Julkaisutilasto Sanomalehdet 1999-

Vapaakappalekartuntaan perustuva tilasto Suomessa ilmestyvistä sanomalehdistä vuodesta 1999 lähtien

Slaavilaisen kirjaston sanomalehdet

Tämä luettelo käsittää slaavilaisessa kirjastossa alkuperaiskappaleina olevat kyrillisin kirjaimin painetut sanomalehdet. Mikrofilmit eivät ole luettelossa mukana.

Denna förteckning omfattar slaviska bibliotekets origirxalexemplar av tidningar i kyrilliske tryck. Mikrofilmera har inte tagits med.

This catalog consists of the Cyrillic newspapers of the Slavonic Library. Only originals are noted; microfilms are not included in this list.

Suomalaisten nuorten historiakulttuuri : Historian kohtaaminen ja käyttö 8.-luokkalaisten nuorten arkipäivän elämässä

Tutkimuskohteenani on vuonna 1988 syntyneiden suomenkielisten suomalaisten nuorten historiakulttuuri ja historiatietoisuus. Tutkimustehtävä kiteytyi kolmeen pääkysymykseen: mitkä historian välittäjäkanavat vaikuttavat eniten nuorten käsityksiin menneisyydestä, millä tavoin ja kuinka usein nuoret törmäävät historiaan arkielämässään ja millaiset historialliset tapahtumat ovat nuorille merkityksellisiä. Tutkimusjoukko muodostui 1093 kahdeksasluokkalaisesta, jotka vastasivat lomakekyselyyn kevätlukukaudella 2003. Menetelmänä käytettiin ryväsotantaa. Kyselylomake sisälsi pääosin suljettuja kysymyksiä. Tutkimuksen metodit ovat pääosin kvantitatiivisia. Analyysissa käytettiin frekvenssilaskentaa, keskiarvojen vertailua sekä havainnollistuksena taulukoita ja pylväsdiagrammeja. Kvantitatiivisilla menetelmillä kartoitettiin yleiskuvaa nuorten historiakulttuurista sekä eroja tyttöjen ja poikien välillä. Kvalitatiivista tutkimusotetta käytettiin avointen kysymysten kohdalla sekä analysoitaessa historian välittäjäkanavia julkisten ja kansanomaisten - oman, perheen ja suvun sisäisten sekä suvun ulkopuolisten - historian esityksinä. Nuorten historiatietoisuutta muokkaa eniten kouluopetus, jota vahvistaa median ylläpitämä julkinen historiakulttuuri. Viikoittaisissa historian kohtaamisissa poikien historiakulttuuria leimasivat tyttöjä enemmän julkiset historianesitykset - sanomalehdet ja visuaalinen eläytyminen television kautta - sekä historialliset roolipelit. Tyttöjen viikoittaisessa historian kohtaamisessa nousi voimakkaasti esille oman, henkilökohtaisen ja suvun historian käsittely päiväkirjan kirjoittamisen, muistoesineiden ja valokuvien kautta.Tytöt käyttävätkin historiaa oman elämänhistoriansa jäsentämisen sekä tradition siirtämisen tarkoituksessa. Nimenomaan heidän kauttaan näyttää elävän vahvana suvun muisteluperinne. Vaikka nuoret kohtaavat kansanomaisia historianesityksiä enemmän kuin julkista historiakulttuuria, heidän historiatietoisuutensa keskittyy jälkimmäiseen. He mieltävät tärkeäksi historiaksi lähinnä kansallisen menneisyyden ja historiakulttuurin julkiset muodot. Kouluopetuksen vaikutus näkyi nuorten vahvana uskona kansalliseen kertomukseen. Nuoret näkevät erityisen tärkeäksi Suomen itsenäisyyden ja Suomen sodat 1939-45 voitettuina itsenäisyyskamppailuina. Mannerheimia arvostettiin Suomen historian tärkeimpänä samaistumiskohteena ja Suomen sotien merkitys kulminoitui suvun jäsenten kohtaloiden ja kansallisen julkisen historian limittymiseen. Historian reseptiossa jatkotutkimuksen aiheita voisivat olla maaseudulla ja kaupungissa elävien nuorten historiakulttuurien erojen sekä erilaisten historiakulttuuristen alaryhmien hahmottaminen. Empiiristä kartoitusta ja vertailevaa tutkimusta voisi tehdä myös eri ikäryhmien historiakulttuurien välillä.

Sankarihautaus vapaussodassa : valkoisten kaatuneiden hautaaminen Suomessa vuonna 1918

Civil War Hero Burials the funerals of the fallen White in Finland in 1918 This study focuses on the burial with honours of fallen White combatants during the Finnish Civil War of 1918, as well as on the reasons underpinning the practice. The main sources of the study included the archives of the White army, the Civil Guard organisation and the Church, as well as the newspapers. The genetic method of history research was used. Both the existing tradition of military burials and the ecclesiastical burial culture influenced the burials of those who fell during the Civil War. The first war hero funerals took place as early as the beginning of February 1918, and the first larger-scale collective funerals were organised in Laihia and Vaasa in the Ostrobothnia province, with the latter attended by the supreme civil and military leaders of White Finland. From early on, these funerals assumed their characteristic features, such as the lion flag a design for the Finnish national flag proposed immediately upon the declaration of the country s independence military parades, lines of honour guards, eulogies, salutes and common war hero graves. As a result of the general offensive begun in mid-March 1918, the numbers of the fallen multiplied, so special organisations were established to handle the burials of the fallen. At the same time, the war hero funerals became more frequent and diffused, and the numbers of the buried grew throughout the country. In early March, the advocates of the republican system of government published their appeal in the newspapers, requesting that collective graves for those who fell in the war prepared in every locality. They motivated their request by stating that it was the funerals in particular that had inspired many men to join the ranks voluntarily in the first place, and that the large collective soldiers graves increased the numbers of those who answered the call and left for the front. The Civil Guard organisation arranged the burials of war heroes. The clergy contributed by officiating the religious service and by clearly aligning themselves with the Whites in their eulogies. The teachings of the Lutheran Church suggest that they found the Whites to be the temporal authority instituted by God, and therefore authorised raising the sword against the Reds. Speaking at the funerals with great pomp and sentimental power, the leaders of the Civil Guard and the exponents of the learned classes instigated their audiences against the Reds. The funeral speeches idealised the war hero s death by recalling military history since the times of ancient Greece. Being of the emblematic colour of the Whites, the white coffin assumed a particular importance connected to ideas of biblical purity and innocence. By the end of May 1918, almost 3,300 Whites were buried in the soldiers graves prepared by the burial organisation in some 400 localities. Only about 200 men remained missing in action or unidentified. The largest common graves accommodated over 60 fallen combatants. Thus, the traditions of the 1918 Civil War directly influenced war hero burial practices, which continued into the Finnish Winter War of 1939.

Slummiparakeista kyläkarnevaaleihin : Kumpulan ja Toukolan imagonmuutos sanomalehdissä 1963-1999

Having to do with residential areas, geographical image research in Finland has concentrated mainly on those areas with a relatively negative image, such as eastern parts of Helsinki. However, Kumpula and Toukola are former working class residential areas whose image nowadays is mainly positive. This research aims at understanding the process through which their image has gradually come to be that way. Theoretical background of the research relies on human geography and it s viewpoints on places, spaces and areas. Areas, in this research, are understood to be founded on discursive processes that form meanings in societies. This approach is useful because it provides a way to research newspapers and to see how they affect the society. In addition I lean on Sirpa Tani s research on place images to study image and it s formation process. Her point of view covers especially well the effect of media on images and their formation. Articles published in Helsingin Sanomat and Ilta-Sanomat between the years 1963 and 1999 form the data of the research. Methodologically I proceeded by using content analysis to see what kind of topics have been dominating the news feed from Kumpula and Toukola. Content analysis was followed by discourse analysis, which allowed me to focus on the ways of speaking about and representing Kumpula and Toukola. Discourse analysis also reveals whose viewpoint is being represented in media when it comes to publishing news from these parts of the city. It is clearly visible from the results of this research that the image of Kumpula and Toukola has gone through a significant change between 1963 and 1999. In the 1960s discussion in newspapers was dominated by the need for more effective city planning. This meant that Kumpula and Toukola were under a demolition threat in order for the city to built more effectively on those areas. At the same time there was discussion about wooden houses that were built in Kumpula and Toukola right after the second World War. Those houses were in a poor condition, it was even said in the newspapers that people were living in slum-like conditions in them. By the 1980s the image of Kumpula and Toukola gradually started to change. At this time gentrification process was affecting the areas and well-educated working force moved to Kumpula and Toukola. Already in the beginning of 1990s the image of the areas was highly positive. Throughout this decade newspapers published news on Kumpula and Toukola that commented favorably on the atmosphere and the feeling of togetherness among the residents. In addition Kumpula village carnivals, that were first held in 1991, brought a lot of positive publicity to the areas. This research has revelead that especially the active participationg of the residents to promote joint causes has positively affected the image of Kumpula and Toukola. Since the 1960s fighting for the preservation of the areas has provided a reason for a stronger feeling of communality and identifying in the community. This feeling of togetherness in a community has carried all the way to the 1990s, when the areas, having been affected by gentrification, could make good use of the positive image in order to promote joint causes. Keywords: Image, reputation, newspapers, discursive practices

Alppihiihdon alkutaival : Pujottelu- ja tunturihiihto Suomessa 1920-luvulta 1960-luvulle

The object of study in this thesis is Finnish skiing culture and Alpine skiing in particular from the point of view of ethnology. The objective is to clarify how, when, why and by what routes Alpine skiing found its way to Finland. What other phenomena did it bring forth? The objective is essentially linked to the diffusion of modern sports culture to Finland. The introduction of Alpine skiing to Finland took place at a time when skiing culture was changing: flat terrain skiing was abandoned in favour of cross-country skiing in the early decades of the 20th century, and new techniques and equipment made skiing a much more versatile sport. The time span of the study starts from the late 19th century and ends in the mid-20th century. The spatial focus is in Finland. People and communities formed through their actions are core elements in the study of sports and physical activity. Organizations tend to raise themselves into influential actors in the field of physical culture even if active individuals work in their background. Original archive documents and publications of sports organizations are central source material for this thesis, complemented by newspapers and sports magazines as well as photographs and films on early Alpine skiing in Finland. Ever since their beginning in the late 19th century skiing races in Finland had mostly taken place on flat terrain or sea ice. Skiing in broken cross-country terrain made its breakthrough in the 1920 s, at a time when modern skiing techniques were introduced in instruction manuals. In the late 1920 s the Finnish Women s Physical Education Association (SNLL) developed unconventional forms of pedagogical skiing instruction. They abandoned traditional Finnish flat terrain skiing and boldly looked for influences abroad, which caused friction between the leaders of the women s sports movement and the (male) leaders of the central skiing organization. SNLL was instrumental in launching winter tourism in Finnish Lapland in 1933. The Finnish Tourism Society, the State Railways and sports organizations worked in close co-operation to instigate a boom in tourism, which culminated in the inauguration of a tourist hotel at Pallastunturi hill in the winter of 1938. Following a Swedish model, fell-skiing was developed as a domestic counterpart to Alpine skiing as practiced in Central Europe. The first Finnish skiing resorts were built at sites of major cross-country skiing races. Inspired by the slope at Bad Grankulla health spa, the first slalom skiing races and fell-skiing, slalom enthusiasts began to look for purpose-built sites to practice turn technique. At first they would train in natural slopes but in the late 1930 s new slopes were cleared for slalom races and recreational skiing. The building of slopes and ski lifts and the emergence of organized slalom racing competitions gradually separated Alpine skiing from the old fell-skiing. After the Second World War fell-skiing was transformed into ski trekking on marked courses. At the same time Alpine skiing also parted ways with cross-country skiing to become a sport of its own. In the 1940 s and 1950 s Finnish Alpine skiing was almost exclusively a competitive sport. The specificity of Alpine skiing was enhanced by rapid development of equipment: the new skis, bindings and shoes could only be used going downhill.

Ihmissalakuljetus ja ihmiskauppa Helsingin Sanomissa ja Dagens Nyheterissä

Human smuggling and trafficking in human beings are phenomena that are often represented as global and growing problems. Human smuggling means that a person is taken to a country illegally which means that smuggling does not exist without states. Trafficking in human beings by contrast means the exploitation of persons which makes it a human rights violation. The news coverage about both phenomena, especially about human trafficking, has grown rapidly during the last decade. However, there has not been research on the news coverage about phenomena in Finland and the news coverage on trafficking in human beings is little researched even in European countries. In this thesis I am comparing critically the newspaper content on the phenomena in Finland and in Sweden from the viewpoint of political and moral geography. Besides the contexts of the news, I paid attention to how identities in different scales, including the scale of the body, were represented in the news and how the boundaries between different identities were drawn in the news. As a methodology I used content analysis to classify the context of the news and discourse analysis to analyze how the different scales and boundaries between them were represented. The results address that in Finland especially the human smuggling is considered as a border issue and Finland´s location between East and West is emphasized, which points out that Finland´s location is a crucial part of the Finnish identity. In addition the linkages between human trafficking and prostitution are often debated in the news from different aspects. In Sweden meanwhile its´ political activeness in the fight against trafficking in human beings and international crime especially in the EU level are emphasized. Trafficking in human beings likewise prostitution according to Swedish law is seen as violence against women and the news are strongly against buying of sex as well. The states themselves, the state authorities and the EU are represented as active actors in both countries whereas international crime is represented as a threat and regions outside EU as chaotic. Additionally, illegal immigrants and the victims of trafficking are stigmatised. According to the results, the news coverage of both phenomena are used in constructing a more integrated national and European identity.

Koko kansan koti vai kommunistien pesäke? Helsingin Kulttuuritalon rakentaminen ja paikan henki 1955-1959

Helsingin Kulttuuritalo rakennettiin vuosina 1955–1958 vastaamaan Suomen kommunistisen puolueen ja muiden kansandemokraattisten järjestöjen toimitilojen puutteeseen. Kulttuuritalo oli myös kommunistien vastaus Helsingissä jo 1900-luvun alusta lähtien käytyyn konserttisali keskusteluun. Kulttuuritalo rakennettiin SKP:n päämajaksi, mutta sinne asettui myös lukuisia muita kansandemokraattisia järjestöjä. Kulttuuritalon suunnitteli professori Alvar Aalto. Pro gradu -tutkielmassani olen tarkastellut Helsingin Kulttuuritalon rakentamista ja paikan hengen muodostumista vuosien 1955–1959 välillä. Aikarajaus kattaa Kulttuuritalon rakennusvuodet sekä sen ensimmäisen kokonaisen toimintavuoden. Tutkielman ensisijaiset tutkimuskysymykset ovat: Miksi Helsingin Kulttuuritalo rakennettiin, millainen rakennusprosessi oli ja millainen paikan henki Kulttuuritalolle muodostui vuosien 1955–1959 aikana? Teoreettisen viitekehyksen tutkielmalle muodostaa paikan hengen käsite. Primäärilähteinä tutkielmassa ovat Kansan Arkistosta löytyvät Kulttuuritalo Oy:n ja Kulttuurityö ry:n kokoelmat sekä sanomalehdet. Sanomalehtiä käytetään Kulttuuritalon paikan hengen ilmentämiseen. Kulttuuritalo rakennettiin pääasiassa talkoovoimin. Talkoisiin osallistui runsaasti ihmisiä niin pääkaupunkiseudulta kuin ulkopaikkakunnilta. Suurin osa Kulttuuritalon rakentamisen rahoituksesta tuli kommunistisilta poliittisilta järjestöiltä ja ammattijärjestöiltä. Pyynnöistä huolimatta Helsingin kaupungilta tai Suomen valtiolta ei tippunut tukea kommunistien hankkeelle. NKP osallistui Kulttuuritalon rakennuskustannuksiin sekä suorin tavaralahjoituksia että epäsuoraan Bukarestissa sijainneen kansainvälisen rahaston kautta, joka toimi SKP:n rahoittajana. Kulttuuritalon paikan hengen luominen liittyi tiiviisti Kulttuuritalon rakentamiseen, sillä paikan henki alkoi muodostua jo talon rakennusvaiheessa. Kulttuuritalon paikan hengen rakentamiseen osallistuivat niin kommunistit ja kansandemokraatit kuin kommunismin vastustajat. Kommunismin vastustajilla tarkoitan tutkielmassa oikeistoa ja sosiaalidemokraatteja. Kommunismin vastustajat vastustivat tavallisesti myös Kulttuuritaloa, mikä kytkee 1950-luvun suomalaisen antikommunismin Kulttuuritalon paikan hengen muodostamiseen. Kun kommunistit rakensivat Kulttuuritalon paikan hengen positiivista puolta, sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset lehdet osallistuivat sen negatiivisen puolen muodostamiseen. Kulttuuritalon paikan hengestä muodostui vuosien 1955–1959 aikana voimakkaan punainen. Kulttuuritalon punaisuus sai kuitenkin kaksi merkitystä: Kommunisteille ja kansandemokraateille se merkitsi työväenliikkeen solidaarisuutta, tasa-arvoa ja voimaa. Kulttuuritalo oli heille osoitus työväen voimasta, ja he toivoivat sen auttavan kommunisteja saavuttamaan laajemman kannatuksen ja hyväksytyn aseman yhteiskunnassa. Kommunismin vastustajille Kulttuuritalo puolestaan merkitsi perinteistä yhteiskuntaa uhkaavaa tekijää. Kulttuuritalon oli heidän mielestään vaarallinen paikka, jonka avulla kommunistit pyrkivät vahvistamaan asemiaan yhteiskunnassa. Kulttuuritalon paikan henki heijasti näin suomalaisen yhteiskunnan kahtiajakautuneisuutta. Kulttuuritalon paikan henki vaikutti myös talon käyttöön. Kulttuuritalon ottivat innolla omakseen kommunistit ja kansandemokraatit, mutta sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset eivät halunneet sitä käyttää, vaikka Kulttuuritalon juhlasali olikin Helsingissä ainoa, joka täytti kansainvälisestikin tasokkaan akustiikan vaatimukset.

Ett steg vidare – Utvecklingen av presentationen av Hufvudstadsbladets huvudyheter 1995–2010

Sedan sekelskiftet har dagstidningar gått igenom stora förändringar och står nu inför fler utmaningar än någonsin förr. Webbmedierna ökar i omsättning i samma takt som dagstidningarna tappar prenumeranter och annonsintäkter. Det nuvarande medieklimatet ställer nya krav på dagstidningarna och tvingar till förändringar. Syftet med den här pro gradu-avhandlingen är att granska förändringar i framställningen av Hufvudstadsbladets (Hbl) huvudnyheten med fem års intervaller under perioden 1995–2010. Från varje undersökt år granskas en månad. Hur har huvudnyheten strukturerats och presenterats under den här tidsperioden? Vilka faktorer har bidragit till förändringen och hur syns förändringarna i tidningen? Studien baserar sig på kvantitativ innehållsanalys av materialet samt intervjuer med Hbl:s chefredaktör Hannu Olkinuora och layoutchef Marita Granroth. I studien granskas antalet ingångar i huvudnyheten och hur väl huvudrubriken och huvudbilden korrelerar. Intervjuerna ger djup för den kvantitativa analysen och belyser hur man på Hbl resonerat kring de förändringar som skett under perioden 1995–2010. Resultatet visar att antalet ingångar har ökat med 21 procent från år 1995 till år 2010. Bland annat upplyfta citat, grafik och faktarutor har ökat avsevärt. Samtidigt har korrelationen mellan bilden och rubriken blivit sämre, endast 39 procent av bilderna år 2010 stod i direkt korrelation till rubriken, då samma siffra år 1995 var 50 procent. På basis av förändringarna i presentationsformerna kan man dra slutsatser om att dagstidningen har fått en ny roll i dagens medievärld. I stället för direkt hårda nyheter ska dagstidningarna erbjuda fördjupningar och bakgrunder till de nyheter som de flesta redan läst på webben. Dagstidningarna är tvungna att komma på nya lösningar och vara redo att gå ett steg vidare för att hänga med i mediekonkurrensen. I stället för att direkt rapportera nyheter blir dagstidningens roll mer kompletterande i förhållande till de övriga medierna. Forskningen inom det här området är liten och den här studien baserar sig i huvudsak på Hannu Pulkkinens och Pekka Mervolas forskning om de finländska dagstidningarna. Pulkkinen har forskat om tidningens arkitektur och uppbyggnad och Mervola har gjort en historisk översikt på den finländska pressen.

Conditionally One of 'Us' : A Study of Print Media, Minorities and Positioning Practices

This study deals with how ethnic minorities and immigrants are portrayed in the Finnish print media. The study also asks how media users of various ethnocultural backgrounds make sense of these mediated stories. A more general objective is to elucidate negotiations of belonging and positioning practices in an increasingly complex society. The empirical part of the study is based on content analysis and qualitative close reading of 1,782 articles in five newspapers (Hufvudstadsbladet, Vasabladet, Helsingin Sanomat, Iltalehti and Ilta-Sanomat) during various research periods between 1999 and 2007. Four case studies on print media content are followed up by a focus group study involving 33 newspaper readers of Bosnian, Somalian, Russian, and 'native' Finnish backgrounds. The study draws from different academic and intellectual traditions; mainly media and communication studies, sociology and social psychology. The main theoretical framework employed is positioning theory, as developed by Rom Harré and others. Building on this perspective, situational self-positioning, positioning by others, and media positioning are seen as central practices in the negotiation of belonging. In support of contemporary developments in social sciences, some of these negotiations are seen as occurring in a network type of communicative space. In this space, the media form one of the most powerful institutions in constructing, distributing and legitimising values and ideas of who belongs to 'us', and who does not. The notion of positioning always involves an exclusionary potential. This thesis joins scholars who assert that in order to understand inclusionary and exclusionary mechanisms, the theoretical starting point must be a recognition of a decent and non-humiliating society. When key insights are distilled from the five empirical cases and related to the main theories, one of the major arguments put forward is that the media were first and foremost concerned with a minority actor's rightful or unlawful belonging to the Finnish welfare system. However, in some cases persistent stereotypes concerning some immigrant groups' motivation to work, pay taxes and therefore contribute are so strong that a general idea of individualism is forgotten in favour of racialised and stagnated views. Discussants of immigrant background also claim that the positions provided for minority actors in the media are not easy to identify with; categories are too narrow, journalists are biased, the reporting is simplifying and carries labelling potential. Hence, although the will for the communicative space to be more diverse and inclusive exists — and has also in many cases been articulated in charters, acts and codes — the positioning of ethnic minorities and immigrants differs significantly from the ideal.

Kolmas tehtävä ja neljäs valtiomahti. Uusi yliopistolaki ja yliopiston rooli yhteiskunnassa julkisen keskustelun kohteena 2008-2009.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan yliopiston yhteiskunnallista vuorovaikutusta koskevaa julkista keskustelua. Aineisto koostuu viiden levikiltään Suomen suurimpien joukkoon kuuluvan sanomalehden yliopiston yhteiskunnallista vuorovaikutusta käsittelevistä pääkirjoituksista ajalta 1.1.2008–31.12.2009. Pääkirjoituksia on aineistossa yhteensä 110. Tutkielman tarkoituksena on täydentää politiikan tutkimuksen alalla laiminlyötyä koulutuspolitiikan tutkimusta paneutuen yliopiston yhteiskunnallista roolia koskeviin merkityksiin, jotka nousivat aktiiviseen julkiseen keskusteluun yliopistolain uudistuksen myötä. Tutkimuskysymyksenä on, minkälaisia representaatioita yliopiston roolista yhteiskunnassa suomalaiset sanomalehdet välittivät pääkirjoituksissaan uuden yliopistolain säätämistä edeltäneessä uutisoinnissaan? Tutkielmassa eritellään pääkirjoituksista löytyviä yliopiston yhteiskunnallista roolia koskevia merkitysjärjestelmiä eli diskursseja käyttäen menetelmänä Teun van Dijkin diskurssianalyysia. Yliopiston roolia koskevia representaatioita tarkastellaan Jürgen Habermasin tiedon intressien teoriaan peilaten. Muita keskeisiä teoreetikkoja ovat Gerard Delanty, Henry Etzkowitz, Helga Nowotny, Jean-Francois Lyotard, Andy Green ja Marek Kwiek. Yliopiston kolmannen tehtävän korostumista pohjustetaan historiallisella kuvauksella modernin yliopiston synnystä ja yliopistoinstituution kehityksestä Euroopassa ja tarkemmin Suomessa. Työssä käydään myös läpi tutkimusta, joka pureutuu kansallisvaltion ja yliopistoinstituution historiallisen siteen purkautumiseen ja yliopiston toiminnan legitimiteetin uudelleenmäärittelyyn. Lisäksi nostetaan esiin näkemyksiä tiedon tuotannon monopolin irtautumisesta yliopistolta yhä suuremmalle joukolle toimijoita. Analyysia taustoitetaan myös uuden yliopistolain ja sen taustalla olleen ylikansallisen koulutuspolitiikan konsensuksen kautta. Pääkirjoituksissa esiintyneitä yliopiston yhteiskunnallisen roolin saamia merkityksiä tarkastellaan ensin lehtikohtaisesti, minkä jälkeen pääkirjoitusten sisältämistä representaatioista muodostetaan diskursseja. Aineistosta muodostui viisi diskurssia: globaalin selviämistaistelun diskurssi, lokaalin identiteetin diskurssi, maineenrakennuksen diskurssi, panos-tuotos-diskurssi ja myyttisen humboldtilaisuuden diskurssi. Yliopisto representoitiin alueellisen identiteetinrakennuksen ja integraation välineenä ja sellaiseksi alueen integraation välineeksi, jolle valtio on prosessin laidalla oleva tukiverkko. Alueen integraation välineeksi representoitu yliopisto esitettiin samalla globaalille huipulle tähtäämisen myötä legitimoituvaksi instituutioksi. Yliopisto representoitiin siis glokaalin huipulle nousun välineenä. Pääkirjoituksissa epäpolitisoitiin yliopiston ja alueen välinen yhteys sekä yliopiston ja elinkeinoelämän välinen yhteys. Globaalin selviämistaistelun ja myyttisen humboldtilaisuuden välinen merkityskamppailu kulki läpi aineiston. Yliopisto representoitiin teknisen tiedon intressin mukaisesti välineeksi globaalin kilpailukyvyn nostamiseksi. Toisaalta yliopisto esitettiin myös myyttisen humboldtilaiseksi puhdasta tutkimusta tekeväksi ympäröivästä yhteiskunnasta eristäytyneeksi instituutioksi. Aineistossa ei representoitu yliopistoa emansipatorista tiedon intressiä toteuttavana instituutiona vaihtoehtona teknisen tiedon intressin mukaisille representaatioille. Myöskään kommunikatiivisen tiedon intressin mukainen yliopisto ei tullut aineistossa esiin. Aineistossa annettiin vastoin tutkimuskirjallisuuden näkemyksiä yliopistolle legitiimin tiedon monopolin haltijan rooli. Pääkirjoituksissa representoitiin valtiovallan, yksityisen sektorin ja tiedeyhteisön yliopistoa koskevia intressejä. Kansalaisyhteiskunnan ja yliopiston välistä vuorovaikutusta aineisto ei nostanut esiin. Keskeisimmäksi jatkotutkimuksen aiheeksi identifioitiin tämän myötä yliopiston ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden välisen vuorovaikutuksen tarkastelu.

”Talo elää tavallaan ja vieras käypi ajallaan” – Eduskunnan hajottaminen ja Liinamaan virkamieshallitus 1975

Tutkimus tarkastelee tapahtumaketjua, joka johti Kalevi Sorsan enemmistöhallituksen eroon, eduskunnan hajottamiseen sekä Keijo Liinamaan virkamieshallituksen muodostamiseen kesäkuussa 1975. Lähtökohtana on tarkastella sitä, miksi eduskunta hajotettiin ja poliittisen hallituksen tilalle muodostettiin virkamieshallitus sekä, millainen oli sen kokoonpano ja mitä se sai toimikaudellaan aikaan. Sorsan enemmistöhallitus hajosi poliittisiin erimielisyyksiin ja sisäiseen toimintakyvyttömyyteen. Taustalla oli myös Suomen taloudellisen tilanteen jatkuva heikkeneminen ja presidentti Kekkosen tyytymättömyys hallituksen toimintaan. Hallituspuolueiden edustajat pyysivät presidentiltä eroa ja samalla eduskunnan hajottamista. Kekkonen myönsi eron ja määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit pidettäväksi syyskuussa 1975. Hajotuskäskyä ei lopulta tarvinnut antaa, koska eduskunta päätti itse äänestyksen jälkeen lopettaa valtiopäivät. Ainoaksi vaihtoehdoksi nähtiin virkamieshallitus, koska poliittiset puolueet eivät päässeet yksimielisyyteen uudesta hallituksesta. Keskustapuolue ja sosialidemokraatit kärsivät hallitusväsymyksestä ja kokoomuksen jatkuva hallituspaitsio rajoitti koalitioiden muodostamista. Virkamieshallitus synnytettiin rauhoittamaan tilannetta ja hoitamaan ”juoksevia asioita” siksi ajaksi, kunnes maassa pidettäisiin uudet vaalit ja sen jälkeen muodostettaisiin toimintakykyinen enemmistöhallitus. Kekkonen ja Liinamaa kokosivat yhdessä ministeristön, joka koostui sekä presidentin että pääministerin luottohenkilöistä ja henkilökohtaisista ystävistä. Suurimmalla osalla ministereistä oli julkinen puoluekanta. Näin ollen hallitusta voidaan kutsua myös puolipoliittiseksi ministeristöksi. Virkamieshallitus toimi viiden ja puolen kuukauden ajan. Hallitus suoriutui Ety-järjestelyistä kunnialla, valmisteli vuoden 1976 budjettiesityksen ja toi eduskuntaan lukuisia lakiesityksiä. Suurimpiin huolenaiheisiin – kasvavaan inflaatioon ja työttömyyteen – hallitus ei ehtinyt, tasapainottavaa budjettia lukuun ottamatta, kehittää kestäviä ratkaisuja. Hallitus jätti paikkansa marraskuun lopussa 1975, jolloin Kekkonen runnasi maahan poliittisen hätätilahallituksen. Virkamieshallitukset ovat poikkeustilanteita varten, jollaista ei tosi asiassa ollut vuonna 1975. Valtansa huipulla olleelle presidentti Kekkoselle virkamieshallitus oli poliittisen vallankäytön väline – eräänlainen maan tapa, joka kutsuttiin apuun poliittisten puolueiden yhteistyön jouduttua umpikujaan. Aikalaiset suhtautuivat ei-parlamentaarisen hallituksen käyttöön varsin neutraalisti – kritiikkiä esitti etenkin lehdistö. Tutkimukseen taustalla on laaja ja monipuolinen lähdeaineisto, jonka pohjalta olen lähdekriittisin menetelmin rakentanut tutkimuskohteestani mahdollisimman kattavan ja aukottoman kokonaisuuden. Tärkeimpinä alkuperäislähteinä ovat olleet suurimpien puolueiden runsas arkistomateriaali, Liinamaan hallituksen aineisto, valtioneuvoston istuntojen pöytäkirjat sekä Keijo Liinamaan yksityiskokoelma. Kuvaa aikakauden sisäpoliittisesta tilanteesta ovat selventäneet tutkimuskirjallisuus, lähdejulkaisut, sanomalehdet sekä eräät muistelmateokset. Ajankuvaa ovat omalta osaltaan syventäneet kolmen tapahtumia läheltä seuranneen poliittisen vaikuttajan haastattelut.

Kun kansa itse ratkaisee arvoituksen. Tattarisuon tapauksen määrittely käytännöllisessä diskurssissa

Pro gradu -tutkielmani käsittelee vuoden 1931 syyskuussa Helsingin lähistöllä paljastunutta ruumiinsilvontarikosta, joka tunnetaan yleisimmin Tattarisuon tapauksen nimellä. Rikoksen selvittäminen osoittautui vaikeaksi, ja poliisi ratkaisi sen monien vaiheiden jälkeen vasta vuoden 1932 elokuussa. Syylliset olivat köyhiä helsinkiläisiä, joiden vaikuttimet liittyivät taikauskoon. Tattarisuon tapaus synnytti syksyllä 1931 suuren mediakohun, josta kirjoitettiin suomalaisissa sanomalehdissä lähes päivittäin. Tapauksen alkuvaiheessa tiedot olivat vähäisiä, joten erilaiset huhut ja tapauksen ratkaisemiseksi kehitetyt teoriat olivat lehtikirjoituksissa näkyvällä sijalla. Niin ikään lehtiä seuranneen yleisön piirissä kehitettiin tapauksesta omia tulkintoja, joista osa saatettiin myös viranomaisten tiedoksi näille lähetetyissä vihjekirjeissä. Tutkielman aineisto koostuu enimmäkseen edellä mainituista sanomalehtikirjoituksista ja vihjekirjeistä, joita tutkin laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Tarkoitukseni on selvittää, miten ja miksi Tattarisuon tapauksen johdosta julkisuudessa esitetyt teoriat erosivat sekä toisistaan että poliisin myöhemmin esittämästä ratkaisusta. Työssä käytetyn julkisuuden käsitteen olen mukaillut Hannu Niemisen kansallisen julkisuuden käsitteestä. Aineiston analyysissa on käynyt ilmi, että lehdistöä kontrolloivien kansallisten eliittien oli vaikea hyväksyä sitä, että rikos perustui kansanomaiseen taikauskoon. Eliitit kokivat tällaisen taikauskon esiintymisen Helsingin läheisyydessä vielä 1930-luvulla häpeälliseksi pääkaupungin ja koko Suomen kannalta sekä pelkäsivät tämän vaikuttavan negatiivisesti Suomesta ulkomailla vallitseviin käsityksiin. Vihjekirjeiden perusteella tapausta seuranneen yleisön tulkinnat olivat rauhallisempia, sillä suuri osa yleisöstä näyttää olleen tietoinen taikauskon levinneisyydestä.

Koko kansan koti vai kommunistien pesäke? Helsingin Kulttuuritalon rakentaminen ja paikan henki 1955-1959

Helsingin Kulttuuritalo rakennettiin vuosina 1955–1958 vastaamaan Suomen kommunistisen puolueen ja muiden kansandemokraattisten järjestöjen toimitilojen puutteeseen. Kulttuuritalo oli myös kommunistien vastaus Helsingissä jo 1900-luvun alusta lähtien käytyyn konserttisali keskusteluun. Kulttuuritalo rakennettiin SKP:n päämajaksi, mutta sinne asettui myös lukuisia muita kansandemokraattisia järjestöjä. Kulttuuritalon suunnitteli professori Alvar Aalto. Pro gradu -tutkielmassani olen tarkastellut Helsingin Kulttuuritalon rakentamista ja paikan hengen muodostumista vuosien 1955–1959 välillä. Aikarajaus kattaa Kulttuuritalon rakennusvuodet sekä sen ensimmäisen kokonaisen toimintavuoden. Tutkielman ensisijaiset tutkimuskysymykset ovat: Miksi Helsingin Kulttuuritalo rakennettiin, millainen rakennusprosessi oli ja millainen paikan henki Kulttuuritalolle muodostui vuosien 1955–1959 aikana? Teoreettisen viitekehyksen tutkielmalle muodostaa paikan hengen käsite. Primäärilähteinä tutkielmassa ovat Kansan Arkistosta löytyvät Kulttuuritalo Oy:n ja Kulttuurityö ry:n kokoelmat sekä sanomalehdet. Sanomalehtiä käytetään Kulttuuritalon paikan hengen ilmentämiseen. Kulttuuritalo rakennettiin pääasiassa talkoovoimin. Talkoisiin osallistui runsaasti ihmisiä niin pääkaupunkiseudulta kuin ulkopaikkakunnilta. Suurin osa Kulttuuritalon rakentamisen rahoituksesta tuli kommunistisilta poliittisilta järjestöiltä ja ammattijärjestöiltä. Pyynnöistä huolimatta Helsingin kaupungilta tai Suomen valtiolta ei tippunut tukea kommunistien hankkeelle. NKP osallistui Kulttuuritalon rakennuskustannuksiin sekä suorin tavaralahjoituksia että epäsuoraan Bukarestissa sijainneen kansainvälisen rahaston kautta, joka toimi SKP:n rahoittajana. Kulttuuritalon paikan hengen luominen liittyi tiiviisti Kulttuuritalon rakentamiseen, sillä paikan henki alkoi muodostua jo talon rakennusvaiheessa. Kulttuuritalon paikan hengen rakentamiseen osallistuivat niin kommunistit ja kansandemokraatit kuin kommunismin vastustajat. Kommunismin vastustajilla tarkoitan tutkielmassa oikeistoa ja sosiaalidemokraatteja. Kommunismin vastustajat vastustivat tavallisesti myös Kulttuuritaloa, mikä kytkee 1950-luvun suomalaisen antikommunismin Kulttuuritalon paikan hengen muodostamiseen. Kun kommunistit rakensivat Kulttuuritalon paikan hengen positiivista puolta, sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset lehdet osallistuivat sen negatiivisen puolen muodostamiseen. Kulttuuritalon paikan hengestä muodostui vuosien 1955–1959 aikana voimakkaan punainen. Kulttuuritalon punaisuus sai kuitenkin kaksi merkitystä: Kommunisteille ja kansandemokraateille se merkitsi työväenliikkeen solidaarisuutta, tasa-arvoa ja voimaa. Kulttuuritalo oli heille osoitus työväen voimasta, ja he toivoivat sen auttavan kommunisteja saavuttamaan laajemman kannatuksen ja hyväksytyn aseman yhteiskunnassa. Kommunismin vastustajille Kulttuuritalo puolestaan merkitsi perinteistä yhteiskuntaa uhkaavaa tekijää. Kulttuuritalon oli heidän mielestään vaarallinen paikka, jonka avulla kommunistit pyrkivät vahvistamaan asemiaan yhteiskunnassa. Kulttuuritalon paikan henki heijasti näin suomalaisen yhteiskunnan kahtiajakautuneisuutta. Kulttuuritalon paikan henki vaikutti myös talon käyttöön. Kulttuuritalon ottivat innolla omakseen kommunistit ja kansandemokraatit, mutta sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset eivät halunneet sitä käyttää, vaikka Kulttuuritalon juhlasali olikin Helsingissä ainoa, joka täytti kansainvälisestikin tasokkaan akustiikan vaatimukset.

Nettipokerinpelaaja - sankari vai surkimus? Tutkimus lehdistön nettipokeriuutisoinnissa esiintyvistä mielikuvista, sekä mielikuvien ja medianäkyvyyden vaikutuksista pelaajiin.

Pro gradu -tutkimukseni selvittää nettipokeriaiheisen medianäkyvyyden ja nettipokeripelaajien vuorovaikutussuhdetta. Työn ensimmäinen osa keskittyy siihen, miten tutkimukseeni valitut sanomalehdet kuvaavat artikkeleissaan nettipokeria ja esiintyykö niissä mielikuvien käyttöä. Työn toinen osa kartoittaa sitä, onko nettipokerin medianäkyvyydellä ja sanomalehtien nettipokeriuutisoinnissa mahdollisesti käytetyillä mielikuvilla vaikutusta pelaajiin. Tutkimukseni ensimmäinen vaihe oli kvalitatiivinen ja tutkimusaineistona toimivat nettipokeriaiheiset artikkelit valitsemistani lehdistä. Lehtiartikkelien analyysin tuloksena ilmeni, että valituissa lehdissä esiintyi kahdenlaista mielikuvien käyttöä sisältävää päädiskurssia liittyen nettipokeriin. Diskursseista ensimmäinen käsitteli nettipokeria ongelmakeskeisesti ja niitä oli aineistossa 35 prosenttia. Sen fokus kohdistui huolipuheeseen peliongelmien lisääntymisestä ja varoitustarinoihin nettipokerin pelaamisen liittyvistä riskeistä. Ongelmakeskeisyyden vastadiskurssina näyttäytyi nettipokeria positiivisessa valossa esittelevä tyyli, joka keskittyi voittojen ja luksuselämäntyylistä nauttivien pokerisankarien esittelyyn. Positiivisen kirjoitustyylin artikkeleita oli aineistossa 34 prosenttia. Tutkimuksen toisen vaiheen toteutin kvantitatiivisesti ja tutkimusaineistona toimi nettipokerinpelaajille suunnattu nettikysely. Kyselyyn vastanneista 88 prosenttia oli lukenut nettipokeriaiheista kirjoittelua sanomalehdistöstä ja 26 prosenttia ilmoitti medianäkyvyyden vaikuttaneen pelaamisen aloittamiseen. Mahdollisen peliriippuvuuden omaavien keskuudessa 36 prosenttia ilmoitti, että medianäkyvyys on vaikuttanut pelaamisen aloittamiseen. Lisäksi nettipokeriaiheinen sanomalehtikirjoittelu oli vaikuttanut pelaajien mielikuviin nettipokerista. Positiivisia mielikuvia oli lehdistä aiheesta lukeneiden keskuudessa 75 prosentilla. Lehdistä aiheesta lukemattomilla oli positiivisia mielikuvia 44 prosentilla, siis lähes 32 prosenttia vähemmän. Ongelmakeskeisiä mielikuvia oli lehdistä nettipokerista lukeneilla 52 prosenttia ja lukemattomilla 36 prosenttia, eron ollessa 16 prosenttia. Lehdistön vaikutus pelaajien mielikuviin oli suurempi niiden pelaajien kohdalla, joilla oli mahdollinen peliriippuvuus. Tulokset eivät vielä riitä kausaalijohtopäätösten tekemiseen, mutta antavat silti osviittaa siitä, että nettipokerin medianäkyvyys ja mielikuvia sisältämä journalismi voivat vaikuttaa yleisöönsä.