Luomu – ja Reilun kaupan kuluttajien käsityksiä eettisestä ruoan kuluttamisesta

Työn tavoitteena oli kuvata ja analysoida eettisen ruoan kuluttamisen käsitettä luomu – ja Reilun kaupan kuluttajien näkökulmasta. Mielenkiintona oli selvittää, mitä eettisessä ruoan kuluttamisessa koetaan merkitykselliseksi ja mitä ovat eettiset ruokavalinnat. Lisäksi haluttiin selvittää, millä tapaa eettisinä juuri luomu – ja Reilun kaupan tuotteet näyttyivät. Aihetta lähestyttiin tutkielman kirjallisuusosiossa etiikan teorioiden kautta sekä luomalla katsaus eettisen kuluttamisen eri osa-alueisiin eli eettisiin ulottuvuuksiin. Tämä jälkeen keskityttiin eettiseen ruoan kuluttamiseen ja luomu ja Reilun kaupan tuotteiden eettisyyteen vertailevasta näkökulmasta. Kirjallisuuskatsauksen perusteella hahmoteltiin teoreettinen viitekehys, jossa kuvattiin eettisen ruoan kuluttamisen sisältöä ja merkitystä, sekä niiden yhteyttä ruokavalintoihin. Empiirinen aineisto kerättiin keväällä 2010 teemahaastatteluina, joissa haastateltiin 12 luomu- ja Reilun kaupan kuluttajaa. Haastatteluaineisto analysoitiin ja luokiteltiin fenomenografisella menetelmällä. Tutkimuksen tulokset, käsitykset eettisestä ruoan kuluttamisesta esitettiin kuvauskategoriasysteeminä. Eettinen ruoan kuluttaminen näyttäytyi, kuten aikaisemmissa tutkimuksissa, altruistisena välittämisenä niin muista ihmisistä, eläimistä kuin ympäristöstä, mutta voimakkaasti myös kuluttajan ja tämän perheen terveydestä ja turvallisuudesta huolehtimisena. Näistä käsityksistä seuranneet ruokavalinnat olivat lähiruoka, luomu – ja Reilun kaupan tuotteet sekä kasvis- tai kasvispainotteinen ruoka. Näistä korostuneimman eettisenä koettiin lähiruoka. Luomutuotteet puolestaan koettiin pääasiallisesti eettisenä terveyden kannalta ja Reilun kaupan tuotteet muiden ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Edellä kuvattujen käsitysten ohella merkittäväksi tulokseksi nousi käsitys eettisestä ruoan kuluttamisesta vapaaehtoisena yksinkertaistamisena, tai ainakin pyrkimyksenä siihen. Yksinkertaistaminen näyttäytyi eriasteisena oman ruoan kulutuksen kohtuullistamisena ja jopa luopumisena omasta mielihyvästä eettisten periaatteiden takia.

Eettisten ostopäätösten satunnaisuus kuluttajan elintarvikkeiden valinnassa

Tutkimuksessa tarkasteltiin eettisten elintarvikkeiden ostamisen satunnaisuutta. Tavoitteena oli selvittää syitä, miksi kuluttajat välillä tekevät eettisiä ostopäätöksiä, mutta välillä valitsevatkin tavanomaisia tuotteita käydessään ruokaostoksilla. Tutkimuksessa selvitettiin luomu- ja reilun kaupan elintarvikkeisiin kohdistuvan eettisen ostopäätösprosessin eri vaiheita ja niihin vaikuttavia sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä. Tutkimuksen teoriaosiossa tarkasteltiin ensin eettisen kuluttamisen ilmiötä ylipäänsä ja tämänhetkisiä eettisten elintarvikkeiden markkinoita. Toisessa luvussa selvitettiin eettisen kuluttajan käyttäytymiseen vaikuttavia sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä sekä eettistä ostopäätösprosessia. Tutkimuksessa tarkasteltiin eettisistä elintarvikkeista vain luomu- ja reilun kaupan elintarvikkeiden valintaa. Tutkimuksen empiirinen osio toteutettiin käyttämällä kvalitatiivista tutkimusotetta ja tutkimusmenetelmänä teemahaastatteluja. Haastatteluja tehtiin yhteensä 16 kappaletta, joista kolme oli esihaastatteluja, ja ne suoritettiin lokakuussa 2010. Haastattelujen tuloksia käsiteltiin ja analysoitiin haastattelussa esiin nousseiden teemojen kautta ja ne muodostavat pohjan tutkimuksen päätelmille ja pohdinnalle. Haastatteluista saadun aineiston perusteella tärkeimmät syyt ostaa luomutuotteita oli niihin liitetty mielikuva niiden puhtaudesta ja terveellisyydestä sekä kollektiivisen hyödyn tuottamisesta haastatelluille koituva hyvä mieli. Reilun kaupan tuotteita ostettiin lähinnä hyvän mielen takia. Suurimmat esteet ostamiselle olivat eettisten tuotteiden korkeampi hinta, heikko saatavuus ja epätasainen laatu. Syiden taustalla vaikuttivat erityisesti heikko luottamustaso eettisiin järjestelmiin, sitoutumisaste eettisyyteen valintakriteerinä sekä vanhat tottumukset, jotka vaikuttivat myös eettisten elintarvikevalintojen säännöllisyyteen.

Constructing Fair Tourism in Ecuador: The Case of Asoguabo

Tämän pro gradu-tutkielman tarkoitus on tutkia, miten reilun kaupan banaania tuottavan El Guabon pienten banaaninviljelijöiden järjestön Asoguabon reilun turismin projekti on rakennettu. Projektin muotoutumista tutkitaan tässä työssä kahdesta eri näkökulmasta: siitä, miksi ja miten Asoguabo on monipuolistanut viljelystä turismiin, sekä siitä, millainen kuva projektista on rakennettu markkinoinnin kautta ja miten reilun kaupan mainonnasta tuttuja ilmiöitä on hyödynnetty reilun turismin rakentamisessa. Tutkielman teoreettisena taustana on maaseudun muutoksia tarkasteleva uuden ruraliteetin käsite. Turismi on viime vuosikymmenten aikana muuttunut, ja matkailijat etsivät yhä enemmän aitoja ja autenttisia matkailukokemuksia. Samanaikaisesti turismia on tuotteistettu korostamalla sen tiettyjä, kestävän kehityksen mukaisia piirteitä, ja erityisesti kehittyvissä maissa turismia markkinoidaan usein vaihtoehtoisena, yhteisöpohjaisena tai ekoturismina. Reilu turismi on uutena käsitteenä tullut mukaan tähän laajaan kirjoon, ja tämä tutkielma käsitteleekin Asoguabon projektia nimenomaan reilun turismin näkökulmasta. Tämä tutkielma on tapaustutkimus Asoguabon turismiprojektista, ja pohjautuu kuukauden pituiseen kenttätyöhön Ecuadorissa tammikussa 2010 sekä kirjoittajan aiempiin kokemuksiin Asoguabosta. Aineisto koostuu 21 puoli-strukturoidusta laadullisesta haastattelusta kuudentoista informantin kanssa, joista suurin osa oli hyvin läheisesti tekemisissä projektin kanssa. Tämän lisäksi aineistonkeruussa on käytetty havainnointia sekä projektin markkinointimateriaalien sisällönanalyysia. Tutkielma osoittaa reilun turismin projektin sisältävän monia haasteita ennen kuin se voi saavuttaa tavoitteensa tuottaa lisätuloja Asoguabon toimintaan. Tutkimushetkellä projekti hyödytti suoraan pääasiassa muutamia järjestön viljelijöitä, lähinnä niitä, jotka toimivat projektissa oppaina. Nämä oppaat hyötyvät projektista saamalla pieniä lisätuloja, kasvattamalla sosiaalista pääomaansa, sekä saamalla mahdollisuuden oppia muun muassa osallistumalla kursseille. Tutkimuksen keskeiset tulokset osoittavat myös, kuinka vuorovaikutus-ongelmat projektin eri toimijoiden välillä vaikeuttavat tiedonkulkua ja täten reilun turismin toimintaa. Nämä ongelmat myös lisäävät epätietoisuutta Asoguabon muiden viljelijöiden parissa. Lisäksi tutkimus osoittaa, kuinka reilun turismin projektin mainonnassa käytetään osittain samoja keinoja kuin reilun kaupan tuotteiden mainonnassa, joskin tuottajia on kuvattu mainosmateriaaleissa yllättävän vähän ja pääosassa ovat usein eurooppalaiset turistit.

Kauppa, verkosto ja kaapparisota : Turkulaisen kirkonmiehen Paavali Scheelin ja Danzigin porvarin Hans Chonnertin kauppayhteydet 1509–1516

Työ on tapaustutkimus turkulaisen arkkidiakonin ja tuomiorovastin Paavali Scheelin ja Danzigin porvarin Hans Chonnertin sekä tämän pojan Hans Chonnert nuoremman kaupankäynnistä ja kaupan organisaatiosta. Työn pääasiallisena lähdeaineistona on käytetty Paavali Scheelin kirjekokoelmaa vuosilta 1509–1516. Suomen keskiajan lähteiden joukossa ainutlaatuinen kirjekokoelma mahdollistaa henkilötasolle ulottuvan tarkastelun sekä kaupassa ja henkilöverkostossa ilmenevien muutosten seuraamisen. Kirjekokoelman ohella on käytetty laajasti muita Itämeren piirin editoituja aikalaislähteitä. Aineiston lähiluvulla on hahmoteltu Scheelin ja Chonnertin kauppaverkosto: kaupan kannalta keskeiset henkilösuhteet ja henkilösuhteiden merkitys kaupassa. Verkoston kannalta olennaista on henkilöiden erilaisten roolien erottelu sekä kauppiaan, laivurin, lähetin ja velallisen roolien merkitys kauppaverkostossa. Scheelin ja Chonnertin kauppakontaktit osuvat osittain samalle ajalle Itämerellä 1500-luvun alussa käytyjen sotien kanssa. Tanskan ja Ruotsin unionikiistat sekä Tanskan ja Lyypekin (hansan) väliset kauppakiistat johtivat 1500-luvun alussa monivuotisiin sotiin, joiden yhteisenä piirteenä oli kaapparitoiminta vastustajan rannikoilla ja Itämeren keskeisillä kauppareiteillä. Itämeren kaapparisota muodostaa Scheelin ja Chonnertin kauppaverkoston kontekstin vuosina 1509–1512. Kaapparisodan loppuminen vuonna 1512 mahdollistaa Scheelin ja Chonnertin kauppaverkoston sodan- ja rauhanajan organisaation ja toiminnan vertailun. Scheelin ja Chonnertin kauppaverkoston ytimen muodosti pieni kauppiaiden ydinjoukko, johon kuului Turussa sekä kirkonmiehiä että porvareita. Ydinjoukon toiminta perustui luottamukseen, luottoihin, henkilökohtaisiin ystävyyssuhteisiin ja tiiviiseen informaation vaihtoon kirjeitse tai lähettien välityksellä. Vaikka purjehdus oli kaupankäynnin elinehto, laivureiden rooli kauppaverkostossa oli toissijainen. Sodan loppuminen Itämerellä johti laivureiden täydelliseen vaihtumiseen vuosien 1512–1513 aikana. Kauppaverkoston ydinryhmä sen sijaan säilyi samana, ja sen yhteistoiminta tiivistyi. Laajemmassa kontekstissa tapaustutkimus johtaa kolmeen päätelmään: 1) Paavali Scheelin omissa nimissään käymä kauppa oli normaali osa Turun tuomiokapitulin toimintaa; 2) turkulaiset kirkonmiehet ja porvarit tekivät kaupan saralla pitkälle menevää yhteistyötä, ja heidän kauppaverkostonsa olivat kytköksissä toisiinsa; 3) tanskalaisten monivuotinen kaapparitoiminta ei estänyt kaupankäyntiä Turun ja Danzigin välillä.

Sokeri, kauppa ja kehitys : kehityspoliittinen johdonmukaisuus Euroopan unionin interventiossa Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren valtioihin

Tutkielmassa tarkastelen Euroopan unionin (EU) kehityspoliittisen johdonmukaisuuden periaatetta, eli kehitysyhteistyön tavoitteiden huomioonottamista muilla politiikanaloilla. Tutkimuskohteeni on EU:n maatalous- ja kauppapoliittisten toimenpiteiden ja EU:n kehityspolitiikan yhteisvaikutus neljässä Lomén sopimuksen sokeripöytäkirjaan kuuluneessa Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren (AKT) valtiossa: Fidzissä, Guyanassa, Malawissa ja Tansaniassa. Sokeripolitiikka avaa politiikkajohdonmukaisuuteen mielenkiintoisen näkökulman, koska siinä yhdistyvät EU:n kauppa- ja maatalouspoliittiset intressit ja koska se on ollut tärkeässä osassa EU:n ja AKT-maiden välisissä suhteissa. Sokeripöytäkirja oli keskeinen osa EU:n etuuskohtelujärjestelmää, joka piti Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren valtiot unionin etuoikeutetuimpana kumppanimaaryhmänä. 1990-luvulla alkaneet kehityspolitiikan alueellisten ja sisällöllisten painotusten muutokset johtivat lopulta myös sokeripöytäkirjan purkamiseen. EU:n sokeripolitiikan uudistukset ovat vaikuttaneet tapausmaihin eri tavalla. EU:n aiemmasta sokeripolitiikasta hyötyneet sokeripöytäkirjamaat joutuvat jatkossa avoimeen kilpailuun toistensa ja muiden vähiten kehittyneiden maiden ja AKT-maiden kanssa. Fidzille ja Guyanalle uusi tilanne voi koitua kohtalokkaaksi, mutta Malawille ja Tansanialle markkinoillepääsyn helpottuminen avaa uusia mahdollisuuksia. EU:n sokeripolitiikasta ja kehitysyhteistyöstä muodostuva interventio tapausmaissa osoittaa, että EU on ottanut huomioon sen sokeripolitiikan aiheuttamat vaikutukset kaikissa tapausmaissa. Intervention perusteella kehitysyhteistyön instrumentteja voidaan käyttää kumoamaan muiden EU:ssa vahvempien politiikka-alojen kielteisiä vaikutuksia ja auttamaan kehitysmaita sopeutumaan uusiin olosuhteisiin. Interventio näyttäisi EU:n omaksuneen enemmän tai vähemmän johdonmukaisen lähestymistavan tapausmaita kohtaan. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa intervention edustavan johdonmukaisuutta ennemmin kauppapoliittisten tavoitteiden kuin kehitysyhteistyön tavoitteiden näkökulmasta. Päätelmieni mukaan kehityspoliittista johdonmukaisuutta voidaan tulkita osana EU:n laajempia kauppapoliittisia pyrkimyksiä. Määrittelemällä tiettyjä politiikkoja kehityspoliittisen johdonmukaisuuden periaatteen mukaiseksi, EU on voinut hakea oikeutusta pääasiassa vapaakauppaa tukeville aloitteilleen. Tutkielmassa osoitan, kuinka politiikkojen välistä kehitystä tukevaa johdonmukaisuutta voidaan arvioida ottamalla samaan aikaan huomioon sekä kehitysyhteistyön että muiden politiikanalojen vaikutukset yhden intervention osina. Valitsemani näkökulman perusteella kehityspoliittisen johdonmukaisuuden edistämisessä voitaisiin antaa enemmän vastuuta kehitysyhteistyölle ja kehityspolitiikalle.

Aineellista ja aineetonta turvaa : Ruokakunnat, ekologis-taloudelliset resurssit ja kontaktinmuodostus Valkealassa 1630 1750

Material and immaterial security. Households, ecological and economic resources and formation of contacts in Valkeala parish from the 1630s to the 1750s. The geographical area of the thesis, Valkeala parish in the region of Kymenlaakso, is a very interesting area owing to its diversity, both in terms of natural setting and economic and cultural structure. The study begins by outlining the ecological and economic features of Valkeala and by analysing household structures. The main focus of the research lies in the contacts of the households with the outside world. The following types of contacts are chosen as indicators of the interaction: trade and credit relations, guarantees, co-operation, marriages and godparentage. The main theme of the contact analysis is to observe the significance of three factors, namely geographical extent, affluence level and kinship, to the formation of contacts. It is also essential to chart the interdependencies between ecological and economic resources, changes in the structure of households and the formation of contacts during the period studied. The time between the 1630s and the 1750s was characterized by wars, crop losses and population changes, which had an effect on the economic framework and on the structural variation of households and contact fields. In the 17th and 18th centuries Valkeala could be divided, economically, into two sections according to the predominant cultivation technique. The western area formed the field area and the eastern and northern villages the swidden area. Multiple family households were dominant in the latter part of the 17th century, and for most of the study period, the majority of people lived in the more complex households rather than in simple families. Economic resources had only a moderate impact on the structure of contacts. There was a clear connection between bigger household size and the extent and intensity of contacts. The jurisdictional boundary that ran across Valkeala from the northwest to the southeast and divided the parish into two areas influenced the formation of contacts more than the parish boundaries. Support and security were offered largely by the primary contacts with one s immediate family, neighbours and friends. Economic support was channelled from the wealthier to the less well off by credits. Cross-marriages, cross-godparentage and marital networks could be seen as manifestations of an aim towards stability and the joining of resources. It was essential for households both to secure the workforce needed for a minimum level of subsistence and to ensure the continuation of the family line. These goals could best be reached by complex households that could adapt to the prevailing circumstances and also had wider and more multi-layered contacts offering material and immaterial security.

Ekologisuus saaristolaiskäsityössä : Käsityöläisten luomia merkityksiä etsimässä

Tutkimuksessa etsittiin vastauksia kysymykseen, miten saariston tekstiilikäsityöläinen tavoittelee ekologista kestävyyttä työssään. Mitä ekologisuus hänelle merkitsee ja miten se ilmenee hänen töissään? Kertojana on sekä tuote että tekijä. Tutkimus on fenomenologisesti orientoitunut ja vastauksia tutkimuskysymyksiin haettiin teorian ja aineiston vuoropuhelulla . Analyysimenetelmänä käytettiin sisällön analyysia. Analysoitava aineisto on hankittu haastattelemalla yhdeksää käsityöläistä, jotka asuvat Lounais-Suomen, Ahvenanmaan ja Tukholman alueen saaristoissa. Tutkimuksen teoreettisissa lähtökohdissa on tarkasteltu kestävän kehityksen ja saariston käsityön suhdetta. Kulttuuriseen, sosiaaliseen, taloudelliseen ja tuotannolliseen kestävyyteen panostamalla pyritään ekologiseen kestävyyteen. Käsityöläisen arvot, taidot ja tiedot vaikuttavat kehityksen eri osa-alueilla. Käsityöläisen toimintaympäristönä oli saaristo, sen luonto ja ihmisen aikaansaama kulttuuri. Tutkimuksessa selvitettiin sitä, miten saaristo ja saaristolaisuus vaikuttivat käsityöläisen tapaan toimia ja kertoa tekemistään tuotteista. Ekologisuus saaristolaiskäsityössä ilmeni monin tavoin. Kulttuurinen ja sosiaalinen kestävyys toteutuivat taloudellista ja tuotannollista kestävyyttä paremmin. Koulutuksen koettiin olevan paras keino saavuttaa välitavoitteita kestävässä kehityksessä. Käsityöläisyys nähtiin osana saaristolaiskulttuuria ja verkostoituminen harvaan asutulla seudulla koettiin tärkeäksi. Tutkimuksessa pohdittiin, onko ekologisuus materiaalin alkuperään, työtapaan vai tuotteen käyttöikään ja hävitykseen liittyvä asia. Ekologisuus yhdistettiin usein käsityön materiaaliin ja sen tuotantotapoihin. Arvot konkretisoituvat käsityöläisen puhuessa perheestään ja kasvamisesta käsityöläisyyteen. Ekologiseen käsityöhön panostaminen on myös osa käsityöläisen kasvuprosessia. Ekologiseen kestävyyteen pyrkiminen käsityössä herätti myös ristiriitaisia tunteita. Käsityöläisyys on elinkeino markkinoilla, joilla globaali kauppa määrittelee säännöt. Merkitseekö ekologiseen kestävyyteen pyrkiminen kurkottamista kohti totuutta? Avainsanat: ekologinen kestävyys, kestävä kehitys, arvot, käsityöläisyys, käsityö, saaristo saaristolaisuus

Analyzing changes in macro-level drivers of country-specific emissions : The role of consumption, technology and trade

Industrial ecology is an important field of sustainability science. It can be applied to study environmental problems in a policy relevant manner. Industrial ecology uses ecosystem analogy; it aims at closing the loop of materials and substances and at the same time reducing resource consumption and environmental emissions. Emissions from human activities are related to human interference in material cycles. Carbon (C), nitrogen (N) and phosphorus (P) are essential elements for all living organisms, but in excess have negative environmental impacts, such as climate change (CO2, CH4 N2O), acidification (NOx) and eutrophication (N, P). Several indirect macro-level drivers affect emissions change. Population and affluence (GDP/capita) often act as upward drivers for emissions. Technology, as emissions per service used, and consumption, as economic intensity of use, may act as drivers resulting in a reduction in emissions. In addition, the development of country-specific emissions is affected by international trade. The aim of this study was to analyse changes in emissions as affected by macro-level drivers in different European case studies. ImPACT decomposition analysis (IPAT identity) was applied as a method in papers I III. The macro-level perspective was applied to evaluate CO2 emission reduction targets (paper II) and the sharing of greenhouse gas emission reduction targets (paper IV) in the European Union (EU27) up to the year 2020. Data for the study were mainly gathered from official statistics. In all cases, the results were discussed from an environmental policy perspective. The development of nitrogen oxide (NOx) emissions was analysed in the Finnish energy sector during a long time period, 1950 2003 (paper I). Finnish emissions of NOx began to decrease in the 1980s as the progress in technology in terms of NOx/energy curbed the impact of the growth in affluence and population. Carbon dioxide (CO2) emissions related to energy use during 1993 2004 (paper II) were analysed by country and region within the European Union. Considering energy-based CO2 emissions in the European Union, dematerialization and decarbonisation did occur, but not sufficiently to offset population growth and the rapidly increasing affluence during 1993 2004. The development of nitrogen and phosphorus load from aquaculture in relation to salmonid consumption in Finland during 1980 2007 was examined, including international trade in the analysis (paper III). A regional environmental issue, eutrophication of the Baltic Sea, and a marginal, yet locally important source of nutrients was used as a case. Nutrient emissions from Finnish aquaculture decreased from the 1990s onwards: although population, affluence and salmonid consumption steadily increased, aquaculture technology improved and the relative share of imported salmonids increased. According to the sustainability challenge in industrial ecology, the environmental impact of the growing population size and affluence should be compensated by improvements in technology (emissions/service used) and with dematerialisation. In the studied cases, the emission intensity of energy production could be lowered for NOx by cleaning the exhaust gases. Reorganization of the structure of energy production as well as technological innovations will be essential in lowering the emissions of both CO2 and NOx. Regarding the intensity of energy use, making the combustion of fuels more efficient and reducing energy use are essential. In reducing nutrient emissions from Finnish aquaculture to the Baltic Sea (paper III) through technology, limits of biological and physical properties of cultured fish, among others, will eventually be faced. Regarding consumption, salmonids are preferred to many other protein sources. Regarding trade, increasing the proportion of imports will outsource the impacts. Besides improving technology and dematerialization, other viewpoints may also be needed. Reducing the total amount of nutrients cycling in energy systems and eventually contributing to NOx emissions needs to be emphasized. Considering aquaculture emissions, nutrient cycles can be partly closed through using local fish as feed replacing imported feed. In particular, the reduction of CO2 emissions in the future is a very challenging task when considering the necessary rates of dematerialisation and decarbonisation (paper II). Climate change mitigation may have to focus on other greenhouse gases than CO2 and on the potential role of biomass as a carbon sink, among others. The global population is growing and scaling up the environmental impact. Population issues and growing affluence must be considered when discussing emission reductions. Climate policy has only very recently had an influence on emissions, and strong actions are now called for climate change mitigation. Environmental policies in general must cover all the regions related to production and impacts in order to avoid outsourcing of emissions and leakage effects. The macro-level drivers affecting changes in emissions can be identified with the ImPACT framework. Statistics for generally known macro-indicators are currently relatively well available for different countries, and the method is transparent. In the papers included in this study, a similar method was successfully applied in different types of case studies. Using transparent macro-level figures and a simple top-down approach are also appropriate in evaluating and setting international emission reduction targets, as demonstrated in papers II and IV. The projected rates of population and affluence growth are especially worth consideration in setting targets. However, sensitivities in calculations must be carefully acknowledged. In the basic form of the ImPACT model, the economic intensity of consumption and emission intensity of use are included. In seeking to examine consumption but also international trade in more detail, imports were included in paper III. This example demonstrates well how outsourcing of production influences domestic emissions. Country-specific production-based emissions have often been used in similar decomposition analyses. Nevertheless, trade-related issues must not be ignored.

Ihmissalakuljetus ja ihmiskauppa Helsingin Sanomissa ja Dagens Nyheterissä

Human smuggling and trafficking in human beings are phenomena that are often represented as global and growing problems. Human smuggling means that a person is taken to a country illegally which means that smuggling does not exist without states. Trafficking in human beings by contrast means the exploitation of persons which makes it a human rights violation. The news coverage about both phenomena, especially about human trafficking, has grown rapidly during the last decade. However, there has not been research on the news coverage about phenomena in Finland and the news coverage on trafficking in human beings is little researched even in European countries. In this thesis I am comparing critically the newspaper content on the phenomena in Finland and in Sweden from the viewpoint of political and moral geography. Besides the contexts of the news, I paid attention to how identities in different scales, including the scale of the body, were represented in the news and how the boundaries between different identities were drawn in the news. As a methodology I used content analysis to classify the context of the news and discourse analysis to analyze how the different scales and boundaries between them were represented. The results address that in Finland especially the human smuggling is considered as a border issue and Finland´s location between East and West is emphasized, which points out that Finland´s location is a crucial part of the Finnish identity. In addition the linkages between human trafficking and prostitution are often debated in the news from different aspects. In Sweden meanwhile its´ political activeness in the fight against trafficking in human beings and international crime especially in the EU level are emphasized. Trafficking in human beings likewise prostitution according to Swedish law is seen as violence against women and the news are strongly against buying of sex as well. The states themselves, the state authorities and the EU are represented as active actors in both countries whereas international crime is represented as a threat and regions outside EU as chaotic. Additionally, illegal immigrants and the victims of trafficking are stigmatised. According to the results, the news coverage of both phenomena are used in constructing a more integrated national and European identity.

Constructing Fair Tourism in Ecuador: The Case of Asoguabo

Tämän pro gradu-tutkielman tarkoitus on tutkia, miten reilun kaupan banaania tuottavan El Guabon pienten banaaninviljelijöiden järjestön Asoguabon reilun turismin projekti on rakennettu. Projektin muotoutumista tutkitaan tässä työssä kahdesta eri näkökulmasta: siitä, miksi ja miten Asoguabo on monipuolistanut viljelystä turismiin, sekä siitä, millainen kuva projektista on rakennettu markkinoinnin kautta ja miten reilun kaupan mainonnasta tuttuja ilmiöitä on hyödynnetty reilun turismin rakentamisessa. Tutkielman teoreettisena taustana on maaseudun muutoksia tarkasteleva uuden ruraliteetin käsite. Turismi on viime vuosikymmenten aikana muuttunut, ja matkailijat etsivät yhä enemmän aitoja ja autenttisia matkailukokemuksia. Samanaikaisesti turismia on tuotteistettu korostamalla sen tiettyjä, kestävän kehityksen mukaisia piirteitä, ja erityisesti kehittyvissä maissa turismia markkinoidaan usein vaihtoehtoisena, yhteisöpohjaisena tai ekoturismina. Reilu turismi on uutena käsitteenä tullut mukaan tähän laajaan kirjoon, ja tämä tutkielma käsitteleekin Asoguabon projektia nimenomaan reilun turismin näkökulmasta. Tämä tutkielma on tapaustutkimus Asoguabon turismiprojektista, ja pohjautuu kuukauden pituiseen kenttätyöhön Ecuadorissa tammikussa 2010 sekä kirjoittajan aiempiin kokemuksiin Asoguabosta. Aineisto koostuu 21 puoli-strukturoidusta laadullisesta haastattelusta kuudentoista informantin kanssa, joista suurin osa oli hyvin läheisesti tekemisissä projektin kanssa. Tämän lisäksi aineistonkeruussa on käytetty havainnointia sekä projektin markkinointimateriaalien sisällönanalyysia. Tutkielma osoittaa reilun turismin projektin sisältävän monia haasteita ennen kuin se voi saavuttaa tavoitteensa tuottaa lisätuloja Asoguabon toimintaan. Tutkimushetkellä projekti hyödytti suoraan pääasiassa muutamia järjestön viljelijöitä, lähinnä niitä, jotka toimivat projektissa oppaina. Nämä oppaat hyötyvät projektista saamalla pieniä lisätuloja, kasvattamalla sosiaalista pääomaansa, sekä saamalla mahdollisuuden oppia muun muassa osallistumalla kursseille. Tutkimuksen keskeiset tulokset osoittavat myös, kuinka vuorovaikutus-ongelmat projektin eri toimijoiden välillä vaikeuttavat tiedonkulkua ja täten reilun turismin toimintaa. Nämä ongelmat myös lisäävät epätietoisuutta Asoguabon muiden viljelijöiden parissa. Lisäksi tutkimus osoittaa, kuinka reilun turismin projektin mainonnassa käytetään osittain samoja keinoja kuin reilun kaupan tuotteiden mainonnassa, joskin tuottajia on kuvattu mainosmateriaaleissa yllättävän vähän ja pääosassa ovat usein eurooppalaiset turistit.

Maaseudun maahanmuuttajat. Kokemuksia työperäisestä maahanmuutosta Etelä-Pohjanmaan ja Varsinais-Suomen maaseudulla.

Suomen maahanmuuttajaväestö on keskittynyt kaupunkeihin, ja erityisesti pääkaupunkiseudulle ja muihin suurimpiin kaupunkikeskuksiin. Samaten kansallinen maahanmuuttopolitiikka kohdistuu ensisijaisesti suurimmille kaupunkiseuduille. Väestön ikääntymisen ja työvoimatarpeen tyydyttämisen kysymykset koskettavat kuitenkin mitä suurimmassa määrin myös maaseutua. Uusimmissa maaseutupoliittisissa ohjelmissa maahanmuutto ja maaseudun kansainvälistymisen tematiikka on jo jossakin määrin näkyvissä. Politiikka ei kuitenkaan ole voinut tukeutua maahanmuuttoa koskevaan tutkimukseen, koska aikaisemmassa tutkimuksessa ei juuri ole käsitelty maaseutuympäristöstä aiheutuvia erityiskysymyksiä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella työperäisen maahanmuuton nykytilaa ja kehitysnäkymiä maaseudulla. Käytännöllisenä tarkoituksena oli tarjota tietoa ja toimenpidesuosituksia siitä, miten maahanmuuttopolitiikkaa voitaisiin maaseutumaisilla alueilla parhaiten toteuttaa. Tutkimuksen kohdealueiksi valittiin kaksi maahanmuuton ääripään maakuntaa: Varsinais-Suomi ja Etelä-Pohjanmaa. Tutkimus koostui neljästä osasta: tilastotarkastelusta, kyläyhdistyksille ja -toimikunnille kohdistetusta kyselystä, kuntatyönantajille kohdistetusta kyselystä sekä maahanmuuttajien haastatteluista. Tulosten perusteella tutkimusalueet eroavat maakuntina toisistaan sekä maahanmuuttajien määrässä että rakenteessa. Varsinais-Suomessa maahanmuuttajia on suhteessa väestöön Manner-Suomen maakunnista toiseksi eniten. Etelä-Pohjanmaalla sen sijaan ulkomaalaisten osuus väestöstä on maan alhaisin. Kummankin alueen kaksi suurinta vieraskielisen väestön kieliryhmää (poislukien ruotsi) ovat venäjä ja viro. Varsinais-Suomen vieraskielisten ryhmässä korostuu kuitenkin pakolaisten osuus. Etelä-Pohjanmaan vieraskieliset sen sijaan ovat pääosin naapurivaltioista kotoisin olevia työperäisiä maahanmuuttajia. Varsinais-Suomessa maahanmuuttajat ovat asettuneet asumaan kaupunkeihin, Turkuun ja sen lähikuntiin sekä Saloon. Maaseutumaisissa kunnissa maahanmuuttajista asui vain kuusi prosenttia. Etelä-Pohjanmaalla vieraskieliset jakaantuivat tasaisemmin. Noin kolmasosa heistä asui kaupungissa (Seinäjoki), reilu kolmasosa taajaan asutuissa kunnissa ja niukka kolmasosa maaseutumaisissa kunnissa. Vieraskielisten suhteellinen osuus kuntien väestöstä on kuitenkin suurempi Etelä-Pohjanmaan maaseutumaisissa kunnissa kuin Varsinais-Suomen vastaavilla alueilla. Tästä voitaneen vetää se johtopäätös, että vieraskielisten asema – esimerkiksi palveluiden, näkyvyyden, tarpeiden ja niiden tyydyttämisen suhteen – on Etelä-Pohjanmaan maaseudulla vahvempi kuin Varsinais-Suomen vastaavalla alueella. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että maahanmuuttajien alueellinen keskittyminen kaupunkeihin tukee huonosti maaseudun työvoiman tarjonnan kehitystä. Työperäisen maahanmuuton lisääminen maaseudulle siten, että näköpiirissä oleva työvoiman tarve tulisi katettua, tarvitsee erityisiä toimia. Maahanmuuttajien työllistymisen osalta tutkimuksessa käytettiin Tilastokeskuksen kokoamia tilastoaineistoja, joihin on koottu maassa vähintään vuoden oleskelleiden ulkomaan kansalaisten tietoja. Tulosten mukaan kolme neljästä ulkomaalaisesta sijoittui palveluammatteihin. Painopiste oli kaupan alalla, joka oli palveluammateissa työskentelevien naisten että miesten pääasiallinen toimiala. Maahanmuuttajien ryhmässä työvoiman osuus on kasvanut tasaisesti 1990-luvun puolivälistä lähtien niin, että vuonna 2005 se oli jo miltei sama kuin kantaväestön keskuudessa. Samaan aikaan maahanmuuttajien työttömyysaste on laskenut, pysytellen kuitenkin yli kaksinkertaisena kantaväestöön verrattuna. Tosin eri kansallisuusryhmien väliset erot ovat suuret: Työministeriön vuotta 2006 koskevan arvion mukaan työttömyysaste vaihteli irakilaisten 66 prosentista kiinalaisten 8 prosenttiin. Maahanmuuttajaväestön asemaan työmarkkinoilla vaikuttaa voimakkaasti Suomeen saapumisen syy. Pakolaistaustaisten työllistyminen on vaikeampaa johtuen heidän yleisestä heikommasta koulutustaustastaan, kielitaidostaan sekä kulttuurisesta ja maantieteellisestä etäisyydestään. Työperäisesti maahan tulleet ovat puolestaan usein jo tullessaan koulutettuja ja työhönsä nähden kielitaitoisia. Kantaväestön ja ulkomaalaisten suurimmat erot työllistymisessä olivat siinä, että ulkomaalaisista reilu neljännes oli hakiessaan toimenpidetyöllistettyjä (kantaväestössä vain noin 14 prosenttia) ja toisaalta ulkomaalaisissa ei juuri ollut työttömyyseläkeläisiä, joita kantaväestön työnhakijoissa oli keskimäärin lähes viidennes. Maahanmuuttajat työllistyivät Etelä-Pohjanmaan maaseudulla paremmin ja keskenään tasaisemmin kuin Varsinais-Suomen maaseudulla. Etelä-Pohjanmaalla oli tutkimusajankohtana tarjolla pääasiassa venäläistä ja virolaista työvoimaa: miltei puolet (46,6 %) työttömistä työnhakijoista kuului näihin kahteen kansallisuuteen. Varsinais-Suomessa työvoiman tarjonta jakaantui tasaisemmin eri kansallisuuksien kesken. Varsinais-Suomen maahanmuuttajien pakolaistausta näkyy heikosti koulutetun väestön suhteellisessa suuruudessa. Samaan viittaisi sekin, että ammattitaidottomaksi luokitellun työvoiman osuus oli Varsinais-Suomessa korkeampi kuin Etelä-Pohjanmaalla. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että maahanmuuttajat eivät tällä hetkellä muodosta maaseudulla mitään erityistä työvoimareserviä. Tarvittaessa työvoimaa on hankittava joko kaupungeista tai suoraan maahanmuuton lähtöalueilta, mikä lisää paineita järjestää maaseutukuntiin toimivat maahanmuuttajien kotouttamispalvelut. Kansallisuuksista olisi luontevaa keskittyä venäläisiin ja virolaisiin, koska ne muodostavat jo tällä hetkellä vähäisen maahanmuuttajajoukon pääryhmät. Tällöin kotoutumispalvelujen järjestäminen olisi kaikkein helpointa. Lisäksi maahanmuuttajien työllistymisessä tulee erityisesti huomioida se, ovatko he pakolaisia vai muusta syystä maahan tulleita. Myös Etelä-Pohjanmaalla tulee varautua pakolaistaustaisten maahanmuuttajien määrän lisääntymiseen. Maaseutukuntien tilanne maahanmuuttajien työnantajina ja kotouttajina osoittautui tutkimuksessa varsin haasteelliseksi. Ensinnäkin tutkimuksen aikana tapahtui lukuisia kuntaliitoksia, jotka aiheuttivat sekaannusta kuntakentässä. Toiseksi kuntien työvoimatarve ei ilmeisesti ollut tutkimuksen tekohetkellä vielä niin akuutti kysymys kuin monilla muilla aloilla. Kunnat olivat kuitenkin työllistäneet ulkomaalaisia monipuolisesti eri tehtäviin ja monet vastaajat näkivät työvoimatarvetta erityisesti hoito- ja hoiva-aloilla. Kotouttamispalvelujen osalta yhteiseksi piirteeksi nousi palvelujen järjestäminen tarpeen ja tilanteen mukaan, koska maahanmuuttajamäärät ovat olleet varsin pieniä. Kokonaisuutena kuva maaseutukunnista työllistäjinä ja kotouttajina jäi suhteellisen epäselväksi. Taustalla saattaa olla edelleen maahanmuuton kytkeminen pakolaispolitiikkaan, jossa maaseutukunnat eivät juurikaan ole olleet aktiivisia. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että maaseutukuntien tulee laatia tai päivittää toimivat ja riittävän konkreettiset maahanmuuttopoliittiset ohjelmat, ja tiedottaa niistä tehokkaasti sekä omissa organisaatioissaan että sidosryhmien suuntaan. Ohjelmissa tulee selkeästi ottaa kantaa sekä pakolaisten vastaanoton että työperäisen maahanmuuton kysymyksiin. Ohjelmissa tulisi kotouttamispalvelujen järjestämisen lisäksi linjata myös kunnan rooli maahanmuuttajien työnantajina. Kolmanneksi ohjelmissa tulisi huomioida kolmannen sektorin toimijoiden merkitys maaseudun maahanmuuttajien lähimpänä kontaktipintana suomalaiseen kansalaisyhteiskuntaan. Virolaistaustaisten maahanmuuttajien erityistä kielitaitoa – viro, venäjä, suomi – voitaisiin nykyistä paremmin hyödyntää erityisesti venäläisten kotouttamisessa. Julkisen sektorin ohuus nostaa maaseutukunnissa esiin myös kolmannen sektorin merkityksen maahanmuuttajien kotoutumisen edistäjänä. Yhdistykset ovat melko hyvin tietoisia alueellaan asuvista ulkomaalaisista, mitä voidaan pitää hyvänä lähtökohtana. Yhdistykset ovat kuitenkin voimakkaasti jakautuneet kahteen eri ryhmään sen suhteen koskeeko maahanmuuttajakysymys niiden toimintaa. Maahanmuuttajia ei myöskään ole erityisesti tavoiteltu kyliin asumaan eivätkä yhdistykset ole järjestäneet erityistä kotoutumista edistävää toimintaa. Yhdistysten mielestä maahanmuuttajia voidaan sen sijaan kutsua mukaan normaaliin toimintaan aivan kuten muitakin kyläläisiä, mikä onkin maahanmuuttajien vähäisen määrän vuoksi varsin luonteva tapa toimia. Maaseudulle asettuneet maahanmuuttajat ovat haastattelujen mukaan suhteellisen tyytyväisiä elämäänsä. Elämä rakentuu työn, ystävien ja perheen varaan, kuten kantaväestölläkin. Maaseudulla asumisessa on koettu myös haasteita, kuten nurkkakuntaisuus ja sosiaalisen elämän vähäisyys. Moni tunsi kuitenkin olleensa onnekas löydettyään hiljaisen, rauhallisen ja turvallisen asuinpaikan maasta, jossa on korkea elintaso ja toimivat hyvinvointipalvelut. Suomalainen maaseutu näyttäytyy silti tietynlaisena rajaseutuna, jonne ovat ehtineet ensimmäiset rohkeat tienraivaajat. Haastateltuja leimasi tietynlainen rohkeus ja pilottihenkisyys. Maahanmuuttajiin oli myös suhtauduttu yksilöinä ja heistä on oltu kiinnostuneita toisin kuin kaupungeissa. Keskeinen kysymys on, onko maaseutuyhteisöissä olemassa maahanmuuttajien suhteen jokin raja-arvo, minkä ylittäminen aiheuttaa vastareaktioiden käynnistymisen. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että joko tätä raja-arvoa ei ole tai sitten siitä ollaan vielä hyvin kaukana. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että maahanmuuttajat ovat halukkaita ja valmiita toimimaan yhteisöjen hyväksi, ehkä jopa aktiivisemmin kuin kantaväestö. Kyläyhteisöjen kannattaisikin pyrkiä ottamaan maahanmuuttajat aktiivisesti mukaan osaksi kylän normaalia toimintaa. Maahanmuuttajat tarvitsevat kuitenkin kantaväestöä enemmän yhdistystoiminnan periaatteista tiedottamista. Lisäksi kyläyhteisöt voisivat olla aktiivisempia ulkomaalaistaustaisten asukkaiden hankinnassa. Yhdistysten tulisi myös olla tietoisia oman kunnan tai alueen maahanmuuttajille tarkoitetuista erityispalveluista, jotta he voivat ohjata maaseudulla usein yksittäin asuvat maahanmuuttajat niiden piiriin.

Hyvät pahat pörssiyhtiöt?

Pörssiyhtiöihin liitetään julkisessa keskustelussa usein väitteitä, että pörssiyhtiöt palvelevat osakkeenomistajien lyhytaikaisia etuja muiden sidosryhmien ja myös pitkän aikavälin tuottavuuden kustannuksella. Keskitymme tässä selonteossa tutkimaan onko pörssiyhtiöiden julkisuudessa osalleen saama kritiikki ansaittua. Erityisesti tarkastelemme pörssiyhtiöiden roolia työnantajina ja investoijina 2000- luvulla verrattuna noteeraamattomien yritysten rooliin. Selvitämme myös listattujen ja listaamattomien yritysten eroja sijoituskohteina sekä tutkimme, onko pörssissä ololla vaikutusta yrityksen rahoitusrakenteeseen. Olemme jättäneet vertailun ulkopuolelle nopeasti kasvaneet ja kannattavat tietotekniikka-alan yritykset, joille ei ole olemassa noteeraamattomia vertailukohteita. Lisäksi vertailustamme olemme jättäneet pois yritykset, jotka eivät ole olleet listattuina koko tarkasteluperiodimme aikana. Pois jättämämme kasvuyritykset todennäköisesti parantaisivat pörssiyhtiöiden suhteellista asemaa ainakin kasvu- ja tulosnäkökulmista. Osakkeenomistajien edun lyhytnäköisen valvonnan tulisi johtaa työntekijöiden hyväksikäyttöön ja pitkäaikaisinvestointien karttamiseen. Tuloksemme kuitenkin kertovat päinvastaista. Pörssiyhtiöiden työntekijäkohtaiset henkilökulut ovat selvästi samoilla aloilla toimivia noteeraamattomia yrityksiä korkeammat. Erot ovat huomattavat: pörssiyhtiöiden vuosittaiset henkilökulut ovat noin 3000–4000 euroa suuremmat per henkilö. Lisäksi pörssiyhtiöt ovat kasvattaneet työntekijämääräänsä huomattavasti, toisin kuin noteeraamattomat vertailuyritykset. Otantamme pörssiyhtiöiden kokonaistyöllisyys on 2000-luvulla kasvanut keskimäärin noin 3 % vuodessa. Pörssiyhtiöt työllistivät vuonna 2007 lähes 87.000 työntekijää enemmän kuin vuonna 2001, kun taas yksityisen vertailuryhmän osalta työpaikat olivat samaan aikaan vähentyneet noin 2 500:lla. Pörssiyhtiöiden investoinnit ovat useina vuosina olleet listaamattomia yrityksiä suuremmat, joskin erot kahden ryhmän välillä eivät tyypillisesti ole tilastollisesti merkittäviä. Sidosryhmien hyväksikäytölle tai lyhytjänteisyydelle ei siis tältä osin löydy minkäänlaisia todisteita. Investointituotoissa ei ole järjestelmällisiä eroja kahden ryhmän välillä, lukuunottamatta aivan viime vuosia, jolloin pörssiyhtiöiden oman pääoman tuotto on ollut selvästi korkeampi kuin noteeraamattomien yritysten. Pörssiyhtiöillä ja noteeraamattomilla vertailuyrityksillä on merkittäviä eroja osingonmaksussa. Pörssiyhtiöt maksavat selvästi korkeampia osinkoja kuin vertailuryhmään kuuluvat yritykset. Pörssiyhtiöt maksavat omistajilleen noin puolet nettotuloksistaan osinkoina, kun taas noteeraamattomat yritykset maksavat ainoastaan 20–30 %. Erot pörssiyhtiöiden hyväksi ovat vielä suurempia, kun mittarina käytetään osinkojen suhdetta liikevaihtoon. Tulostemme mukaan pörssiyhtiöt käyttävät velkarahoitusta vastaavia noteeraamattomia yrityksiä enemmän. Tämä voi johtua kahdesta syystä. Ensinnäkin, koska osakkeen julkinen kauppa mahdollistaa omistuspohjan laajenemisen ja alkuperäisyrittäjien sijoitusten paremman hajauttamisen, pörssiyrityksellä on suurempi halukkuus riskinottoon lisäämällä velkarahoitusta. Toisaalta pörssilistaus voi toimia signaalina yrityksen laadusta siten, että rahoittajat tarjoavat velkarahoitusta auliimmin ja paremmilla ehdoilla. Pörssiyhtiöiden suurempi velkaisuus ei ole ollenkaan negatiivinen asia, koska velkarahoitus on verohyötyineen tyypillisesti huomattavasti osakerahoitusta edullisempaa. Tämä taas mahdollistaa lisäinvestointeja, joita ei rahoituksen puutteessa muuten tehtäisi. Yleisemmin rahoitusrakenteiden eroja tarkastellessamme huomaamme viitteitä siitä, että koska pörssiyhtiöillä on mahdollisuus saada osakepääomaa helpommin kuin listaamattomien yhtiöiden, ne pystyvät reagoimaan sekä tuote-, että rahoitusmarkkinoiden 3 mahdollisuuksiin. Listaamattomien yritysten rahoitusrakenne ja myös investoinnit sen sijaan näyttäisivät olevan pitkälle sidonnaisia tulorahoituksen tarjoamiin kassavirtoihin. Pörssiyhtiöt investoivat vähintään yhtä paljon kuin vastaavat noteeraamattomat yritykset ja investointien tuottavuus on vähintään yhtä hyvä. Pörssiyhtiöt ovat parempia palkanmaksajia ja työllistäjiä kuin vastaavat yksityiset yritykset. Pörssiyhtiöt pystyvät maksaamaan selkeästi parempia osinkoja investointien ja muun toiminnan siitä kärsimättä, koska velkarahoituksen parempi saatavuus tai pörssiyhtiöiden suurempi halukkuus käyttää velkarahoitusta tuovat rahoitusrakenteeseen tarvittavaa joustavuutta. Tulostemme valossa arvostelu osakkeenomistajien lyhytaikaisten etujen suosimisesta muiden sidosryhmien tai pitkän aikavälin tuottavuuden kustannuksella ei ole perusteltavissa.

Idänkaupan loppu - Suomen ja Neuvostoliiton välinen erityinen kauppasuhde ja Suomen kauppapolitiikan odotushorisontti sen purkautuessa 1988–1991

Suomen kylmän sodan aikaisesta kaupankäynnistä sosialististen maiden kanssa poliittisesti ja taloudellisesti merkittävintä oli kahdenvälinen kauppasuhde Neuvostoliiton kanssa. Tässä tutkielmassa määrittelen idänkaupan Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi erityissuhteeksi, jota luonnehti käsitys molempien toisilleen myöntämästä erityisasemasta, kaupan tason poliittinen merkitys, jatkuvuuden korostaminen sekä clearing-järjestelmä. Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991 myös idänkauppa loppui. Tässä tutkielmassa argumentoin kuitenkin, ettei idänkaupan loppuminen ollut suoranaisesti seurausta Neuvostoliiton hajoamisesta. Kehityskulut, jotka johtivat idänkaupan loppumiseen, olivat murtaneet perustan kahdenvälisen kaupan erityissuhteelta jo ennen kuin Neuvostoliitto lopetti olemassaolonsa. Tarkastelen kaupan erityissuhteen purkautumista vuosina 1988–1991. Keskeisiä tapahtumia idänkaupan loppuvaiheessa oli clearing-järjestelmän uudistaminen vuonna 1988, viimeisen clearingpohjaisen runkosopimuksen allekirjoittaminen 1989, clearing-järjestelmän lopettaminen vuonna 1990 sekä Neuvostoliiton hajoaminen 1991. Keskityn kauppapolitiikan valmistelutason toimintaan. Tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston ja Suomen Pankin idänkaupan osaston arkistoaineisto. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensinnäkin tutkin Suomen kauppapolitiikan toimijoiden näkemyksiä idänkaupan tulevaisuudesta. Käsittelen sitä, miltä idänkaupan tulevaisuus näytti silloin, kun se oli loppumassa. Vaikka idänkaupan loppuminen näyttää jälkikäteen suoraviivaiselta, se ei ollut sitä tapahtumahetkellä. Käytän apunani Reinhart Koselleckin käsitteitä odotushorisontista (horizon of expectations) ja kokemusavaruudesta (space of experience). Toiseksi pyrin piirtämään kuvan siitä idänkaupasta, joka loppui. Tarkastelen idänkauppaa sille ominaisten piirteiden kautta selvittääkseni, mitkä idänkaupan ominaisuudet vaikuttivat sen loppumiseen. Tutkielman perusteella Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppasuhteen erityisyyden purkaantuminen johtui ensisijaisesti muutoksista Neuvostoliitossa, mutta myös Suomen ja kansainvälisen ympäristön poliittisilla ja taloudellisilla muutoksilla oli merkitystä. Idänkaupan järjestelmä loppui, koska se ei sopeutunut muuttuvaan maailmaan. Idänkaupan ilmiöön liittyneiden vahvojen epämuodollisten instituutioiden ansiota oli, että erityissuhde jatkui niin pitkään.

PERFECT Stroke : PERFormance, Effectiveness, and Costs of treatment episodes in Stroke

Stroke is a major cause of death and disability, incurs significant costs to healthcare systems, and inflicts severe burden to the whole society. Stroke care in Finland has been described in several population-based studies between 1967 and 1998, but not since. In the PERFECT Stroke study presented here, a system for monitoring the Performance, Effectiveness, and Costs of Treatment episodes in Stroke was developed in Finland. Existing nationwide administrative registries were linked at individual patient level with personal identification numbers to depict whole episodes of care, from acute stroke, through rehabilitation, until the patients went home, were admitted to permanent institutional care, or died. For comparisons in time and between providers, patient case-mix was adjusted for. The PERFECT Stroke database includes 104 899 first-ever stroke patients over the years 1999 to 2008, of whom 79% had ischemic stroke (IS), 14% intracerebral hemorrhage (ICH), and 7% subarachnoid hemorrhage (SAH). A 18% decrease in the age and sex adjusted incidence of stroke was observed over the study period, 1.8% improvement annually. All-cause 1-year case-fatality rate improved from 28.6% to 24.6%, or 0.5% annually. The expected median lifetime after stroke increased by 2 years for IS patients, to 7 years and 7 months, and by 1 year for ICH patients, to 4 years 5 months. No change could be seen in median SAH patient survival, >10 years. Stroke prevalence was 82 000, 1.5% of total population of Finland, in 2008. Modern stroke center care was shown to be associated with a decrease in both death and risk of institutional care of stroke patients. Number needed to treat to prevent these poor outcomes at one year from stroke was 32 (95% confidence intervals 26 to 42). Despite improvements over the study period, more than a third of Finnish stroke patients did not have access to stroke center care. The mean first-year healthcare cost of a stroke patient was ~20 000 , and among survivors ~10 000 annually thereafter. Only part of this cost was incurred by stroke, as the same patients cost ~5000 over the year prior to stroke. Total lifetime costs after first-ever stroke were ~85 000 . A total of 1.1 Billion , 7% of all healthcare expenditure, is used in the treatment of stroke patients annually. Despite a rapidly aging population, the number of new stroke patients is decreasing, and the patients are more likely to survive. This is explained in part by stroke center care, which is effective, and should be made available for all stroke patients. It is possible, in a suitable setting with high-quality administrative registries and a common identifier, to avoid the huge workload and associated costs of setting up a conventional stroke registry, and still acquire a fairly comprehensive dataset on stroke care and outcome.

Ihmisoikeusperusteista ulkopolitiikkaa : kansalaisjärjestöjen vaikutus Suomen suhtautumiseen Etelä-Afrikan järjestelmälliseen rotuerotteluun vuosina 1985-1987.

Apartheid eli rotuerottelupolitiikka sai virallisen statuksen Etelä-Afrikassa vuonna 1948. Merkittävimpänä Etelä-Afrikan sisäisenä apartheidpolitiikkaa vastustavana järjestönä profiloitui African National Congress. ANC:n ja kommunistien yhteydet pitivät johtavat länsivallat ja Etelä-Afrikan tärkeimmät kauppakumppanit Yhdysvallat ja Iso-Britannian puuttumatta maan sisäisiin asioihin. 1960-luvulla ANC:n toiminta meni maan alle ja kansainvälinen antiapartheidliikehdintä sai paljon nostetta.Suomessa Etelä-Afrikan apartheidpolitiikan vastustus tuli osaksi 60-luvun vasemmistopainotteisten opiskelijaliikkeiden retoriikkaa, mutta 1980-luvulle tultaessa antiapartheid-liikkeen suomalainen haara koostui sekä vasemmistolaisista että oikeistolaisista jäsenistä. Myös kirkon merkittävä rooli tässä ulkopoliittisessa kysymyksessä on merkittävä. Tutkin kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia ulkopolitiikkaan ja yleensäkin Suomen ulkopolitiikassa tapahtunutta murrosta realismista ihmisoikeudelliseen lähestymistapaan. Olen tullut johtopäätökseen, että tarkastelemani ajanjakson maailmanpoliittinen tilanne ei vaikuttanut totutun lailla Suomen ulkopoliittiseen päätöksentekoon: käsitteenä suomettumattomuus kuvaa tilannetta hyvin. Apartheidkysymys ei ollut taloudellisesti merkittävä, sillä kauppa Suomen ja Etelä-Afrikan välillä oli todella pientä. Aikanaan sitä kuitenkin käytettiin perusteluna suhteiden jatkamiselle ja tutkijalle tulikin käsitys, että pelaajina tässä olivat lähinnä antiapartheid-liike, kirkko sekä ay-liike yhtenä rintamana elinkeinoelämää vastaan. Elinkeinoelämän edustajana tässä nähtiin reaalipolitiikkaan tukeutunut ulkoministeriö. Suomen ihmisoikeuspolitiikka oli näkymätöntä verrattuna muihin Pohjoismaihin ja se kulki lähes aina YK:n kautta universaalisuusperiaatteeseen ja puolueettomuuspolitiikkaan vedoten. Monenkeskisessä maailmassa poliittinen mahdollisuusrakenne muuttui ja kolmannen sektorin toimijat saivat ulkopoliittista painoarvoa. Suomi kielsi Etelä-Afrikan kaupan vuonna 1987 kansalaisyhteiskunnasta kaikuneiden vaatimusten takia. Suurimpina toimijoina olivat Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT, Eristetään Etelä-Afrikka kampanja EELAK ja Suomen luterilainen kirkko. AKT:n tavarankuljetusboikotti 1985 oli merkittävin konkreettinen toimenpide, jolla hallitusta painostettiin lopettamaan Etelä-Afrikan kauppa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun kansalaisjärjestöillä oli merkittävää vaikutusta Suomen ulkopolitiikkaan ja ainoa kerta, kun Suomi on asettanut jonkun maan talousboikottiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston yksimielistä päätöstä. Tutkimus koostuu kansalaisjärjestöaktiivien haastatteluista ja aikaisemman tutkimuskirjallisuuden sekä viranomaislähteiden analyysistä. Ihmisoikeuksien ja yleisen mielipiteen vaikutus ulkopolitiikan hoitoon kylmän sodan liennytysvaiheessa tulee ilmi myös kansainvälisten suhteiden turbulenssi-teoriaa soveltamalla. Suomalainen kehitys antiapartheidliikehdinnässä kulki Pohjoismaiden perässä.