Productivity of the suffixes -ness and -ity in 17th-century English letters : A sociolinguistic approach

Tässä työssä tutkitaan englannin kielen substantiivijohtimien -ness ja -ity produktiivisuutta 1600-luvulla kirjoitetuissa kirjeissä. Näitä lähes synonyymisiä johtimia käytetään yleensä merkitykseltään abstraktien substantiivien muodostamiseen adjektiiveista (esim. productive 'produktiivinen' > productiveness tai productivity 'produktiivisuus'). Johtimista -ity on lainautunut englantiin ranskasta ja myöhemmin myös latinasta; se on sekä fonologialtaan että semantiikaltaan läpinäkymättömämpi kuin kotoperäinen -ness. Lisäksi -ity-johdinta on käytetty enimmäkseen formaaleissa tilanteissa ja tieteellisissä teksteissä, kun taas -ness on ollut yleiskäyttöisempi. Tutkielman lähestymistapa on sosiolingvistinen: oletetaan, että johtimien produktiivisuus (eli valmius muodostaa uusia johdoksia) voi vaihdella eri sosiaaliryhmissä. Sosiolingvistiikkaa ei ole aiemmin juurikaan sovellettu produktiivisuuden tutkimiseen. Tutkimusaineistona on Helsingin yliopiston VARIENG-tutkimusyksikön laatima Corpus of Early English Correspondence, varhaisista englanninkielisistä kirjeistä koostuva korpus eli elektroninen tekstikokoelma, joka on suunniteltu historiallisen sosiolingvistiikan tarpeisiin. Korpuksen 1600-luvun kirjeitten yhteenlaskettu pituus on noin 1,4 miljoonaa sanaa, ja ne on kirjoitettu vuosina 1600-1681. Tutkielman tärkeimpänä produktiivisuusmittarina käytetään johtimien avulla muodostettujen eri sanojen eli tyyppien lukumäärää. Hypoteesina on, että -ity-tyyppien määrä on keskimääräistä pienempi huonosti koulutettujen sosiaaliryhmien kirjeissä. Näitä olivat 1600-luvulla naiset sekä alhaisimmat yhteiskuntaryhmät, kuten talonpojat ja käsityöläiset. Johtimen -ness tyyppimäärissä ei odoteta esiintyvän sosiolingvististä variaatiota. Tutkielmassa käsitellään myös tyyppimäärien vertailuun liittyviä metodologisia ongelmia. Koska vaikkapa naisilta ja miehiltä on eri määrä dataa, ei heidän tyyppimääriään voida suoraan verrata keskenään. Esimerkiksi tyyppimäärien normalisointi tuhatta sanaa kohti ei myöskään ole mahdollista, koska tyyppien lukumäärä ei kasva lineaarisesti korpuksen kasvaessa. Tutkielmassa esitetään kielitieteessä harvoin käytetty tilastotieteellinen menetelmä, jonka avulla korpuksen eri osista saatuja tyyppimääriä voidaan verrata koko korpukseen ja testata, ovatko ne tilastollisesti merkittävän pieniä tai suuria. Toisin kuin monet yleisemmät menetelmät, tämä tyyppikertymiin ja permutaatiotesteihin perustuva metodi ei vaadi yksinkertaistavien oletuksien tekemistä. Tutkimustulokset vahvistavat hypoteesin oikeaksi: naisten -ity-tyyppien lukumäärä on tilastollisesti merkittävän alhainen, kun taas -ness-tyyppien määrissä ei ole tilastollisesti merkittäviä eroja. Alhaisimpien yhteiskuntaryhmien osalta tuloksia ei saada, koska niiltä on korpuksessa liian vähän dataa. Analyysissä paljastuu myös yllättävä eroavaisuus: korpuksen ajallisesti ensimmäisessä puoliskossa (1600-1639) on merkittävän vähän -ity-tyyppejä. Tämä voidaan tulkita kielelliseksi muutokseksi: -ity-johtimen produktiivisuus kasvaa kirjeissä 1600-luvun aikana. Saattaa olla, että johtimen produktiivisuus on ensin kasvanut formaalimmissa tekstilajeissa, joista lisääntynyt käyttö on sitten levinnyt myös kirjeisiin, ehkäpä 1640-luvun sisällissodan synnyttämien kontaktiverkostojen siivittämänä. Tuloksien perusteella voidaan sanoa, että sosiolingvistinen vaihtelu on merkittävä tekijä ainakin joittenkin johtimien produktiivisuudessa, joten vaihtelua on syytä tutkia enemmänkin. Tutkimuksessa käytetty metodi mahdollistaa osakorpuksien tyyppimäärien luotettavan vertailun melko pienissäkin korpuksissa, joten se soveltuu hyvin niin historialliseen kielitieteeseen kuin sosiolingvistiikkaankin.

Kaukainen rakkaus : Saavuttamattomuuden semantiikka Kaija Saariahon oopperassa

L Amour de loin: The semantics of the unattainable in Kaija Saariaho s opera Kaija Saariaho (born 1952) is one of the most internationally successful Finnish composers there has ever been. Her first opera L Amour de loin (Love from afar, 1999-2000) has been staged all over the world and has won a number of important prizes. The libretto written for L Amour de loin by Amin Malouf (born 1949) sets the work firmly in the culture of courtly love and the troubadours, which flourished in Occitania in the South of France during the Middle Ages. The male lead in the opera is the troubadour Jaufré Rudel, who lived in the twelfth century and is known to have taken part in the Second Crusade in 1147-1148. This doctoral thesis L Amour de loin: The semantics of the unattainable in Kaija Saariaho s opera, which comes within the field of musicology and opera research, examines the dimensions of meaning contained in Kaija Saariaho s opera L Amour de loin. This hermeneutic-semiotic study is the first doctoral thesis dealing with Saariaho to be completed at the University of Helsinki. It is also the first thesis-level study of Saariaho s opera to be completed anywhere in the world. The study focuses on the libretto and music of the opera, that is to say the dramatic text (L Amour de loin 1980), and examines on the one hand the dimensions of meaning produced by the dramatic text and on the other, the way in which they fix the dramatic text in a historical and cultural context. Thus the study helps to answer questions about the dimensions of meaning contained in the dramatic text of the opera and how they can be interpreted. The most important procedural viewpoint is Lawrence Kramer s hermeneutic window (1990), supplemented by Raymond Monelle s semiotic theory of musical topics (2000, 2006) and the philosophical concept of Emmanuel Levinas (1996, 2002) in which the latter acts as an instrument for semantic interpretation to build up an analysis. The analytical section of the study is built around the three characters in the opera, Jaufré Rudel, Clémence the Countess of Tripoli, and the Pilgrim. The study shows that the music of Saariaho, who belongs to the third generation of Finnish modernists, has become distanced from the post-serial aesthetic towards a more diatonic form of expression. There is diatonicity, for instance, in the sonorous individuality of the male lead, which is based on the actual melodies of the historical Jaufré Rudel. The use of outside material in this context is exceptional in the work of Saariaho. At the same time, Saariaho s opera contains a wealth of expressive devices she has used in her earlier work. It became apparent during the study that, as a piece of music, L Amour de loin is a many layered and multi-dimensional work that does not unambiguously represent any single stylistic trend or aesthetic. Despite the composer s post-serial background and its abrasive relationship with opera, L Amour de loin is firmly attached to the tradition of western opera. The analysis based on the theory of musical topics that was carried out in the study, shows that topics referring to death and resurrection, used in opera since the seventeenth century, appear in L Amour de loin. The troubadour topic, mainly identified with the harp, also emerges in the work. The study also shows that the work is firmly attached to the tradition of western opera in other aspects, too, such as the travesti or trouser role played by the Pilgrim, and the idea of deus ex machina derived from Ancient Greek theatre. The study shows that the concept of love based on the medieval practices of courtly love, and the associated longing for another defined by almost 1,000 years of western culture, are both manifested in the semantics of Kaija Saariaho s opera which takes its place in the contemporary music genre.

"Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa" : Perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa

Bestiality was in the 18th century a more difficult problem in terms of criminal policy in Sweden and Finland than in any other Christian country in any other period. In the legal history of deviant sexuality, the phenomenon was uniquely widespread by international comparison. The number of court cases per capita in Finland was even higher than in Sweden. The authorities classified bestiality among the most serious crimes and a deadly sin. The Court of Appeal in Turku opted for an independent line and was clearly more lenient than Swedish courts of justice. Death sentences on grounds of bestiality ended in the 1730s, decades earlier than in Sweden. The sources for the present dissertation include judgment books and Court of Appeal decisions in 253 cases, which show that the persecution of those engaging in bestial acts in 18th century Finland was not organised by the centralised power of Stockholm. There is little evidence of local campaigns that would have been led by authorities. The church in its orthodoxy was losing ground and the clergy governed their parishes with more pragmatism than the Old Testament sanctioned. When exposing bestiality, the legal system was compelled to rely on the initiative of the public. In cases of illicit intercourse or adultery the authorities were even more dependent on the activeness of the local community. Bestiality left no tangible evidence, illegitimate children, to betray the crime to the clergy or secular authorities. The moral views of the church and the local community were not on a collision course. It was a common view that bestiality was a heinous act. Yet nowhere near all crimes came to the authorities' knowledge. Because of the heavy burden of proof, the legal position of the informer was difficult. Passiveness in reporting the crime was partly because most Finns felt it was not their place to intervene in their neighbours' private lives, as long as that privacy posed no serious threat to the neighbourhood. Hidden crime was at least as common as crime more easily exposed and proven. A typical Finnish perpetrator of bestiality was a young unmarried man with no criminal background or mental illness. The suspects were not members of ethnic minorities or marginal social groups. In trials, farmhands were more likely to be sentenced than their masters, but a more salient common denominator than social and economical status was the suspects' young age. For most of the defendants bestiality was a deep-rooted habit, which had been adopted in early youth. This form of subculture spread among the youth, and the most susceptible to experiment with the act were shepherds. The difference between man and animal was not clear-cut or self-evident. The difficulty in drawing the line is evident both in legal sources and Finnish folklore. The law that required that the animal partners be slaughtered led to the killing of thousands of cows and mares, and thereby to substantial material losses to their owners. Regarding bestiality as a crime against property motivated people to report it. The belief that the act would produce human-animal mongrels or that it would poison the milk and the meat horrified the public more than the teachings of the church ever could. Among the most significant aspects in the problems regarding the animals is how profoundly different the worldview of 18th century people was from that of today.

Aineellista ja aineetonta turvaa : Ruokakunnat, ekologis-taloudelliset resurssit ja kontaktinmuodostus Valkealassa 1630 1750

Material and immaterial security. Households, ecological and economic resources and formation of contacts in Valkeala parish from the 1630s to the 1750s. The geographical area of the thesis, Valkeala parish in the region of Kymenlaakso, is a very interesting area owing to its diversity, both in terms of natural setting and economic and cultural structure. The study begins by outlining the ecological and economic features of Valkeala and by analysing household structures. The main focus of the research lies in the contacts of the households with the outside world. The following types of contacts are chosen as indicators of the interaction: trade and credit relations, guarantees, co-operation, marriages and godparentage. The main theme of the contact analysis is to observe the significance of three factors, namely geographical extent, affluence level and kinship, to the formation of contacts. It is also essential to chart the interdependencies between ecological and economic resources, changes in the structure of households and the formation of contacts during the period studied. The time between the 1630s and the 1750s was characterized by wars, crop losses and population changes, which had an effect on the economic framework and on the structural variation of households and contact fields. In the 17th and 18th centuries Valkeala could be divided, economically, into two sections according to the predominant cultivation technique. The western area formed the field area and the eastern and northern villages the swidden area. Multiple family households were dominant in the latter part of the 17th century, and for most of the study period, the majority of people lived in the more complex households rather than in simple families. Economic resources had only a moderate impact on the structure of contacts. There was a clear connection between bigger household size and the extent and intensity of contacts. The jurisdictional boundary that ran across Valkeala from the northwest to the southeast and divided the parish into two areas influenced the formation of contacts more than the parish boundaries. Support and security were offered largely by the primary contacts with one s immediate family, neighbours and friends. Economic support was channelled from the wealthier to the less well off by credits. Cross-marriages, cross-godparentage and marital networks could be seen as manifestations of an aim towards stability and the joining of resources. It was essential for households both to secure the workforce needed for a minimum level of subsistence and to ensure the continuation of the family line. These goals could best be reached by complex households that could adapt to the prevailing circumstances and also had wider and more multi-layered contacts offering material and immaterial security.

Double-Edged Imitation : Theories and Practices of Pastiche in Literature

This study concentrates on the contested concept of pastiche in literary studies. It offers the first detailed examination of the history of the concept from its origins in the seventeenth century to the present, showing how pastiche emerged as a critical concept in interaction with the emerging conception of authorial originality and the copyright laws protecting it. One of the key results of this investigation is the contextualisation of the postmodern debate on pastiche. Even though postmodern critics often emphasise the radical novelty of pastiche, they in fact resuscitate older positions and arguments without necessarily reflecting on their historical conditions. This historical background is then used to analyse the distinction between the primarily French conception of pastiche as the imitation of style and the postmodern notion of it as the compilation of different elements. The latter s vagueness and inclusiveness detracts from its value as a critical concept. The study thus concentrates on the notion of stylistic pastiche, challenging the widespread prejudice that it is merely an indication of lack of talent. Because it is multiply based on repetition, pastiche is in fact a highly ambiguous or double-edged practice that calls into question the distinction between repetition and original, thereby undermining the received notion of individual unique authorship as a fundamental aesthetic value. Pastiche does not, however, constitute a radical upheaval of the basic assumptions on which the present institution of literature relies, since, in order to mark its difference, pastiche always refers to a source outside itself against which its difference is measured. Finally, the theoretical analysis of pastiche is applied to literary works. The pastiches written by Marcel Proust demonstrate how it can become an integral part of a writer s poetics: imitation of style is shown to provide Proust with a way of exploring the role of style as a connecting point between inner vision and reality. The pastiches of the Sherlock Holmes stories by Michael Dibdin, Nicholas Meyer and the duo Adrian Conan Doyle and John Dickson Carr illustrate the functions of pastiche within a genre detective fiction that is itself fundamentally repetitive. A.S. Byatt s Possession and D.M. Thomas s Charlotte use Victorian pastiches to investigate the conditions of literary creation in the age of postmodern suspicion of creativity and individuality. The study thus argues that the concept of pastiche has valuable insights to offer to literary criticism and theory, and that literary pastiches, though often dismissed in reviews and criticism, are a particularly interesting object of study precisely because of their characteristic ambiguity.

Suomalaiset antisankarit : Suomalaisuusdiskurssi kolmessa 1980-luvun elokuvassa

Tutkimuksen aiheena on suomalaisuusdiskurssi elokuvissa Täältä tullaan, elämä! (1980, ohjaus Tapio Suominen), Ajolähtö (1982, ohjaus Mikko Niskanen) ja Arvottomat (1982, ohjaus Mika Kaurismäki). Tutkimuksen kohteena ovat elokuvien sisältö ja aikalaisten lehdistöarviot elokuvista. Elokuvia analysoidaan kahdella tasolla: pintatasolla jossa tutkitaan elokuvien kerrontaa ja tyyliä ja syvemmällä tasolla, jossa tutkitaan elokuvien merkitysrakenteita semiotiikan ja analyyttisen psykologian keinoin. Elokuvatekstien pintatason tutkimuksessa käytän päälähteenä David Bordwellin ja Kirstin Thompsonin kirjaa Film Art: An Introduction (1990, 3. ed.). Merkitysrakenteiden analyysissa käytän Algirdas Julien Greimasin semanttista neliötä ja aktanttikaavaa ja Ronald Barthesin teorioita kirjasta Mytologioita (1957/1994). Elokuvien sankaruuden tutkimisessa sovelletaan Carl Gustav Jungin teorioita kollektiivisesta alitajunnasta ja sankarin arkkityypistä. Suomalaisuusdiskurssin analyysissa käytän pohjana Michel Foucaultin teosta The Archaeology of knowledge (1972/1985) ja samaa teokseen teoreettisesti paljolti pohjautuvaa Päivi Rantasen teosta Suolatut säkeet. Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen (1997). Rantasen teos tuo tutkittavien elokuvien suomalaisuusdiskurssin analyysiin historiallista perspektiiviä. Kontekstina elokuva-analyyseille tarkastelen myös elokuvateollisuuden rakennemuutoksia 1980-luvulla ja elokuva-arvosteluja. Suomalaisuusdiskurssi korostuu elokuvien sovittamattomissa ristiriidoissa. Elokuvien kerronnan ja tyylin, narratiivisen merkitysrakenteen ja jungilaisen analyysin tutkimustuloksina on, että elokuvien sisäisistä ristiriidoista voi havaita suomalaisuusdiskurssin pyrkimystä muutokseen. Elokuvien realistisuus sitoo elokuvia perinteiseen topeliaanis-runebergiläiseen suomalaisuuteen, mutta elokuvissa on myös uudenlaisia suomalaisuustulkintoja jotka tulevat ilmi päähenkilöiden toiminnan kautta. Elokuvien analyysi osoittaa, että elokuvien suomalaisuusdiskurssi ei ole vielä valmis täysin sisäistämään muun muassa kansainvälistymistä (Ajolähtö) ja yksilöllisempää suomalaisuutta (Täältä tullaan, elämä! ja Arvottomat). Tarve uudenlaiseen suomalaisuuden määrittelyyn kuitenkin näkyy sekä elokuvateksteissä että elokuva-arvosteluissa. Tutkimusta voisi jatkaa analysoimalla eri aikakausien elokuvia ja vertailemalla niiden suomalaisuusdiskurssia toisiinsa.

Rajamerkkien vartijat : Maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1630 - 1669

Tutkielman aiheena ovat säätyläisten ja talonpoikien maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1600-luvun puolessa välissä. Historiallisen kriminologian tutkijat ovat pitäneet kiinteään maaomaisuuteen liittyneitä maariitoja keskeisenä syynä 1500-luvun korkeaan väkivallan tasoon. 1600-luvulla väkivalta kutistui pieneksi rikosryhmäksi alioikeuksien alkaessa toimia. Enää talonpoikien ei tarvinnut turvautua väkivaltaan omaisuutta puolustaessaan, vaan riidat saatiin päätökseen käräjillä. Tässä työssä selvitän Helsingin ja Sipoon tuomiokirjojen avulla, mitä tapahtui maariidoille 1600-luvulla, sillä itse maariidat ovat jääneet väkivaltatutkimuksen varjoon historiallisessa kriminologiassa. Arvioin maariitoja kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti syventyen erityisesti niiden yleisyyteen, osapuoliin, maariitojen rooliin talonpoikien ja säätyläisten elämässä sekä maariitojen 1600-luvulle tyypillisiin piirteisiin. Lahjoitusmaat lisääntyivät etenkin 1630- ja 1640-luvuilla voimakkaasti Suomessa. Myös pienaatelin asuttamissa Sipoon ja Helsingin pitäjissä aateliset laajensivat maaomistuksiaan talonpoikaismaan kustannuksella. Baltiasta ja Keski-Euroopasta Suomeen saapuneet feodaaliset omistuskäsitykset asettivat aateliset ja talonpojat törmäyskurssille. Maariitojen käsittely oikeudessa oli siviiliprosessi, jossa periaatteessa tasa-arvoiset osapuolet ottivat yhteen riita-asiassa. Omaisuusriitojen käsittelyssä säilyi huomattavan pitkään perinteisiä, paikallisia, tapaoikeuden piirteitä, joita kruunu oli pyrkinyt karsimaan pois muista rikosasioiden käsittelyistä. Perinteiset oikeustavat eivät kuuluneet modernisoituvan ja keskittyvän valtion oikeusjärjestelmään. Ne säilyivät kuitenkin omaisuusoikeuteen liittyvissä maariidoissa huomattavan pitkään, koska riidanratkaisun auktoriteetti oli laajalla alalla käräjäyhteisössä. Maariidat olivat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 4. suurin rikosryhmä 1600-luvun puolessa välissä. Niitä voidaankin pitää agraarisen yhteiskunnan tyyppirikoksena. Säätyläisten suuri määrä osapuolten joukossa oli 1600-luvun maariidoille tyypillinen piirre. Oikeus oli tasapuolinen säätyjä kohtaan arvioidessaan tapausten syyllisyyskysymystä, mutta asettui selvästi säätyläisten puolelle jaellessaan rangaistuksia. Säätyläisiä rangaistiin maariidoissa lievällä vahingonkorvauksella ja talonpoikia yleensä ankarammalla sakolla. Väkivallalla oli maariidoissa keskeinen rooli myös 1600-luvulla. Etenkin 1630-luvulla väkivaltaa esiintyi lähes kaikissa maariidoissa. 1640-luvulla oikeus vakiinnutti asemansa maariitojen ratkaisuareenana väkivallan sijaan ja riidat ratkaistiin käräjätuvassa. Silti väkivallan rooli maariitojen taustalla säilyi. Joka viidennen maariidan taustalla oli väkivaltaa. Tyypillisintä se oli talonpoikien välisissä maariidoissa. Väkivalta sai hyvin raakojakin piirteitä maariitojen yhteydessä. Lievästä väkivallasta oli kyse vain harvoin. Vuosikausia kestäneet maariitojen kierteet saivat päätöksensä 1600-luvun puolessa välissä oikeuden saavuttaessa riittävästi valtaa pitääkseen annetut tuomiot voimassa myös maariidoissa. Suurimmassa osassa Helsingin ja Sipoon pitäjien maariidoista saatiin päätös ensimmäisellä käräjäkerralla tai alle vuoden kuluessa riidan puhkeamisesta. Kuitenkin 17 prosenttia riidoista oli pitkään jatkuneita riitoja, joista oli riidelty yli vuosi. Oikeuteen luotettiin enemmän ja se pystyi pitämään tuomiot voimassa toisin kuin vielä 1500-luvulla. Talonpojat yhdistivät usein voimansa aatelisia vastaan käydyissä maariidoissa. Heidän keskuuteensa vaikutti syntyneen moraalinen yhteisö aatelin talonpoikaiselle maanomistukselle muodostamaa uhkaa vastaan. Toisiaan vastaan riidellessä solidaarisuus oli tiessään. Tasavahvojen osapuolten oli tultava toimeen omillaan. Säätyläiset turvautuivat maariitoihin lähinnä taloudellisten syiden vuoksi. Kun kartano ei kannattanut, alustalaisten tai rajapiiritilojen maita saattoi yrittää saada haltuunsa viemällä riita käräjille jopa tekaistun syyn varjolla. Kyseenalaistamalla vanhat rajat heillä oli tarkoitus saada omiin maihin lisää alaa ja siten saada uutta maata rälssiksi. Etenkin oman rälssimaan rajojen sisäpuolella aatelisilla oli vahva usko oikeudestaan toimia tahtonsa mukaan omistuksillaan huolimatta siitä, oliko kyseessä perintötila vai lampuodin tila.

Ritarit ja samurait : Kaksi soturiperinnettä läntisissä historiallisissa vertailuissa

Soturit olivat keskeinen sosiaalinen ryhmä keskiajan läntisessä Euroopassa ja Meiji-kautta (1868-1912) edeltäneessä Japanissa. Japanin avauduttua 1800-luvun puolivaiheilla maan historiaa alettiin kirjoittaa eurooppalaisen mallin mukaan, ja soturiperinteiden rinnastaminen ja vertailu yleistyivät. Vertailun taustalla vaikuttivat käsitykset alueiden samankaltaisesta feodaalisesta historiasta. Feodalismi on säilynyt keskeisenä teemana vertailuissa ja Japanin-tutkimuksessa, vaikka keskustelu siitä onkin Euroopan keskiajantutkimuksessa pitkälti hiipunut. Myös Japanin-tutkimuksessa on viime aikoina alettu esittää kritiikkiä feodalismi-termin käyttöä, rinnastuksia ja jopa pelkkää Euroopan historiaan vertaamistakin kohtaan. Feodalismin ohella muita keskeisiä vertailuteemoja ovat Japanin modernisoituminen ja sodankäynnin teknologia. Ensimmäiset vertailut olivat etupäässä yksittäisten joskus hyvin ylimalkaisten rinnastusten hakemista. Myös systemaattisia sivilisaatiohistoriallisia vertailuja alettiin tehdä jo varhain. Japanin-tutkimuksen ensisijaiseksi vertailukohteeksi ovat kuitenkin nousseet Euroopan historian sijaan teoriat feodalismista. Tarkastelu keskittyy nykyisin lähinnä eurooppalaisten termien käyttökelpoisuuteen Japanin historiasta kirjoitettaessa. Japanin modernisoitumista käsittelevät vertailut sivuavat keskusteluita feodalismista, mutta sotureiden rooli jää niissä usein hyvin vähäiseksi. Sodankäynnin teknologiaan keskittyvät vertailut ovat ilmiönä varsin tuore, sillä japanilaisen ja eurooppalaisen sodankäynnin pääteknologiat ovat olleet ilmeisen erilaisia lukuunottamatta 1500-luvun jälkipuoliskoa ja 1600-luvun alkua sekä nykyaikaa. Uuden ajan alun Euroopan ja saman ajan Japanin sotateknologiset yhtäläisyydet rajoittuvat jalkaväen tuliaseiden käyttöönoton mukanaan tuomiin muutoksiin maasodankäynnissä ja linnoittamiseen. Merisodankäynnin ja tykistön kehitys oli alueilla erilaista. Ritareiden ja samuraiden historioissa vaikuttavat edellä mainitun varhaisten tuliaseiden aikakauden rinnalla yhtäläisimmiltä kehityskuluilta niin sanotut varhais- ja täysfeodaaliset kaudet. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan Euroopan karolinkivaltakunnan aikaa suhteessa Kamakura-bakufuun (1185-1333) Japanissa. Jälkimmäisellä viitataan puolestaan ensimmäisen vuosituhannen vaihteen tienoille ajoittuvasta murroksesta noin 1300-1400-luvulle ulottuvaan ajanjaksoon Euroopassa ja sisällissotien kauteen 1300-luvun lopulta 1600-luvun alkuun Japanissa. Soturiperinteiden historioissa lähimmin toisiaan vastaavat feodaaliset piirteet ovat sotureiden yhteiskunnallinen asema ja heidän arvomaailmansa. Ilmeisin ongelma Euroopan ja Japanin vertailemisessa on se, että Eurooppa on laajempi ja historialtaan monimuotoisempi kuin Japani. Kuitenkaan tätä mittakaavaongelmaa eikä muitakaan metodologisia kysymyksiä ole vertailuissa juurikaan pohdittu. Osasyynä tähän lienee se, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vertailijoiden asiantuntemus on keskittynyt vain toisen soturiperinteen historiaan. Sotureiden historiat tarjoavat antoisan vertailuparin. Suurista yhtäläisyyksistä huolimatta ritareita ja samuraita ei tulisi summittaisesti samaistaa toisiinsa, vaan rinnastettaessa tulisi mieluummin käyttää yleisempää soturin käsitettä. Avainsanat: Bushi, feodalismi, Eurooppa - sotahistoria, Japani - historia, ritarit, samurait, soturit

Arkeologia, historialliset kartat ja paikkatieto

This licentiate thesis is composed of three parts, of which the parts 2 and 3 have been published elsewhere. Part 1 deals with the research history of large-scaled historical maps in Finland. The research done in four disciplines – archaeology, history, art history and geography – is summarized. Compared to the other disciplines, archaeology is characterized by its deep engagement with the location. Because archaeology studies different aspects of the past through material culture, it is the only discipline in which the concrete remains portrayed on the maps are “dug up”. For the archaeologist, historical maps are not merely historical documents with written information and drawings in scale, but actual maps which can be connected with the physical features they were made to illustrate in the first place. This aspect of historical maps is discussed in the work by looking at the early (17th and 18th century) urban cartographic material of two Finnish towns, Savonlinna and Vehkalahti-Hamina. In both cases, the GIS-based relocating of the historical maps highlights new aspects in the early development of the towns. Part 1 ends with a section in which the contents of the entire licentiate thesis are summarized. Part 2 is a peer reviewed article published in English. This article deals with the role of historical maps converted into GIS in archaeological surveys made in Finnish post-medieval towns (16th and 17th centuries). It is based on the surveys made by the author between 2000 and 2003 and introduces a new method for the archaeological surveying of post-medieval towns with wooden houses. The role of archaeology in the sphere of urban research is discussed. The article emphasizes that the methods used in studying the development of southern European towns with stone houses cannot be adequately applied to the wooden towns of the north. Part 3 is a monograph written in Finnish. It discusses large-scaled historical maps and the methods for producing digital spatial information based on historical maps. Since the late 1990’s, archaeological research in Finland has been increasingly directed towards the historical period. As a result, historical cartography has emerged as one of the central sources of information for the archaeologist, too. The main theme of this work is the need for using historical maps as real maps which, surprisingly, has been uncommon in the historical sciences. Projecting historical maps to the very place they were made to illustrate is essential to understanding the maps. This is self-evident for the archaeologist, who is accustomed to studying the material past, but less so to researchers in other historical disciplines that concentrate on written and visual sources of information. With the help of GIS, the historical maps can be concretely linked to the places they were originally made to illustrate. In doing so, and equipped with a cartographic comprehension, new observations can be made and questions asked, which supplement and occasionally challenge the prevailing views.

Substrata Uralica : Studies on Finno-Ugrian Substrate in Northern Russian Dialects

The thesis consists of five articles and an introduction. It treats the problems of the Uralic substrate, most notably, the substrate toponyms, in the Russian dialects of Arkhangelsk region. The articles contribute to the general linguistic discussion concerning the nature of linguistic substrate and the outcome of language shift and to the onomastic discussion concerning the etymologisation and ethnic interpretation of substrate toponymy. Among the questions the articles scrutinised are the following: 1) How may phonetic and morphosyntactic substrate interference be verified? 2) How typical is the transfer of vocabulary in the case of a language shift? 3) How the borrowing of toponymy and appellative vocabulary are connected in the case of a language shift? 4) How does the etymologisation of the toponyms differ from the etymologisation of appellatives? 5) How reliable can the toponymic etymologies be? 6) How can the substrate language be identified? It is found that the substrate interference that can be meaningfully studied, from the point of view of historical linguistics, is predominantly lexical and not related to phonetics and morphosyntax, as presumed in many handbooks. New methods are outlined for the identification of substrate languages separately from the lexical, phonological and typological point of view by using the substrate toponymy as the main source of information on extinct languages. A reliability scale for the toponymic etymologies is developed that helps to identify the kinds of etymologies containing ethnohistorically meaningful information. The study also sheds light on questions related to Uralistics and Slavistics. The most important of these are the following: 1) Which Uralic languages were spoken in North Russia prior to Slavic? 2) When did the Slavicisation of the Finno-Ugrian population take place in the area of the Arkhangelsk Region? 3) What is the significance of the Finno-Ugrian substrate in northern Russian dialects to comparative Uralistics? 4) Are there any traces of pre-Uralic substrate languages in north-eastern Europe? The Finnic substrate languages, already identified by earlier studies, seem to have consisted of two groups, one of which was closest to the southern Finnic. Also, language(s) close to Sámi in some respects though not identical with it where spoken in pre-Slavic North Russia.

Läksi puut ylenemähän : Metsien hoidon historia Suomessa keskiajalta metsäteollisuuden läpimurtoon 1870-luvulla

Tutkimuksen tavoitteena on historiantutkimuksen menetelmiä käyttäen selvittää metsänhoidon teorian sekä käytännön metsänhoidon kehitysvaiheet ja näihin vaikuttaneet tekijät, keskiajalta lähtien 1870-luvulla tapahtuneeseen metsäteollisuuden läpimurtoon saakka. Tutkimus tarkastelee Suomen metsiä, niiden käyttöä ja metsänhoidon alkuvaiheita Ruotsin ja Venäjän vallan aikoina. Vastauksia haetaan erityisesti seuraaviin pääkysymyksiin: - miten eri metsänkäyttömuodot ja -käyttäjät vaikuttivat metsiin ja metsänhoidon edistymiseen? - millä tavoin maanomistuksen kehitys vaikutti metsien käyttöön ja hoitoon? - millaisiin päämääriin ja yhteiskunnallisiin taustatekijöihin metsien käytön julkinen ohjaus perustui? - mitä käytännön vaikutuksia valtion metsäpolitiikalla ja ohjauksella oli metsänhoidon kehitykseen? - missä ja miten kehittyivät Suomessa sovellettu metsänhoidon teoria ja käytännön menetelmät? - mitkä tekijät säätelivät metsänhoidon teorioiden soveltamista käytäntöön? - mikä oli naapurimaiden metsänhoidon sekä kansainvälisten yhteyksien merkitys metsänhoidon kehitykselle Suomessa? - miten vuosisatainen pelko metsien ja puun loppumisesta vaikutti metsänhoidon kehitykseen? - millainen merkitys puun arvon kehityksellä oli metsänhoidon alkuun saattamiselle ja edistymiselle? Suomessa harjoitettiin 1870-luvulle saakka pääasiassa talonpoikaista metsänkäyttöä. Maaseudun väestö hankki toimeentulonsa metsistä eränkäynnin, kaskiviljelyn, laiduntamisen, rakennushirsien valmistamisen, tervantuotannon ja paikoin myös potaskan tai sysien valmistamisen avulla. Erityisesti rannikkoseuduilla tuotettiin "isorakennuksen puita", lehtereitä, mastopuita ja muuta erikoispuutavaraa. Lautojen ja lankkujen sahaus laajeni vähitellen, saavuttaen 1800-luvun lopulla hallitsevan aseman myyntiin tarkoitettujen metsäntuotteiden tuotannossa. Polttopuun sekä muun kotitarvepuun kulutus säilyi suurimpana puunkäytön ryhmänä pitkälle 1900-luvulle saakka. Mainituista metsänkäyttömuodoista erityisesti kaskeaminen ja sitä seuraava laiduntamisvaihe sekä tervaspuiden koloaminen "autioittivat" laajoja metsäalueita. Tiheimmin asutuilla seuduilla esiintyi pulaa poltto- ja rakennuspuusta myöhäiskeskiajalta alkaen. Nämä ongelmat sekä laivanrakennuksen ja vuoriteollisuuden puunsaannin turvaamisen tarve johtivat 1600-luvun puolivälissä pysyvään metsänkäytön julkiseen ohjaukseen. Tuolloin Ruotsin valtakunnan metsälainsäädännön kivijalaksi tuli kestävyyden periaate, josta kruunu kylläkin joutui tinkimään moneen otteeseen. Valtion jatkuva rahantarve oli käytännössä metsäpolitiikan tärkein taustavoima sekä Ruotsin vallan että autonomian aikana. Jo 1600-luvulla ruvettiin vaatimaan talonpoikien yhteismaiden jakamista omistajilleen vastuullisemman metsänkäytön nimissä. Isoajakoa saatiin Suomessa odottaa 1770-luvulle saakka. Etelä-Suomessa se valmistui melko nopeasti, 1800-luvun puoliväliin mennessä. Sillä olikin myönteinen, metsien säästävämpään käsittelyyn johtava vaikutus. Valtiosta tuli isonjaon myötä erityisesti Pohjois-Suomessa merkittävä metsänomistaja 1800-luvun jälkipuoliskolla. Valtion metsähallinto, jota maaherrat ja sivistyneistö vaativat perustettavaksi jo 1700-luvun puolivälissä, aloitti toimintansa maanlaajuisesti 1860-luvulla. Se oli ensimmäinen merkittävä metsänhoidon organisaatio, ja vasta sen myötä metsänkäyttöä ohjaavilla säädöksillä ja ohjeilla alkoi olla käytännön merkitystä. Yksityismetsiä varten ei tällaista organisaatiota vielä perustettu, niitä rasittivat pahoin nousevan sahateollisuuden määrämittahakkuut pitkälle 1900-luvun puolelle. Turun Akatemiassa tehtiin mittavaa metsänhoidon menetelmiä koskevaa sekä myös metsäpoliittista tutkimustyötä 1700-luvun jälkipuoliskolla. Tulokset eivät vielä sanottavasti siirtyneet käytäntöön, lähinnä puun alhaisen arvon ja tarvittavien organisaatioiden puuttumisen takia. Kun valtion metsähallintoa ja Suomen omaa metsäopetusta ryhdyttiin perustamaan 1800-luvun puolivälissä, haettiin metsänhoidon mallia alan johtavaksi maaksi kehittyneestä Saksasta. Tultaessa 1870-luvulle, oli Evolla jo käynnissä voimakas kehitystyö maamme olosuhteisiin soveltuvien menetelmien luomiseksi saksalaisen teorian pohjalta. Metsänhoidon tiedot ja taidot olisivat jo tässä vaiheessa riittäneet kestävän metsätalouden harjoittamiseen kaikkien omistajaryhmien metsissä, jos tarvittavat organisaatiot olisi kyetty perustamaan ja metsäammattilaisia olisi koulutettu tarpeeksi. Metsänhoidon kehitystä hidastivat 1800-luvun lopulla lähinnä valtion heikko talous ja poliittiset näkemyserot. Metsäteollisuuden 1870-luvulta alkanut voimakas kasvu ja lisääntyvä puuntarve pakottivat kuitenkin valtiovallan pitämään huolta puuntuotannon jatkuvuudesta. Metsäteollisuuden kasvavan viennin kautta lisääntyvät verotulot ja kan-santalouden myönteinen kehitys antoivat vähitellen mahdollisuuden metsänhoidon edistämiseen ammattilaisten koulutuksen, kansalaisten neuvonnan, lainsäädännön ja viranomaisten toiminnan kautta. Tämä tutkimus lähestyy aihettaan metsähistorian, taloushistorian, yhteiskuntahistorian ja ympäristöhistorian näkökulmista. Ajankohtaista merkitystä sillä on kehitysmaiden sekä Itä-Euroopan siirtymätalouksien metsänhoidon edistämiselle, missä suomalaiset metsäammattilaiset ovat mukana lukuisten kehityshankkeiden asiantuntijoina. Kymmenissä maissa metsätalous kamppailee samanlaisten ongelmien kanssa kuin Suomessa ja naapurimaissa 100 - 300 vuotta sitten. Meidän kokemuksistamme on näille kansantalouksille hyötyä valtion- ja yksityismetsätalouden metsänhoito-organisaatioita sekä metsälainsäädäntöä kehitettäessä.

Magmatic evolution of topaz-bearing granite stocks within the Wiborg rapakivi granite batholith

This study brings new insights into the magmatic evolution of natural F-enriched peraluminous granitic systems. The Artjärvi, Sääskjärvi and Kymi granite stocks within the 1.64 Ga Wiborg rapakivi granite batholith have been investigated by petrographic, geochemical, experimental and melt inclusion methods. These stocks represent late-stage leucocratic and weakly peraluminous intrusive phases typical of rapakivi granites worldwide. The Artjärvi and Sääskjärvi stocks are multiphase intrusions in which the most evolved phase is topaz granite. The Kymi stock contains topaz throughout and has a well-developed zoned structure, from the rim to the center: stockscheider pegmatite equigranular topaz granite porphyritic topaz granite. Geochemically the topaz granites are enriched in F, Li, Be, Ga, Rb, Sn and Nb and depleted in Mg, Fe, Ti, Ba, Sr, Zr and Eu. The anomalous geochemistry and mineralogy of the topaz granites are essentially magmatic in origin; postmagmatic reactions have only slightly modified the compositions. The Kymi equigranular topaz granite shows the most evolved character, and the topaz granites at Artjärvi and Sääskjärvi resemble the less evolved porphyritic topaz granite of the Kymi stock. Stockscheiders are found at the roof contacts of the Artjärvi and Kymi stocks. The stockscheider at Artjärvi is composed of biotite-rich schlieren and pegmatite layers parallel to the contact. The schlieren layering is considered to have formed by velocity-gradient sorting mechanism parallel to the flow, which led to the accumulation of mafic minerals along the upper contact of the topaz granite. Cooling and contraction of the topaz granite formed fractures parallel to the roof contact and residual pegmatite magmas were injected along the fractures and formed the pegmatite layers. The zoned structure of the Kymi stock is the result of intrusion of highly evolved residual melt from deeper parts of the magma chamber along the fractured contact between the porphyritic granite crystal mush and country rock. The equigranular topaz granite and marginal pegmatite (stockscheider) crystallized from this evolved melt. Phase relations of the Kymi equigranular topaz granite have been investigated utilizing crystallization experiments at 100 to 500 MPa as a function of water activity and F content. Fluorite and topaz can crystallize as liquidus phases in F-rich peraluminous systems, but the F content of the melt should exceed 2.5 - 3.0 wt % to facilitate crystallization of topaz. In peraluminous F-bearing melts containing more than 1 wt % F, topaz and muscovite are expected to be the first F-bearing phases to crystallize at high pressure, whereas fluorite and topaz should crystallize first at low pressure. Overall, the saturation of fluorite and topaz follows the reaction: CaAl2Si2O8 (plagioclase) + 2[AlF3]melt = CaF2 (fluorite) + 2Al2SiO4F2 (topaz). The obtained partition coefficient for F between biotite and glass D(F)Bt/glass is 1.89 to 0.80 (average 1.29) and can be used as an empirical fluormeter to determine the F content of coexisting melts. In order to study the magmatic evolution of the Kymi stock, crystallized melt inclusions in quartz and topaz grains in the porphyritic and the equigranular topaz granites and the marginal pegmatite were rehomogenized and analyzed. The homogenization conditions for the melt inclusions from the granites were 700 °C, 300 MPa, and 24 h, and for melt inclusions from the pegmatite, 700 °C, 100 MPa, and 24/96 h. The majority of the melt inclusions is chemically similar to the bulk rocks (excluding H2O content), but a few melt inclusions in the equigranular granite show clearly higher F and low K2O contents (on average 11.6 wt % F, 0.65 wt % K2O). The melt inclusion compositions indicate coexistence of two melt fractions, a prevailing peraluminous and a very volatile-rich, possibly peralkaline. Combined petrological, experimental and melt inclusion studies of the Kymi equigranular topaz granite indicate that plagioclase was the liquidus phase at nearly water-saturated (fluid-saturated) conditions and that the F content of the melt was at least 2 wt %. The early crystallization of biotite and the presence of muscovite in crystallization experiments at 200 MPa contrasts with the late-stage crystallization of biotite and the absence of muscovite in the equigranular granite, indicating that crystallization pressure may have been lower than 200 MPa for the granite.

Environmental change and anthropogenic impact on lake sediments during the Holocene in the Finnish - Karelian inland area

This thesis discusses the prehistoric human disturbance during the Holocene by means of case studies using detailed high-resolution pollen analysis from lake sediment. The four lakes studied are situated between 61o 40' and 61o 50' latitudes in the Finnish Karelian inland area and vary between 2.4 and 28.8 ha in size. The existence of Early Metal Age population was one important question. Another study question concerned the development of grazing, and the relationship between slash-and-burn cultivation and permanent field cultivation. The results were presented as pollen percentages and pollen concentrations (grains cm 3). Accumulation values (grains cm 2 yr 1) were calculated for Lake Nautajärvi and Lake Orijärvi sediment, where the sediment accumulation rate was precisely determined. Sediment properties were determined using loss-on-ignition (LOI) and magnetic susceptibility (k). Dating methods used include both conventional and AMS 14C determinations, paleomagnetic dating and varve choronology. The isolation of Lake Kirjavalampi on the northern shore of Lake Ladoga took place ca. 1460 1300 BC. The long sediment cores from Finland, Lake Kirkkolampi and Lake Orijärvi in southeastern Finland and Lake Nautajärvi in south central Finland all extended back to the Early Holocene and were isolated from the Baltic basin ca. 9600 BC, 8600 BC and 7675 BC, respectively. In the long sediment cores, the expansion of Alnus was visible between 7200 - 6840 BC. The spread of Tilia was dated in Lake Kirkkolampi to 6600 BC, in Lake Orijärvi to 5000 BC and at Lake Nautajärvi to 4600 BC. Picea is present locally in Lake Kirkkolampi from 4340 BC, in Lake Orijärvi from 6520 BC and in Lake Nautajärvi from 3500 BC onwards. The first modifications in the pollen data, apparently connected to anthropogenic impacts, were dated to the beginning of the Early Metal Period, 1880 1600 BC. Anthropogenic activity became clear in all the study sites by the end of the Early Metal Period, between 500 BC AD 300. According to Secale pollen, slash-and-burn cultivation was practised around the eastern study lakes from AD 300 600 onwards, and at the study site in central Finland from AD 880 onwards. The overall human impact, however, remained low in the studied sites until the Late Iron Age. Increasing human activity, including an increase in fire frequency was detected from AD 800 900 onwards in the study sites in eastern Finland. In Lake Kirkkolampi, this included cultivation on permanent fields, but in Lake Orijärvi, permanent field cultivation became visible as late as AD 1220, even when the macrofossil data demonstrated the onset of cultivation on permanent fields as early as the 7th century AD. On the northern shore of Lake Ladoga, local activity became visible from ca. AD 1260 onwards and at Lake Nautajärvi, sediment the local occupation was traceable from 1420 AD onwards. The highest values of Secale pollen were recorded both in Lake Orijärvi and Lake Kirjavalampi between ca. AD 1700 1900, and could be associated with the most intensive period of slash-and-burn from AD 1750 to 1850 in eastern Finland.

Migraine Comorbidities : A Clinical and Molecular Genetic Study

Migraine is a highly prevalent disease, and despite several important breakthroughs there are still a many questions unanswered in the clinical, genetic and pathophysiological aspects of migraine research. Migraine has been linked to several other diseases such as epilepsy and stroke, but there are still unsolved issues concerning the true nature of these associations. Three genes predisposing to hemiplegic migraine and several loci associated to migraine have been identified, but so far no genes responsible for common forms of migraine have been recognized. Triptans have provided an important step in migraine treatment, but their usefulness in rare forms of migraine have been controversial. The Finnish Migraine Gene Project (FMGP) includes more than 1600 families and 7500 individuals. We evaluated comorbidity from 1000 consecutive subjects in the FMGP. To search for novel loci, we performed a genome-wide linkage scan in 36 families with high prevalences of migraine with visual aura. We collected 76 subjects from the FMGP who suffer from hemiplegic migraine and have used triptans. Finally, to study possible links between stroke and migraine we evaluated the prevalence of migraine in subjects with cervical artery dissection (CAD) and healthy controls. Migraine was associated with increased prevalence of allergy, hypotension and psychiatric diseases. Additionally, men suffering from migraine with aura had increased prevalence of epilepsy and stroke. Further evidence of association between migraine and epilepsy was found in our linkage study. The parametric two-point linkage analysis showed significant evidence of linkage between migraine aura and a locus on 9q21-q22. Interestingly, the same locus has been associated with occipitotemporal epilepsy. CAD seems to be a migraine risk factor, and therefore a link between stroke and migraine. Notably, CAD seems to alleviate migraine activity further indicating the association between these two conditions. Despite the contraindications of triptans, it seems that they are safe and effective in the abortive treatment of hemiplegic migraine.