Sankarihautaus vapaussodassa : valkoisten kaatuneiden hautaaminen Suomessa vuonna 1918

Civil War Hero Burials the funerals of the fallen White in Finland in 1918 This study focuses on the burial with honours of fallen White combatants during the Finnish Civil War of 1918, as well as on the reasons underpinning the practice. The main sources of the study included the archives of the White army, the Civil Guard organisation and the Church, as well as the newspapers. The genetic method of history research was used. Both the existing tradition of military burials and the ecclesiastical burial culture influenced the burials of those who fell during the Civil War. The first war hero funerals took place as early as the beginning of February 1918, and the first larger-scale collective funerals were organised in Laihia and Vaasa in the Ostrobothnia province, with the latter attended by the supreme civil and military leaders of White Finland. From early on, these funerals assumed their characteristic features, such as the lion flag a design for the Finnish national flag proposed immediately upon the declaration of the country s independence military parades, lines of honour guards, eulogies, salutes and common war hero graves. As a result of the general offensive begun in mid-March 1918, the numbers of the fallen multiplied, so special organisations were established to handle the burials of the fallen. At the same time, the war hero funerals became more frequent and diffused, and the numbers of the buried grew throughout the country. In early March, the advocates of the republican system of government published their appeal in the newspapers, requesting that collective graves for those who fell in the war prepared in every locality. They motivated their request by stating that it was the funerals in particular that had inspired many men to join the ranks voluntarily in the first place, and that the large collective soldiers graves increased the numbers of those who answered the call and left for the front. The Civil Guard organisation arranged the burials of war heroes. The clergy contributed by officiating the religious service and by clearly aligning themselves with the Whites in their eulogies. The teachings of the Lutheran Church suggest that they found the Whites to be the temporal authority instituted by God, and therefore authorised raising the sword against the Reds. Speaking at the funerals with great pomp and sentimental power, the leaders of the Civil Guard and the exponents of the learned classes instigated their audiences against the Reds. The funeral speeches idealised the war hero s death by recalling military history since the times of ancient Greece. Being of the emblematic colour of the Whites, the white coffin assumed a particular importance connected to ideas of biblical purity and innocence. By the end of May 1918, almost 3,300 Whites were buried in the soldiers graves prepared by the burial organisation in some 400 localities. Only about 200 men remained missing in action or unidentified. The largest common graves accommodated over 60 fallen combatants. Thus, the traditions of the 1918 Civil War directly influenced war hero burial practices, which continued into the Finnish Winter War of 1939.

Tutkimuksessa selvitetään valkoisten kaatuneiden sankarihautaamista Suomessa vuonna 1918 sekä syitä käytännön syntymiseen. Tutkimuksen päälähteenä ovat valkoisen armeijan, suojeluskuntajärjestön ja kirkon arkistot sekä sanomalehdet. Tutkimuksen metodi on geneettinen. Vapaussodan sankarihautaamiseen vaikutti sotilashautausperinne sekä kirkollinen hautauskulttuuri. Sankarihautajaisia alettiin järjestää jo helmikuun alussa, sodan alettua tammikuun lopulla. Ensimmäiset suuremmat yhteishautajaiset pidettiin Pohjanmaalla Laihialla sekä Vaasassa, joista jälkimmäisiin osallistui valkoisen Suomen korkein siviili- ja sotilasjohto. Jo alkuvaiheessa sankarihautajaiset saivat niille ominaiset piirteensä, kuten leijonaliput, sotilaskulkueet, kunniakujat, ylistyspuheet, kunnialaukaukset sekä yhteiset sankarihaudat. Maaliskuun puolivälissä alkaneen yleishyökkäyksen vuoksi kaatuneiden määrät kasvoivat moninkertaisiksi, minkä vuoksi perustettiin erityisiä organisaatioita huolehtimaan kaatuneiden hautaustoimesta. Samaan aikaan sankarihautajaiset lisääntyivät ja levisivät sekä haudattavien määrät kasvoivat kaikkialla. Maaliskuun alussa tasavaltaisen valtiojärjestelmän kannattajat julkaisivat sanomalehdissä vetoomuksen, jossa vaadittiin vapaussodassa kaatuneille yhteisiä veljeshautoja kaikille paikkakunnille. Vaatimustaan he perustelivat sillä, että juuri sankarihautajaisissa moni oli tehnyt päätöksen rintamalle lähtemisestä vapaaehtoisena ja suuret yhteiset sankarihaudat lisäsivät rintamalle lähtijöiden määrää. Sankarihautajaisten järjestäjinä toimi suojeluskuntajärjestö. Papit osallistuivat sankarihautajaisiin hautauspuheiden pitäjinä. Puheiden sisällön perusteella nämä asettuivat selkeästi valkoisten puolelle. He pitivät valkoisia luterilaisen opin mukaan Jumalan säätämänä maallisena esivaltana, jolle oli sallittu miekan käyttö punaisia vastaan. Hautajaisissa puhuneet suojeluskuntavaikuttajat ja sivistyneistö kiihottivat mahtipontisilla ja tunteisiin vetoavilla puheilla kuulijoita sotaan punaisia vastaan. Hautajaispuheissa ihailtiin sankarikuolemaa ja kertailtiin sotahistoriaa aina antiikin Kreikan ajoilta. Valkoinen arkku sai valkoisten tunnusvärin vuoksi oman merkityksensä, joka oli peräisin Raamatusta nousseista ajatuksista valkoisesta puhtauden, viattomuuden ja synnittömyyden värinä. Kaatuneiden hautaustoimen tuloksena lähes 3 300 valkoista kaatunutta haudattiin lähes 400 paikkakunnalle perustettuihin sankarihautoihin toukokuun loppuun mennessä. Vain noin 200 kaatunutta jäi kadoksiin tai tunnistamatta. Suurimpiin sankarihautoihin haudattiin yli 60 kaatunutta. Vuoden 1918 vapaussodan perinne vaikutti siten suoranaisesti myös talvisodassa kaatuneiden sankarihautauskäytäntöön vuonna 1939.