”Totuuden ja oikeuden asia” : Eesti Muinsuskaitse Selts ja Viron historian uudelleensynnyttäminen vuosina 1987–1991

Neuvosto-Viron yhteiskunnassa tapahtui 1980-luvun loppupuoliskolla muutoksia, jotka johtivat virolaisten suurempaan toimintavapauteen. Osana uuden kansalaisyhteiskunnan muotoutumista Viroon syntyi historialle omistautunut joukkoliike, joka järjestäytyi loppuvuodesta 1987 historiaseuraksi nimeltään Eesti Muinsuskaitse Selts. Huomattava osa myöhemmän itsenäisen Viron poliittisesta eliitistä osallistui järjestön toimintaan. Seura oli luonteeltaan sekä poliittinen toimija että Viron historiaa tutkiva kansalaisjärjestö. Tutkielmani tarkastelee kumpaakin mainittua osa-aluetta historiaseuran toiminnassa. Tutkielmani tärkein alkuperäislähde on historiaseuran vuosina 1988 1991 julkaisema kerran kuukaudessa ilmestynyt aikakausilehti Muinsuskaitse Seltsi Sõnumid, jonka sivuilla käytyä keskustelua Viron historiasta, politiikasta ja Eesti Muinsuskaitse Seltsin toiminnasta tutkielmani pääosa tarkastelee. Aiempi historiantutkimus on ainoastaan sivunnut historiaseuran roolia Viron itsenäisyyden palauttamisessa. Eesti Muinsuskaitse Selts oli kansallismielinen järjestö, jonka poliittiset vaatimukset perustuivat voimakkaasti Viron kansallisesta historiasta muodostettuihin tulkintoihin. Kansallismielisten tavoitteena oli alkuvuodesta 1989 lähtien organisoida vuosien 1918 1940 tasavallan kansalaisiin tukeutunut liikehdintä, jonka oli puolestaan tarkoitus palauttaa sotienvälisen tasavallan itsenäisyys. Kansalaisliikehdintä muodosti vuoden 1990 alussa Viron kongressin, jonka syntyyn historiaseura vaikutti keskeisellä tavalla. Tutkielmani päätavoite on tarkastella historiaseuran ja sen ympärillä toimineen historialiikehdinnän tekemiä tulkintoja Viron historiasta. Vuosien 1987 1991 aikana historiaseura käynnisti Virossa ilmiön, jota kutsun historian uudelleensynnyttämiseksi. Neuvostohistorian käsitykset korvattiin kansallisromanttisella tavalla tulkita maan historiaa, joka tuki kansallismielisten poliittisia tavoitteita. Historiaseura toteutti osin tietoista historiapolitiikkaa. Ilmiötä on perusteltua kutsua uudelleensynnyttämiseksi, koska mahdollisimman laajasti noudatettiin vuosien 1918 1940 tasavallan perinteitä. Keskeisimmän osan neuvostoaikana kiellettyjen tulkintojen tuomisessa takaisin julkiseen käyttöön muodosti Viron vapaussodan (1918 1920) muiston elvyttäminen. Tärkein historiakulttuuriin liittynyt toimintamuoto oli tuhottujen muistomerkkien uudelleenrakentaminen. Historiaseuran huomio kohdistui myös presidentti Konstantin Pätsin (1874 1956) kunnianpalautukseen. Päts nostettiin kansallissankarin asemaan, vaikka hänen muistoaan varjosti vuosien 1939 1940 itsenäisyyden menetyksen aiheuttama kansallinen trauma. Viron kansallinen historia esitettiin tavalla, joka legitimoi itsenäisyyden palauttamista sekä korosti jatkuvuutta, vapaustaistelua ja itsenäisyyden välttämättömyyttä osana Viron historian kehitystä. Neuvosto-Viron ja Neuvostoliiton historian tarkastelussa korostettiin tapahtumia, joiden julkinen käsittely ei ollut aikaisempina vuosikymmeninä ollut mahdollista. Keskeiselle sijalle nostettiin monimuotoiseksi koettu punainen terrori sekä Molotovin Ribbentropin sopimus. Vuosina 1988 1991 käsitys Viron miehityksestä vahvistui. Kansallismieliset vähensivät rikolliseksi ja laittomaksi kokemansa neuvostovallan legitimiteettiä korostamalla neuvostojärjestelmän vihamieliseksi kuvattua luonnetta virolaisia kohtaan. Keskeisin päätelmäni on, että Eesti Muinsuskaitse Seltsin ja historialiikehdinnän suorittama historian uudelleensynnyttäminen mahdollisti Viron tasavallan itsenäisyyden palauttamisen vuonna 1991 siinä muodossa kuin se toteutettiin.

Paikallisradiot suomalaisen viestintäpolitiikan kiistana

Valtioneuvosto myönsi tammikuussa 1985 32 kokeilutoimilupaa paikallisradioyhtiöille. Tämä oli tärkeä periaatteellinen mullistus suomalaisessa viestintäpolitiikassa. Ennemmin ääniradiotoiminta oli ollut tiukasti Yleisradion monopoli. Paikallisradioista käydyn keskustelun aloitti kesällä 1983 Paikallislehtien liitto julkaisemalla aikeensa perustaa paikallisradioyhtiöitä. Myöhemmin kesällä paikallislehdet yhdessä joidenkin elinkeinoelämän järjestöjen kanssa perustivat paikallisradioliiton ajamaan asiaansa. Asia oli ajankohtainen, sillä vuonna 1979 asetettu Juhani Perttusen radio- ja televisiokomitea laati juuri viimeistä mietintöään yleisradiotoiminnan järjestämisestä. Mietintö valmistui tammikuussa 1984, ja siinä suhtauduttiin varauksellisen myönteisesti paikallisradiokokeilun aloittamiseen. Paikallisradiokokeilun toteuttamistavasta ja toimilupien saajista käytiin kuitenkin vielä vuoden ajan poliittista vääntöä, kunnes tammikuussa 1985 valtioneuvosto myönsi kaksivuotiset kokeilutoimiluvat. Tämän tutkimuksen pääkohteena on paikallisradioista vuosina 1983-1985 käyty keskustelu. Tarkastelen viestintäpolitiikkaa kuitenkin pitkän aikavälin näkökulmasta, aina 1960-luvun loppupuolelta saakka. Puolueista keskityn tutkimuksessani Keskustapuolueeseen ja SDP:hen. Tämä siksi, että ne olivat päähallituspuolueet paikallisradioista päätettäessä. Lisäksi noiden puolueiden viestintäpolitiikan muutos 1970-luvulta lähtien oli keskeinen viestinnän deregulaation takana vaikuttanut voima. Muitten puolueitten viestintäpolitiikka pysyi samansuuntaisena, oikeisto kannatti deregulaatiota ja vasemmisto – SKDL – vastusti sitä. Keskustapuolueen ja SDP:n lisäksi tarkastelen Paikallisradioliiton kampanjointia. Tutkimukseni tavoitteena on ymmärtää sitä yhteiskunnallista, poliittista ja kulttuurista prosessia, joka johti viestinnän aseman uudelleenmäärittelyyn suomalaisessa yhteiskunnassa ja politiikassa. Näkökulmani viestintäpolitiikan tarkasteluun pitkällä aikavälillä on kulttuurin murroksen näkökulma. Teesini on, että 1970-luvun lopulla alkanut viestinnän deregulaatio oli osa laajempaa kulttuurista muutosta, johon on yleisesti viitattu postmodernin tai jälkiteollisen ajan alkamisena. Monopolistinen, kansansivistysmallinen radio oli osa modernia, valistusoptimistista yhteiskuntaa ja se joutui kriisiin modernin metanarratiivien legitimaatiopohjan murentuessa. Kulttuurin murrokseen liittyi myös suunnitteluoptimismin murentuminen ja yksilöllistyminen, jotka vähensivät kansansivistysradion aikaan sopivuutta. Tutkimuksessa selvitän deregulaation poliittisen prosessin kulkua, mutta pääpainoni on siinä, miten viestintäpolitiikkaa legitimoitiin ja millaiset merkitysrakenteet sitä määrittivät. Tutkimusotteeni on diskurssianalyyttinen, sen kohteena on viestintäpoliittinen tulkinta ja kulttuuri merkitysrakenteina. Tutkimustehtävänäni on myös selvittää sopiiko deregulaatioprosessi Taisto Hujasen teesiin viestinnän demokratisoinnista tai Pentti Kemppaisen malliin konsensusdemokraattisesta prosessista, joka heijasti uusliberaalia aikakautta. Tutkimustulokseni on, että viestinnän demokratisoinnin ideat näyttelivät kyllä osaa keskustelussa, mutta niillä lähinnä kammettiin taloudellinen logiikka sisään radiotoimintaan, mikä ei olisi muuten ollut perusteltavissa. Konsensusmalli sopii huonosti kuvaaman deregulaation prosessia, viestintäpolitiikka oli tuona aikana hyvin erimielistä. Tosin viestintäpoliittisten kannanottojen voi nähdä jossain määrin maltillistuneen ja liberalisoituneen 1970-luvun informaatiosodista. Taloudellinen logiikka näytteli vähäistä roolia toimiluvista päättäneiden ajattelussa. Tärkeimpinä lähdeaineistoina ovat toimineet Keskustapuolueen ja SDP:n arkistot. Lisäksi olen käyttänyt lähteinä puolueiden lehdistöä ja Paikallisradioliiton julkaisemaa Paikallisradio-lehteä.

"Suksi mafioso kuuseen ja tunge varastettu musasi syvälle!" : Tekijänoikeusalan etujärjestöjen peruskoululaisille tuottaman oppimateriaalin tekijänoikeusdiskurssien problematisointia

Problematisoin pro gradu -tutkielmassani tekijänoikeusdiskurssia. Aineistona käytän peruskoululaisille tuotettuja Piraatti-tehdas (2006) sekä Tekijänoikeus suojaa luovaa työtä (2008) –oppimateriaaleja. Tarkastelen kuinka tekijänoikeuksien haltijat pyrkivät aineiston kautta vaikuttamaan koululaisiin. Toteutan analyysini käyttäen hyväksi Arja Jokisen retoristen keinojen viitekehystä lähtökohtanani Bourdieun ajatus siitä, että kieli ei ole ainoastaan väline kommunikointiin, vaan myös vallankäytön väline. Lähestyn tekijänoikeuksia yhteiskunnallisena prosessina, sosiaalisena luomuksena. Lähtökohtani on, että tekijänoikeudet eivät ole luonnonoikeuksia vaan yhteiskunnallisen neuvottelun tuloksena syntyneitä. Tekijänoikeudessa on kyse arvovalinnoista ja vallasta: siitä kenen ääni kuuluu ja kuinka perustelut vahvistavat valta-asetelmia ja tuottavat sosiaalista todellisuutta. Esittelen tekijänoikeuspolitiikan kontekstin ymmärtämiseksi immateriaalioikeuksien ympärillä käytävää keskustelua, jonka yhtenä perimmäisistä kysymyksistä on, kuinka paljon yhteisiä hyödykkeitä on tarpeen aidata, me-neekö edelle yksilön vai yhteisön etu ja ovatko nämä keskenään, ja jos ovat niin millä perustein, yhteen sovitettavia. Oppimateriaalia voidaan kuvata sen laatijoiden pyrkimykseksi tuottaa neutralisoitua tekijänoikeuskuvaa. Tekijänoikeuden ajatellaan sääntelevän ja turvaavan vain omistusta ilman konflikteja muiden yhteiskunnallisten intressien kanssa. Materiaalista nousee esille vastakkainasettelu laillisen ja laittoman sekä moraalisuuden ja moraalittomuuden välillä. Materiaalin tuottajat ottavat oppiainemateriaalissa aseman, joka peilautuu suhteessa ei-toivottuun tilaan: laittomaan ja moraalittomaan. Retoriikassa pyritään asettamaan koululaiset lakia noudattavien moraalisten kansalaisten muottiin. Tämän muotin tekijänoikeuden etujärjestöt pyrkivät määrittämään, eikä muotin ulkopuolella ole tilaa. Etujärjestöjen maailmassa asiat ovat mustavalkoisia ja tekijöiden taloudelliset intressit koetaan kaikkien yhteisinä intresseinä. Argumentoinnin kautta hälvennetään sosiaalisen todellisuuden konstruktiivista rakennetta ja tuotetaan todellisuutta, jossa ei ole sijaa piraateille, joiden toimillaan arvioidaan saattavan kaiken uuden kulttuurin tuottamisen vaaranalaiseksi. Sen sijaan että tekijänoikeuskasvatuksellinen tehtävä suodaan tekijänoikeusalan järjestöille, olisi tarvetta moniääniselle kriittiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle, jossa ovat mukana eri intressiryhmät ja joka tunnustaa sekä tekijänoikeuden esillä oleviin kysymyksiin liittyvät hyödyt että haitat. Oppimateriaali ilmentää ongelmallista ja pitkälti kyseenalaistamaton-ta tilannetta, jossa käytävä keskustelu noudattaa tekijänoikeusalan etujärjestöjen logiikkaa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että kuka hyötyy tekijänoikeudesta ja mikä on sen tehtävä? Vahvat tekijänoikeudet eivät välttämättä ole yhteiskunnan etu, niin jonkinlaiselle tekijänoikeudelle on kuitenkin myös tarve.

Kohti yksilöllistyvää perhettä? Perhe, sukupuoli ja seksuaalisuus suomalaisessa lainsäädäntökeskustelussa 2000-luvulla

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyviä käsityksiä perheestä, keskittyen erityisesti siihen miten perheen, sukupuolen ja seksuaalisuuden käsitteitä määriteltiin ja tuotettiin diskursiivisesti eduskunnan lainsäädäntökeskusteluissa 2000-luvun kuluessa. Tutkimusongelmaa lähestytään eduskunnassa vuonna 2000 ja 2001 käytyjen parisuhdelaki- ja vuonna 2005 käytyjen hedelmöityshoitolakikeskustelujen sekä vuonna 2009 parisuhdelain 9§:n muutoksesta käytyjen keskusteluiden kautta. Keskusteluja analysoidaan diskurssianalyysin avulla siitä lähtökohdasta käsin, että eduskunnassa käytyjen keskustelujen kautta osallistutaan yhteiskunnallisen todellisuuden rakentamiseen ja määrittelyyn. Eduskunnassa käydyillä keskusteluilla ja itse lainsäädännöllä voidaankin näin ollen katsoa olevan huomattavia ideologisia vaikutuksia yhteiskunnalle, liittyen esimerkiksi erilaisten perhemallien arvostukseen, sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. Tutkimuksen perusteella voidaan lakiesitysten vastustajien ja puolustajien puheiden nähdä muodostavan varsin johdonmukaiset ja yhtenäiset, toisilleen vastakkaiset diskursiiviset kokonaisuudet. Puheesta löydettyjen diskurssien perusteella tutkielmassa on erotettu toisistaan konservatiivis-normatiiviseksi ja liberaalis-individualistiseksi nimitetyt diskursiiviset kokonaisuudet. Konservatiivis-normatiivisen diskursiivisen kokonaisuuden kautta ainoastaan heteroseksuaaliseen avioliittoon pohjaava ydinperhe nähtiin oikeana ja hyväksyttävänä perheenä. Tällaista perhettä pidettiin luonnollisena ja ehdottomana. Sen nähtiin perustuvan ulkopuoliseen kontrolliin sekä perinteestä johdettuihin sääntöihin ja varmuuksiin. Sukupuoli ymmärrettiin olemukselliseksi ja biologiaan perustuvaksi tilaksi. Sukupuoli jaettiin lisäksi puheessa kahtia ja sukupuolet nähtiin merkittävällä tavalla toisistaan eroaviksi. Lisäksi puheessa ylläpidettiin heteronormia erottamalla normaali ja luonnollinen heteroseksuaalisuus epänormaalista, epäluonnollisesta ja epäterveestä homoseksuaalisuudesta. Liberaalis-individualistisessa diskursiivisessa kokonaisuudessa perhemuodot nähtiin sitä vastoin moninaisina ja erilaiset perhemallit yhtä hyväksyttävinä ja tuettavina. Perheen katsottiin pohjaavan vapaaehtoisuuteen sekä yksilöiden väliseen tunnesiteeseen ja rakkauteen. Sukupuolia ei määritelty toisistaan eroaviksi eikä sukupuolta pidetty merkityksellisenä perheen tai vanhemmuuden käsitteiden kannalta. Sukupuoli nähtiin biologian sijaan sosiaalisesti ja performatiivisesti tuotetuksi. Puheessa pyrittiin lisäksi purkamaan heteronormia korostamalla hetero- ja homoseksuaalisuuden yhdenvertaisuutta ja samanlaisuutta. Lakiesityksen vastustajien näkemysten ja käsitysten voidaankin nähdä edustavan yhteiskunnan perinteisiksi miellettyjä, jo kauan vallalla olleita arvoja ja näkökulmia. Puolustajien puhe taas heijastaa uusia arvoja ja näkemyksiä, jotka mahdollisesti ovat valtaamassa paikkaansa vanhemmilta näkemyksiltä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Etiikan tutkimuksen funktio Aristoteleella ja Nikomakhoksen etiikan tulkintaperinteet

Käytännöllisen filosofian historian alaan kuuluva Pro Gradu -tutkielmani pyrkii vastaamaan kysymykseen, mikä on etiikan tutkimuksen funktio Aristoteleen Nikomakhoksen etiikassa. Tarkastelen Nikomakhoksen etiikan tulkintaperinteitä ja erityisesti Aristoteleen etiikan egoistisesta perusluonteesta käytyä keskustelua. Tutkimuksessa kyysenalaistan oletuksen, että etiikan teorian funktio Aristoteleella olisi ollut sama kuin mikä se modernissa etiikassa on. Tutkimuksessani totean antiikin etiikan ja modernin moraalikäsityksen erot ja tuon esiin sen, kuinka helposti modernit Aristoteles-kommentaattorit lankeavat anakronismiin. Tämä tulee esiin egoismi-keskustelussa ja siinä, millaisia asioita keskustelun osapuolet vaativat Aristoteleen etiikalta tai olettavat etiikan teorian sisältävän. Keskustelu Aristoteleen etiikan egoismista toimii esimerkkinä, jonka kautta valoitetaan modernien tulkintaperinteiden ongelmia. Tutkimuksessa päädytään kumoamaan ongelmallisena tulkintaperinne, jonka mukaan Aristoteleen eettinen naturalismi voisi tarjota rationaalisen perustan etiikalle. Myös perinteinen käsitys Aristoteleen etiikan teorian funktiosta hylätään ja päädytään esittämään että Aristoteleen etiikka on perusluonteeltaan erottamatonta politiikasta ja antiikin kreikan kaupunkivaltion poliittisesta rakenteesta. Tämän johdosta kyseenalaistetaan vakavasti mahdollisuus soveltaa Aristoteleen etiikkaa moderniin maailmaan. Johtopäätöksenä on, että Nikomakhoksen etiikka on enemmänkin lainsäätäjille/valtiomiehille (tai sellaiseksi aikoville) suunnattua asiantuntijakirjallisuutta kuin yksityiselle ihmiselle hänen omassa elämässään vastauksia tarjoava opas. Etiikan teorian tarkoituksena on näyttää lainsäätäjille kokonaiskuva, mihin suuntaan heidän tulisi lainsäädännöllään kansalaisia ohjata.

Kulinaarinen kolmio analyysivälineenä

Tutkielman aiheena on ranskalaisen antropologin Claude Lévi-Straussin laajalti tunnettu malli, kulinaarinen kolmio, jonka Lévi-Strauss esitti alun perin primitiivistä mytologiaa käsittelevän tutkimusprojektinsa yhteydessä. Hänen mukaansa mallin avulla oli mahdollista esittää eräs tutkimuksen kohteena olevaa myyttiaineistoa jäsentävä syvärakenne. Myyttitutkimuksessaan Lévi-Strauss osoitti, että mallin avulla on mahdollista jäsentää ennen kaikkea erilaisia luonnon ja kulttuurin väliseen vastakkaisuuteen liittyviä ilmiöitä. Mallia on mahdollista käyttää myyttien ja niissä ilmenevän symbolisen ajattelun ohella myös konkreettisten ruokajärjestelmien analyysivälineenä. Mallia onkin sovellettu erilaisissa empiirisissä tutkimuksissa sekä määrättyihin empiirisiin ruokajärjestelmiin, että mitä erilaisimpiin kulttuurisiin ilmiöihin. Vaikka malli on ollut laajalti tunnettu ja synnyttänyt runsaasti keskustelua, ei siitä ole esitetty minkäänlaista systemaattista tulkintaa. Mallia koskeva keskustelu on ollut suurimmaksi osaksi kuvailevaa ja siihen kohdistetut kriittiset arviot ovat usein keskittyneet johonkin määrättyyn mallin aspektiin. Tutkielmani tehtävänä on täsmentää sitä, mistä mallissa on itse asiassa kyse ja millä tavalla Lévi-Strauss itse mallinsa mielsi. Tehtävä edellyttää mallin suhteuttamista sen taustalla olevaan teoreettiseen ja metodologiseen viitekehykseen. Tutkielmani ensimmäinen aineisto muodostuu Lévi-Straussin kulinaariseen kolmioon ja mallin taustalla olevaan viitekehykseen liittyvistä teksteistä. Erityisen keskeisiä lähteitä ovat artikkeli The Culinary Triangle ja myyttitutkimussarjan (Mythologiques) teokset. Tutkielman toisena tehtävänä on kartoittaa sitä, miten mallia on sovellettu erilaisissa empiirisissä tutkimuksissa ja millä tavalla nämä suhteutuvat Lévi-Straussin tapaan käyttää mallia ja hänen noudattamaansa tutkimusmetodologiaan. Keskityn kolmen mallia käyttävän tutkimuksen tarkastelemiseen ja erittelen sitä, millä tavalla ne suhteutuvat Lévi-Straussin tapaan käyttää mallia. Mallia soveltavat tutkimukset muodostavat opinnäytteeni toisen aineiston. Tutkielmani osoittaa, että malli on yleisestä luonteestaan johtuen altis erilaisille tulkinnoilla ja sovellusmahdollisuuksille. Tuon myös esille sen, millaisia reunaehtoja mallin soveltamiseen yleisesti liittyy ja millaisia seikkoja on otettava huomioon, kun mallia sovelletaan nyky-yhteiskuntiin. Vaikka mallia on mahdollista soveltaa hyvin erilaisiin ilmiöihin, ei sen avulla ole mahdollista käsitellä monia yhteiskuntatieteiden kannalta keskeisiä kysymyksiä.

Pragmatismi poliittisena filosofiana. Yksilö ja yhteisö John Deweyn ajttelussa

John Dewey (1859-1952) oli yhdysvaltalainen filosofi, pedagogi ja julkinen keskustelija, jonka ajattelu on merkittävästi vaikuttanut pragmatismina tunnetun filosofisen suuntauksen kehittymiseen. Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Devveyn poliittista filosofiaa ja ajattelua. Tarkoituksena on selvitellä, millaista on Devveyn poliittinen filosofia ja voiko hänen pragmatistinen poliittinen filosofiansa tarjota jotain mielenkiintoista myös tämän päivän poliittisen filosofian kentälle. Tutkielmassa tarkastellaan Devveyn esittämää kritiikkiä klassista liberalismia ja individualismia kohtaan, Devveyn omaa poliittisen filosofian projektia sekä sen kohtaama kritiikkiä ja arvioidaan Devveyn poliittista filosofiaa yleisesti. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa Devveyn käsitykset yksilöstä, valtiosta, demokratiasta, vallasta ja tiedosta. Ensisijaisena lähteenä tutkielmassa on Devveyn koottujen teosten sarja vuosilta 1882-1953, ennen kaikkea 1920-30-lukujen tuotanto. Lisäksi lähteenä on useita tuoreita artikkeleita sekä kommentaareja. Keskeisin löytö tutkielmassa on, että Devveyn poliittisen filosofian oleellinen piirre on "anti-essentialismi", eli huomion siirtäminen pois jostain oletetuista yksilöiden ja ryhmien olemuksista tai sisäisestä luonnosta niiden välisiin suhteisiin ja näiden ilmauksiin. Tähän liittyen Devveyn poliittisen filosofian keskeiseksi lähtökohdaksi osoittautuu perinteisen yksilö-yhteisö jaottelun kyseenalaistaminen. Tutkielma tarjoaa laajan katsauksen Devveyn poliittiseen ajatteluun sekä pragmatistiseen poliittiseen filosofiaan.

Pala kakusta : tulonjaon oikeudenmukaisuus modernissa poliittisessa filosofiassa

Pro gradu -tutkielmani käsittelee tulonjaon oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä viime vuosikymmenien poliittisessa filosofiassa. Työni tutkimuskohteena ovat erilaiset distribuutiomallit ja redistribuution oikeutus. Lähtökohtanani työssäni toimi John Rawlsin aloittama keskustelu distributiivisesta oikeudenmukaisuudesta. Rawlsin teos A Theory of Justice (1971) toimi modernin tulonjaon oikeudenmukaisuus-keskustelun lähtölaukauksena. Rawlsin näkemyksien pääkommentaattoreina työssäni toimivat G.A Cohen, Robert Nozick, Michael Walzer, Thomas Nagel, Liam Murphy ja Thomas Pogge. Tutkimukseni tarkoituksena on tutkia yhteiskunnallisen tulonjaon oikeudenmukaisuutta. Käsittelen kysymyksiä siitä kuinka yhteiskunnalliset hyvät tulisi jakaa ja millaisia tulisi olla niiden rakenteellisten ratkaisujen, jotka mahdollistavat oikeudenmukai- sen yhteiskunnan. Toinen tärkeä kysymys työssäni on, kuinka voimme oikeuttaa jo kertaalleen jaetun uudelleenjakamisen eli redistribuution, ilman että kajoamme yksilöiden perusoikeuksiin. Tutkin työssäni distribuutioon ja redistribuutioon liittyvien näkemysten suhdetta niihin arvoihin, joita länsimaiset liberalismiin ja demokratiaan sitoutuneet yhteiskunnat korostavat, kuten ihmisten perusoikeudet, riittävä toimeentulo ja vapaus. Millaisilla tulonjakoon liittyvillä keinolla voimme päästä lähemmäksi kyseisten arvoja toteutumista yhteiskunnissamme? Tällöin kuvaan astuu myös kysymys lähtökohtien ja lopputuloksen oikeudenmukaisuuden merkityksestä. Voimmeko muutella toteutettua distribuutiota redistribuution avulla, jos emme saa aikaan niitä tuloksia, joita olimme toivoneet? Työni lopussa kysyn: jos toteamme, että meidän tulisi pyrkiä kohti oikeudenmukaisempaa tulonjakoa kansallisvaltioiden sisällä, niin miten tämän tulisi vaikuttaa näkemyksiimme kansainvälisestä tulonjaosta? Tutkimuksessani selvisi, että on vaikea löytää moraalisia perusteita sille, miksi yhteiskunnissamme ei tulisi pyrkiä kohti tasa- arvoisempaa tulonjakoa. Markkinoiden vapautta ja absoluuttisia omistusoikeuksia korostavilla näkemyksillä ei ole moraalisesti kestäviä perusteita, minkä vuoksi niihin vetoaminen ei ole riittävä syy olla puuttumatta tulonjakoon oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Länsimaisissa yhteiskunnissa arvopohjanamme ovat ihmis- ja kansalaisoikeudet. Samoin on linjattu, että yhteis- kuntaan kuuluu alueita, jotka eivät toimi markkinapohjaisesti. Yhteiskunnan puuttuminen tulonjakoon ei itsessään loukkaa kenenkään perusoikeuksia Redistribuutio on osa samaa prosessia kuin distribuutio. Mitään distribuutiota on vaikea pitää abso- luuttisena, eikä mikään distribuutio pysy muuttumattomana. Näin ollen redistribuutio jatkaa samaa oikeudenmukaisen jaon pyrkimystä, mikä ilmeni aikaisemmassa jaossa. Asioiden uudelleenjakaminen hyvästä syystä ei ole itsessään moraalisesti kestämätöntä. Verotusta on vaikea pitää moraalisena ongelmana, sillä verotus linkittyy yhteiskunnissamme samaan rakenteeseen kuin omistusoikeudet. Näin ollen samalla kun yhteiskunta takaa omistusoikeudet, se varaa myös oikeuden puuttua tulonjakoon.

Aikapankki - Tutkimus lahjaperustaiseen vaihtoon perustuvasta yhteisöllisyyden rakentamisesta Helsingissä

Pro gradu -tutkielmassani tutkin aikapankkijärjestelmässä tapahtuvaa palveluiden vaihtoa vertaamalla sitä lahjanvaihtoon. Tutkielmassa kuvaan kuinka Kumpulan Vaihtopiirinä toimintansa aloittaneen Stadin Aikapankin aktiiviset jäsenet kokevat toiminnan, kun se on laajennut oman asuinalueen ulkopuolelle. Aikapankin voi mieltää uudenlaiseksi vapaaehtoistyön muodoksi. Aikapankin jäsenet tuottavat toisilleen palveluita ja mittaavat näihin käytettyä aikaa aikapisteillä, jotka toimivat vaihdon välineenä. Aikapankissa kaikkien työ arvotetaan saman arvoiseksi. Tutkielman pääaineistona on kymmenen käyttäjän avohaastattelut. Näitä täydennetään vaihtotilastolla ja osallistuvan havainnoinnin menetelmällä. Tutkimusta varten on kerätty tausta-aineistoa kahdella sähköpostihaastattelulla kahdelta Ruotsissa ja Englannissa toimivien aikapankkien työntekijältä. Merkittävin tutkimusongelma liittyy aikapankin tasa-arvoisen työnarvottamiseen. Kysyn miten ja millä ehdoin aikapankin kaltainen sosiaalinen innovaatio toimii? Lisäksi kysyn, mitä ehtojen täyttymisestä seuraa? Lähestyn kysymystä Emil Durkheimin modernisaatioteoriaan ja Marcel Maussin lahjanvaihtoa käsittelevään teoreettiseen ajatteluun nojaten. Teoreettisessa keskustelussa viitataan myös Karl Polanyin Maussia tukevaan näkemykseen esimodernien vaihtokäytäntöjen ilmenemisestä markkinatalouden rakenteistamassa maailmassa. Lisäksi pohdin tutkielmassani sitä, mitä aikapankissa vaihdettavat aikapisteet tekisivät, mitä oikea raha ei tekisi paremmin. Vastaus on se, että tutkittavani eivät saisi rahalla sitä, mitä he tavoittelevat – yhteisöä. Tutkielman lopussa keskustelen myös sitä, mikä on aikapankin luomien epämarkkinataloussuhteiden taloudellinen konteksti. Kontekstiin liittyen voidaan todeta, että tutkittavat eivät pakene rahataloutta. He solmivat perinteisen yhteisöllisen siteen (perheen) mukaista (lahjaperustaista) vaihtoa lähellä asuviin ihmisiin. Tutkielmassa päädytään siihen tulokseen, että aikapankin haasteeksi ei muodostu niinkään markkinoille vieras tasapuolinen työn hinnoittelu, vaan sellaisten yhteisöllisten siteiden heikkous, joiden varaan vaihto leviäisi. Tästä syystä aikapankkia perustettaessa ratkaisevaksi muodostuu se, minkä yhteisöllisen siteen varaan vaihtosuhteet muodostuvat. Tästä syystä tutkielmassa tullaan siihen tulokseen, että aikapankkitoiminta olisi hyvä pitää paikallisena. Sosiaalipoliittisesta näkökulmasta katsottuna tutkimusaihe on merkittävä ja tuore. Aihetta tutkittu jo sosiaalipolitiikan alalla, muttei aikaisemmin Suomessa. Aikaisemman muualla tehdyn tutkimuksen tulokset ovat lähestyneet aihetta muun muassa sosiaalisen pääomaan käsitteen avulla. Tutkittavani vaihtavat myös sellaisia palveluita, joita julkinen sektori tuottaa suomessa, kuten lastenhoitoa. Taustoitan tutkimusta aikaisemmalla tutkimuskirjallisuudella ja kuvaan Suomessakin yleistynyttä vertaistuotantokeskustelua. Vertaistuotanto avaa uuden näkökulman palvelutuotantoon 1990-luvulla jalansijaa saaneiden tilaaja-tuottaja–mallien rinnalle. Tutkielman tarkoitus on tuottaa käytännönläheistä tietoa aikapankkitoiminnasta kiinnostuneille yhteisöille ja organisaatioille. Tämän lisäksi tutkimus täydentää aiempien aikapankkeja käsitelleiden tutkimusten tuloksia tarkastelemalla toiminnan ehtoja, ei ainoastaan sen seurauksia.

Valistus suomalaisessa kirjakulttuurissa 1700-luvulla

The dissertation discusses the history of the book and the Enlightenment in Finland by studying the reception and diffusion of eighteenth-century books and by approaching the discourse on the Enlightenment in Finnish source material. The methods used relate to historian Robert Darnton s studies on eighteenth-century print culture and his analyses of the relations between print culture and society. The study is based on diverse eighteenth-century sources: books, pamphlets and dissertations, bibliographies, book auction protocols, parliamentary documents, estate inventory deeds, newspapers, letters, lectures, memoirs and commonplace books. By the end of the eighteenth century, book production had increased and secular literature had begun to challenge the dominance of religious literature. The books of the Enlightenment belonged to the new literature that found its way into Finnish book collections previously dominated by religious literature. Enlightenment literature is not a set selection of books but rather diverse works from different genres. Thus the study introduces a variety of printed material, from philosophical tracts and textbooks to novels and pornography. In the case of books of the Enlightenment, the works of French Voltaire and German Christian Wolff were among the most widely read and circulated books in Finland. First and foremost, the Enlightenment was an era of intellectual debate. These debates carried strong criticism of the prevailing systems of thought. Enlightenment ideas challenged the Lutheran society of Sweden and especially its sense of conformity. Contemporaries saw many of the books of the Enlightenment as vessels of new ideas and criticism. Furthermore, this kind of print material was interpreted as being dangerous for uneducated readers. Belonging to a certain estate and social class had a major impact on individuals reading habits and their acquisition of books. One specific social group stands out in the Finnish source material: the officers at the Sveaborg naval fortress possessed and distributed Enlightenment books more than the members of any other social class. Other essential social groups were scholars, the nobility and the clergy, who took part in debates concerning the ideas and benefits of the Enlightenment. In the Finnish debates at the time, the concept of Enlightenment involved three primary notions. Firstly, it referred to the French philosophers, les philosophes, and to their works as well as to the social changes that took place during the French revolution. It also carried the idea of philosophical light or the light of reason, in a sense similar to Immanuel Kant s writings. Most importantly, it referred to a belief in progress and to a trust in true knowledge that would supercede ignorance and fanaticism. Hence, it is impossible to speak about the Enlightenment era in the Swedish realm without such concepts as reason, benefit or progress. These concepts likewise marked the books of the Enlightenment in eighteenth-century Finland.

Äidin hoiva, jaettu vanhemmuus – ja vapaus valita. Argumentointi perhevapaiden uudistamisessa 1970-luvulta 2000-luvulle

Äitiyslomaa pidennettiin 1970-luvulla useasti, mikä herätti huolta lomien vaikutuksista naisten työmarkkina-asemaan. Edistääkseen lasten hoidon tasapuolisempaa jakautumista vanhempien kesken Suomi otti käyttöön isyysloman sekä vanhempien yhteisesti jaettavan vanhempainloman. Lomien kehittäminen kuitenkin pysähtyi 1980-luvun alkupuolella, kun taas muissa Pohjoismaissa isien kannustamiseksi kehitettiin 1990-luvulla kokonaan isille korvamerkittyjä lomakiintiöitä. Suomi otti vasta vuonna 2003 käyttöön ns. isäkuukauden, jonka käyttö kuitenkin edellyttää, että isä käyttää kaksi viikkoa yhteisestä vanhempainvapaasta. Isät käyttävät Suomessa vanhempainvapaita edelleen hyvin vähän. Sen sijaan vuodesta 1985 saakka käytössä ollut kotihoidon tukijärjestelmä, jolla tuetaan lasten kotihoitoa, on äitien keskuudessa hyvin suosittu. Tässä tutkielmassa tarkastellaan perhevapaista Suomessa käytyä poliittista keskustelua ja sen pitkän aikavälin muutosta. Tutkielmassa syvennytään tarkemmin kahteen ajanjaksoon: 1970-luvun uudistusaaltoon, jossa isät otettiin mukaan järjestelmään, ja 2000-lukuun, jolloin isien kannustaminen vapaiden käyttöön on jälleen ollut vahvasti poliittisella agendalla. Kiinnostuksen kohteena on ennen kaikkea pyrkimys vanhempien roolien muuttamiseen. Tässä yhteydessä selvitetään itse uudistusprosesseja, mutta keskeisenä tutkimuskohteena on se, millä tavoin päätöksentekoon osallistu-neet toimijat ovat argumentoineet kantojaan perhevapaiden tiimoilta. Tutkielman aineisto koostuu mm. valtiopäiväasiakirjoista ja eduskunnan pöytäkirjoista, hallitusten ja puolueiden ohjelmista, työmarkkinajärjestöjen kannanotoista sekä komiteoiden ja työryhmien muistioista. Aineistoa lähestytään kehysanalyysin sekä argumentaatioteorian menetelmillä. Molemmat menetelmät kiinnittävät huomionsa siihen, millä tekniikoilla poliittisessa argumentoinnissa pyritään aikaansaamaan esitetyille toimenpiteille mahdollisimman laaja kannatus. Tutkielmasta ilmenee, että 1970-luvun keskustelu vanhempainlomista oli hyvin polarisoitunutta. Isien hoivaajaroolin kasvattaminen oli osa vasemmiston tasa-arvodiskurssia, jonka tavoitteena oli tehdä isistä äitien kanssa tasa-arvoisia vanhempia ja äideistä vastaavasti tasa-arvoisia ansaitsijoita työelämässä. Tätä näkökulmaa vastusti konservatiivien äidinhoivan diskurssi, joka näki äidin luonnostaan parempana hoitajana lapselle. Konservatiivien vaatimus pitkästä äitiyslomasta yhdistyi vaatimukseen kotihoidon tuesta, jonka turvin äiti voisi hoitaa lastaan kotona pidempään. Vasemmisto vastusti tätä kiivaasti. 2000-luvulla keskustelu on keskittynyt vanhemmuuden kustannusten tasaisempaan jakamiseen sekä isien kannustamiseen vapaiden käyttöön. Näistä tavoitteista sinänsä on vallinnut lähes yksimielisyys, mutta keinoissa on eroja. Isien kannustamiseksi on varsinkin esitetty erilaisia malleja isäkiintiöistä. Perusteina on ollut isyyden vahvistaminen, isä-lapsi-suhde, tasa-arvon edistäminen sekä Pohjoismaiden positiiviset kokemukset kiintiöistä. Kiintiöitä vastustaneet työnantajat ja konservatiivit ovat kuitenkin pitäneet niitä vanhempien valinnanvapauden rajoittamisena, vaikka ne muuten ovatkin argumentoineet tasa-arvon ja isien kannustamisen puolesta. Kotihoitoa puolustava diskurssi ei puolestaan 2000-luvulla enää ole kiteytynyt pelkästään äidin hoivaan, vaan kotipiiriin yleensä. Isäkiintiöiden kannattajat taas eivät enää 2000-luvulla ole kyseenalaistaneet kotihoidon tukea, joka on pidentänyt naisten katkoja työelämästä ja jolla on suuri merkitys lasten hoidon epätasaiselle jakautumiselle.

Ideaalin ja todellisuuden välimaastossa - katoavatko perheateriat?

Aims: The recent conversations about disappearing family meals, mental problems of the youngsters and family meals´ protective effect on youngsters problems have been the base of this study. The main aim of this study is to find out, what kind of position family meals do have in the youngsters´lives. Study questions are: 1. What kind of conceptions youngsters have of family meals? 2. What kind of hands-on experience youngsters have about family meals? 3. How youngsters feel family meals on a emotional level? a. Are meals positive moments with the family or do they just limit timetables? b. Do the youngsters need family meals if they do not have those in their families? Why? Why not? Methods: The data was collected using stimulated recall -interviews and basic themed interviews. The data was collected from thirteen 8th graders from Pirkanmaa and Kanta-Häme. The interviews were analyzed with the qualitative content analysis. Results and conclusion: The youngsters´ consepts of the meals and the family meals were quite traditional, assuming that those are warm, varied and eaten with company. The situation of the family meals was good and those were eaten nearly every day in the most of the families. The youngsters thought that the family meals were important social moments with the family and they were able to talk about important things with the family during the meals. They also felt that the daily eating rythm was good and they did not felt that the meals would have been somehow restrictive. Even so that the pupils felt the family meals were important, the pupil whose family did not eat family meals did not long those meals. He felt that he was able to share his thoughts and experiences also in other ways. It is important that youngsters have this channel of communication.

The Church and Its Boundaries : A Study of the Special Commission on Orthodox Participation in the WCC

The relationship between the Orthodox Churches and the World Council of Churches (WCC) became a crisis just before the 8th Assembly of the WCC in Harare, Zimbabwe in 1998. The Special Commission on Orthodox Participation in the WCC (SC), inaugurated in Harare, worked during the period 1999 2002 to solve the crisis and to secure the Orthodox participation in the WCC. The purpose of this study is: 1) to clarify the theological motives for the inauguration of the SC and the theological argumentation of the Orthodox criticism; 2) to write a reliable history and analysis of the SC; 3) to outline the theological argumentation, which structures the debate, and 4) to investigate the ecclesiological questions that arise from the SC material. The study spans the years 1998 to 2006, from the WCC Harare Assembly to the Porto Alegre Assembly. Hence, the initiation and immediate reception of the Special Commission are included in the study. The sources of this study are all the material produced by and for the SC. The method employed is systematic analysis. The focus of the study is on theological argumentation; the historical context and political motives that played a part in the Orthodox-WCC relations are not discussed in detail. The study shows how the initial, specific and individual Orthodox concerns developed into a profound ecclesiological discussion and also led to concrete changes in WCC practices, the best known of which is the change to decision-making by consensus. The Final Report of the SC contains five main themes, namely, ecclesiology, decision-making, worship/common prayer, membership and representation, and social and ethical issues. The main achievement of the SC was that it secured the Orthodox membership in the WCC. The ecclesiological conclusions made in the Final Report are twofold. On the one hand, it confirms that the very act of belonging to the WCC means the commitment to discuss the relationship between a church and churches. The SC recommended that baptism should be added as a criterion for membership in the WCC, and the member churches should continue to work towards the mutual recognition of each other s baptism. These elements strengthen the ecclesiological character of the WCC. On the other hand, when the Final Report discusses common prayer, the ecclesiological conclusions are much more cautious, and the ecclesiological neutrality of the WCC is emphasized several times. The SC repeatedly emphasized that the WCC is a fellowship of churches. The concept of koinonia, which has otherwise been important in recent ecclesiological questions, was not much applied by the SC. The comparison of the results of the SC to parallel ecclesiological documents of the WCC (Nature and Mission of the Church, Called to Be the One Church) shows that they all acknowledge the different ecclesiological starting points of the member churches, and, following that, a variety of legitimate views on the relation of the Church to the churches. Despite the change from preserving the koinonia to promises of eschatological koinonia, all the documents affirm that the goal of the ecumenical movement is still full, visible unity.

Äidin hoiva, jaettu vanhemmuus – ja vapaus valita. Perhevapaiden uudistamisen argumentointi 1970-luvulta 2000-luvulle

Tutkimuksessa tarkastellaan perhevapaista Suomessa käytyä poliittista keskustelua ja sen pitkän aikavälin muutosta. Tutkimuksessa syvennytään 1970-luvun uudistusaaltoon, jolloin isät otettiin mukaan järjestelmään, sekä 2000-lukuun, jolloin isiä on eri keinoin kannustettu vapaiden käyttöön. Tässä yhteydessä selvitetään itse uudistusprosesseja, mutta keskei-nen tutkimuskohde ovat päätöksentekoon osallistuneiden toimijoiden perhevapaita koske-vien näkemysten argumentointitavat. Tutkimuksen aineisto koostuu mm. valtiopäiväasia-kirjoista, työryhmämuistioista, hallitusten ja puolueiden ohjelmista ja työmarkkinajärjestöjen kannanotoista. Aineistoa lähestytään kehysanalyysin sekä argumentaatioteorian menetel-mien avulla. Näillä kiinnitetään huomio niihin tekniikoihin, joilla poliittisessa argumentoin-nissa on pyritty saamaan esitetyille toimenpiteille mahdollisimman laaja kannatus. 1970-luvulla keskustelu vanhempainlomista oli hyvin polarisoitunutta. Isien hoivaajaroolin kas-vattaminen oli osa vasemmiston diskurssia, joka pyrki tasa-arvoon niin kodeissa kuin työ-markkinoillakin. Konservatiivien äidinhoivan diskurssi sitä vastoin piti äitiä luonnostaan pa-rempana hoitajana lapselle ja vaati pitkän äitiysloman jatkeeksi kotihoidon tukea, jota va-semmisto puolestaan vastusti. 2000-luvun pääteemoja ovat olleet vanhemmuuden kus-tannusten tasaisempi jakaminen sekä isien kannustaminen vapaiden käyttöön. Isien kan-nustamiseksi on esitetty erilaisia malleja isäkiintiöistä: perusteina ovat olleet muun muassa isä–lapsi-suhde, tasa-arvo sekä Pohjoismaiden positiiviset kokemukset kiintiöistä. Työnan-tajat ja konservatiivit ovat kuitenkin pitäneet kiintiöitä vanhempien valinnanvapauden rajoit-tamisena, vaikka ne muuten ovatkin argumentoineet tasaarvon ja isien kannustamisen puolesta. Isäkiintiöiden kannattajat taas eivät enää 2000-luvulla ole kyseenalaistaneet ko-tihoidon tukea, joka on pidentänyt naisten katkoja työelämästä ja jolla on suuri merkitys lasten hoidon epätasaiselle jakautumiselle.

Itsekorjaus huumorin keinona verkkokeskustelussa

Tutkielmassa tarkastellaan itsekorjausta huumorin ja vitsailun keinona kahdenkeskisessä verkkokeskustelussa. Keskustelut käydään Messenger-pikaviestinohjelmassa, jossa keskustelijat voivat lähettää toisilleen kirjoitettuja viestejä ja olla reaaliaikaisesti vuorovaikutuksessa keskenään. Aineisto on vuosilta 2004 - 2010; kooltaan se on 25088 kilotavua (noin 2531,5 sivua tekstinkäsittelyohjelmalla kirjoitettua tekstiä). Informantteja on viisi, ja he ovat ystäviä keskenään, jolloin keskustelu on hyvin reaaliaikaista, spontaania ja vitsailevaa. Aineisto sisältää 71 tapausta, joissa itsekorjausta käytetään huumorin keinona. Tutkimusaihetta lähestytään keskustelunanalyyttisen metodin avulla. Vaikka se on puhutun kielen tutkimukseen kehitetty analyysiväline, sitä voidaan soveltaa myös verkkokeskustelun tarkastelemiseen. Keskustelunanalyyttisin keinoin pystytään selvittämään, millä keinoin keskustelijat korjaavat tahattomia kirjoitusvirheitä ja tarkoituksella väärin kirjoitettuja muotoja tai vuoroja, kun ne osallistuvat huumorin luomiseen. Tutkimus osoittaa, kuinka jo tahattoman kirjoitusvirheen tekeminen huvittaa keskustelijoita etenkin silloin, kun sanasta tulee suomen kielessä tuntematon, jolloin sen humoristisuus ei voi perustua sen merkitykseen. Lyöntivirheen seurauksena syntynyt sana voi myös olla kontekstiinsa sopimaton, minkä vuoksi se huvittaa keskustelijoita. Kirjoitusvirheellistä muotoa saatetaan käyttää lisäksi tarkoituksella myöhemmin keskustelussa huumorin keinona. Sormen lipsahdukset korjataan usein lähettämällä korvaava muoto keskusteluun ilman puhutussa keskustelussa korjausta ennakoivaa ainesta (esim. sanan katkaisu, tauko tai partikkeli eiku, tai ja siis), minkä mahdollistaa verkkokeskustelun kirjoitettu muoto: korjauksen kohde voidaan havaita aikaisemmasta näkyvissä olevasta keskustelusta. Mahdollinen korjausta implikoiva partikkeli sijoittuu esiintyessään usein vasta korjaavan aineksen jälkeen. Toisin kuin tahattomia virheitä korjattaessa, tarkoituksella väärin kirjoitettujen vitsailevien muotojen korjaus voidaan ennakoida partikkeleilla eiku tai tai, jotka osoittavat korjattavan sanan tai rakenteen sopimattomuuden kontekstiin. Humoristisuus perustuu väärän ja korjaavan muodon rinnastamiseen, ja usein ne ovatkin esimerkiksi samassa sijamuodossa tai saman verbin eri persoonamuotoja, ja niillä voidaan viitata leikkisästi samaan tarkoitteeseen. Tahallisella väärinkirjoituksella saatetaan vitsailla niin keskustelun alussa kuin missä kohtaa keskustelua ja minkälaisessa toiminnassa tahansa (esim. ehdotuksessa, kannanotossa ja ymmärrysehdokkaassa) lukuun ottamatta keskustelun lopetuksia. Keskustelija voi kumota ja osoittaa edeltävän vuoronsa olleen vitsi myös kiteytyneellä ilmauksella noei, joka on aineistossa eniten käytetty korjauskeino: se esiintyy 39 kertaa kaikista 71 tapauksesta. Ilmaus näyttää olevan erityisen käyttökelpoinen korjaustapa lyhyen muotonsa vuoksi, sillä se on nopea kirjoittaa humoristiseksi tarkoitetun viestin jälkeen vaikkakin keskustelija haluaa ensin tarkoituksella esittää olevansa jossain määrin vakavissaan korjattavassa viestissään. Noei tekee korjauksen yksin eikä tarvitse seurakseen korjaavaa ainesta, mutta toisen lausuman kanssa esiintyessään ilmaus voi kumota laajemmankin jakson edeltävästä keskustelusta. Noei:llä tehty korjaus voi kohdistua myös keskustelun moodiin, jonka ilmaus saattaa siirtää humoristiseksi tai vakavaksi.