The cave (La caverna -1952-1969) by Josep Palau i Fabre: theatre versus philosophical allegory in order both to perform and stop the tragic and dark end of the bright art of thinking

What is the use of representing in performance the image of the cave from book VII of Plato’s Republic? Josep Palau i Fabre considers that in Plato’s dialogues the speakers are mere instruments at the service of his dialectical purpose. The aim of this article is to show how, by turning the myth into a tragedy and relying on Heraclitus’s conflict or war of opposites, the playwright succeeds in favouring a sort of thought which is not one-sided or univocal. On the contrary, in Palau i Fabre’s La Caverna, the tragic hero, the released prisoner transformed by the light of Reality and finally killed by his “cavemates” –after having been imprisoned again and having tried to rescue them from their ignorance or shadows– still leaves them his powerful experience of the agonistikós thought, which might bear fruit in their life to come.

Miguel de Unamuno y Heráclito: de ‘La elegía eterna’ a ‘La flor tronchada’

El propósito de este trabajo es probar y analizar la influencia de la sabiduría de Heráclito en algunos poemas de Miguel de Unamuno tales como ‘La elegía eterna’ y ‘La flor tronchada’. En ocasiones –‘La elegía eterna’- Heráclito es para él una especie de muleta intelectual con cuya ayuda acierta a mostrar poéticamente sus angustias y, en otras, -‘La flor tronchada’- necesita realmente la filosofía de Heráclito para ilustrar su visión de Dios y de la vida humana como una lucha o guerra permanente.

Miguel de Unamuno and Heraclitus: from ‘The Eternal Elegy’ (‘La elegía eterna’) to ‘The Cut Flower’(‘La flor tronchada’)

The aim of this brief article is to demonstrate and analyze the influence of Heraclitus’s thought on some of the poems written by Miguel de Unamuno, in particular ‘La elegía eterna’ and ‘La flor tronchada’. At times –as in ‘La elegía eterna’– Heraclitus merely serves as a sort of a walking stick, an aid to his efforts to poetically reveal his anxieties. On other occasions –as in ‘La flor tronchada’– he genuinely needs Heraclitus’s philosophy to illustrate his view of human life and its relation to God as unending warfare.

The Conformist by Bernardo Bertolucci: Alberto Moravia + Plato against fascism

Why Bernardo Bertolucci, when adapting as a film Alberto Moravia’s novel Il conformista, introduced into its homonymous The Conformist the Platonic image of the cave? The article is to give an answer to this question by analysing Moravia’s work in search of “cave images”, which would justify Bertolucci’s decision.

El conformista de Bernardo Bertolucci: Alberto Moravia + Platón contra el fascismo

[spa] ¿Por qué Bernardo Bertolucci, al adaptar cinematográficamente la novela de Alberto Moravia Il conformista, introdujo en The Conformist la imagen platónica de la caverna? Este artículo preende dar respuesta a esta pregunta mediante el análisis de una parte considerable de la obra de Moravia.

El conformista de Bernardo Bertolucci: Alberto Moravia + Plató contra el feixisme

[cat] Per què Bernardo Bertolucci, en fer l’adaptació cinematogràfica de la novel·la d’Alberto Moravia Il conformista, introduí a The Conformist la imatge platònica de la caverna? Hom pretén donar resposta a aquesta pregunta mitjançant l’anàlisi de bona part de l’obra de Moravia.

Brideshead Revisited (1945) by Evelyn Waugh (1903-1966): the benefit of an Arcadian experience in confronting the human tragedy

As the frontispiece of Book One of Evelyn Waugh’s Brideshead Revisited, the phrase ‘Et in Arcadia ego’ announces the author’s intention of making the classical Arcadian theme a key reference in a text that speaks of nostalgia for a joyful past in times marked by sadness and pain. However, an interpretation may be approached from several directions even within the classical tradition. Thus, without ignoring philological or artistic aspects of the topic, this article focuses on a close study of the author’s most original message: the notion that a youthful Arcadian experience confers on young men and women a ‘residue of happiness’ able to sustain their future development and assist them in dealing with the challenges of personal tragedy.

Greek by Steven Berkoff (1980): The Risky Transformation of Sophocles’ Oedipus Rex into a Love Story

[eng] Can Sophocles’ Oedipus Rex really be transformed into a love story, as in Steven Berkoff’s drama entitled Greek? This article will show that, although Greek may be viewed by some critics as simply a provocative drama by no means intended to justify incest, directors, actors and critics in the end become enthralled by the powerful love story that ensues between Eddy and his wife and mother. This perspective reveals that Berkoff’s adaptation, intended to portray the social degradation of 1980s Great Britain, is in reality a quite risky proposition since it represents a flat denial of the tragic awareness of contemporary men and women. However, if this is the case, the audience, apart from enjoying the performance of Berkoff’s drama, might question, even from a non-fundamentalist perspective within the classical tradition, to what degree it makes sense to take inspiration from a text by Sophocles that precisely illustrates the great tragic awareness of the ancient Greeks.

Veneno sin antídoto para el Sócrates histórico y la Tragedia Barroca en El verí del teatre (El veneno del teatro) de Rodolf Sirera. (Una dosis extrema de sadismo para atajar los excesos de la ficción teatral)

[spa] Sócrates y su serena actitud ante la muerte –si bien cuestionándola-, según relato de Jenofonte en su Apología de Sócrates, se convierten para el dramaturgo Rodolf Sirera en la referencia idónea para una reflexión osada sobre los límites de la ficción teatral. Tradición Clásica, pues –incluida la que proviene de la Tragedia Barroca-, sometida a un juicio severo en aras de una mayor conciencia del peligro de reducir la vida a una mera representación y a los seres humanos en intérpretes forzados de un guión que no escribieron.

Mourning Becomes Electra by Eugene O’Neill: Aeschylus and Plato’s Cave to Create a Dark Drama

The fundamental debt of E. O’Neill’s Mourning Becomes Electra to Aeschylus, and to a lesser degree to Sophocles and Euripides, has been always recognised but, according to the author’s hypothesis, O’Neill might have taken advantage of the Platonic image of the cave in order to magnify his both Greek and American drama. It is certainly a risky hypothesis that stricto sensu cannot be proved, but it is also reader’s right to evaluate the plausibility and the possible dramatic benefit derived from such a reading. Besides indicating to what degree some of the essential themes of Platonic philosophy concerning darkness, light or the flight from the prison of the material world are not extraneous to O’Neill’s work, the author proves he was aware of the Platonic image of the cave thanks to its capital importance in the work of some of his intellectual mentors such as F. Nietzsche or Oscar Wilde. Nevertheless, the most significant aim of the author’s article is to emphasize both the dramatic benefits and the logical reflections derived, as said before, from reading little by little O’Neill’s drama bearing in mind the above mentioned Platonic parameter.

Greek de Steven Berkoff (1980): L’arriscada conversió de l’Èdip rei de Sòfocles en una love story

[cat] ¿Podem convertir l’Èdip rei de Sòfocles en una història d’amor com ho fa Berkoff a Greek?. Tot i que alguns crítics llegeixen Greek només com un drama provocador que de cap manera intenta justificar l’incest, directors, actors i crítics resten finalment captivats per la impactant història d’amor entre Eddy i la seva esposa-mare. Això demostraria que l’adaptació de Berkoff, pensada per a il·lustrar la degradació social de la Gran Bretanya dels 80s, esdevé una proposta arriscada, car significa negar de fet la consciència tràgica dels homes i dones contemporanis. Tanmateix, si aquest és el cas, lectors i espectadors, a banda de l’indubtable plaer d’assistir a la representació de Greek, poden preguntar-se, fins i tot des d’una perspectiva no fonamentalista de la tradició clàssica, si té sentit inspirar-se en el text de Sòfocles, el qual mostra precisament la gran consciència tràgica dels grecs.

Romanssien ja runouden aikakausi. Thomas Warton keskiaikaa määrittelemässä 1750–1790

Tutkimukseni käsittelee keskiajan nousua historian tärkeäksi periodiksi 1700-luvun Englannissa näkökulmanaan Thomas Wartonin (1726–1790) kirjoitukset. Warton oli Oxfordin yliopistossa toiminut oppinut antikvaari. Wartonin pääteos History of English Poetry (1774–1781) ei nimestään huolimatta ollut moderni kirjallisuushistoria vaan 1000–1500-luvun kirjoitettua kulttuuria laajasti käsitellyt vernakulaariin kirjallisuuteen pohjautunut esitys. Warton ja hänen lähipiiriinsä kuuluneet tutkijat tarjoavat erityisen mahdollisuuden tarkastella, miten käsitys keskiajasta omana aikakautenaanmuodostui 1700-luvun lopulla. Tutkin Wartonin ja hänen aikalaistensa toisen vuosituhannen alusta kirjoittamia arvioita Michel de Certeaun historiografisen operaation käsitteen avulla. Se koostuu kolmesta vaiheesta: Alue määrittelee sosiaaliset riippuvuussuhteet ja vaikuttimet, jotka ohjaavat tutkimusta. Käytäntö viittaa siihen, miten historioitsija valitsee materiaalinsa ja muokkaa siitä historiankirjoituksena hahmottuvan kokonaisuuden. Lopuksi kirjoitus konkreettisena ja fyysisenä ilmiönä luo illuusion lopullisuudesta ja huonosti sopivien osien yhteenkuuluvuudesta. de Certeaun teoria soveltuu paremmin vanhemman historiankirjoituksen ja oppineisuuden tarkasteluun kuin historiantutkimuksen narratiiveja analysoivat teokset, koska se kontekstualisoi laajemmin historiankirjoitukseen vaikuttavat ilmiöt. Thomas Warton ja muut 1700-luvun puolivälin oppineet määrittelivät keskiajan fiktiivisten tekstien avulla. Warton tutustui tarkasti romansseihin ja kronikoihin. Erityisen suuri merkitys keskiajan hahmottamisen kannalta oli Geoffrey Monmouthilaisen kronikalla Historia regum britanniae, joka esitteli Englannin myyttisen varhaisen historian yhdistämällä Rooman ja oman kansallisen perinteen. Geoffreyn kronikan avulla Warton huomasi keskiaikaisten tarinoiden laajan vaikutuksen; hän kirjoitti erityisesti kuningas Arthuriin liittyneiden kertomusten merkityksestä, joka jatkui aina 1500-luvulle asti. Näin Warton löysi antiikin perinteelle haastajan keskiaikaisesta kulttuurista. Wartonin tapa esitellä keskiaikaa perustui osittain valistusajan sulavasti kirjoitetuille universaalihistorioille, osittain oppineelle luettelomaiselle esitystavalle. Käytännössä Wartonin pitkät johdantotutkielmat kuitenkin johdattavat lukijaa keskeisiin teemoihin. Niitä ovat mielikuvituksen väheneminen uusimmassa kirjallisuudessa ja toisaalta hienostuneisuuden ja tiedon kasvu. Warton ei missään vaiheessa kerro, liittyvätkö nämä teemat yhteen, mutta tulkintani mukaan ne liittyivät. Warton ajatteli kirjallisuuden menettäneen olennaisen mielikuvituksen samaan aikaan, kun yhteiskunta oli kehittynyt. Tämä auttaa hahmottamaan koko kirjallisuuden historiaa: Warton etsi alkuperäistä mielikuvitusta niin antiikin Kreikasta, Orientista kuin muinaisesta Skandinaviasta. History of English Poetry ei pohtinut vain kirjallisuuden ja yhteiskunnan suhdetta, sillä Warton ajatteli voivansa tutkia keskiajan yhteiskuntaa kronikoiden ja romanssien avulla. Hänen käsityksensä feodalismista, hovien elämästä ja keskiaikaisista tavoista perustuivat niihin. Warton ei huomannut, että hänen käyttämänsä lähteet olivat tietoisia kirjallisia konstruktioita vaan hän piti niitä totuudenmukaisina kuvauksina. Toisaalta Wartonin tulkintaan heijastuivat myös 1700-luvun käsitykset yhteiskunnasta. Keskiajan lähteiden kuvaukset ja 1700-luvun ideaalit vaikuttivat lopulta siihen, millaiseksi populaari kuva keskiajasta kehittyi.

Inversion comique ou critique satirique ? La vue du Capitole de Hieronymus Cock (1562)

Hieronymus Cock's view of the Capitoline Hill, published in 1562 series on Roman ruins, has long been considered a useful document by historians of art and architecture for the key historical and topographical information it contains on one of Rome's most celebrated sites during the Renaissance. Beyond its documentary nature, which, as will appear, was essentially rhetorical, the view also offers much information as to how a mid sixteenth-century Flemish artist might perceive Rome's illustrious topography and celebrated ancient statuary. In other words, Cock's engraving enables us to put into practice what may be called an "archaeology of the gaze". Through previously unnoticed details, Cock invents a comical - verging on the satirical - vision of the antique sculptures proudly displayed on the famous piazza. Such an ironical reversal of Italian classical dignity is typical of the attitude of some contemporary Flemish artists, such as Pieter Brueghel, who was then close to Cock, and exposes the ambivalent position of some Northern European artists towards the classical tradition and Italian art theory. Finally, the analysis of other engravings of ruins by Hieronymus Cock where two emblematic characters - the draftsman and the 'kakker' (the one who defecates) - appear side by side, sheds light on the origin and possible significance of these comical and subversive details.