Naton sotilaallisen toimintakyvyn muutos viimeisen laajentumiskierroksen jälkeen

Kylmän sodan päättyminen ja uhkakuvien muuttuminen käynnisti osaltaan Naton laajentumisprosessin. Liitto aloitti kylmän sodan jälkeiset laajentumiset vuonna 1997 ja jatkoi niitä vuonna 2004. Vuonna 2004 sotilasliittoon liittyivät Viro, Latvia, Liettua, Slovakia, Slovenia, Bulgaria ja Romania. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan näiden maiden liittymisen vaikutuksia Naton sotilaalliseen toimintakykyyn. Tutkimus on laadittu realistisen sekä konstruktivistisen maailmankäsityksen pohjalta ja työssä tarkastellaan uusien jäsenmaiden sotilaallisen voiman vaikutusta Natoon kokonaisuutena. Työssä määritellään sotilaallinen toimintakyky, tarkastellaan Naton toimintakykyä ennen vuoden 2004 laajentumista sekä tarkastellaan uusien jäsenmaiden sotilaallisen toimintakyvyn vaikutuksia Naton sotilaalliseen toimintakykyyn. Nato on muuttumassa kollektiivisen puolustuksen järjestöstä kohti yleisen turvallisuuden järjestöä. Pitkään Naton kantavana teemana ollut kollektiivinen puolustus on väistymässä ja tilalle on tullut uusia tehtäviä aina kriisinhallinasta terrorismin vastaiseen sotaan. Tässä tutkimuksessa sotilaallisen toimintakyvyn muutosta tarkastellaankin kaksijakoisesti. Toisaalta tarkastellaan uusien jäsenmaiden alueellista puolustuskykyä ja toisaalta tarkastellaan jäsenmaiden kykyä ottaa osaa Naton määrittelemiin uusiin tehtäviin. Työssä pohditaan myös kollektiivisen puolustuksen merkitystä nykypäivänä. Tutkimuksen pääkysymyksenä on: miten Naton sotilaallinen toimintakyky on muuttunut viimeisen laajentumiskierroksen jälkeen?

PfP-toiminta Naton terrorismin vastaisessa taistelussa

Tutkimuksen lähtökohtana on Naton terrorismin vastainen taistelu ja PfP-kumppanuuden osuus siinä. Tutkimusongelma selvittää, mikä on PfP-toiminnan merkitys Naton terrorismin vastaisessa taistelussa. Tutkimuksessa tarkastellaan Naton terrorismin vastaisia toimintoja 11.9.2001 New Yorkiin tapahtuneiden terroristi-iskujen jälkeen ja PfP-maiden osallistumista näihin terrorismin vastaisiin toimiin. Tutkimuksen teoriapohjana Naton kannalta ongelmaa tarkasteltaessa käytetään pääasiallisesti integraatioteoriaa ja PfP-maiden kannalta tarkasteltaessa uusrealismia. Kylmän sodan päättyminen toi mukanaan uusia haasteita myös Natolle. Tähän tilanteeseen Nato loi uusia toimintatapoja esimerkiksi laajentamalla yhteistyötään jäsenmaiden ulkopuolisiin valtioihin. Vuodesta 1994 alkaen Nato on solminut kahdenvälisiä kumppanuusso-pimuksia eri maiden kanssa PfP-toiminnan parissa. PfP-toiminnassa on sen historian aikana ollut mukana yhteensä 33 valtiota, joista osa on sittemmin liittynyt Naton jäseneksi. PfP-toiminta on laajentunut kattamaan erilaisia yhteistyökysymyksiä sen alkamisen jälkeen ja yksi tämän hetken tärkeimmistä yhteistyöympäristöistä on terrorismi ja sen vastainen toi-minta. Yhteistyötä jäsenten ja kumppanuusmaiden välillä tehdään myös Euroatlanttisessa kumppanuusneuvostossa (EAPC), jossa käsitellään kaikille valtioille yhteisiä asioita. EAPC on laatinut muun muassa terrorismin vastaisen taistelun kumppanuusohjelman, jonka puitteissa PfP-maat toimivat Naton kanssa terrorismin vastaisessa toiminnassa. Nato ottaa aktiivisesti kumppaneineen osaa terrorismin vastaiseen taisteluun. Kumppanuusmaat osallistuvat monella eri taholla Naton terrorismin vastaiseen toimintaan. Tässä tutkimuksessa käsitellään tarkemmin EAPC:n terrorismin vastaista kumppanuusohjelmaa, Naton ISAF-operaatiota sekä PfP:n Keski-Aasian ja Kaukasuksen maiden strategisen merkityksen kasvamista terrorismin vastaisen taistelun myötä.

PRT-konsepti NATOn kriisinhallintastrategiassa Afganistanissa

Kriisinhallinnasta on kuluneen kymmenen vuoden aikana muodostunut yksi NATO:n ydintehtävistä. Tätä tehtävää toteuttaessaan on NATO suuntautunut ulos liittouman omalta maantieteelliseltä alueeltaan. NATO:n kriisinhallintaoperaatioista haastavin tähän asti on ollut ISAF operaatio Afganistanissa. ISAF:n toiminnasta suuri osa tapahtuu jälleenrakennus- ja vakauttamisryhmien (Provincial Reconstruction Teams, PRT`s) kautta. Tutkimuksen pääkysymyksenä on selvittää PRT-konseptin nykyasema ja arvioida sen tulevaisuutta NATO:n kriisinhallintastrategiassa Afganistanissa. Tähän haetaan vastausta kolmella alakysymyksellä. Ensimmäinen niistä selvittää, mikä on NATO:n kriisinhallintastrategia Afganistanissa. Toinen puolestaan selvittää miten PRT konsepti rakentuu ja kolmas sitä, miten Yhdysvallat ja NATO pyrkivät ratkaisemaan tilanteen Afganistanissa. Tutkimus on laadullinen tutkimus, jonka tutkimusmenetelmänä on vertaileva asiakirjatutkimus uusrealismin näkökulmasta katsottuna. Tutkimus rakentuu siten, että johdannossa käsittelen tutkimuksen perusteita ja menetelmää. Toisessa luvussa perehdyn Yhdysvaltojen ja NATO:n kriisinhallintastrategiaan Afganistanissa. Kolmannessa luvussa selvitän miten PRT-konsepti on kehittynyt ja miten sen vastuualue on laajentunut. Neljännessä luvussa perehdyn Afganistanin tilanteen kehittymiseen ja siihen miten Yhdysvallat, NATO ja ISAF pyrkivät ratkaisemaan tilanteen. Yhdysvaltojen ja NATO:n tavoitteena on tukea Afganistanin hallintoa niin, että se itse kykenisi vastaamaan maan rauhallisesta ja vakaasta kehityksestä. On kuitenkin huomattu, että pelkät sotilaalliset toimet eivät mahdollista tämän tavoitteen saavuttamista. Tähän tarpeeseen on kehitetty kokonaisvaltainen kriisinhallinnankonsepti. Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnankonseptin käytännön toteuttajaksi ovat kehitetty alueelliset jälleenrakennusyksiköt Provincial Reconstruction Teams. PRT-konsepti vastaa kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta, missä yhdistetään käytännön tason yhteistyö diplomatian, puolustuksen ja kehitystyön alueilla. PRT:t eroavat toisistaan, koska jokaisella PRT:n johtovaltioilla on omat kansalliset intressit tavoiteltavanaan. PRT:n toimintatapa heijastaa kansallisia toimintatapakulttuurin perinteitä. Erot ilmenevät etenkin kansallisessa suhtautumisessa jälleenrakennukseen ja PRT:n rooliin siinä. ISAF jatkaa edelleen Afganistanissa turvallisuusoperaatioita ja pyrkii rakentamaan afgaaniviranomaisten kykyä vastaanottaa turvallisuusvastuu maassa. NATO on arvioinut, että Afganistanissa voidaan nyt aloittaa valmistelut turvallisuusvastuun siirtämiselle. Ennen kuin turvallisuusvastuuta voidaan siirtää, on turvallisuustilanteeseen saatava muutos parempaan, on se sitten todellinen tai vain näennäinen muutos. Muutosta pyritään saavuttamaan lisäämällä liittouman sotilaallista voimaa sekä parantamalla Afganistanin turvallisuusviranomaisten kykyä. Lisäksi NATO pyrkii saamaan aikaan aiempaa tehokkaampaa PRT-toimintojen yhteensovittamista ja tavoitteiden asettelua. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena voidaan pitää sitä, että kokonaisvaltainen kriisinhallintakonsepti tulee edelleen olemaan NATO:n kriisinhallintastrategiana Afganistanissa. PRT-konsepti tulee, muodossa tai toisessa, tulevaisuudessakin vastaamaan pääosin NATO:n kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta.

"Kosovon ainoa visio on tulla EU:n ja NATOn jäseneksi" : itsenäisen ja suvereenin Kosovon artikuloituminen presidenttien puheissa 2009-2011

Tässä työssä tutkin suvereenin ja itsenäisen Kosovon artikuloitumisen tapoja Kosovon kahden presidentin ja yhden presidentin virkaa hoitaneen eduskunnan puhemiehen puheissa. Aineistoni on kerätty Kosovon presidentin virallisilta sivuilta ja käsittää puheita noin kahden vuoden ajalta.

Naton NRF-joukkojen kehittäminen ja ISAF-operaatio : NRF ISAF-operaation varjossa

Tutkielma käsittelee Naton NRF-joukkoja kehittymistä Naton ISAF-operaation aikana sekä ISAF-operaation yhteyttä NRF-joukkojen kehittämiseen. Tutkielman taustateoriana on käytetty konstruktivismia. Tutkielmassa analysoitu aineisto on hankittu pääosin internetin välityksellä. Pääasiallisina lähteinä on käytetty aikaisempaa tutkimusta, Naton virallisia asiakirjoja sekä poliitikkojen ja virkamiesten puheita. Lähdeaineisto on pääosin englanninkielistä. Tutkimusmenetelmänä on sovellettu teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Analyysin tuloksena havaittiin, että keskeisimmät NRF-joukkojen kehittämiseen vaikuttavat seikat, kuten riittävien joukkojen saaminen rotaatioihin, operaatioiden rahoittaminen, tai esimerkiksi strategisen ilmakuljetuskyvyn puute, vaivaavat yhtä lailla myös ISAFoperaatiota. ISAF-operaation laajentumisen päätyttyä vuoden 2006 jälkeen, nämä puutteet ovat korostuneet ja siten näkyneet NRF-joukkojen kehittämisessä yhä voimakkaammin. NRF-joukkoja ei pidetä Natolle yhtä merkittävänä kuin ISAF-operaatiota, ja NRF onkin jäänyt ISAF-operaation varjoon. NRF-joukkojen merkitys Naton jäsenvaltioille on vähentynyt ISAF-operaation aikana, osin ISAF-operaation vaikutuksesta. Naton jäsenvaltiot eivät myöskään tosiasiallisesti jaa yhteistä käsitystä NRF-joukkojen kehittämisestä, käytöstä tai tehtävistä. NRF-joukkoja ja ISAF-operaatiota pidetään Naton tulevaisuutta keskeisesti määrittävinä asiakokonaisuuksina. Molemmat ovat laajoja asiakokonaisuuksia, eikä tutkielmassa ole ollut mahdollisuutta käsitellä niitä kokonaisuudessaan. Mahdollisia jatkotutkimusaiheita on käsitelty tutkimuksen viimeisessä luvussa.

Naton identiteetti : Afganistan-diskurssit analyysissa

Tutkimuksessa perehdyttiin siihen, kuinka Naton pääsihteerit ovat Afganistanin operaatioon liittyvissä diskursseissa rakentaneet Naton identiteettiä. Tässä tutkimuksessa diskurssit koostuvat Naton pääsihteerien puheista. Identiteetin rakentamisella on ollut tärkeä osa operaatiota käsittelevissä diskursseissa. Operaatio on tuottanut Natolle vaatimuksia toimintaympäristödiskurssissa. Toimintaympäristön muutosta käsittelevä diskurssi yhdistää yhteistyö-, turvallisuus- ja arvodiskurssin. Näiden diskurssien operaatiolle antamat merkitykset ovat rakentaneet Natolle globaalin identiteetin yhteistyön generoijana, turvallisuustoimijana ja arvoyhteisönä. Tutkimus perustuu wendtiläisen sosiaalisen konstruktivismin pohjalta muodostettuun käsitykseen kansainvälisestä järjestelmästä. Tutkimusmenetelmänä käytettiin analyyttista diskurssianalyysia. Primääriaineiston muodostivat Naton pääsihteerien puheet ajalta 11.9.2001 – 31.12.2014. Yhteistyödiskurssin tärkeimmäksi merkitykseksi muodostui aineiston perusteella yhteistyö sinänsä. Turvallisuusdiskurssissa olennaisinta oli taistelu terrorismia vastaan, ja arvodiskurssissa operaation vahvimmaksi funktioksi konstituoitiin arvojen puolustaminen ja edistäminen. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös merkitysten tuottamista eli sitä, miten retorisia keinoja käytettiin. Yhteistyödiskurssissa hyödynnettiin runsaasti me-retoriikkaa ja vaihtoehdottomuuspuhetta, turvallisuusdiskurssissa esiintyi vaihtoehdottomuuspuheen lisäksi Afganistanista luotuja esimerkkejä. Arvodiskurssissa narratiivi kertoi arvoyhteisöstä, jonka toiminnassa Afganistanin operaatio oli luonnollinen jatkumo. Lisäksi arvopuheessa identiteettiä rakennettiin kategorisoinnilla. Pääsihteerien puheista ilmenneen Naton identiteetin rakentamisen voi kiteyttää seuraavasti: Afganistan on esimerkki toimintaympäristöstä, jossa kukaan ei selviä yksin. Näin ollen, meidän täytyy yhdessä suojella ja edistää turvallisuuttamme sekä universaaleja arvoja. Nato on ainutlaatuinen turvallisuus- ja arvoyhteisö, jonka ensisijainen rooli on luoda yhteistyötä ja tuottaa turvallisuutta. Afganistanin operaatioon liittyvissä diskursseissa Natosta muodostettiin poliittinen toimija ja monialaisen turvallisuuden tuottaja, joka toimii tarvittaessa kaikkialla maailmassa. Naton ja yhteistyökumppaneiden muodostaman, kollektiivisen identiteetin omaksuneiden, toimijoiden joukon laajuus riippuu diskurssista. Puheissa rakennettuun turvallisuusyhteisöön kuuluminen ei vaadi yhteistä identiteettiä arvojen tasolla. Näin ollen Naton ja kumppaneiden muodostama turvallisuusyhteisö ei täytä konstruktivistisen käsityksen mukaista määritelmää turvallisuusyhteisöstä. Tutkimuksen perusteella identiteetin muodostaminen diskurssissa vaatii kaikilla identiteetin tasoilla ”toisen”. Jatkotutkimus esimerkiksi Naton tai EU:n identiteetin rakentumisesta edesauttaisi ymmärtämään kansainvälisen järjestelmän muutosta ja toimijoiden kehittymistä.

Naton kumppanuuspolitiikan suuntautumisvaihtoehdot ISAF-operaation jälkeen

Keskeinen Naton toiminnan osa-alue on kumppanuuspolitiikka ja yhteistoiminta liittouman ulkopuolisten valtioiden kanssa. ISAF on perustellusti ollut Naton kriisinhallintahistorian merkittävin operaatio, kun otetaan huomioon sen vaativuus, laajuus ja siihen käytettyjen resurssien määrä. ISAF on päättynyt Afganistanissa vuoden 2014 loppuun mennessä. Se tarkoittaa, että suurin osa Naton ja myös kumppaneiden kriisinhallintatehtävissä olevista joukoista on kotiutettu. Tästä syystä Natolla on paineita sopeuttaa myös kumppanuuspolitiikkaansa vastaamaan paremmin vuoden 2014 jälkeistä aikaan. Tutkielma tulee keskittymään Euroopan unionin liittoutumattomien maiden (Suomi, Ruotsi, Itävalta, Irlanti) ja Naton väliseen kumppanuuspolitiikkaan. Tutkielma pyrkii selvittämään, mitä suuntautumisvaihtoehtoja Natolla on kumppanuuspolitiikalleen tulevaisuudessa, kun ISAF-operaatio päättyy. Lisäksi tutkielma tarkastelee Naton kumppanuuspolitiikan tilaa vuonna 2014, ja sitä miten ISAF-operaatio on vaikuttanut siihen. Tutkielman aineistona koostuu: Suomen, Ruotsin, Itävallan ja Irlannin puolustusvoimien verkkosivuista, Suomen ja Ruotsin aihetta käsittelevät virallisista asiakirjoista, Naton verk-kosivuista ja virallisista asiakirjoista sekä Naton kumppanuuspolitiikkaa ja ISAF-operaatiota käsittelevistä artikkeleista ja julkaisuista. Näitä aineistoja olen analysoinut aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. ISAF-operaatio syvensi Naton suhteita sen perinteisiin kumppaneihin, kuten Suomeen ja Ruotsiin. ISAF-operaation aikana Natolle ja kumppanivaltioille kehittyi hyvä yhteistoimintakyky, jonka säilyttäminen ISAF:n päättymisen jälkeen on tärkeää Natolle ja kumppaneille. Tutkielmassa esitetyt tulokset Naton kumppanuuspolitiikan tulevaisuudesta on kuvattu kolmena suuntautumisvaihtoehtona. Vaihtoehto 1. on Kumppanuuskategoriat ja kumppanuuden syventäminen. Siinä olemassa olevat kumppanuusohjelmat säilyisivät ja kumppanit jaettaisiin kolmeen kategoriaan kumppanuustoiminnan aktiivisuuden ja laadun mukaan. Vaihtoehto 2. on Virtaviivaistaminen ja keskittyminen Eurooppaan, jossa Nato keskittyisi samanmielisiin kumppaneihinsa Euroopassa, kuten Suomeen, Ruotsiin ja Itävaltaan, lopettaisi jo olemassa olevat kumppanuusohjelmansa. Vaihtoehto 3. on Ei muutosta, eli kumppanuuspolitiikka säilyy entisellään eikä muutu kumpaankaan ensin esitettyyn suuntaan. Vaihtoehto 2. on epätodennäköisin, joten Naton kumppanuuspolitiikka kehittynee vaihtoehdon 1. tai 3. suuntaan.

Muuttuva ydinasepelote : Naton ydinasepelote liittouman voimanlähteenä

Ydinasepelote näytteli yhtä päärooleista kylmän sodan asetelmassa ja sen aikaisessa päivänpolitiikassa. Kylmän sodan päätyttyä ydinaseet ja pelote olivat edelleen olemassa, mutta ne siirtyivät vähitellen kiistämättä sivurooliin, kun hetken fokus keskittyi muihin uhkiin ja turvallisuustekijöihin. Ydinaseistautuneet valtiot ylläpitävät silti edelleen merkittäviä ydinasevoimia – maailmassa oli kesällä 2014 vielä noin 17 000 ydinkärkeä. Ydinaseiden käytön ydintä, ydinasepelotetta – on kuitenkin vaivannut osaltaan pysähtyminen kylmän sodan vuosille. Pelotteen saama huomio on kahtena viime vuosikymmenenä jäänyt aseriisunta- ja proliferaatiokysymysten varjoon. Valtiot eivät ole saaneet jalostettua pelotestrategioitaan kovin kauas kylmän sodan tematiikasta. Peruskysymyksenä kuitenkin säilyy kysymys siitä, mikä ohjaa mitä? Pelote, joka saa ”mandaattinsa” valtionjohdon korkeimmalta päätöksentekotasolta, on ymmärrettävä yläkäsitteenä ydinaseisiin liittyville kysymyksille. Kylmän sodan jälkeisen kehityksen ja läntisen maailman mielellään näkemän eräänlaisen toiveikkuuden kansainvälisen järjestelmän pysyvästä muutoksesta voidaankin nähdä päättyneen karulla tavalla viimeistään keväällä 2014, Venäjän aloittaessa aggressiiviset toimet Ukrainan alueella. Sota on taas Euroopan ytimessä, kohdistuen legitiimisti suvereenin valtion alueelle. Ja yhtenä osapuolena on Neuvostoliiton suora perillinen, Venäjä, joka on korostanut viime vuoden aikana retoriikassaan kovaa linjaa ydinaseiden osalta. Tutkimuksen keinoin on mahdollista luoda selventävää käsitystä nykypäivän ydinasepelotteen olemuksesta ja vaikuttavuudesta. Tässä raportissa selvennetään transatlanttista, eli Pohjois-Atlantin liiton ydinasepelotetta nykyajan strategisessa turvallisuusympäristössä. Primäärilähdeaineistona on käytetty Naton strategisia asiakirjoja sekä virallisia tai haastatteluissa yms. annettuja lausuntoja. Samalla on arvioitu ja vertailtu erilaisen tutkimuskirjallisuuden arvioita Naton ydinasepelotteesta. Tutkimuksen tuloksena on pyritty luomaan selkeä kuva sekä ymmärrys siitä, millainen käyttöarvo läntisen sotilasliiton pelotteella on nykyajan herkässä strategisessa tilanteessa. Työn tutkimusongelmat (päätutkimuskysymykset) ovat seuraavat: - Mikä on Naton ydinasepelotteen rooli ja käyttöarvo liittouman kokonaispelotteen osana nykyajan turvallisuusympäristössä? - Toimiiko Naton ydinasepelote liittouman voimanlähteenä nykyajan turvallisuusympäristössä? Terminä Naton ydinasepelote on osaltaan harhaanjohtava. Liittoumalla ei ole tänä päivänä ”Naton ydinaseita”. Kyseistä termiä käytettäessä viitataan yleensä Yhdysvaltojen eurooppalaisiin Nato-maihin sijoittamiin, Natolle ”korvamerkittyihin” nuclear-sharing-järjestelyin ylläpidettäviin taktisiin ydinaseisiin. Näiden aseiden lisäksi tulevat sitten Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Ranskan kansalliset arsenaalit, jotka erilaisten strategia-asiakirjojen valossa ovat luettavissa osittain liittouman resursseiksi. Raportissa painotetaan tarkastelua Eurooppaan sijoitettujen aseiden osalta, sillä ne ovat resurssi, johon periaatteessa kaikilla jäsenmailla on suurimmat mahdollisuudet vaikuttaa Naton suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmän kautta, vaikka ne itse eivät niitä omistaisikaan tai osallistuisi niiden mahdolliseen käyttöön. Naton pelotteen analyysi on pyritty sitomaan mahdollisimman pitkälle käytäntöön niin olosuhteiden, politiikan kuin taktisteknisten osatekijöiden osalta. Tämä on toteutettu esimerkiksi asettamalla Naton Eurooppaan sijoitettu ydinaseistus vertailevaan skenaarioon Venäjän kanssa. Näkökulmana ja kriteeristönä skenaariotarkastelussa käytetään Carl von Clausewitzilta periytyvää käsitettä center of gravity (schwerpunkt), joka sittemmin on nykyaikaisessa suomenkielisessä sotataidossa käännetty muotoon voimanlähde. Vaikka Clausewitzin kirjoituksia on Suomessa totuttu tulkitsemaan lähinnä operaatiotaidon näkökulmasta, on voimanlähteen käyttäminen perusteltua myös ydinaseiden ja strategian kysymyksissä. Ensinnäkin käyttämällä kriteeristönä sotataidollista määritelmää, päästään lähemmäs käytännön tasoa. Toiseksi, Clausewitz näki sotilaallisen toiminnan eli sodankäynnin liittyvän aina kokonaistavoitteeseen - politiittisiin päämääriin - ja muodostavan näin yhtenäisen kokonaisuuden strategiselta taktiselle tasolle. Kokonaisuutena tutkimus on osoittanut, että Natolle ydinasepelote on edelleen merkityksellinen osa kokonaispelotetta ja säilyy liittouman fundamenttina. Nato on kuitenkin kylmän sodan päättymisen jälkeen epäonnistunut erityisesti taktisen ydinaseistuksensa suhteen toimintaympäristön tulkinnassa, kun sitä tarkastellaan realistisen turvallisuus- ja valtahakuisuuden kannalta. Vaikka Venäjä ei mitä todennäköisimmin aloita ydinsotaa, on Nato ajanut itsensä ei-strategisten ydinaseiden osalta tilanteeseen, jossa sen keinot, eli ydinaseiden määrä ja tyypit, ovat vähissä suhteessa eurooppalaista turvallisuusympäristöä ja vakautta heiluttavan valtion uhkapotentiaaliin. Epäsuhta sekä taktisen ydinaseistuksen suorituskyvyissä että ainakin vielä toistaiseksi myös määrissä on liian edullinen Venäjälle, vähintään siihen saakka, kunnes Venäjän nykyiset ydinkärjet vanhentuvat. Toistaiseksi Nato kykenee luottamaan oletettuun ja arvioituun etulyöntiasemaansa tavanomaisessa asevoimassa. Peloteteorioiden kannalta Nato (ja länsimaat) ovat 1990-luvulla luottaneet liiaksi Venäjän rationaalisuuteen, olettaen että sillä olisi yhtäläinen tarve esimerkiksi taktisen ydinaseistuksen vähentämiseen. Näyttää siltä, että kylmän sodan päättymisen tuottamassa tunteessa unohdettiin peloteteorioiden rationaalisuuteen liittyvä peruskritiikki. Naton oma rationaalisuuden määritelmä, normit ja arvot erityisesti Euroopan tilanteesta ja sinne sijoitettujen aseiden vähentämisen puolesta sitoivat liiaksi ajattelua synnyttäen näin peili-ilmiön (mirror imaging), jossa todella oletettiin liikaa asioita. Kuten Keith Payne on todennut; kriisit syntyvät usein rationaalisuusolettamuksien murentumista, yllätyksistä. Viimeistään Krimin ja sitä seuranneen Ukrainan konfliktin sekä Venäjän aggressiivisten toimien myötä on tapahtunut ainakin jonkinasteinen rationaalisuusolettamuksen murentuminen, johon Nato on toistaiseksi reagoinut tavanomaisen asevoiman valmiuden kehittämisellä. Naton olisi tarpeen käynnistää perusteellinen keskustelu ydinasepelotteen tarpeesta ja olemuksesta erityisesti Euroopassa. Mikäli keskustelut käydään strategisten konseptien laatimisaikataulujen yhteydessä, kuten pääosin tähän saakka on toimittu, muodostuu aikaväli liian pitkäksi, jotta ydinasepelotteella olisi edellytyksiä edes reagoida nopeastikin muuttuvaan turvallisuusympäristöön. Viimeisimmästä puolustusministerikokouksesta saatujen viitteiden mukaan keskustelu saattaisi olla tiivistymässä; Nato saattaa aikaistaa seuraavan ydinaseiden suunnitteluryhmän (NPG) kokoontumista jo tälle vuodelle ja samalla ilmeisesti harkitaan ydinasekomponentin ottamista jälleen osaksi Naton muuta sotilaallista harjoitustoimintaa. Venäjän ydinasetoimintaan sekä sen vaikutuksiin Natolle ollaan suhtautumassa entistä vakavammin. Nähtäväksi jää, miten nämä suunnitelmat implementoituvat ja miten niistä kerrotaan julkisuuteen. Varsovan tuleva huippukokous vuonna 2016 määrittelee toivottavasti suuntaa nykyistä selkeämmin myös ydinasepolitiikan osalta. Naton ydinasepelotteeseen liittyvää debattia on hallinnut väittely Eurooppaan sijoitettujen aseiden säilyttämisen tai poistamisen välillä. Tämä ei ole johtanut lopulta muuhun kuin eräänlaiseen lamautumiseen ja status quon säilyttämiseen, kun muitakaan vaihtoehtoja ei ole tarjolla ja tuotu esille. Nato ei ole tutkimuksen valossa riittävän oma-aloitteisesti kehittänyt omaa ydinasepelotettaan sekä ydinaseoppiaan Euroopan ja transatlanttisen linkin suhteen, vaan se on keskittynyt julkituomaan ydinaseiden merkityksen vähentämistä sekä tämän riippuvuutta Venäjän toimista. Ydinaseiden merkityksen ja aseiden vähentäminen on hieno tavoite, mutta realismin määrittelemässä maailmassa vaaditaan enemmän – Naton olisi kyettävä ensisijaisesti myös uudistamaan nykyistä selkeämmin omaa ydinasepolitiikkaansa -ja doktriiniaan. Nykyisellään esimerkiksi ei-strategisen ydinaseistuksen merkitys ja siitä saatava hyöty suhteessa kustannuksiin ja muuhun resurssien käyttöön on liian pieni. Nato tavoittelee aseilla poliittisen sitoutumisen osoitusta sekä kykyä siihen, että sillä olisi mahdollisuus osoittaa vastustajalle ei-strategisten aseiden käytöllä eskalaatiovaaraa strategisten aseiden käytön tasolle. Tutkimuksen perusteella ei-strategisen aseistuksen suorituskyky (B61-pommit) on olosuhteisiin nähden kuitenkin niin epävarmalla tasolla, ettei tähän viimeksi mainittuun tavoitteeseen päästä. Niistä ei ole voimanlähteeksi operatiivisen toiminnan kannalta eikä niiden merkitys näin ollen ole Naton ydinasepelotteessa ja kokonaispelotteessa kuin marginaalinen. Käytännössä ydinpelotteessa, silloin kun sitä halutaan tuoda esiin, jouduttaisiin tukeutumaan strategisten aseiden tuottamaan pelotteeseen. Peloteopin ja sillä haluttavan vaikutuksen tulisi olla niin selkeä, että sen avulla pystyttäisiin määrittämään tarvittava aseistus – ei toisinpäin. Joka tapauksessa nykyinen turvallisuustilanne, Venäjän hyökkäyksellinen puhe ydinaseistuksesta ja Naton haasteet oman ydinasestrategian ja -doktriinin kehittämisessä tarjoavat jatkoseurannan sekä -tutkimuksen aiheita myös tulevina vuosina. Ydinaseiden ja ydinpelotteiden aikakausi ei ole vielä ohi.

Vaikutusperusteiset konseptit : EBO-, EBAO-, SOD- ja CA-käsiteanalyysi

Tutkimuksessa tarkastellaan vaikutusperusteisuuteen pohjautuvia uusia sotataitoa soveltavia konsepteja kuvaavia käsitteitä ja niiden sisältöä. Tutkimuksessa tuodaan myös esiin sellaisia syitä ja tekijöitä, jotka ovat johtaneet tai mahdollistaneet uusien konseptien synnyn ja kehittämisen. Asioita tarkastellaan nimenomaan vaikutusperusteisuuden näkökulmasta. Tarkastelun kohteena olevat käsitteet ovat EBO (Effect Based Operations), EBAO (Effect Based Approach to Operations), SOD (Systemic Operational Design) ja kokonaisvaltainen lähestymistapa, CA (Comprehensive Approach). Työn keskeisinä johtopäätöksinä esitetään seuraavat tutkimustulokset: Asevoimiin kohdistuneet rakenteelliset muutokset ovat johtaneet länsimaisissa asevoimissa joukkojen supistamiseen sekä uuden tyyppisen teknologisen toimintakyvyn ja toimintatapamallien luomiseen. Verkostokeskeinen sodankäynti ja erityisesti sen mahdollistama yhteinen tilannekuva toimivat vaikutusperusteisten konseptien mahdollistajana ja niiden ydinprosessien tukena erityisesti, kun asiaa tarkastellaan teknologiselta kannalta. Verkostosodankäynti, kuten nykypäivän talo-uselämäkin, nojaa nopeaan päätöksentekoon, kustannusten minimointiin ja teknologian luomiin mahdollisuuksiin verkottuneessa maailmassa. Taloudellisuusajattelu, tuhovaikutusten minimoinnit, omien tappioiden välttäminen ja niin edelleen, toistuvat eri yhteyksissä uusilla termeillä. Yhteinen nimittäjä on kustannustehokkuus. Mikään ei ole kuitenkaan perustavasti muuttunut. Kaikki se, mitä sodankäynti on ja on ollut, tulee säilymään.

Kansainvälisen kokonaisvaltaisen kriisinhallintastrategian (Comprehensive Approach) mahdollisuudet Suomen kokonaismaanpuolustuksen kansainvälisen ulottuvuuden kehittämiseen : voimakasta normipainetta vai pientä hienosäätöä?

Kansallisen kokonaismaanpuolustuksemme toimintaympäristö on kylmän sodan jälkeisellä ajalla ollut voimakkaassa muutoksessa. Globalisoituvassa maailmassa turvallisuushaasteet ja -uhat muodostavat keskinäisriippuvuuden verkoston, joiden vaikutuksiltaan laajat seuraukset iskevät lyhyillä varoitusajoilla yhä voimakkaammin, etäämmälle ja perinteisistä valtioiden rajoista välittämättä. Kansainvälisessä toiminnassa on vakiintumassa käsitteellisellä tasolla termi ”Comprehensive Approach”- kuvaamaan kokonaisvaltaista lähestymistapaa uusiin turvallisuushaasteisiin vastaamiseksi laajan turvallisuuden käsiteympäristössä. Miten tämä käsite ymmärretään Suomelle keskeisimpien toimijoiden, eli Euroopan Unionin, Yhdistyneiden Kansakuntien, Naton, Yhdysvaltojen tai vaikkapa Pohjoismaiden osalta? Kansallisen varautumisemme päämäärä on kuitenkin säilynyt vuosien saatossa samana. Sen tehtävänä on ollut varmistaa ja ylläpitää yhteiskuntamme elintärkeät toiminnot kaikissa tilanteissa kansalaisten elinmahdollisuuksien turvaamiseksi sekä valtion toimintakyvyn säilyttämiseksi. Varautumisemme kulmakiveksi on vuosikymmenten kuluessa muotoutunut kokonaismaanpuolustuksen konsepti, jonka avulla kaikki tärkeimmät kansalliset voimavaramme on kyetty keskittämään kohti yhteistä päämäärää kriisitilanteesta selviämiseksi sekä on estetty pienen valtion rajallisten resurssien päällekkäinen kehittäminen tai käyttö. Suomen kriisivalmiuden nykytila ja tulevaisuus on kuitenkin yhä tiiviimmin sidoksissa kansainväliseen kehitykseen. Syrjäinen sijaintimme, riippuvuus ulkomaankaupasta pitkine kulje-tusyhteyksineen, talouden kasvava integraatio, sähköisen viestinnän kehitys, teknologinen kustannusten kasvu sekä erikoistumisen vaatimus lisäävät jatkuvasti alttiuttamme erilaisille häiriöille ja lisäävät varautumisen kokonaiskustannuksia. Myös luonnon ääri-ilmiöiden voimistuminen, energiariippuvuuden lisääntyminen sekä sotilaallisten kriisinhallintaoperaatioiden luonteen muutos edellyttävät kansallisen varautumisemme perusrakenteiden aktiivista ja kehittävää tarkastelua. Tämän diplomityön keskeisenä tarkoituksena on löytää ja tunnistaa konstruktivismin teorian viitekehyksessä niitä kansainvälisen kehityksen trendejä ja muutospaineita, jotka mahdollistavat oman kansallisen kokonaismaanpuolustuksen mallimme kehittämisen. Samalla Suomelle tarjoutuu mahdollisuus vaikuttaa aktiivisella omalla toiminnallaan ja osaamisellaan kansainväliseen kehitykseen sekä verkottumalla hyödyntää globaalia osaamispääomaa. Esimerkkeinä tästä onnistuneesta kaksisuuntaisesta vaikuttamisesta esitellään tässä tutkimustyössä Suomen toiminta monikansallisessa suorituskykyjen kehittämistoiminnassa (MNE- eksperimentaatiosarja) sekä merivalvonta-alalla toteutettu monenvälinen yhteistyö.

Miehittämättömät ilma-alukset, niiden kehitys sekä käyttö viimeaikaisissa sodissa

Nykyaikaisten miehittämättömien ilma-alusten kaltaisia lentolaitteita on ollut sotilaallisessa käytössä noin neljän vuosikymmenen ajan. Laajempaan käyttöön ne ovat tulleet kuitenkin vasta 1990-luvulla, varsinkin Yhdysvaltojen johtamissa sotilaallisissa operaatioissa. Tämä työ on laadullinen eli kvalitatiivinen tutkimus, jossa käytetään tiedonkeruumenetelmänä asiakirja- ja tekstianalyysia. Tutkimusongelmana on: mikä merkitys miehittämättömillä ilma-aluksilla on nykyaikaisissa sotatoimissa? Tutkimusongelmaa on lähdetty ratkaisemaan tutkimalla Yhdysvaltojen merkittävimpien miehittämättömien ilma-alus eli UAV (Unman-ned Aerial Vehicle) -järjestelmien käyttöä viimeaikaisissa sodissa. Tutkimuksen lähdeaineisto koostuu julkaistuista teoksista, artikkeleista ja oppaista, Yhdys-valtojen puolustusministeriön raporteista, Naton ilmapuolustusseminaarissa ja kadettien ope-tuksessa luennoilla tehdyistä muistiinpanoista sekä asiantuntijahaastattelusta. Tutkimusta lähestytään taktiikan näkökulmasta. Miehittämättömät ilma-alukset ovat jo nykyään tehokas voimavara huolimatta niiden vähäi-sestä määrästä. Niiden käyttö on erittäin hyödyllistä ainakin korkean riskin alueiden tieduste-lussa. Maalin löytymisen ja tunnistamisen jälkeen kykenee UAV, laser-osoittimella varustet-tuna, valaisemaan maalin korkealla lentävälle pommikoneelle. Näin valaisija saadaan lähelle kohdetta saattamatta ihmistä vaaraan ja sillä voidaan suorittaa reaaliaikainen tuhotiedustelu sekä välitön jälkitiedustelu. Mikäli UAV on aseistettu, sillä voidaan suorittaa jo kokonaisia tuhoamistehtäviä. Se tiedus-telee, paikantaa, valaisee, ampuu, suorittaa tuhotiedustelun sekä jälkitiedustelun. Ohjuksilla tai ohjautuvilla ammuksilla aseistettuna UAV kykenee tuhoamaan pistemäisiä maaleja ilman suurta tuhovaikutuksen hajontaa ja sivullisten kohteiden ei toivottua tuhoutumista. Erityisen suuri hyöty aseistetusta miehittämättömästä ilma-aluksesta on yksittäisten liikkuvien maalien tuhoamisessa. UAV´n paikannettua yllättävä ja liikkuva maali se voidaan tuhota heti tunnis-tuksen jälkeen, eikä se ehdi paeta miehitetyn koneen paikalle saapumisen aikana.