ICT-alan tarvekartoitus 2011 : Yhteenveto työvoiman ja koulutuksen tarvetutkimuksen ja C&Q-osaamistarvekartoituksen haastatteluista

Kainuun ELY-keskus ja alueen TE-toimistot yhdessä Kainuun ammattiopiston kanssa kartoittivat kainuulaisten ICT-alan yritysten työvoima-, koulutus- ja osaamistarpeita sekä toimialan kehitysnäkymiä. Työvoiman ja koulutuksen tarvetutkimuksen (TKTT) haastatteluja tehtiin alkusyksyn 2011 aikana yhteensä 21 yrityksessä. Näistä 16 tehtiin samanaikaisesti C&Q-profession osaamistarvekartoitus. Kyselyjen tuloksia käsiteltiin lokakuussa järjestetyssä asiantuntijaraadissa. Haastatelluista yrityksistä näyttää löytyvän kasvuhalukkuutta. Paitsi että yritykset ilmoittivat olevansa kasvuhakuisia, niin 15 yritystä 21:stä arvioi henkilöstömääränsä kasvavan seuraavan vuoden aikana. Yritykset työllistivät haastatteluhetkellä yhteensä 715 henkeä. Niiden yhteenlasketun henkilöstömäärän arvioitiin seuraavan vuoden aikana kasvavan yhteensä 65 hengellä eli 9,1 %. Suomen talouden epävarmoista kehitysnäkymistä huolimatta kainuulaisten ICT-alan yritysten suhdanneodotukset vuodeksi eteenpäin olivat positiiviset. Tarkempia suunnitelmia rekrytoida uutta työvoimaa oli kymmenellä yrityksellä. Heti tai vuoden kuluessa oli tarvetta palkata yhteensä 28 henkilöä. Eniten oli tarvetta atk-suunnittelijoille, joko ohjelmoijiksi tai ohjelmistosuunnittelijoiksi. Yrityksissä oli lisäksi kysyntää alan insinööreille ja teknikoille ja myös myyntitehtäviin haettiin osaajia. Työvoiman tarve on kasvussa myös pidemmällä tähtäimellä. Kyselyn perusteella työvoiman saatavuudessa ICT-alalla ei ainakaan vielä näytä olevan suuria ongelmia. ICT-alan kehitys on nopeaa ja alalla on osattava soveltaa teknologiaa asiakkaiden monenlaisiin tarpeisiin. Alan ammattilaisten tärkeintä osaamista on oman alansa asiantuntijuus. Yritykset nostivat muiksi tärkeiksi kvalifikaatioiksi muun muassa toimialan teknisen kehityksen seuraamisen ja ajantasaisen osaamisen varmistamisen sekä ennakoivan ajattelu- ja toimintatavan. Nykyisen osaamisen lisäksi yritysten henkilökunnalla pitäisi olla enemmän vuorovaikutus-, viestintä- ja kommunikointitaitoja sekä asiakaspalveluun liittyviä taitoja. Muutoksia osaamistarpeisiin tuo esimerkiksi ohjelmistosuunnittelun ja sovellusten käytön siirtyminen mobiilialustoille ja ns. pilvipalveluihin. Yrityksillä oli monenlaisia koulutustarpeita nykyiselle henkilöstölle. Asiantuntijaraadissa eri tarpeet yhdistettiin seuraavanlaisiksi koulutuskokonaisuuksiksi: ohjelmointi ja projektiosaaminen, tuotanto ja kielikoulutus, myynti ja markkinointi, asiakastarpeiden kartoitus ja tuotekehitys sekä esimiesosaaminen. Alan yritysten yhteistyön tiivistäminen muun muassa IT-poolin kautta nähtiin edelleen tarpeellisena. Yhteistyöhön oppilaitosten kanssa esimerkiksi työharjoittelujen suhteen oltiin pääasiassa tyytyväisiä. Oppilaitoksista valmistuneilla nähtiin olevan perusvalmiudet kutakuinkin kohdallaan. Puutteita oli projektityöskentelyvalmiuksissa ja projektinhallintataidoissa, ohjelmistotekniikan prosessikokonaisuuksien hallinnassa, tietokantapalvelujen tekniikan suunnittelussa sekä tiimityöskentelytaidoissa.

Käytännöllinen johdatus Foucault'n ajatteluun

Kirjallisuusarvostelu

Kirjoituksia kansanomaisen ja suomalaisuuden juurilta

Kirjallisuusarvostelu

Partisaanisodasta alueelliseen puolustusjärjestelmään : jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen

Väitöskirjan tavoitteena on ollut rakentaa kokonaiskuva aiheesta Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa ei ole rajoituttu ainoastaan kuvailemaan sotataidollisen ajattelun kehittyminen, vaan on pyritty selvittämään kehittymiseen vaikuttaneet tekijät ja vastaamaan kysymykseen, miksi näin on tapahtunut? Aiemmat länsimaiset tutkimukset ovat tarkastelleet jugoslavialaista sotataitoa tai maanpuolustusta vain jostain tietystä rajallisesta näkökulmasta, kuten esimerkiksi Jugoslavian kansanarmeijaa, asevoimien vaikutusta maan poliittiseen elämään tai sotilaallista doktriinia koskien. Sotataidon kehittymiseen vaikuttavat tekijät huomioivaa kokonaisesitystä ole tehty. Myös jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu on jäänyt pääosin pimentoon. Jugoslavialainen maan sotataitoon kohdistunut tutkimus on ollut laajaa ja monipuolista, mutta sen käytettävyyteen osittain vaikuttaa marxilais-leniniläinen materialistis-dialektinen, historialliseen materialismiin perustuva tutkimusmenetelmä. Väitöskirjan päätutkimusaineiston ovat muodostaneet alkuperäislähteet, ensisijaisesti jugoslavialaiset ohjesäännöt, käsikirjat, oppaat ja oppikirjat. Muu lähteistö on koostunut lähinnä arkistoasiakirjoista ja muusta kirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmä on ollut historiatieteellinen käsittäen muun muassa ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin harjoittamisen, tietojen varmistamisen mahdollisimman useasta toisistaan riippumattomasta lähteestä sekä pyrkimyksen rekonstruoida ristiriidaton kokonaiskuva tutkimuskohteesta. Eri lähteistä ja lähderyhmistä saatuja tietoja on vertailtu, analysoitu sekä yhdistetty kriittisesti. Lähteiden käytettävyyden, lähdearvon ja luotettavuuden arviointi ovat olleet merkittävässä roolissa, näistä kaikista tärkeimpänä luotettavuuden arviointi. Sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin keinoin on pyritty luomaan oma ristiriidaton tulkinta kokonaisuudesta, jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisestä toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa on pitäydytty niin pitkälle kuin mahdollista jugoslavialaisen sotataidon alkuperäisessä terminologiassa. Jugoslavialaisia termejä ei ole muokattu vastaamaan paremmin esimerkiksi tällä hetkellä länsimaisessa sotataidossa käytettyjä käsitteitä. Väitöskirjan rakenne on temaattinen. Läpi koko tutkittavan ajanjakson jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisessä on tunnistettavissa samat määräävät tekijät: historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, sotilaallinen doktriini, lakiperusteet, kommunistiliiton ohjaus ja asevoimien sekä yhteiskunnan valmiuden kehittyminen. Jugoslaviassa puhuttiin aseelliseen kamppailuun vaikuttavista sodankäynnin faktoreista, joita olivat yhteiskunnalliset tekijät, materiaalis-tekniset tekijät ja sotilaalliset tekijät. Kaikista tärkeimpänä tekijänä pidettiin kuitenkin ihmistä itseään, vaikka ihmisen merkitys välillä tuntuikin hukkuvan ”moraalis-poliittiset tekijät”-sanahirviön alle. Tutkimuskysymyksiin on vastattu sotataitoon vaikuttaneiden edellä mainittujen tekijöiden kautta. Kuhunkin muutostekijään liittyvä kehitys on kuvattu kronologisena esityksenä. Kansan vapautussodassa vuosina 1941–1945 perustettujen partisaaniyksiköiden muodostamisessa sekä niiden toimintamenetelmissä on havaittavissa runsaasti yhtymäkohtia 1700- ja 1800-luvun hajdukkijoukkojen sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun četnikkijoukkojen vastaaviin periaatteisiin. Samankaltaisuuksia ilmenee 1950-luvulta alkaen alueellisen puolustuksen joukkojen ja partisaaniyksiköiden toimintamenetelmien yhteydessä väliaikaisesti menetetyllä alueella toimittaessa. Kansan tukeen, karismaattisiin johtajiin ja yllätyselementtiin perustuva sissitoiminta on perinteistä eteläslaavilaista sotataitoa. Sodanjälkeinen jugoslavialainen sotataito oli jatkumoa eteläslaavien vuosisatoja vanhalle sotataidolliselle perinteelle, vaikka sitä ei julkisesti Jugoslaviassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myönnettykään. Jugoslavian sotilaallinen doktriini oli luotu kaikista suunnista kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan, mutta sotilaallisen uhkan painotukset vaihtelivat usein, jopa vain muutaman vuoden välein. Tämä ei johtunut päättämättömyydestä eikä pelkästään koetun uhkan suunnan vaihtumisesta. Painottamalla sisäisen ja ulkoisen uhkan jatkuvuutta sekä uhkan suunnan vaihtelua pyrittiin pitämään maanpuolustuspiirit valppaina ja kansalaiset aktiivisina. Tällä tavalla myös perusteltiin maanpuolustuksen korkeita kustannuksia ja ennen kaikkea pyrittiin lisäämään maan sisäistä veljeyttä ja yhtenäisyyttä. On ilmeistä, että sekä lännestä että idästä kohdistui Jugoslavian suuntaan suurta poliittista ja sotilaallista intressiä kylmän sodan vuosina 1945–1990, mutta suoran sotilaallisen uhkan aukoton todistaminen olisi kuitenkin hankalaa. Oleellista onkin jugoslavialaisten oma käsitys maataan vastaan kohdistuneesta sotilaallisesta uhkasta. Sisäisen uhkan vaikutus alkoi kasvaa 1970-luvun alkupuolelta lähtien ja se johti lopulta 1980-luvulla alueellisen puolustuksen joukkojen esikuntien lakkauttamiseen ja taisteluvälineiden hajavarastointijärjestelmän purkamiseen. Yhteiskunnallisista tekijöistä merkittävimpinä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun vaikuttaneina osina olivat lait ja Jugoslavian kommunistiliitto. Perustuslakiin ja lakiin kansallisesta puolustuksesta sekä kommunistiliiton päätöslauselmiin sisällytetyt vaatimukset sotataidon kehittymiselle kuitenkin vain toistivat sotilaallisessa doktriinissa määritettyjä suuntaviivoja sekä määräyksiä. Maanpuolustukseen liittyneiden määräysten ja ohjeiden hyväksymiselle laillisen järjestyksen mukaisesti annettiin kuitenkin erittäin suuri arvo. Niiden toimeenpanon leviäminen maanlaajuisesti varmistettiin puolueen päätöksillä velvoittamalla muun muassa kommunistiliiton paikallisorganisaatiot, puoluesolut asevoimien sisällä sekä kaikki liittovaltion hallintotasot tekemään kaikkensa yleisen kansanpuolustuksen ja sitä ilmentävän sotataidon toteutumisen eteen. Materiaalis-teknisen tekijän kokonaisuus sisälsi aseet ja varusteet sekä niihin liittyviä muita seikkoja, kuten yhteiskunnan teollisuuden kehittymisen asteen sekä kyvyn suojautua vihollisen taisteluvälineitä vastaan ja luoda vihollisen aseita vastaan tehokkaampi vasta-ase. Siihen luettiin myös yksilöiden, taktisten ja yhdistettyjen taktisten yksiköiden sekä koko kansan koulutus aseiden ja varusteiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Vaikka jugoslavialainen aseteollisuus kehittyi tutkimusperiodin aikana voimakkaasti, joutui maa taloudellisten resurssiensa rajallisuuden ja mahdollisen vihollishyökkäyksen ylivoimaisuuden havaittuaan toteamaan, että maanpuolustuksen ongelmia ei voida ratkaista materiaalin ja tekniikan määrällä tai laadulla. Ratkaisun oli löydyttävä sotilaallisista tekijöistä ja varsinkin sotataidosta. Sotilaalliset tekijät ja prosessit olivat jugoslavialaisen sotataidon ja sotataidollisen ajattelun kehittymisen kannalta tärkein muutostekijä. Sotilaallisten tekijöiden ytimen muodosti sotataito, joka Jugoslaviassa koostui teoriasta ja käytännöstä. Tämä jako koski sotataidon kolmea tasoa: strategiaa, operatiikkaa ja taktiikkaa. Sotataitoon kuuluvina osina pidettiin muun muassa taisteluvalmiutta, liikekannallepanovalmiutta, yhteiskunnallis-poliittisten yhteisöjen aseetonta vastarintaa, aseellisen kamppailun operatiivista ja taktista tasoa, materiaalista ja teknistä varustamista, sotatalouden valmistelujen organisointia sekä yhteiskunnallisia palveluja poikkeusoloissa. Osa näistä kuului edellä mainittuihin yhteiskunnallisiin tai materiaalis-teknisiin tekijöihin. Jugoslavialainen sotataito onkin nähtävä matriisinomaisena kokonaisuutena, jossa sotataidon kolmeen toiminnalliseen tasoon, strategiaan, operatiikkaan ja taktiikkaan vaikuttivat historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, yhteiskunnalliset tekijät ja materiaalis-tekniset tekijät. Jugoslavialaisen sotataidon kokonaisuuteen kuului myös se, että mainitut muutostekijät vaikuttivat vielä toisiinsa. Lopputuloksena näin kokonaisvaltaisesta näkemyksestä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun Jugoslavia kykeni luomaan poikkeuksellisen tehokkaana pidetyn puolustusratkaisun, jossa koko yhteiskunnan kaikki resurssit pystyttiin suuntaamaan hyökkäyksen torjumiseen ja maahan tunkeutuneiden pois ajamiseen. Aiempi tutkimus on nähnyt jugoslavialaisen sotataidon kehittymisen keskeisimpänä vaikuttimena ja murroskohtana Varsovan liiton joukkojen toimeenpaneman Tšekkoslovakian miehityksen ja siitä seuranneen koetun uhkan merkittävän voimistumisen. Yleisen kansanpuolustuksen doktriiniin liittyvä taustatutkimus, teorianmuodostus ja doktriinin käyttöönotto tapahtuivat kuitenkin jo 1950-luvulla. Tšekkoslovakian miehitys toimi vain muutoksen toimeenpanoa vauhdittavana tekijänä. Jugoslavialaiset korostivat, että jugoslavialaisessa yhteiskunnassa keskeisessä asemassa ollut yhteisjohtoisuuden periaate ulottui myös maanpuolustukseen ja sotataitoon. Tutkimusaineistoon perehtyminen kuitenkin osoitti, että yleisen kansanpuolustuksen kokonaisuutta kuvaavat oppikirjat, laeissa asetetut määräykset ja Jugoslavian kommunistiliiton julkaisemat vaatimukset eivät olleet jalkautuneet sotataidon teoriaan tai käytäntöön operatiivisella tai taktisella tasolla. Strategisella tasolla yhteisjohtoisuus esiintyi näkyvämmin vain sotilaallisen konseptin ja strategian yhteydessä. Sotilaallisen doktriinin osalta yhteisjohtoisuus ilmeni lähinnä kahdessa asiassa. Alueellisen puolustuksen yksiköiden varustamisvelvoite oli asetettu siviilihallinnon eri tasojen vastuulle. Alueellisen puolustuksen esikunnat ja komentajat olivat vastuussa yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoille. Siviilihallinnon organisaatioiden kyky varustaa alueellisen puolustuksen yksiköt osoittautui kuitenkin heikoksi. Alueellisen puolustuksen esikunnatkin toimivat upseereiden johtamina sotilaallisina johtoportaina, ja yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoiden toiminta komentajien ja esikuntien suuntaan rajoittui vain nimelliseen ohjaukseen. Yhteisjohtoisuus osoittautuikin tutkimuksen kuluessa piirteeksi, joka julkisesta retoriikasta huolimatta ei toteutunut jugoslavialaisessa sotataidon praktiikassa. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisen kaari käynnistyi partisaanisodasta ja päätyi alueelliseen puolustusjärjestelmään. Kansakunta ja sen useat eri kansallisuudet onnistuivat luomaan tieteelliseen ja tutkittuun tietoon perustuvan välineen, sotataidon teorian ja käytännön, joka suojeli maata yli puolen vuosisadan ajan. Yleinen kansanpuolustus sekä jugoslavialainen sotataito ovat toisiensa synonyymejä, seurauksia ja synnyttäjiä. Puolustusratkaisu lähti omista kansallisista lähtökohdista, siihen sulautettiin valikoiden ja jalostettuna hyviksi sekä menestyksekkäiksi koettuja ulkomaisia elementtejä sekä vaikutteita. Sitä perusteltiin monipuolisilla poliittisilla, ideologisilla, teoreettisilla, historiallisilla sekä nykyaikaisilla sotataidollisilla argumenteilla, mutta kaikesta tästä huolimatta sen ydin oli omintakeinen jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu.

Kustannusjohtaminen yritysverkostoissa

Työn tavoitteena on tehdä tiivis katsaus yritysverkostojen kustannusjohtamiseen ja muodostaa ko-konaiskuva moderneissa yritysverkostoissa käytettävistä kustannusjohtamisen menetelmistä, mal-leista sekä niiden ominaispiirteistä verkostojen johtamisen tukena. Näiden menetelmien ja mallien vahvuuksia ja heikkouksia arvioidaan lisäksi empiiristen tutkimustulosten pohjalta. Pohjateorian lähteenä on käytetty niin kustannusjohtamista kuin verkostoympäristöjäkin käsittele-vää alan vakiintunutta kirjallisuutta, joita on täydennetty yhdistelmällä eri artikkelijulkaisuiden tuo-reempia malleja, viitekehyksiä sekä erilaisia tutkimustuloksia. Artikkelikirjallisuutta tarkastelevassa katsauksessa kartoitettiin alan keskeistä artikkelikirjallisuutta rajattuna aikavälille 2000–2012. Yritysverkostojen kustannusjohtaminen verkostoympäristössä jaettiin viiteen osa-alueeseen; kus-tannusjohtaminen verkostoissa (16 artikkelia), avoimet kirjat -periaate (17 artikkelia), tavoitekus-tannus- ja toimintolaskenta (13 artikkelia), verkostokumppaneiden välinen luottamus, voimasuhteet ja verkostojen johtaminen (39 artikkelia) sekä suorituskyvyn mittaaminen ja johtaminen verkosto-ympäristössä (40 artikkelia). Avoimet kirjat -periaate ja suorituskyvyn mittaaminen osoittautuivat katsauksen perusteella yritysverkostojen kustannusjohtamisen piiristä keskeisiksi teemoiksi, mistä syystä ne valittiin muita aihepiirejä tarkempaan käsittelyyn.

Enhancing absorptive capacity in a non-research and development. An action research approach to converting individual observations into organisational awareness

The ability to recognize potential knowledge and convert it into business opportunities is one of the key factors of renewal in uncertain environments. This thesis examines absorptive capacity in the context of non-research and development innovation, with a primary focus on the social interaction that facilitates the absorption of knowledge. It proposes that everyone is and should be entitled to take part in the social interaction that shapes individual observations into innovations. Both innovation and absorptive capacity have been traditionally related to research and development departments and institutions. These innovations need to be adopted and adapted by others. This so-called waterfall model of innovations is only one aspect of new knowledge generation and innovation. In addition to this Science–Technology–Innovation perspective, more attention has been recently paid to the Doing–Using–Interacting mode of generating new knowledge and innovations. The amount of literature on absorptive capacity is vast, yet the concept is reified. The greater part of the literature links absorptive capacity to research and development departments. Some publications have focused on the nature of absorptive capacity in practice and the role of social interaction in enhancing it. Recent literature on absorptive capacity calls for studies that shed light on the relationship between individual absorptive capacity and organisational absorptive capacity. There has also been a call to examine absorptive capacity in non-research and development environments. Drawing on the literature on employee-driven innovation and social capital, this thesis looks at how individual observations and ideas are converted into something that an organisation can use. The critical phases of absorptive capacity, during which the ideas of individuals are incorporated into a group context, are assimilation and transformation. These two phases are seen as complementary: whereas assimilation is the application of easy-to-accept knowledge, transformation challenges the current way of thinking. The two require distinct kinds of social interaction and practices. The results of this study can been crystallised thus: “Enhancing absorptive capacity in practicebased non-research and development context is to organise the optimal circumstances for social interaction. Every individual is a potential source of signals leading to innovations. The individual, thus, recognises opportunities and acquires signals. Through the social interaction processes of assimilation and transformation, these signals are processed into the organisation’s reality and language. The conditions of creative social capital facilitate the interplay between assimilation and transformation. An organisation that strives for employee-driven innovation gains the benefits of a broader surface for opportunity recognition and faster absorption.” If organisations and managers become more aware of the benefits of enhancing absorptive capacity in practice, they have reason to assign resources to those practices that facilitate the creation of absorptive capacity. By recognising the underlying social mechanisms and structural features that lead either to assimilation or transformation, it is easier to balance between renewal and effective operations.

Luovuus syntyy kitkasta

Kirjallisuusarvostelu

Ideaalinen, materiaalinen ja antropologia

Kirjallisuusarvostelu

Toimintatavan jatkokehityshanke

Lean-ajattelu, jonka avulla yritys voi saavuttaa merkittäviä etuja vallitsevassa kilpailutilanteessa, on leviämässä autoteollisuudesta muillekin teollisuuden aloille. Lean-ajattelu ja toimintatapa vaatii yritykseltä sitoutumista, rehellisyyttä ja avoimuutta uusille ajatuksille. Työni tavoitteena oli selvittää mihin ja miten yrityksessä tulee varautua, jotta kehitystoimenpiteet voitaisiin viedä läpi onnistuneesti. Tavoitteena on myös vas-tata, mitä Lean toiminta on ja mihin sillä pyritään. Lisäksi, tutkimukseni on tarkoituksena olla niin sanotusti käsikirja muille tehtaille, jos he päätyvät laajentamaan lean-toimintaa omille alueilleen. Tutkimuksesta on tarkoitus löytyä konkreettiset työkalut ja metodit toiminnan kehittämiseen. Työni on case-tyyppinen tutkielma, jossa tutkielman eri vaiheissa lean-työkaluja ja toimintatapoja kokeillaan konkreettisesti. Tutkielmani on vain aloitus vuosia kestävälle hankkeelle, josta voi tulevaisuudessa muodostua vakioitu toimintamalli.

Testamentti verosuunnittelun välineenä

Viimeisten vuosikymmenien aikana suomalaisten kotitalouksien varallisuus on kasvanut huomattavasti, minkä seurauksena kiinnostus jäämistö- ja verosuunnittelua kohtaan on lisääntynyt. Yhteiskuntamme elää nyt murrosvaiheessa. Monilla suvuilla on edessään varallisuuden siirtyminen sukupolvelta toiselle siinä vaiheessa, kun suurten ikäluokkien aika jättää. Testamentti on väline, jonka avulla henkilö voi määrätä omaisuudestaan jälkeensä. Verotuksen kannalta katsottuna testamentti antaa useita mahdollisuuksia jäämistösuunnittelulle. Vanhanaikainen ajattelu, jossa testamentinsaaja on täysin pimennossa tulevasta perinnöstään, tulisi jättää syrjään ja sen sijaan testamenttaajan ja testamentinsaajan välillä olisi hyvä käydä keskustelua jätettävästä varallisuudesta, jolloin voidaan välttyä yllättäviltä veroseuraamuksilta. Tutkielman tavoitteena on antaa vastaus siihen, millaisia mahdollisuuksia testamentti antaa verosuunnittelulle. Tutkielman metodina käytetään lainoppia eli oikeusdogmatiikkaa. Oikeusdogmatiikka pyrkii selvittämään sen, mikä on voimassa olevan oikeuden sisältö kulloinkin käsiteltävässä ongelmassa, ja lisäksi se pyrkii vastaamaan siihen, kuinka missäkin tilanteessa tulisi toimia voimassa olevan oikeuden mukaan. Tutkielmassa käytetään lähteinä oikeuskirjallisuutta, virallistietoa, artikkeleita ja oikeustapauksia. Testamenttivaihtoehtoja on useampia, jolloin testamenttaaja voi itse päättää, mitä vaihtoehtoja hän tulee käyttämään ja mitkä niistä ovat verotuksellisesti tehokkaimpia. Testamentti on monipuolinen väline verosuunnittelussa ja se antaa useita mahdollisuuksia verojen minimoimiselle varallisuuden siirtyessä sukupolvelta toiselle. Testamenttia on mahdollisuus käyttää apuna silloin, kun halutaan jakaa varallisuutta osiin eri henkilöille tai halutaan jättää toiselle henkilölle käyttöoikeus tai tuottooikeus omaisuuteen, mutta siirtää omistusoikeus toiselle. Luopumistoimista, kun verrataan testamentista ja perinnöstä luopumista, antaa testamentti laajemmat verosuunnittelumahdollisuudet. Testamentti antaa mahdollisuuden verosuunnittelulle myös yritysvarallisuuden siirtyessä sukupolvelta toiselle. Omistajattoman tilan testamenteilla voidaan lykätä omaisuuden siirrosta koituvaa veronmaksua tulevaisuuteen. Oikeuskäytäntö on toistaiseksi vielä hieman epäselvää omistajattoman tilan testamenttien kohdalla, koska osa verotoimistoista hyväksyy tällaiset oikeustoimet, mutta osa ei.

Ääniä kuilun partaalta

Teema: Opetuksen maantiede - Nuorten maantiede.

[Kirja-arvostelu]

Kirjallisuusarvostelu

Rakennusten kunnossapitoprosessin uudistaminen Lean-ajattelun mukaisesti

Työn tavoitteena oli tutkia ja kehittää rakennusten kunnossapidon prosessia Lean-ajattelun mukaisesti. Teoreettisena taustana oli arvonmuodostus tuotanto- ja palveluprosesseissa ja miten prosesseja yleensä uudistetaan. Lisäksi esiteltiin Lean-filosofian keskeisimpiä ajatuksia sekä menetelmiä prosessien hukkien löytämiseen ja eliminoimiseen sekä mitä tuloksia näillä tavoilla saatiin case-yrityksen kunnossapidon prosessissa. Lopuksi esiteltiin päätelmiä prosessien toimivuudesta ja mitä korjaustoimenpiteitä voidaan tehdä sekä prosesseissa itsessään että myös tietojärjestelmien ja yrityksen resurssien käytön suhteen.

Henkilöstösuunnittelu oppivassa organisaatiossa

Tutkimuksessa selvitän johtamisen näkökulmasta oppivan organisaation soveltamismahdollisuuksia osana Kaartin jääkärirykmentin (KaartJR) henkilöstösuunnittelua (HESU). Tavoitteena on selvittää HESU:n organisointikeinoja organisaation ja henkilöstön kehittämiseksi. Hallintoyksikön HESU perustuu normeihin, käskyihin ja ohjeisiin, mutta sisällöllisesti joukkoja yhdistäviä ajattelu- ja toimintaperiaatteita ei ole käytettävissä. Lähestyn aihetta laadullisella tutkimusmenetelmällä (fenomenografia), koska aihepiirin ymmärtäminen ja analysointi edellyttävät vuorovaikutuksen keinoin hankittua aineistoa. Tutkimuskysymykset liittyvät joukko-osaston vaikutusmahdollisuuksiin henkilöstöresurssisuunnitteluun ja ylempien johtoportaiden urasuunnitelmiin sekä joukon HESU:n toimintatapojen ja työkalujen (ml. seuranta) selvittämiseen johtamisen aspektista. Tuloksista voisi todeta, että joukon toiminnan ja resurssien suunnitteluun henkilökokoonpanon (HKP) valmistelun osalta tulee osallistua hallintoyksikön esikunnasta henkilöstösuunnitteluryhmän (HESUR) jäsenet. Ryhmän jäsenet pystyvät esittämään henkilöstön saatavuuteen liittyviä HKP:n henkilöstöryhmämääriä perusteluineen sekä arvioimaan tulevan vuoden poistumaa päävalmistelijoiden tukena. Tällä tavalla myös tulevan vuoden toimintasuunnitelman luonnokseen tehtävä henkilötyövuosi (HTV) -esitys on totuudenmukainen. Kuluvan vuoden osalta taas palkkarahojen ja HTV -kiintiön käyttämistä tulee seurata intensiivisesti, jotta säästyneillä kiintiöillä olisi mahdollista palkata määräaikaisia työntekijöitä koulutettavien oppimisen edistämiseksi. Harkinnan arvoista olisi myös se, että puolustushaara vahvistaisi HKP:n jo osana toimintasuunnitelmaa. Tällöin joukkojen ennakoiva rekrytointi olisi mahdollista. HESU:uun liittyen hallintoyksikön sisäisten tehtävien suunnittelussa tulee yhteistoiminnallisesti hyödyntää HESUR:n asiantuntemusta organisaatiokulttuurista, joskin pitkäjänteinen suunnitteluvastuu tulee säilyttää vastuuvalmistelijoilla. Työntekijöitä tulee kannustaa hakeutumaan haastaviin tehtäviin sekä joukon sisällä että ulkopuolelle (ml. kriisinhallintatehtävät). Joukko-osaston esitykset ylempien johtoportaiden urasuunnitelmiin tulee hyväksyttää komentajalla ja joukon vastuuvalmistelijoiden tulee osallistua näiden suunnitelmien valmisteluvaiheisiin. KaartJR:n HESU:uun liittyvät tekijät tukevat toiminnallisesti toisiansa, mutta niiden kokoaminen yhdeksi normiksi voisi olla hyödyllistä. Samoin puolustushaaraesikunnan olisi hyvä koota puolustusministeriön ja puolustusvoimien päivitetty henkilöstöalan ohjaus omaksi kokonaisuudeksi tukemaan periaatteiden jalkauttamista joukko-osastoihin. Oppivan organisaation ajattelu- ja toimintatavat soveltuvat HESU:n periaatteiksi, joskin nämä edellyttävät eri tasoilla tahtoa ja osaamista toimia yhteisen suorituskyvyn kehittämiseksi. Silti oppivan organisaation malli edustaa vain yhtä teoriaa optimaalisessa ympäristössä.