Les noms mythologiques du Banquet de Platon en traduction

Tutkielman aihe on mytologisten nimien kääntäminen Platonin Pitojen kuudessa käännöksessä (ranska, englanti, saksa, suomi, ruotsi, viro). Lähtökohtana oli selvittää, mikä käännösstrategia heijastaa selkeimmin Platonin periaatetta, jonka mukaan etymologia kuvaa nimen tarkoitteen luonnetta. Käännöksiä tarkastellaan kontrastiivisen analyysin keinoin. Käännösten mytologisia nimiä sisältäviä otteita analysoidaan ja vertaillaan sekä keskenään että alkutekstin kanssa. Tarkoituksena on selvittää, miten ja missä nimien merkitys välittyy käännösten lukijoille. Tutkielmassa käsitellään myös nimiin liittyviä käännösongelmia sekä syitä erilaisiin strategiavalintoihin. Tähän pyritään esittelemällä kääntäjien ja asiantuntijoiden näkemyksiä nimien kääntämisestä. Tiedot perustuvat sähköpostitse ja suullisesti tehtyihin haastatteluihin. Aiheen valinta johtuu siitä, että haluttiin osoittaa, miten paljon mytologisten nimien kääntäminen tai kääntämättä jättäminen voi vaikuttaa käännösten ymmärrettävyyteen ja helppolukuisuuteen. Kääntäjät ja asiantuntijat eivät kuitenkaan usein tiedosta tätä ongelmaa vaan lähestyvät nimiä pääasiassa kahdella vastakkaisella tavalla, joko kääntämällä ta transkriboimalla. Heidän näkemyksensä asiasta ovat hyvin erilaisia ja ristiriitaisia, eikä kompromissia ei ole syntynyt. Teoreettinen viitekehys on käännösteoreettinen. Ensin määritellään käännösstrategiat, joita nimien kääntämisessä käytetään - yleensä ja tutkituissa käännöksissä. Käsitteiden jaottelun peruslähtökohtana on se, missä määrin strategia paljastaa käännösyksikön merkityksen. Käännösanalyysin tueksi esittellään antiikin etymologian ja personifikaation käyttöä. Käännösosuudessa analysoidaan käännöksiä ja niitä verrataan alkuteksteihin. Kontrastiivisen analyysin avulla osoitetaan, että Pitojen mytologiset nimet eivät ole erisnimiä ja selvitetään, missä määrin niitä käsitellään käännöksissä yleis- ja missä määrin erisniminä. Käännösanalyysissä tutkitaan käännösratkaisuja ja nimien ja niihin perustuvien sanaleikkien merkityksen välittymistä juoksevassa tekstissä. Perusoletus oli se, että nimien kääntäminen on ongelmallista. Haluttiin selvittää, missä määrin niiden sisältämä informaatio välittyy lukijalle käännöksissä. Analyysi osoittaa, että kääntäminen välittää tehokkaimmin nimien merkityksen. Se on kuitenkin vaikeaa, koska nimillä ei ole vastineita, jotka kattaisivat niiden semanttiset, filosofiset ja kulttuuriset konnotaatiot. Nimet tuottavat ongelmia myös informaatiotiheyden kannalta. Jos ne käännetään, osa konnotaatioista jää välittämättä. Jos ne transkriboidaan, ne jäävät opaakeiksi. Tekstin koherenssi rikkoutuu, jos samat nimet milloin transkriboidaan, milloin käännetään. Jos nimien johdoksiin perustuvat sanaleikit käännetään mutta mytologiset nimet transkriboidaan, yhteys katoaa. Lopuksi tarkastellaan strategianvalinnan syitä, joita ovat nykyaikaistetun lähtötekstin vaikutus, eri käännöstraditiot, kääntäjien mieltymykset, filosofiset teoriat sekä kohdeyleisö. Kääntäjän on mietittävä, mikä on lukijalle tarkoituksenmukaista. Analyysin mukaan transkriboidut nimet ovat usein opaakkeja ja tekevät tekstistä vaikeaselkoisen. Analyysin selkein tulos lienee se, että nimien merkityksen eksplisitointi juoksevassa tekstissä ilmentää parhaiten niiden tärkeää etymologiaa. Tämä havainto voisi ehkä saada kääntäjät ja asiantuntijat pohtimaan ratkaisujaan ja johtaa kompromisseihin, joissa merkitys ja muut aspektit yritettäisiin välittää yhdessä. Tutkimus voi lisäksi valaista Platonin etymologian käyttöä sekä personifikaatiota, jota on tutkittu vähän. Avainsanat: Platon, Pidot, Erisnimet, Kääntäminen, Etymologia, Kontrastiivinen analyysi

El significado de la prosopopeya de las Leyes en el "Critón" de Platon

El objeto de este trabajo es realizar un estudio iusfilosófico sobre la aparición de las Leyes (nómoi) personificadas de Atenas en el Critón de Platón. La prosopopeya de las Leyes resulta ser un aspecto central para poder comprender la obra, ya que éstas entablan un diálogo imaginario con Sócrates en el cual instalan diversos argumentos filosóficos para fundamentar la autoridad de la pólis. A los fines de identificar el valor argumentativo de este recurso en la obra, analizaré el significado del nómos en la Atenas del siglo V a. C. y la naturaleza de las Leyes en el contexto general del diálogo. Se busca demostrar la importancia que tienen aquéllas para explicar la decisión de Sócrates de beber la cicuta.

Ma république. Tome 10 / . Auteur, Platon. Éditeur, J. de Sales... Ouvrage destiné à être publié en 1800

[La république (français). 1791]

Oeuvres de J. Racine. Poésies diverses, Discours académiques, Abrégé de l'histoire de Port-Royal, Réflexions pieuses sur quelques passages de l'Écriture sainte, Fragments historiques, Relation de ce qui s'est passé au siège de Namur. Le Banquet de Platon

Collection : Théâtre classique des français ; T. XII-XVI

L'elenchos dans la République de Platon

Cette étude porte sur la réfutation (elenchos) dans la République de Platon, et montre que la présence de cette méthode au livre I ne saurait être un signe de la rédaction antérieure de ce livre, ni de la volonté de Platon de critiquer cette forme de la dialectique. Les deux premiers chapitres traitent de l'aspect épistémologique de la question : le premier montre que l'exposition de la dialectique au livre VII inclut l'elenchos, et le second que la défaillance des arguments du livre I doit être interprétée par des motifs pédagogiques, et non par une intention satirique de l'auteur. Les deux derniers chapitres se penchent sur la dimension morale de l'elenchos. Ainsi, le troisième chapitre affirme que Platon nous présente, au livre I, l'elenchos comme un outil efficace d'éducation morale, tandis que le quatrième chapitre cherche à expliquer la critique morale de l'elenchos du livre VII par la différence entre l'éducation dans une cité parfaite et celle dans une société corrompue. La conclusion de l'ouvrage explique le délaissement de la méthode élenctique dans les neuf derniers livres de la République par des raisons autres que par la perte de confiance de Platon en les capacités de cette méthode.

Le Banquet de Platon : l'apologie d'Alcibiade ou les paradoxes d'Éros

Ce mémoire cherche à évaluer la culpabilité de Socrate face à l’échec et à la corruption d’Alcibiade, telle que la question se pose dans le Banquet de Platon. Il comprend quatre chapitres. Le premier démontre que le cadre dramatique lui-même fait occuper une place centrale à la vie et au déclin d’Alcibiade et au problème de la responsabilité de Socrate face aux accusations de corruption de la jeunesse qui ont pesé sur lui. Le deuxième chapitre interprète le discours d’Alcibiade comme une tentative de disculpation qui repose sur une critique acerbe du comportement de Socrate. Il se serait détourné de Socrate et de ses enseignements en raison de son ironie, de son arrogance et de son indifférence – de son hybris. Le troisième chapitre étudie le discours de Socrate sur l’accession à la beauté intelligible. Il expose la nature particulière de son éros, qui repose sur l’ironie et l’inversion des rôles comme moyens d’exhorter à la philosophie. Le quatrième chapitre pose la question de l’efficacité de ce type de pédagogie et de la responsabilité du philosophe vis-à-vis de ses disciples. L’étude conclut que l’amour et l’ironie de Socrate sont essentiellement des moyens d’inviter l’autre à se remettre lui-même en question et à prendre soin de son âme. Socrate n’est donc pas coupable d’avoir corrompu Alcibiade. La faute est entièrement celle du jeune homme. Il s’est montré incapable, par égocentrisme et fierté excessive, de réagir correctement à l’énigme posée par le comportement érotique de Socrate.