Partisaanisodasta alueelliseen puolustusjärjestelmään : jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen

Väitöskirjan tavoitteena on ollut rakentaa kokonaiskuva aiheesta Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa ei ole rajoituttu ainoastaan kuvailemaan sotataidollisen ajattelun kehittyminen, vaan on pyritty selvittämään kehittymiseen vaikuttaneet tekijät ja vastaamaan kysymykseen, miksi näin on tapahtunut? Aiemmat länsimaiset tutkimukset ovat tarkastelleet jugoslavialaista sotataitoa tai maanpuolustusta vain jostain tietystä rajallisesta näkökulmasta, kuten esimerkiksi Jugoslavian kansanarmeijaa, asevoimien vaikutusta maan poliittiseen elämään tai sotilaallista doktriinia koskien. Sotataidon kehittymiseen vaikuttavat tekijät huomioivaa kokonaisesitystä ole tehty. Myös jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu on jäänyt pääosin pimentoon. Jugoslavialainen maan sotataitoon kohdistunut tutkimus on ollut laajaa ja monipuolista, mutta sen käytettävyyteen osittain vaikuttaa marxilais-leniniläinen materialistis-dialektinen, historialliseen materialismiin perustuva tutkimusmenetelmä. Väitöskirjan päätutkimusaineiston ovat muodostaneet alkuperäislähteet, ensisijaisesti jugoslavialaiset ohjesäännöt, käsikirjat, oppaat ja oppikirjat. Muu lähteistö on koostunut lähinnä arkistoasiakirjoista ja muusta kirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmä on ollut historiatieteellinen käsittäen muun muassa ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin harjoittamisen, tietojen varmistamisen mahdollisimman useasta toisistaan riippumattomasta lähteestä sekä pyrkimyksen rekonstruoida ristiriidaton kokonaiskuva tutkimuskohteesta. Eri lähteistä ja lähderyhmistä saatuja tietoja on vertailtu, analysoitu sekä yhdistetty kriittisesti. Lähteiden käytettävyyden, lähdearvon ja luotettavuuden arviointi ovat olleet merkittävässä roolissa, näistä kaikista tärkeimpänä luotettavuuden arviointi. Sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin keinoin on pyritty luomaan oma ristiriidaton tulkinta kokonaisuudesta, jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisestä toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa on pitäydytty niin pitkälle kuin mahdollista jugoslavialaisen sotataidon alkuperäisessä terminologiassa. Jugoslavialaisia termejä ei ole muokattu vastaamaan paremmin esimerkiksi tällä hetkellä länsimaisessa sotataidossa käytettyjä käsitteitä. Väitöskirjan rakenne on temaattinen. Läpi koko tutkittavan ajanjakson jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisessä on tunnistettavissa samat määräävät tekijät: historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, sotilaallinen doktriini, lakiperusteet, kommunistiliiton ohjaus ja asevoimien sekä yhteiskunnan valmiuden kehittyminen. Jugoslaviassa puhuttiin aseelliseen kamppailuun vaikuttavista sodankäynnin faktoreista, joita olivat yhteiskunnalliset tekijät, materiaalis-tekniset tekijät ja sotilaalliset tekijät. Kaikista tärkeimpänä tekijänä pidettiin kuitenkin ihmistä itseään, vaikka ihmisen merkitys välillä tuntuikin hukkuvan ”moraalis-poliittiset tekijät”-sanahirviön alle. Tutkimuskysymyksiin on vastattu sotataitoon vaikuttaneiden edellä mainittujen tekijöiden kautta. Kuhunkin muutostekijään liittyvä kehitys on kuvattu kronologisena esityksenä. Kansan vapautussodassa vuosina 1941–1945 perustettujen partisaaniyksiköiden muodostamisessa sekä niiden toimintamenetelmissä on havaittavissa runsaasti yhtymäkohtia 1700- ja 1800-luvun hajdukkijoukkojen sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun četnikkijoukkojen vastaaviin periaatteisiin. Samankaltaisuuksia ilmenee 1950-luvulta alkaen alueellisen puolustuksen joukkojen ja partisaaniyksiköiden toimintamenetelmien yhteydessä väliaikaisesti menetetyllä alueella toimittaessa. Kansan tukeen, karismaattisiin johtajiin ja yllätyselementtiin perustuva sissitoiminta on perinteistä eteläslaavilaista sotataitoa. Sodanjälkeinen jugoslavialainen sotataito oli jatkumoa eteläslaavien vuosisatoja vanhalle sotataidolliselle perinteelle, vaikka sitä ei julkisesti Jugoslaviassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myönnettykään. Jugoslavian sotilaallinen doktriini oli luotu kaikista suunnista kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan, mutta sotilaallisen uhkan painotukset vaihtelivat usein, jopa vain muutaman vuoden välein. Tämä ei johtunut päättämättömyydestä eikä pelkästään koetun uhkan suunnan vaihtumisesta. Painottamalla sisäisen ja ulkoisen uhkan jatkuvuutta sekä uhkan suunnan vaihtelua pyrittiin pitämään maanpuolustuspiirit valppaina ja kansalaiset aktiivisina. Tällä tavalla myös perusteltiin maanpuolustuksen korkeita kustannuksia ja ennen kaikkea pyrittiin lisäämään maan sisäistä veljeyttä ja yhtenäisyyttä. On ilmeistä, että sekä lännestä että idästä kohdistui Jugoslavian suuntaan suurta poliittista ja sotilaallista intressiä kylmän sodan vuosina 1945–1990, mutta suoran sotilaallisen uhkan aukoton todistaminen olisi kuitenkin hankalaa. Oleellista onkin jugoslavialaisten oma käsitys maataan vastaan kohdistuneesta sotilaallisesta uhkasta. Sisäisen uhkan vaikutus alkoi kasvaa 1970-luvun alkupuolelta lähtien ja se johti lopulta 1980-luvulla alueellisen puolustuksen joukkojen esikuntien lakkauttamiseen ja taisteluvälineiden hajavarastointijärjestelmän purkamiseen. Yhteiskunnallisista tekijöistä merkittävimpinä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun vaikuttaneina osina olivat lait ja Jugoslavian kommunistiliitto. Perustuslakiin ja lakiin kansallisesta puolustuksesta sekä kommunistiliiton päätöslauselmiin sisällytetyt vaatimukset sotataidon kehittymiselle kuitenkin vain toistivat sotilaallisessa doktriinissa määritettyjä suuntaviivoja sekä määräyksiä. Maanpuolustukseen liittyneiden määräysten ja ohjeiden hyväksymiselle laillisen järjestyksen mukaisesti annettiin kuitenkin erittäin suuri arvo. Niiden toimeenpanon leviäminen maanlaajuisesti varmistettiin puolueen päätöksillä velvoittamalla muun muassa kommunistiliiton paikallisorganisaatiot, puoluesolut asevoimien sisällä sekä kaikki liittovaltion hallintotasot tekemään kaikkensa yleisen kansanpuolustuksen ja sitä ilmentävän sotataidon toteutumisen eteen. Materiaalis-teknisen tekijän kokonaisuus sisälsi aseet ja varusteet sekä niihin liittyviä muita seikkoja, kuten yhteiskunnan teollisuuden kehittymisen asteen sekä kyvyn suojautua vihollisen taisteluvälineitä vastaan ja luoda vihollisen aseita vastaan tehokkaampi vasta-ase. Siihen luettiin myös yksilöiden, taktisten ja yhdistettyjen taktisten yksiköiden sekä koko kansan koulutus aseiden ja varusteiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Vaikka jugoslavialainen aseteollisuus kehittyi tutkimusperiodin aikana voimakkaasti, joutui maa taloudellisten resurssiensa rajallisuuden ja mahdollisen vihollishyökkäyksen ylivoimaisuuden havaittuaan toteamaan, että maanpuolustuksen ongelmia ei voida ratkaista materiaalin ja tekniikan määrällä tai laadulla. Ratkaisun oli löydyttävä sotilaallisista tekijöistä ja varsinkin sotataidosta. Sotilaalliset tekijät ja prosessit olivat jugoslavialaisen sotataidon ja sotataidollisen ajattelun kehittymisen kannalta tärkein muutostekijä. Sotilaallisten tekijöiden ytimen muodosti sotataito, joka Jugoslaviassa koostui teoriasta ja käytännöstä. Tämä jako koski sotataidon kolmea tasoa: strategiaa, operatiikkaa ja taktiikkaa. Sotataitoon kuuluvina osina pidettiin muun muassa taisteluvalmiutta, liikekannallepanovalmiutta, yhteiskunnallis-poliittisten yhteisöjen aseetonta vastarintaa, aseellisen kamppailun operatiivista ja taktista tasoa, materiaalista ja teknistä varustamista, sotatalouden valmistelujen organisointia sekä yhteiskunnallisia palveluja poikkeusoloissa. Osa näistä kuului edellä mainittuihin yhteiskunnallisiin tai materiaalis-teknisiin tekijöihin. Jugoslavialainen sotataito onkin nähtävä matriisinomaisena kokonaisuutena, jossa sotataidon kolmeen toiminnalliseen tasoon, strategiaan, operatiikkaan ja taktiikkaan vaikuttivat historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, yhteiskunnalliset tekijät ja materiaalis-tekniset tekijät. Jugoslavialaisen sotataidon kokonaisuuteen kuului myös se, että mainitut muutostekijät vaikuttivat vielä toisiinsa. Lopputuloksena näin kokonaisvaltaisesta näkemyksestä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun Jugoslavia kykeni luomaan poikkeuksellisen tehokkaana pidetyn puolustusratkaisun, jossa koko yhteiskunnan kaikki resurssit pystyttiin suuntaamaan hyökkäyksen torjumiseen ja maahan tunkeutuneiden pois ajamiseen. Aiempi tutkimus on nähnyt jugoslavialaisen sotataidon kehittymisen keskeisimpänä vaikuttimena ja murroskohtana Varsovan liiton joukkojen toimeenpaneman Tšekkoslovakian miehityksen ja siitä seuranneen koetun uhkan merkittävän voimistumisen. Yleisen kansanpuolustuksen doktriiniin liittyvä taustatutkimus, teorianmuodostus ja doktriinin käyttöönotto tapahtuivat kuitenkin jo 1950-luvulla. Tšekkoslovakian miehitys toimi vain muutoksen toimeenpanoa vauhdittavana tekijänä. Jugoslavialaiset korostivat, että jugoslavialaisessa yhteiskunnassa keskeisessä asemassa ollut yhteisjohtoisuuden periaate ulottui myös maanpuolustukseen ja sotataitoon. Tutkimusaineistoon perehtyminen kuitenkin osoitti, että yleisen kansanpuolustuksen kokonaisuutta kuvaavat oppikirjat, laeissa asetetut määräykset ja Jugoslavian kommunistiliiton julkaisemat vaatimukset eivät olleet jalkautuneet sotataidon teoriaan tai käytäntöön operatiivisella tai taktisella tasolla. Strategisella tasolla yhteisjohtoisuus esiintyi näkyvämmin vain sotilaallisen konseptin ja strategian yhteydessä. Sotilaallisen doktriinin osalta yhteisjohtoisuus ilmeni lähinnä kahdessa asiassa. Alueellisen puolustuksen yksiköiden varustamisvelvoite oli asetettu siviilihallinnon eri tasojen vastuulle. Alueellisen puolustuksen esikunnat ja komentajat olivat vastuussa yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoille. Siviilihallinnon organisaatioiden kyky varustaa alueellisen puolustuksen yksiköt osoittautui kuitenkin heikoksi. Alueellisen puolustuksen esikunnatkin toimivat upseereiden johtamina sotilaallisina johtoportaina, ja yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoiden toiminta komentajien ja esikuntien suuntaan rajoittui vain nimelliseen ohjaukseen. Yhteisjohtoisuus osoittautuikin tutkimuksen kuluessa piirteeksi, joka julkisesta retoriikasta huolimatta ei toteutunut jugoslavialaisessa sotataidon praktiikassa. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisen kaari käynnistyi partisaanisodasta ja päätyi alueelliseen puolustusjärjestelmään. Kansakunta ja sen useat eri kansallisuudet onnistuivat luomaan tieteelliseen ja tutkittuun tietoon perustuvan välineen, sotataidon teorian ja käytännön, joka suojeli maata yli puolen vuosisadan ajan. Yleinen kansanpuolustus sekä jugoslavialainen sotataito ovat toisiensa synonyymejä, seurauksia ja synnyttäjiä. Puolustusratkaisu lähti omista kansallisista lähtökohdista, siihen sulautettiin valikoiden ja jalostettuna hyviksi sekä menestyksekkäiksi koettuja ulkomaisia elementtejä sekä vaikutteita. Sitä perusteltiin monipuolisilla poliittisilla, ideologisilla, teoreettisilla, historiallisilla sekä nykyaikaisilla sotataidollisilla argumenteilla, mutta kaikesta tästä huolimatta sen ydin oli omintakeinen jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu.

SUMMARY The aim of this dissertation has been the reconstruction of The Development of the Yugoslav Military Thinking after the Second World War. Military thinking, in this study, is regarded as the theoretical side of the art of war. The study has not been limited only to describe the development of the military thinking, but to clarify the factors affecting the development and to answer the question: why did it develop as it did? Earlier western researches have been studying topics close to the Yugoslav art of war but from different, specific and narrow points of view, for example considering the Yugoslav People`s Army, the effect of the Yugoslav Armed Forces on the political life of the country or the military doctrine of Yugoslavia. The complete presentation of the Yugoslav art of war, taking into consideration all the factors affecting to the development has not been done. Also the Yugoslav military thinking, considering the theoretical side of the art of war, has remained in the shadow. The Yugoslav research concentrating on the art of war has been broad and diverse. The usefulness of the marxist-leninist method of dialectical materialism, based on the idea of historical materialism, limits the usefulness of some results of the Yugoslav research. Main research material consisted of original sources, mainly Yugoslav military regulations, field manuals, guidebooks and textbooks. Other sources have been mostly different documents from archives and various kinds of literature. The method of research has been a common historical method, consisted of external and internal criticism, confirmation of information based on as many sources undepended on eachother and the effort to reconstruct a complete and consistent image of the research topic. Information gathered from different sources and source groups have been compared, analyzed and combined in a critical manner into a synthesis. The assessment of the usefulness of the sources, the value of the sources and the validity of the information have been in a key role. The means of external and internal criticism have been at use in order to create a consistent interpretation of the wholeness of the development of the Yugoslav military thinking after the Second World War. The study has sticked as much as possible to the original terminology of the Yugoslav art of war. Yugoslav terms have not been revised in order to meet the contemporary western concepts used in connection with the art of war. The structure of the dissertation is thematical. Same dominant factors have been recognizable through the whole research period: historical background factors, military threat, military doctrine, legislation, guidance of the League of the Communists of Yugoslavia and the development of the readiness of the armed forces and the society. These factors of waging war affecting to the armed struggle were categorized as societal, material-technical and military factors. The most important factor of all was the human one, although it appeared to vanish under the monstrous concept of “moral-political factor”. The research questions have been answered by above mentioned factors. The development of each factors have been described in a chronological presentation. The Yugoslav military doctrine was created to counter any attack from any direction, but the emphasis of the military threat varied often, even after every few years. It was not a matter of undecisiveness nor the changes of the direction of the threat experienced. By pointing out the variation of the direction of the threat and continuity of the inner and outer threat Yugoslavia intended to keep the defence community alert and citizens active. In that way also the high defense expenses were justified and above all, the brotherhood and unity of the nation were enhanced. It is obvious that there were strong political and military interest towards Yugoslavia during the Cold War years of 1945–1990. Still, it would be difficult to prove that a clear and imminent military threat was present. It is relevant, how the Yugoslavs felt the supposed military threat towards the country. The importance of the inner threat increased from 1970´ies onwards. It led finally during the 1980´ies to the abolishment of the Territorial Defense Headquarters and the dismantling of the decentralized depot system of the combat equipment. The most important parts of the societal factors affecting to the art of war and the military thinking were the legislation and the league of the communists. Anyhow, the demands and directives included in the constitution and the national defense law only repeated the guidelines and orders described in the military doctrine. Approval and confirmation of the directives and instructions by legal means was highly regarded. The implementation through the country was assured by the decisions of the party to obligate the local party organizations, the party cells inside the armed forces and all the federal government administrative levels to do all they can do for the general people´s defence and the art of war expressing it. The material-technical factor included weapons and equipment and all issues related to them, for example the level of the industrial development of the society, the ability to protect against enemy weapons and the ability to create more effective counter-weapon against enemy´s weapon. The factor included also the training of individuals, tactical units, combined tactical units an all the Yugoslav people in order to use weapons and equipment in a functional way. Even though the Yugoslav military industry developed rapidly during the research period the country found itself in a situation that its financial resources are so limited and the possible enemy aggression would be so superior that the problems of the national defence could not be solved with the amount or quality of material and technique. The solution had to be found from the military factors, especially from the art of war. Military factors and processes played the most important role in developing the Yugoslav art of war and military thinking. The nucleus of the military factors was the art of war. In Yugoslavia it consisted of theory and practice. This division applied to three operational levels of the art of war: strategy, operational art and tactics. Combat readiness, mobilization, unarmed resistance of socio-political communities, operational and tactical level of armed struggle, material and technical armament and organizing the military-economical preparations and social services were regarded as parts of the art of war. Some of those belonged to the above mentioned social or material-technical factors. One should see the Yugoslav art of war as a matrix with three horizontal operational levels of art of war: strategy, operational art and tactics and vertical factors of development: historical background factors, military threat, social factors and material-technical factors. The wholeness of the Yugoslav art of war included that these factors of development also affected eachothers. As a result of this comprehensive conception of art of war and military thinking Yugoslavia were able to create a defence solution which was considered exceptionally effective. All resources of the society were directed to counter the enemy aggression and to force the invaders to leave the country. Yugoslavs pointed out that the principle of self-management, which played a central role in the Yugoslav society, was also active part of the national defence and the art of war. Studying carefully all the sources proved that directions prescribed in legislation, demands presented in the resolutions of the League of the Communists of Yugoslavia and declarations printed in textbooks were not reality in the theory or practice of the Yugoslav art of war neither in operational nor in tactical level. Self-management was visible idea only in the strategic level in relation with the military concept and strategy. Self-management appeared in military doctrine only in two areas. The obligation to equip the territorial defence forces was ordered to civilian administration organs. The headquarters and commanders of the territorial defence units were responsible to the committees of general people´s defence and social self-protection. However, the ability of the civilian administration to arm and equip the territorial defence proved to be weak. Also the headquarters of territorial defence forces functioned as military staffs led by military officers and the activities of the committees of the general people´s defence and social self-protection were confined only to formal and nominal guidance. In spite of the public rhetoric the self-management proved to be a characteristic which was not reality in the practice of the Yugoslav art of war. The development of the Yugoslav military thinking started from partisan warfare and ended into territorial defence system. The nation and its many nationalities succeeded in creating a tool, the theory and practice of the Yugoslav art of war, based on scientific and carefully studied knowledge. The Yugoslav art of war and military thinking protected the country over half a century. General people`s defence and the Yugoslav art of war were synonyms, consequences and parturients of eachother. The defence solution was based on national ideas but it was blended with selected, refined and successful foreign elements and influences. The doctrine was justified with diverse political, ideological, theoretical, historical and modern military arguments. In spite of all this, the core of the doctrine was individual Yugoslav art of war and military thinking.

REZIME Cilj moje doktorske disertacije je bio sagledavanje celokupne slike razvoja misli Jugoslovenske ratne veštine nakon drugog svetskog rata. U ovom istraživanju se nisam ograničio samo na opis razvoja misli ratne veštine, nego sam pokušao objasniti faktore, koji su uticali na ovaj razvoj, kao i odgovor na pitanje zašto se razvoj jugoslovenske ratne misli desio baš na ovaj način. Ranija istraživanja zapadnih zemalja su sagledavala razvoj jugoslovenske ratne veštine i odbrane iz sužene perspektive, kao na primer sa aspekta Jugoslovenske narodne armije,ili uticaja oružanih snaga na politički život, ili sa aspekta vojne doktrine. Kompletna prezentacija koja uključuje činioce koji su uticali na razvoj ratne veštine još uvek nije publikovana. Osim toga,istraživanja jugoslovenkse ratne veštine sa aspekta vojne naučne misli su uglavnom bila površna. S druge strane istraživanja ratne veštine u Jugoslovenskoj državi su bila veoma opširna i raznovrsna, ali njihova upotrebljivost je delimično umanjena jer su bila pod uticajem marksističko-lenjinističkog materijalističko-dijalektičkog nacina istraživanja. Glavni materijal za moj istraživački rad se sastoji od originalnih izvora, prvenstveno jugoslovenskih vojnih zakona, priručnika, udžbenika i uputstava. Dodatni izvori se sastoje uglavnom od arhivskih dokumenata i različite literature. Istraživački metod je bio istorijski naučni metod, koji se sastoji iz unutrašnje i spoljašnje kritike, potvrđivanja informacija iz što većeg broja izvora , kao i pokušaj da se rekonstruiše kompletna i jasna slika o temi već pomenutog istraživanja. Podaci koji su prikupljeni iz različitih izvora i grupa bili su predmet poređenja, analize i kritički su ujedinjeni u celinu. Upotrebljivost izvora,njihova procena i provera verodostojnosti je imala značajnu ulogu, pogotovo procena verodostojnosti podataka. Pomoću metoda unutrašnje i spoljašnje kritike izvora pokušao sam stvoriti svoju nepristrasnu sveobuhvatnu sliku o razvoju ijugoslovenske ratne veštine nakon drugog svetskog rata. U ovom istraživanju pokušao sam se pridržavati originalne,jugoslovenske vojne terminologije što je više moguće. Jugoslovenski termini nisu menjani kako bi bolje opisivali današnje termine ratne veštine koji su u upotrebi trenutno u zapadnim zemljama. Konstrukcija ove doktorske disertacije je podeljena po temama. Kroz celokupni vremenski period koji obrađuje ovo istraživanje o razvoju ideje jugoslovenske ratne veštine prepoznatljivi su isti dominantni faktori,koji su na to uticali: istorijska pozadina, ratna pretnja, ratna doktrina, zakonodavstvo, vođstvo komunističke partije, razvoj oružanih snaga, kao i razvoj društvene pripravnosti. U Jugoslaviji se govori o faktorima vođenja rata koji utiču na vođenje oružane borbe, kao sto su: društveni faktori, materijalno-tehnički faktori i vojni faktori. Ipak najvažnijim faktorom smatran je čovek, iako se stiče dojam, da se značajnost čoveka gubi pod uticajem zastrašujućeg izraza "moralno-politički faktori". Odogovori na pitanja ovog istraživanja su dati na osnovu ranije pomenutih činioca. Razvoj svakog faktora je prezentovan hronološki. Mogu se primetiti mnoge sličnosti između načina formiranja i dejstava pratizanskih jedinica za vreme narodno-oslobodilačkog rata od 1941-1945 sa hajducima iz vremena izmedju XVIII-tog i XIX-tog veka, kao i sa principima delovanja četnickih odreda sa početka XX-tog veka. Iste sličnosti se mogu primetiti i između teritorijalnih odbrambenih jedinica 1950-tih godina i partizanskih odreda, kroz njihov način delovanja na privremeno izgubljenim teritorijama. Tradicionalna ratna veština Južnih Slovena se bazirala na podršci naroda, harizmatičnim vođama I gerilskom načinu vođenja borbi baziranih na elementu iznenađenja. Posleratna jugoslovenska ratna veština je samo nastavak viševekovne tradicije vođenja rata Južnih Slovena, iako to u Jugoslaviji, osim u pojedinim slučajevima, nikada nije priznato. Jugoslovenska ratna doktrina je stvorena za odbranu protiv napada sa svih strana,spolja I iznutra, ali potenciranje ratnih pretnji se često menjalo, ponekad u razmaku od saamo nekoliko godina. Ovo nije bila posledica neodlučnosti, niti same promene pravca izvora pretnje, već se pomoću naglašavanja unutrašnjih i spoljašnjih pretnji, kao i promeni pravca izvora ovih pretnji pokušavala održati visoka pripravnost odbrambenih snaga i aktivnost građana. Na ovaj način su bili pravdani visoki izdaci za državnu odbranu, ali se istovremeno na ovaj način prvenstveno pokušavala ojačati ideja države o bratstvu i jedinstvu. Očigledno je da su se preko Jugoslavije sučeljavali vojni I politički interesi istoka I zapada za vreme hladnog rata 1945-1990, ali nepobitno dokazivanje direktne vojne pretnje bi bilo teško. Ono što je bilo bitno jeste da je stvorena slika među Jugoslovenima o ratnim pritiscima koji se vrše na njihovu zemlju. Uticaj unutrašnjih pretnji je počeo rasti početkom 1970-tih godina, vodeći na kraju 1980-tih godina do ukidanja štabova teritorijalne odbrane I decentralizovanog skladištenja ratne opreme. Najvažniji od svih društvenih faktora koji su uticali na razvoj ratne veštine bilo je zakonodavstvo i Jugoslovenska Komunistička Partija. Ustav i zakon o opštenarodnoj odbrani kao i direktive Komunističke partije su se ograničavale na ponavljanje već određenih pravaca i odredbi, ali je uprkos tome pridavana veoma velika važnost zakonskom prihvatanju odredbi i naredbi vezanih za državnu odbranu. Njihovo izvršenje na celoj teritoriji države je bilo osigurano partijskom odlukom koja je obavezivala, između ostalog, lokalne partijske organizacije, partijske ćelije unutar oružanih snaga kao i sve federacijske upravne nivoe da rade sve što je u njihovoj moći na opštenarodnoj odbrani I realizaciji unapređenja ratne veštine. Materijalno-tehnički deo se sastojao od oružja i opreme, kao i od drugih faktora, kao npr. od stepena razvoja društvene industrije, sposobnosti zaštite protiv neprijateljskog borbenog oružja, kao i razvijanja moćnijih i efikasnijih protivodbrambenih oružja. Ovde pripada takođe i obučavanje i školovanje pojedinaca, taktičkih i združenih taktičkih jedinica, kao I oružana obuka celog stanovništva. Iako se jugoslovenska ratna industrija snažno razvila u periodu, koji obuhvaća ovo istraživanje, država se našla u situaciji da zbog ograničenosti svojih resursa kao i nadmoći mogućih neprijateljskih napada, nije mogla rešiti probleme usavršavanjem svoje tehničke opreme i njenog kvalitetai i kvantiteta. Rešenje problema se moralo naći u oblasti vojnih faktora, pogotovo o oblasti razvoja ratne veštine. Vojni faktori i procesi su igrali najvažniju ulogu u razvoju Jugoslovenske ratne veštine. Jezgro vojnih faktora je bila ratna veština, koja se u Jugoslaviji sastojala od teorije i prakse. Ova podela se odnosila na tri nivoa ratne veštine: strategiju, operativno dejstvo i taktiku. Ratna pripravnost, mobilizacija, neoružani otpor društveno-političke zajednice, operativni i taktički nivoi oružane borbe, materijalno i tehničko opremanje, organizovanje ratne ekonomije i društvenih službi u vanrednim stanjima, smatrani su delovima ratne veštine. Neki od malopre navedenih delova pripadaju ranije navedenim društvenim ili materijalno-tehničkim faktorima. Jugoslovenska ratna veština se treba sagledati kao celina, na čija su tri dela; strategiju, operativno delovanje i tatkiku, uticale iistorija, ratna pretnja, društveni, kao i materijalno-tehnički faktori. U sagledavanju celovite slike o ratnoj veštini treba uzeti u obzir i to da su ovi faktori trpeli i međusobni uticaj. Kao krajnji rezultat ovako opširnog sagledavanja ratne veštine i načina razmišljanja o ratnoj vestini, Jugoslavija je uspela stvoriti način odbrane, koji je smatran izuzetno efektivnim, gde su svi resursi mogli da se usmere na odbranu od neprijateljskog napada i isterivanje agresora iz zemlje. Ranija istraživanja su smatrala da je razvoj Jugoslovenske ratne veštine bio najviše motivisan i pokrenut mobilizacijom oružanih snaga Varšavskog pakta koje su okupirale Čehoslovačku. Rezultat ovakvog razvoja događaja je doveo do osetno pojačanog osećaja pretnje. Istraživanja doktrine opštenarodne odbrane, razvijanje njene teorije, kao i njeno stavljanje na snagu su se dogodila već 1950-tih godina. Okupacija Čehoslovačke je poslužila samo kao katalizator ubrzane primene tih promena. Jugosloveni su naglasili da je princip društvenog samoupravljanja, koji je imao centralnu ulogu u Jugoslovenskom društvu, istovremeno bio aktivan deo narodne odbrane i ratne veštine.Pažljivije sagledavanje istraživačkog materijala je pokazalo da se celovitost opštenarodne odbrane opisana u udžbenicima, zakonodavnim odredbama, kao i u smernicama Jugoslovenske Komunističke Partije, nije implementirala niti u teoriji, niti u praksi na operativnom ili taktičkom nivou. Na strategijskom nivou ideja samoupravljanja se može primetiti samo u dve oblasti: 1) Dužnost naoružavanja teritorijalne odbrane je bila u nadležnosti različitih nivoa civilne uprave I 2) Štabovi i komadanti teritorijalne odbrane su bili odgovorni komitetu za opštenarodnu odbranu i društvenu samozaštitu. Sposobnost civilne uprave da naoruža jedinice teritorijalne odbrane se ipak pokazala veoma slabom. Takođe, na čelu štabova teritorijalne odbrane su bili vojni oficiri sa vojnim lancem komandovanja. Njihovo dejstvo je bilo ograničeno naredbama koje su bile slate iz Komiteta za opštenarodnu odbranu I društvenu samozaštitu čiji članovi su bili samo na papiru odgovorni. Kako je istraživanje napredovalo, uprkos javnoj retorici, samoupravljanje se ipak nije ostvarilo u praksi jugoslovenske ratne veštine. Put razvoja misli jugoslovenske ratne veštine je započeo u partizanskom ratu i završio se teritorijalnom opštenarodnom odbranom. Narod i njegove različite nacionalnosti su uspeli da stvore teoriju i praksu ratne veštine, koja je štitila zemlju preko pola veka. Opštenarodna odbrana, kao i jugoslovenska ratna veština služe jedno drugome kao sinonim, uzrok i posledica. Način organizovanja odbrane polazi od sopstvenog naroda, sa primesama odabranih i obradjenih uticaja i elementa odbrane drugih država. Ta doktrina je opravdavana raznim političkim, ideološkim, teoretskim, istorijskim kao i modernim argumentima ratne veštine, ali uprkos svemu, srž doktrine je jedinstvena Jugoslovenska ratna veština i vojna misao.