973). The legendarium, composed of Tolkien’s writings related to Middle-earth, was begun when he created two Elvish languages, Quenya based on Finnish, Sindarin based on Welsh. Tolkien developed his mythology inspired by Germanic myths and The Kalevala. It is a fictional ancient history set in our world. The legendarium is monotheistic: God is called Eru ‘The One’ and Ilúvatar ‘Father of All’. Eru is the same as the Christian God, for Tolkien wanted to keep his tales consistent with his faith. He said his works were Christian by nature, with the religious element absorbed into the story and the symbolism. In The Silmarillion, set in the primeval ages of Middle-earth, the theological aspects are more conspicuous, while in The Lord of the Rings, which brings the stories to an end, they are mostly limited to symbolic references. The legendarium is unified by its realistic outlook on creaturely abilities and hope expressing itself as humbly defiant resistance. ”The possibility of complexity or of distinctions in the nature of Eru” is a part of the legendarium. Eru Ilúvatar is Trinitarian, as per Tolkien’s faith. Without contextual qualifiers, Eru seems to refer to God the Father, like God in the Bible. Being the creator who dwells outside the world is attributed to Him. The Holy Spirit is the only Person of the Trinity bestown with names: the Flame Imperishable and the Secret Fire. When Eru creates the material world with His word, He sends the Flame Imperishable to burn at the heart of the world. The Secret Fire signifies the Creative Power that belongs to God alone, and is a part of Him. The Son, the Word, is not directly mentioned, but according to one writing Eru must step inside the world in order to save it from corruption, yet remain outside it at the same time. The inner structure of the legendarium refers to the need for a future salvation. The creative word of Eru, “Eä! Let these things Be!”, probably has a connection with the Logos in Christianity. Thus we can find three “distinctions” in Eru: a Creator who dwells outside the world, a Sustainer who dwells inside it and a Redeemer who shall step inside it. Some studies of Tolkien have claimed that Eru is distant and remote. This seems to hold water only partially. Ilúvatar, the Father of All, has a special relation with the Eruhíni, His Children, the immortal Elves and the mortal Men. He communicates with them directly only through the Valar, who resemble archangels. Nevertheless, only the Children of Eru can fight against evil, because their tragic fortunes turn evil into good. Even though religious activities are scarce among them, the fundamental faith and ultimate hope of the “Free Peoples” is directed towards Eru. He is present in the drama of history as the “Author of the Story”, who at times also interferes with its course through catastrophes and eucatastrophes, ‘good catastrophes’. Eru brings about a catastrophe when evil would otherwise bring good to an end, and He brings about a eucatasrophe when creaturely strength is not sufficent for victory. Victory over corruption is especially connected with mortal Men, of whom the most (or least) insignificant people are the Hobbits. However, because of the “primeval disaster” (that is, fall) of Mankind, ultimate salvation can only remain open, a hope for the far future.

Jeremia 20:7-13 psykoanalyysissa : Nimettömän valituslaulun syntyprosessi tekstin objektimielikuvien muutosten valossa

Tämän pro gradu -työn tarkoituksena on selvittää tekstin Jer 20:7-13 jumalakuvaa ja muita ”tekstin puhujan” ilmaisemia vuorovaikutussuhteita ja vaihtelevia tunteita. On kuitenkin epäselvää, missä määrin Jeremian kirja tai sen yksittäiset jaksot kuvaavat profeetan persoonaa ja historiallista taustaa. Tekstit voivat kuvata myös muita myöhempiä tilanteita ja asenteita. Tämän tutkimuksen pääasiallinen eksegeettinen metodi on syvyyspsykologinen. Se saattaa pystyä kertomaan jotakin siitä, miten tutkittava teksti peilaa menneisyyden kokemuksellisia kaavoja. Samaan tapaan kuten psykohistoriassa, tutkimus ei yritä tutkia, tulkita tai rekonstruoida tradition tai historian Jeremiaa. Syvyyspsykologinen eksegeesi on tunnistettu jo aiemmin, mutta suomalaisessa tutkimuksessa sitä ei vielä ole sovellettu yksittäisiin teksteihin. Tämän tutkimuksen tutkimusasetelma avaa tekstin sisäisiä ja vaihtelevia vuorovaikutussuhteita eli objektisuhteita. Tutkimus nimittää tätä vuorovaikutussuhteiden analyysiä objektisuhdeanalyysiksi. Se perustuu teologian tohtori, psykoanalyytikko Matti Hyrckin psykoanalyyttiseen suhteessaolon perusmielikuvien teoriaan (SPT), jonka hän esittelee väitöskirjassaan Mielen kuvat Jumalasta (1995). Tekstin Jahve-kuvat on nähtävä objektirepresentaatioina. Nämä vahvasti värittyneet representaatiot ja kuvat kertovat enemmän kokijasta itsestään kuin niistä objekteista, joiden kuviksi ne ovat syntyneet. Käsitys objektien sisäsyntyisyydestä mahdollistaa Hyrckillä objektisuhteiden systematisoinnin ja SPT:n luomisen. Siten emotionaaliset silmälasit on tämän tutkimuksen tekijän mielestä mahdollista valjastaa myös tutkijan käyttöön. Tutkimuksen laaja näkökulmia hakeva teoriaosuus varmistaa tämän. Hermeneuttinen ”kolmen maailman malli” on lukijakeskeisyyteen ja kulttuurihyppyyn arvokas työväline. Jeremian kirja sisältää useita osin runomuotoisia valituksia, joista tutkittava teksti on viimeinen. Valituslaulujen sarja päättyy tutkittavaa tekstiä seuraavaan syntymäpäivän kiroamiseen jakeissa 14-18. Valituksen edellä kontekstina on joitakin kertomuksia Jeremiasta, mutta vasta jakeessa 20:2 Jeremia nimetään profeetaksi. Muuten valittaja on nimetön. Jeremia-kertomusten kehys on tässä toimituksellinen ja valituksen jälkeen seuraa deuteronomistista saarnaa Juudaa ja Jerusalemia vastaan. Tutkimus selvittää jakeiden 7-13 rakennetta, sisältöä ja tulkintaa ensin lähinnä laji- ja kirjallisuus- kriittisesti. Tutkimus osoittaa, että Jeremian valitus noudattaa yksilön valituslaulun kaavaa, mutta ei kuitenkaan yksiselitteisesti taivu lajin usein stereotyyppisiin tarkoituksiin. Suurin syy tähän on tekstin proosa- ja runomuodon vaihtelu ja sisällön hajanaisuus. Edes valituksen ydintä ei voi varmistaa, vaikka valituslaulun nuorimpina osina on tyypillisesti helppo pitää loppupuolen kollektiivisia lisiä. Varsinainen valitus on jakeissa 7-9 ja jakeet 10-13 ovat todennäköisimmin monivaiheinen päätössarja. Tutkimuksen keskeiset objektisuhdeteoreettiset peruskäsitteet sisäinen subjekti ja sisäinen objekti ovat ihmisen tiedostamattoman tason mielikuvia. Varhaisen tilan vuorovaikutusmielikuvien sisäisinä subjekteina ovat Riippuvainen ja Itseriittoinen. Ne ovat vaihtelevissa suhteissa Houkuttajan ja Hallitsijan muotoisia sisäisiä objekteja kohtaan. Myöhäisessä tilassa objekteille on syytä antaa uudet nimet: Vetäytyjä, Vaatija ja Parantaja. Tutkimus etenee osoittamalla tekstin ja SPT:n mukaisen mallin samankaltaisuuksia. Samalla on ollut mahdollista ottaa kantaa myös tekstin saumoihin ja tekstin syntyprosessiin. Tekstin objekti osoittautuu pääosin Hallitsijaksi, sillä Houkuttajan muotoisista jumaluuksista on kollektiivisesti pyritty tekemään pesäeroa Jerusalemin temppelin hävityksestä lähtien. Silti muistoista ja Houkuttajaksikin värittyneistä kaipuun ja pelon muodoista ei päästä eroon. Valituksen alkujakeita 7-9 leimaa Riippuvaisen masennus ja Itseriittoisen häpeä. Jakeissa 11-13 Hallitsijan muotoinen Jahve Sebaot tarjoaa hierarkkista symbioosia. Myöhäistä Vaatijaa ei tutkittavassa tekstissä ole kuin vanhurskaan käsitteenä, joka deuteronomistisessa teologiassa perustuu Jahven sanan kuulemiseen ja lain noudattamiseen. Tutkimus pyrkii osoittamaan, että kaikilla kokemuksilla on jollakin tavalla sekä yhteisöä että yksilöä eheyttäviä tarkoituksia. Kun valitus päättyy sarjaan vakuutuksia ja huipentuu kollektiiviseen ylistyskehotukseen, myös niillä on tarkoitus. Yksi osa tutkimustehtävää on ollut testata psykoanalyyttisen objektisuhdeteoreettisen metodin toimivuutta eksegeettisessä tutkimuksessa. Vaikka tulokset ovat suuntaa antavia, metodi on osoittautunut toimivaksi.

Reinhold Niebuhrin syntikäsitys

Reinhold Niebuhrin syntikäsitys rakentuu hänen ihmiskäsitykseensä kuuluvan dikotomian henki-luonto, sekä sitä sisällöllisesti vastaavan käsiteparin vapaus-rajallisuus, varaan. Ihmisen hengen kykyjä ovat transsendenssi yli luonnon, itsetranssendenssi sekä vapaus. Toisaalta ihminen on luontonsa kautta sidottu elollisen luonnon rajallisuuteen, vajavaisuuteen ja kuolevaisuuteen. Ihmisen rajallisuus on hengen kykyjen tavoin Jumalan luomisessa ihmiselle antama ominaisuus, ja siksi hyvä. Ihmisen asema rajallisena ja vapaana, eli ihmisen ristiriita antaa hänelle aiheen synnin tekemiseen. Tämä ihmisen ristiriita ei kuitenkaan ole synnin syy. Ihmisen asema luonnon ja hengen rajapinnassa saa hänet levottomaksi. Levottomuus on ihmisen ristiriidan väistämätön seuralainen ja samalla synnin sisäinen ennakkoehto. Raamatun lankeemuskertomus on Niebuhrin mukaan myytti, joka kuvaa symbolisesti ihmisen lankeamista syntiin. Lankeemusmyyttiä ei pidä tulkita kirjaimellisesti eikä kausaalisesti, sillä tällöin se menettää todellisen merkityksensä. Lankeemusmyytin mukaan ihmisen pahaa edeltää pahan voima, eli paholainen. Koska paholainen lankesi ennen ihmistä, ihmisen synti ei seuraa väistämättä ihmisen tilanteesta vapaana ja rajallisena. Ihmisen synti ei myöskään ole silkkaa perverssiyttä, tietoista pahan tekemistä ja Jumalan vastaista uhmaa. Ihmisen vapaus ja rajallisuus muuttuvat kiusaukseksi vasta, kun ne on tulkittu väärin. Ihmisen tekoa edeltävä pahan voima ehdottaa tätä tulkintaa ihmiselle. Niebuhr kuvaa Kierkegaardilta lainaamillaan ilmauksilla, kuinka 'synti asettaa itsensä' ja 'synti edellyttää itsensä'. Hän puhuu myös 'synnin laadullisesta hypystä'. Syntiä ei koskaan voi johtaa tietystä tilanteesta nousevasta kiusauksesta. Itsensä asettava synti on ihmisen oma synti. Synti edellyttää itsensä tarkoittaa, että kaikkea syntiä edeltää epäuskon synti. Ilman epäuskoa ihmisen levottomuus ei johtaisi syntiin. Niebuhrin metodinen tukeutuminen Kierkegaardiin ei ole johdonmukaista, mistä osittain johtuu, että hänen käsityksensä ihmisen syntiin lankeamisesta on ristiriitainen. Niebuhr sotkee myytti- ja historiapuheen keskenään. Ihmisen tietoisuus ja vapaus ovat edellytys sille, että ihminen ylipäänsä voi tehdä syntiä. Niebuhr torjuu perinteisen kristillisen näkemyksen, jonka mukaan lankeemus merkitsi radikaalia muutosta ihmisen tahdon vapauteen. Ihmisen huomio, ettei hän kykene tekemään valintaa hyvän ja pahan välillä, on Niebuhrin mukaan merkittävin osoitus ihmisen vapaudesta. Ihmisen tietoisuus synnistään ei koskaan ole täydellistä. Ihminen ei tee syntiä täysin tietoisesti ja harkitusti. Toisaalta ihmisen osittainen tietämättömyys synnistään on synnin seuraus. Voidakseen jatkaa synnin tekemistä, eli voidakseen pitäytyä kohtuuttomassa itserakkaudessaan, ihmisen on petettävä ensin itseään, sitten toisia ihmisiä. Niebuhr määrittelee hyvin pidättyväisesti näkemyksensä perisynnistä. Perisynti on ennen kaikkea ihmisen taipumus synnin tekemiseen. Synti on peräisin ihmisen tahdon viasta. Toisaalta Niebuhrin mukaan ihminen tekee väistämättä syntiä. Niebuhr on muutamissa yhteyksissä varovaisesti sillä kannalla, että ihmisen luonto on synnin seurauksena turmeltunut. Toisissa yhteyksissä hän torjuu tällaisen näkemyksen. Niebuhrin näkemys synnin väistämättömyydestä sekä näkemys ihmisen tahdon viasta jäävät jossain määrin irrallisiksi osiksi hänen ihmiskäsityksessään. Ihmisen synti on ylpeyttä ja aistillisuutta. Ihmisellä on taipumus kieltää joko rajallisuutensa tai vapautensa. Kieltäessään rajallisuutensa hän lankeaa ylpeyteen. Kieltäessään vapautensa hän lankeaa aistillisuuteen. Ylpeyden muotoja on neljä: vallanylpeys, tiedonylpeys, moraalinen ylpeys ja hengellinen ylpeys. Aistillisuudessa on kolme vaihetta. Aistillisuus on itserakkautta, yritystä paeta itseä toiseen ihmiseen tai luontoon sekä kolmanneksi pakoa tyhjyyteen ja tiedostamattomuuteen. Synti ja syyllisyys liittyvät väistämättä seksiin. Seksi on aistillisuuden elävin ilmaus ja samalla ihmisen luovuuden kliimaksi. Niebuhr pitää ihmisyhteisöjä yksilöiden ohella rajallisessa mielessä synnin subjekteina. Yhteisöillä on yksilöiden tavoin henki ja luonto, sekä itsetranssendenssin elimiä. Niebuhr pitää yhteisöjä yksilöitä moraalisesti pahempina. Yhteisöt aiheuttavat yksilöitä enemmän objektiivista pahaa. Niebuhr kritisoi syntikäsityksensä pohjalta liberalismiksi kutsumaansa ajattelua. Liberalismin perustana on Niebuhrin mukaan kehityksen idea, joka on perusteetonta optimistista uskoa täydellistyvään maailmaan ja uskoa historiaan itsensä lunastavana prosessina. Niebuhrin mukaan kaikki vallankäyttö elämässä johtaa sortoon ja epäoikeudenmukaisuuteen. Sen vuoksi yhteisöjä on hallittava voimien balanssilla sekä hallituksella. Nämä tekijät on mahdollista ottaa pätevästi huomioon vain demokratiassa. Niebuhr näkee kirkon silkkana ihmisyhteisönä, jolle on kuitenkin suotu evankeliumi. Hän korostaa kirkon syntisyyttä, muttei ollenkaan sen pyhyyttä.

Helluntailiikkeen spiritualiteetti : Tilastollinen tutkimus Helsingin Saalem-seurakunnan tilaisuuksiin osallistuvien spiritualiteetista

Yleisellä tasolla tutkimuksen kohteena oli Suomen helluntailiikkeen spiritualiteetti. Tutkimuksen kehysperusjoukkona oli Helsingin Saalem-seurakunnan tilaisuuksiin osallistuvat ihmiset. Aineisto kerättiin kyselylomakkeilla syksyllä 2004 Saalem-seurakunnan tilaisuuksissa. Täytettyjä lomakkeita kertyi 230. Vastaajien ikä vaihteli 13-87 vuoteen ja heistä 36% olimiehiä. 70% kuului Saalem-seurakuntaan ja 17% johonkin toiseen helluntaiseurakuntaan. Ei-helluntailaisia oli 13% vastaajista. Rajoittuneelta osin käytössä oli myös 500 vastaajan vertailuaineisto Kallion kaupunginosan alueelta. Tämän niinsanotun Case Kallio -aineiston vastaajat olivat pääsääntöisesti heikosti sitoutuneita kristinuskon oppeihin sekä hartaudenharjoittamiseen. Vastaajista 50% oli miehiä. Ikä vaihteli 18-39-uoden välillä. Teoreettisena lähtökohtana tutkimukselle toimi yhdysvaltalaisen Daniel Albrechtin empiirinen tutkimus helluntailais-karismaattisesta spiritualiteetista. Hän määrittelee helluntailais-karismaattisen spiritualiteetin muodostuvan kolmesta tekijästä: uskomuksista, käytännöistä sekä niin sanotuista sensibiliteeteistä. Sensibiliteeteillä tarkoitettaan asennoitumista toimintaa kohti. Albrechtin luomien kategorioiden pohjalta laadittiin kyselylomakkeeseen kaksi mittaria. Toinen mittasi koko helluntailaisen spiritualiteetin kenttää kuvaavia perustekijöitä, joihin sisältyivät uskomukset, käytännöt sekä sensibiliteetit. Toinen mittari keskittyi mittaamaan vain yhtä spiritualiteettimääritelmän osaa, sensibiliteettejä. Helluntailaisuuteen painottuvan näkökulman lisäksi tutkimuksessa käytettiin hyväksi David Hayn spiritualiteettinäkemystä. Hän määrittelee spiritualiteetin arkitodellisuuden ylittäväksi tietoisuudeksi. Hayn laatimien kategorioiden avulla kartoitettiin yleisinhimillistä spiritualiteettia. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Saalem-seurakunnan spiritualiteetin ilmenemismuotoja ja eroavaisuuksia suhteessa taustoihin. Lisäksi verrattiin Saalemista kerättyä aineistoa vertailuaineistoon (Case Kallio) sekä selvitettiin kahden erilaisesta lähtökohdasta nousevan spiritualitteettinäkemyksen yhteyttä toisiinsa. Tutkimus oli luonteeltaan kvantitatiivinen. Tutkimusmenetelminä käytettiin tilastollisia testejä sekä faktorianalyysiä. Faktorianalyysin rinnalla käytettiin niin kutsutta Bayes-mallinnusta, jolla ei ole parametrisille menetelmille asetettuja tiukkoja käyttöehtoja. Saalem-seurakunnasta tutkimustulokseksi saatiin 11 eritasoista spiritualiteettiulottuvuutta. Albrechtin esittämät seitsemän sensibiliteettikategoriaa löytyivät lähes sellaisenaan aineistosta, kun taas helluntailaisen spiritualiteetin perustekijöiden sekä yleisinhimillisen spiritualiteetin kohdalla käytössä olleet mittarit eivät toimineet täysin odotetulla tavalla. Kahta erilaista aineistoa voitiin vertailla yleisinhimillisen spiritualiteetin osalta. Yleisinhimillinen spiritualiteetti ei ollut vieras ilmiö kristillisestä opista ja hartaudenharjoittamisesta vieraantuneille vastaajille. Kuitenkin se sai korkeampia vastauspistemääriä helluntailaisten parissa. Kyseistä spiritualiteettia eriytyi kuvaamaan kaksi ulottuvuutta: yhteisöllinen altruismi sekä arjen kauneus. Pelkästään Saalem-seurakunnasta kerätystä aineistosta eriytyi lisäksi kolme helluntailaisen spiritualiteetin perustekijää: sana ja missio, johtajakeskeisyys sekä ylistys -ulottuvuudet. Samasta aineistosta nousi kuusi sensibiliteettiulottuvuutta: ylistys,yleinen puhdistuminen, seremoniallisuus, armolahjat, tavoitteellisuus sekä hengellinen puhdistuminen ja muutos. Toinen ylistysulottuvuus kuvasi ylistyksen merkitystä, toinen ylistystapaa. Saalem-seurakunnasta kerätyn aineiston keskiöön asettui sanaa ja missiota kuvaava ulottuvuus. Korkeimman vastauskeskiarvon sai tavoitteellisuusulottuvuus, samoin kuin molemmat yleisinhimillistä spiritualiteettia kuvastaneet ulottuvuudet saivat korkeita vastauskeskiarvoja. Helluntailaisen spiritualiteetin ulottuvuudet korreloivat positiivisesti yleisinhimillisen spiritualiteetin ulottuvuuksien kanssa. Tulokset voitiin yleistää koskemaan Helsingin Saalem-seurakunnan jäsenistöä sekä pääkaupunkiseudun helluntailaisuutta. Koko Suomen helluntailiikkeen kohdalla tuloksia voitiin pitää suuntaa-antavina. Avainsanat: helluntailiike, spiritualiteetti, Saalem, kvantitatiivinen tutkimus, monimuuttujamenetelmät, Bayes-mallinnus, Daniel Albrecht, David Hay