Double-Edged Imitation : Theories and Practices of Pastiche in Literature

This study concentrates on the contested concept of pastiche in literary studies. It offers the first detailed examination of the history of the concept from its origins in the seventeenth century to the present, showing how pastiche emerged as a critical concept in interaction with the emerging conception of authorial originality and the copyright laws protecting it. One of the key results of this investigation is the contextualisation of the postmodern debate on pastiche. Even though postmodern critics often emphasise the radical novelty of pastiche, they in fact resuscitate older positions and arguments without necessarily reflecting on their historical conditions. This historical background is then used to analyse the distinction between the primarily French conception of pastiche as the imitation of style and the postmodern notion of it as the compilation of different elements. The latter s vagueness and inclusiveness detracts from its value as a critical concept. The study thus concentrates on the notion of stylistic pastiche, challenging the widespread prejudice that it is merely an indication of lack of talent. Because it is multiply based on repetition, pastiche is in fact a highly ambiguous or double-edged practice that calls into question the distinction between repetition and original, thereby undermining the received notion of individual unique authorship as a fundamental aesthetic value. Pastiche does not, however, constitute a radical upheaval of the basic assumptions on which the present institution of literature relies, since, in order to mark its difference, pastiche always refers to a source outside itself against which its difference is measured. Finally, the theoretical analysis of pastiche is applied to literary works. The pastiches written by Marcel Proust demonstrate how it can become an integral part of a writer s poetics: imitation of style is shown to provide Proust with a way of exploring the role of style as a connecting point between inner vision and reality. The pastiches of the Sherlock Holmes stories by Michael Dibdin, Nicholas Meyer and the duo Adrian Conan Doyle and John Dickson Carr illustrate the functions of pastiche within a genre detective fiction that is itself fundamentally repetitive. A.S. Byatt s Possession and D.M. Thomas s Charlotte use Victorian pastiches to investigate the conditions of literary creation in the age of postmodern suspicion of creativity and individuality. The study thus argues that the concept of pastiche has valuable insights to offer to literary criticism and theory, and that literary pastiches, though often dismissed in reviews and criticism, are a particularly interesting object of study precisely because of their characteristic ambiguity.

Väitöskirja Kaksitahoista jäljittelyä: pastissin teorioita ja käytäntöjä kirjallisuudessa tarkastelee kiistanalaista pastissin käsitettä kirjallisuudentutkimuksessa. Pastissilla on perinteisesti tarkoitettu toisen tekijän tai teoksen, joskus myös menneen aikakauden tai toisen kirjallisuudenlajin tyylin jäljittelyä. Tutkimuksessa osoitetaan, miten käsite syntyi yhdessä modernin tekijäkäsityksen ja tekijänoikeuslainsäädännön kanssa 1600- ja 1700-luvuilla ja mitä muotoja se on saanut pääosin ranskalaisten kirjailijoiden ja teoreetikkojen vaikutuksesta aina 1900-luvulle asti. 1900-luvun jälkipuolella pastissi tuli tunnetuksi postmodernismin avainkäsitteenä, jolloin sillä tarkoitettiin monenlaisia tyylittelyn, tyylin imitoinnin, lainaamisen ja viittaamisen tapoja. Tutkimuksessa käydään rajanvetoa näiden kahden merkityksen välillä ja todetaan, että teoreettisesti merkittävä postmodernin pastissin käsite on ongelmallinen analyysin väline. Tarkemmin rajautuva tyylipastissi sen sijaan osoittautuu hedelmällisemmäksi tutkimuksen kohteeksi. Tyylin jäljittelyä on pidetty osoituksena tekijän lahjattomuudesta, minkä tähden pastisseja ei ole arvostettu kirjallisina tuotoksina tai tutkimuksen kohteina. Kuitenkin niiden kyky toistaa sitä, mitä on pidetty jäljittelemättömänä (kirjailijan uniikki tyyli) tekee niistä kaksitahoisen jäljittelyn muodon, jota voidaan käyttää esimerkiksi kirjallisuuskritiikin välineenä tai valottamaan kirjallisuusteoreettisia kysymyksiä fiktion muodossa. Pastissi kyseenalaistaa yksilöllisen tyylin kirjallisen arvon ja alkuperäisyyden lähteenä, mutta toisaalta tarvitsee tuota tyyliä erottautuakseen kirjallisena keinona. Tutkimus analysoi pastissin kaksitahoisuutta eri näkökulmista. Tutkimuksessa pastissin käsitettä verrataan mm. väärennökseen ja parodiaan sekä osoitetaan lukuisten kirjallisuusanalyysien avulla, miten moninaisia kirjallisia teoksia pastissit voivat olla. Tutkimuksessa tarkastellaan esimerkkitapauksina Marcel Proustin, A. S. Byattin ja D. M. Thomasin kirjoittamia pastisseja sekä Michael Dibdinin, Nicholas Meyerin, Adrian Conan Doylen ja John Dickson Carrin teoksia, jotka jäljittelevät Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoiden tyyliä. Tutkimus on ensimmäinen perusteellinen selvitys pastissin käsitteen historiasta ja tarjoaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan tästä kirjallisuuden ilmiöstä.