Asunnottomuuden ratkaisumallit Helsingin Sanomien uutisoinnissa

Tutkimukseni käsittelee Helsingin Sanomien asunnottomuusuutisointia, josta etsin erilaisia ratkaisumalleja, jotka liittyivät asunnottomuuteen tai suoraan asunnottomuudesta johdettavissa olevaan ongelmaan. Tutkin artikkeleita ajanjaksolta 1.1.2013–30.6.2014. Valikoin asunnottomuutta käsitteleviä artikkeleita jotka sisälsivät ainakin yhden ratkaisumallin, ja kokosin lopulta 22 tutkimukseeni sopivaa artikkelia. Sovelsin sisällön analyysia, ja jaottelin näitä ratkaisumalleja kahteen ryhmään. Tutkin samalla minkälaisia ratkaisuja erilaiset asunnottomuusuutisointikehykset sisälsivät. Analysoin sitten millaisena ilmiönä asunnottomuus näyttäytyy Helsingin Sanomissa. Käytin tässä muokattua What's the problem represented to be- menetelmää. Tulokseni osoittivat, että Helsingin Sanomien asunnottomuusuutisoinnissa ennaltaehkäisevät toimenpiteet, sekä majoitukseen ja sen kehittämiseen tähtäävät toimenpiteet olivat yleisempiä ratkaisumalleja. Suurimmassa osassa ehdotetuista toimenpiteistä tähdättiin asunnottomien hyvinvoinnin parantamiseen. Ratkaisujen esittäjät olivat yleisemmin asiantuntijatahoja, kun taas kaikki muut tahot olivat selvä vähemmistö. Asunnottomat itse esiintyivät varsinaisena ratkaisumallin esittäjänä vain yhdessä tapauksessa. Asunnottomat näyttäytyivät yleisesti Helsingin Sanomien uutisoinnissa ihmisryhmänä joka tarvitsi yhteiskunnan apua. Vaikka uutisointi oli suurimmilta osin sympaattissävyistä, joissain tapauksissa asunnottomat saattoivat näyttäytyä taloudellisena rasitteena. Koska ratkaisumallien asunnottomien auttamiseen keskittyvät toimenpiteet olivat keskittyneet voimakkaasti majoitukseen, tämä nosti esiin kysymyksen muunlaisen tarpeellisen avun jäämisestä taka-alalle. Tätä näkemystä vahvisti WPR menetelmällä toteutettu analyysi. Asunnottomuuden aiheuttajana näkyi lähinnä edullisten asuntojen puute. Ongelmat joita asunnottomat kohtaavat ja joihin he voisivat tarvita apua olivat myös hyvin yksipuolisia. Asunnon puute ja asumispalvelut olivat lähestulkoon ainoat esiin nouseet asunnottomia koskevat ongelmat joita ratkaisumallit käsittelivät. Aiheen lisätutkimus olisi tarpeellista, jotta eri ryhmien intressien erottelu, ilmiön monipuolinen kokonaiskuva ja mahdollisimman puolueeton tiedon välitys tulisi esiin tiedon välityksessä ja päätöksen teossa.

Asiakassuhteiden sähköisen hallinnan kehittäminen pk-yrityksissä

Tutkimuksessa tarkastellaan pk-yritysten asiakassuhteiden hallintaa. Pk-yritykset ovat yhä enenevissä määrin kiinnostuneita sähköisestä liiketoiminnasta. Asiakkaiden sitouttaminen kuuluu keskeisimpiin sähköisen liiketoiminnan arvonluonnin ajureihin. Informaatioteknologian tehokas hyödyntäminen auttaa pk-yrityksiä säilyttämään asiakassuhteitaan sähköisillä markkinoilla. Teoreettinen viitekehys muodostuu suhdemarkkinoinnin, innovaatioiden ja asiakkuudenhallinta-järjestelmän tutkimusten yhdistelmästä. Yrityksen ja asiakkaan yhteistä arvonluontia korostetaan asiakassuhteissa, kun taas niiden hallinnan painotetaan verkkosivuja, sähköpostia, tietokantoja ja sosiaalista mediaa. Palveluinnovaatiot luovat perustan asiakassuhteiden hallinnan uusien kehittämistapojen tunnistamiselle. Tutkimuskysymyksenä esitetään, miten asiakassuhteiden hallintaa kehitetään sähköisesti pk-yritysten näkökulmasta. Tutkimusstrategiana käytetään laadullista tapaustutkimusta. Tämä mahdollistaa usean pk-yrityksen syvällisen tarkastelun nykyhetkellä ja tulevaisuudessa. Tapaukset koostuvat neljästä satakuntalaisesta sisustusalan pk-yrityksestä. Empiirinen tutkimus koostuu teemahaastatteluista, fyysisten artefaktien visuaalisesta tarkastelusta sekä aineistojen yrityskohtaisesta yhdistämisestä. Aineiston luokittelussa käytetään laadullista ja määrällistä menetelmää. Tulokset osoittivat, että pk-yritysten kehitysideat koostuisivat kuudesta teknologista. Tulevaisuudessa verkkokauppa, sosiaalinen media ja verkkosivut olisivat tärkeitä. Erilaisten asiakastietojen yhdistäminen mahdollistaisi pk-yrityksille asiakkaiden yksilöllisen tiedottamisen ja palvelun. Sosiaalinen media olisi kehitettävissä uusin työkaluin, kun taas sähköiset palvelut mahdollistaisivat verkkosivujen ja -kaupan parantamisen. Pk-yritykset tuottaisivat yksilöllistä sisältöä sisustustyylin, kestävän kehityksen, henkilöstön omien kokemusten sekä helposti lähestyttävyyden avulla. Asiakkaat osallistuvat kokemusten tuottamiseen. Johtopäätösten mukaan palveluinnovaatiot mahdollistavat tulevaisuudessa pk-yrityksille teknologioiden paremman hyödyntämisen, uusien sähköisten palvelujen luomisen ja sosiaalisen median työkalujen käyttöönoton lisäämisen. Pk-yritykset voivat kehittää palveluinnovaatioilla asiakaskokemuksia ja vuorovaikutusta sekä luoda kilpailuetua. Asiakkailla on mahdollisuus tuottaa kokemuksia sekä antaa palautetta aktiivisesti. Palveluinnovaatiot voivat auttaa pk-yrityksiä myös luomaan arvon yhdessä asiakkaiden kanssa.

Modelling ecological values in heterogeneous and dynamic landscapes with geospatial data

Our surrounding landscape is in a constantly dynamic state, but recently the rate of changes and their effects on the environment have considerably increased. In terms of the impact on nature, this development has not been entirely positive, but has rather caused a decline in valuable species, habitats, and general biodiversity. Regardless of recognizing the problem and its high importance, plans and actions of how to stop the detrimental development are largely lacking. This partly originates from a lack of genuine will, but is also due to difficulties in detecting many valuable landscape components and their consequent neglect. To support knowledge extraction, various digital environmental data sources may be of substantial help, but only if all the relevant background factors are known and the data is processed in a suitable way. This dissertation concentrates on detecting ecologically valuable landscape components by using geospatial data sources, and applies this knowledge to support spatial planning and management activities. In other words, the focus is on observing regionally valuable species, habitats, and biotopes with GIS and remote sensing data, using suitable methods for their analysis. Primary emphasis is given to the hemiboreal vegetation zone and the drastic decline in its semi-natural grasslands, which were created by a long trajectory of traditional grazing and management activities. However, the applied perspective is largely methodological, and allows for the application of the obtained results in various contexts. Models based on statistical dependencies and correlations of multiple variables, which are able to extract desired properties from a large mass of initial data, are emphasized in the dissertation. In addition, the papers included combine several data sets from different sources and dates together, with the aim of detecting a wider range of environmental characteristics, as well as pointing out their temporal dynamics. The results of the dissertation emphasise the multidimensionality and dynamics of landscapes, which need to be understood in order to be able to recognise their ecologically valuable components. This not only requires knowledge about the emergence of these components and an understanding of the used data, but also the need to focus the observations on minute details that are able to indicate the existence of fragmented and partly overlapping landscape targets. In addition, this pinpoints the fact that most of the existing classifications are too generalised as such to provide all the required details, but they can be utilized at various steps along a longer processing chain. The dissertation also emphases the importance of landscape history as an important factor, which both creates and preserves ecological values, and which sets an essential standpoint for understanding the present landscape characteristics. The obtained results are significant both in terms of preserving semi-natural grasslands, as well as general methodological development, giving support to science-based framework in order to evaluate ecological values and guide spatial planning.

Ohjeita järjestykseen, suunnitelmia julkaisuun: Hallinnon ohjeistusten ja museokäytännön kohtaaminen Porin taidemuseon digitointiprojekteissa

Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella Suomen valtio- ja museohallinnon hankkeiden tuottamien ohjeistusten suhdetta museotason käytäntöön digitointiprojekteissa. Tutkimuksen käytännön tapauksena on Porin taidemuseon vuosien 2014-2016 digitointihankkeet, joissa hallinnon ohjeistuksia on käytetty apuna. Aineistona tutkimuksessa on käytetty Opetus- ja kulttuuriministeriön Kansallinen digitaalinen kirjasto-hankkeen ohjeistuksia, Museoviraston Museo2015-hankkeen ohjeistuksia ja Porin taidemuseon 2014-2016 vuosien digitointi- ja arkistohankkeissa tuotettuja loppuraportteja, luettelointimalleja ja projektipäiväkirjaa. Tutkimuksessa on käytetty hermenuttista sisällönanalyysia ja vertailua aineistojen analyysissä. Analyysissä on pyritty tarkastelemaan ohjeistuksia ja toisaalta museotason käytännössä tuotettuja luetteloinnin ratkaisumalleja. Pyrkimyksenä on ollut näitä aineistoja vertailemalla löytämään vastaus siihen, miten ohjeistukset ja käytäntö suhteutuvat toisiinsa ja digitointiin. Lopullisena tutkimustuloksena työssä on, että hallinnon ohjeistusten ja museotason käytännön suhteutuminen on näiden tasojen tarpeiden, tavoitteiden ja viitekehysten yhteensovittamista. Ohjeistukset ja käytäntö toimivat eri tasoilla, joilla on erilaiset tavoitteet. Näiden tavoitteiden yhteensovittaminen oli Porin taidemuseon 2014-2016 hankkeiden keskiössä.

Mitkä tekijät edistävät johtajien työhyvinvointia? Kvalitatiivinen tutkimus ylemmän johtotason työhyvinvoinnista

Työhyvinvoinnilla voidaan parantaa työtyytyväisyyttä, motivaatiota, työyhteisön ilmapiiriä ja organisaation oppimista sekä tukea innostuksen ja sitoutumisen syntymistä. Työhyvinvoinnin kautta koettun onnellisuuden vuoksi työhyvinvoinnilla on myönteisiä yhteyksiä työhön ja yleiseen toimintakykyyn. Suurin osa työhyvinvointitutkimuksista käsittelevät työhyvinvointia pääosin hyvin yleisellä tasolla, eikä niissä välttämättä tunnisteta tai keskitytä riittävästi eri työhyvinvointitoimenpiteiden vaikutuksiin tietyissä erityisryhmissä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli avata tapausesimerkkien avulla ylemmän johdon näkemyksiä työhyvinvoinnista sekä kuvata niitä tekijöitä, joita johtajat kokevat olennaisiksi omassa työhyvinvoissaan. Tutkimus tehtiin laadullisena tutkimuksena haastattelemalla johtotehtävissä toimivia tai toimineita henkilöitä. Haastattelut suoritettiin puolistrukturoituina teemahaastatteluina, joiden tarkoitus oli saada syvällisiä näkemyksiä työhyvinvointiin liittyviin teemoihin. Tutkimuksessa haastateltiin viitta eri johtotehtävissä työskentelevää tai työskennellyttä henkilöä. Aineiston analyysi toteutettiin laadullisella tutkimusotteella ja empiiristen aineistojen analyysimetodina toimi Grounded teoria eli aineistolähtöinen teoria. Aineistolähtöisen teorian mallin mukaisesti empiirisestä aineistosta muodostettiin koodauksen avulla kategorioita, jotka kuvastivat esiintymismääränsä ja sisältönsä puolesta johtajien työhyvinvointiin liittyvää aihepiiriä. Aineistosta tehdyn tutkijan tulkinnan avulla muodostettiin teoreettinen viitekehys, jota verrattiin aikaisempien tutkimusten vastaavaan viitekehykseen. Vertailemalla empiirisestä aineistosta esille nousseita löydöksiä aikaisempiin työhyvinvointimalleihin ja muihin tutkimustuloksiin, tässä tutkimuksessa pystyttiin muodostamaan uutta, johtajien työhyvinvointiin liittyvää teoriaa. Aineistosta nousseiden kategorioiden esiintymismäärän ja sisällön sekä tutkijan muodostaman analyysin yhdistelmän avulla päädyttiin seitsemään tekijään, jotka joko edistävät johtajien työhyvinvointia tai merkittävästi vaikuttavat siihen. Nämä tekijät ovat: työtehtävät, vapaa-aika, johtaminen, työilmapiiri, liikunta, asenne ja yksityiselämä. Aikaisempaan tutkimukseen nähden työtehtävät, liikunta, työilmapiiri, yksityiselämä ja asenne saivat selkeätä tukea aikaisemmista tutkimuksista.

Medication competence of nursing students in Finland

Lääkehoidon turvallinen toteuttaminen edellyttää sairaanhoitajalta hyvää lääkehoidon osaamisperustaa. Sairaanhoitajakoulutuksen tehtävänä on mahdollistaa tämän osaamisen kehittyminen. Kansainvälisissä tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu, että lääkehoidon opetuksen laajuudessa, sisällössä ja toteutuksessa on vaihtelevuutta. Aikaisemmissa tutkimuksissa on raportoitu myös puutteita lääkehoidon osaamisessa sekä sairaanhoitajilla että sairaanhoitajaopiskelijoilla. Koulutuksen ja lääkehoidon osaamisen kehittämiseksi lääkehoidon opetuksen ja sairaanhoitajaopiskelijoiden lääkehoidon osaamisen monipuolinen arviointi ja osaamista selittävien tekijöiden tarkastelu on tarpeen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli i) arvioida lääkehoidon opetusta suomalaisessa sairaanhoitajakoulutuksessa, ii) arvioida sairaanhoitajaopiskelijoiden lääkehoidon osaamista sekä iii) tunnistaa sairaanhoitajaopiskelijan lääkehoidon osaamiseen yhteydessä olevat tekijät. Tutkimus toteutettiin kolmessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa kahden integroidun kirjallisuuskatsauksen kautta määriteltiin tutkimuksen kohteena oleva sairaanhoitajan lääkehoidon osaaminen ja aiemmin tunnistetut sairaanhoitajaopiskelijan lääkehoidon osaamiseen yhteydessä olevat tekijät. Toisessa vaiheessa toteutettiin valtakunnallinen lääkehoidon opetukseen liittyvä kysely hoitotyön koulutusohjelmasta vastaaville koulutuspäälliköille (n=22) ja opettajille (n=136). Tutkimuksen kolmannessa vaiheessa opintojensa alku‐ (n=328) ja loppuvaiheessa olevien sairaanhoitajaopiskelijoiden (n=338) lääkehoidon osaaminen arvioitiin ja osaamiseen yhteydessä olevat tekijät tunnistettiin. Aineistojen analyysissä käytettiin pääosin tilastollisia menetelmiä. Tulosten perusteella lääkehoidon opetuksen laajuus vaihteli eri ammattikorkeakouluissa, mutta opetuksen sisältö oli kuitenkin monipuolista. Lisää huomiota tulisi kiinnittää lääkehoidon teoreettiseen perustaan ja itsehoitoon sekä lääkehoidon ohjaukseen liittyviin sisältöalueisiin. Opiskelijoiden lääkehoidon osaamista arvioitiin säännöllisesti kaikissa ammattikorkeakouluissa. Sairaanhoitajaopiskelijan lääkehoidon osaamista arvioitiin tutkimuksessa tietotestillä, lääkelaskentatehtävillä ja lyhyiden potilastapausten ratkaisemisen avulla. Lääkehoidon osaamiseen yhteydessä olevia tekijöitä tarkasteltiin kolmesta näkökulmasta: 1) yksilölliset tekijät, 2) kliiniseen oppimisympäristöön ja 3) ammattikorkeakouluun liittyvät tekijät. Lääkehoidon teoreettista osaamista arvioivassa tietotestissä opiskelijat vastasivat keskimäärin 72 prosenttiin kysymyksistä täysin oikein; lääkelaskuista täysin oikein oli 74 % ja potilastapauksissa 57 % valitsi parhaan mahdollisen toimintatavan. Tulosten perusteella sairaanhoitajaopiskelijan osaamista selittivät eniten yksilölliset tekijät. Lääkehoidon osaamiseen yhteydessä olevien tekijöiden välillä oli eroa opintojen alussa ja lopussa. Opintojen alkuvaiheessa opiskelijan aikaisempi opintomenestys oli yhteydessä lääkehoidon osaamiseen, kun taas opintojen loppuvaiheessa siihen olivat yhteydessä opiskelijan kyky itseohjautuvaan oppimiseen sekä opiskelumotivaatio. Johtopäätöksenä voidaan todeta tutkimuksen tulosten olevan samansuuntaisia kuin aikaisemmissa tutkimuksissa. Lääkehoidon opetuksen laajuus vaihtelee opetussuunnitelmatasolla, mutta täsmällinen arviointi on vaikeaa opetuksen sisältöjen integroimisen takia. Sairaanhoitajaopiskelijoiden lääkehoidon osaaminen oli hieman parempaa kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, mutta osaamisessa on edelleen puutteita. Lääkehoidon opetuksen ja osaamisen kehittäminen edellyttää kansallista ja kansainvälistä tutkimus‐ ja kehittämisyhteistyötä. Tutkimuksen tulokset tukevat lääkehoidon opetuksen sekä osaamisen tutkimusta ja kehittämistä.

Tutkimusaineistot biteiksi ja kiertoon – Digitaalisen kuratoinnin soveltaminen tutkimuksessa

Pro gradu -tutkielma käsittelee digitaalisen kuratoinnin soveltamista tutkimuksessa ja erityisesti historiantutkimuksessa. Digitaalinen kuratointi voidaan ymmärtää digitaalisten aineistojen ylläpidoksi, säilyttämiseksi ja niiden arvon lisäämiseksi uudelleenkäytön kautta. Tutkimuksessa tarkastellaan alan historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta Suomessa ja kansainvälisesti. Keskiössä ovat digitaalisen kuratoinnin elinkaarimallin toiminta ja alan ammattilaisten näkemykset tulevaisuuden haasteista. Tutkielma palvelee historiantutkijoiden lisäksi laajemmin ihmistieteitä digitaalisissa tutkimusympäristöissä. Digitaalisten aineistojen lisääntyessä niiden käyttöön liittyy useita ongelmia. Tutkielmassa analysoidaan Digital Curation Centren (DCC) kehittämää digitaalisen kuratoinnin elinkaarimallia, joka jakautuu seitsemään toimintavaiheeseen. Näiden vaiheiden kautta on tarkoitus varmistaa, että digitaaliset aineistot ovat löydettävissä, luettavissa ja käytettävissä tutkimusta varten nyt ja tulevaisuudessa. Keskeisinä lähteinä on käytetty DCC:n verkkoarkistoa ja tutkija Ross Harveyn julkaisemaa teosta Digital Curation – a how-to-do-it manual (2010). Empiiristä osuutta työssä edustaa digitaalisen kuratoinnin tutkijoiden ja ammattilaisten haastattelut, jotka tehtiin alkuvuodesta 2016. Tutkielman teoreettisessa osuudessa on hyödynnetty hermeneuttista analyysia ja empiirisessä puolessa sovellettu osin tulevaisuuden tutkimuksessa käytettävää delfoi-menetelmää. Keskeinen tutkimustulos on, että digitaalinen kuratointi soveltuu tutkimukseen ja aineistojen käyttöön yleisenä ohjeistuksena. Historiantutkimuksen näkökulmasta elinkarimalli seuraa monissa kohdin tutkimuksen kulkua ja on näin sovellettavissa tieteenalaan helposti. Haastatteluosuudesta nousee esille, että digitaalisten aineistojen kuratointi on vielä monissa maissa alkutekijöissään. Haasteita tulevaisuudessa ovat resurssien kaventuminen ja teknisen osaamisen heikko taso. Digitaalinen kuratointi nähdään myös avainroolissa datatieteen yleistyessä yhteiskunnassa ja tieteellisen tutkimuksen parissa. Näin digitaalisen kuratoinnin tutkimusta voi laajentaa tulevaisuudessa eri analyysimenetelmien hyödyntämiseen eri tieteenalojen näkökulmista.

Matematiikan ja tietotekniikan tehtävien automaattinen tasoarviointi adaptiivisella testauksella

Tämän diplomityön tavoitteena on ollut kehittää adaptiivista testausta hyödyntävä menetelmä, jonka tuottaman datan avulla voidaan havaita ja ennakoida oppimisvaikeuksia perusopetuksen peruskoulun sekä lukion matematiikan ja tietotekniikan opetuksessa. Tietojen analysointi toteutetaan ohjelmallisesti tilastollisia menetelmiä hyödyntäen anonymisoidusta aineistosta. Adaptiivisuutta hyödynnetään tällöin tehtävien asettelun apuvälineenä sekä tehtäviä suoritettavaksi tarjoavana menetelmänä muiden käytössä olevien tehtäväasettelujen ohella. Opiskelijan osaamista selvitetään joko aikaisempien tehtävien perusteella tai opiskelijan ominaisuuksien perusteella arvioidun tyypillisen profiilin mukaisesti. Tehtävien kategorisointi tasoarviointitehtävien ja yleisten tehtävien välillä tehdään osittain automaattisesti, mutta tehtävien lajittelu käytettävissä olevien tehtävien joukkoon vaatii käsityötä. Selvitettävän aineiston tutkimisen avuksi tarvitaan kategorisoivaa aineistonvalintaa, joka voidaan toteuttaa osin ohjelmallisesti mutta johon tarvitaan myös käyttäjän arviointia. Lähtökohtana käytetään primitiivisiä työvälineitä, joiden jatkokehittämisen tarve tulevaisuudessa on välttämätöntä aineistojen muuttuessa ja tutkittavan joukon laajentuessa.

Matematiikan ja tietotekniikan tehtävien automaattinen tasoarviointi adaptiivisella testauksella

Tämän diplomityön tavoitteena on ollut kehittää adaptiivista testausta hyödyntävä menetelmä, jonka tuottaman datan avulla voidaan havaita ja ennakoida oppimisvaikeuksia perusopetuksen peruskoulun sekä lukion matematiikan ja tietotekniikan opetuksessa. Tietojen analysointi toteutetaan ohjelmallisesti tilastollisia menetelmiä hyödyntäen anonymisoidusta aineistosta. Adaptiivisuutta hyödynnetään tällöin tehtävien asettelun apuvälineenä sekä tehtäviä suoritettavaksi tarjoavana menetelmänä muiden käytössä olevien tehtäväasettelujen ohella. Opiskelijan osaamista selvitetään joko aikaisempien tehtävien perusteella tai opiskelijan ominaisuuksien perusteella arvioidun tyypillisen profiilin mukaisesti. Tehtävien kategorisointi tasoarviointitehtävien ja yleisten tehtävien välillä tehdään osittain automaattisesti, mutta tehtävien lajittelu käytettävissä olevien tehtävien joukkoon vaatii käsityötä. Selvitettävän aineiston tutkimisen avuksi tarvitaan kategorisoivaa aineistonvalintaa, joka voidaan toteuttaa osin ohjelmallisesti mutta johon tarvitaan myös käyttäjän arviointia. Lähtökohtana käytetään primitiivisiä työvälineitä, joiden jatkokehittämisen tarve tulevaisuudessa on välttämätöntä aineistojen muuttuessa ja tutkittavan joukon laajentuessa.

Kuntalaisten osallistaminen ja karttapohjaisen kyselypalvelun käytettävyys

Tämä tutkimus selvittää, miten vuorovaikutteinen karttakäyttöliittymä (PPGIS) soveltuu aineistonkeräysmenetelmäksi kuntien maankäytön suunnittelussa, millaiseksi käyttöliittymän käyttäjät kokevat sovelluksen käytön ja miten sen käytettävyyttä voidaan kehittää. Tutkimusongelmaa lähestytään kansalaisosallistumisen ja osallistavan suunnittelun sekä käyttöliittymien käytettävyysarviointien näkökulmista. Tutkimuksen taustalla on julkisessa hallinnossa käynnissä oleva suunnitteluparadigman muutos, kun suunnittelussa panostetaan yhä enemmän paikallisten äänen kuuluvaksi tekemiseen. Teorian pohjalta luodaan arviointikehikko, jolla vuorovaikutteista karttakäyttöliittymää ja sen käytettävyyttä arvioidaan sekä itse karttakäyttöliittymän näkökulmasta että suunnittelijan näkökulmasta. Suunnittelijan näkökulmassa huomioon otetaan prosesseihin mukaan saatavat kuntalaiset, jotka osallistumalla kertovat omat näkökulmansa elinympäristöstään. Suunnittelijan näkökulmaa edustaa myös prosesseissa kerätyn tiedon laatu. Mitä tarkempaa kerätty tieto on luonteeltaan, sitä helpompi sitä on jatkojalostaa itse suunnittelutyöhön käytettäväksi. Käyttöliittymää arvioidaan yleisten karttasovellusten suunnitteluohjeiden perusteella siten, että suunnitteluohjeiden aiheet on sisällytetty teemoihin, jotka koskevat karttakäyttöliittymän sisältöä, yleistä käytettävyyttä sekä kartalla navigointia ja järjestelmän hallintaa. Tutkimuksessa annetut kehitysehdotukset karttakäyttöliittymän käytettävyyden parantamiseksi koskevat esimerkiksi karttasovelluksen kartan optimointia, työkalujen ja kartta-aineistojen lisäämistä sekä ohjeiden täydentämistä. Osallistavassa suunnittelussa pyritään tukemaan kuntalaisten osallisuutta ja vuorovaikutteinen karttakäyttöliittymä on keino tavoitteen saavuttamiseksi. Sen vuoksi on tärkeää, että karttakäyttöliittymien käytettävyyttä arvioidaan ja parannetaan. Vuorovaikutteinen karttakäyttöliittymä on kustannustehokas tiedonkeräysmuoto, joka tarjoaa uuden kanavan tuottaa paikallista tietoa suunnittelun tueksi. Uutena menetelmänä se vaatii kuitenkin aikaa, jotta kuntalaiset oppivat käyttöliittymän sujuvan käytön ja kerätty tieto käytetään aidosti hyödyksi suunnittelussa. Se, miten suunnittelija käyttää tietoa, jota hän on kuntalaisilta kerännyt, voi vaikuttaa tulevaisuuteen ja kuntalaisten halukkuuteen osallistua suunnitteluun

Sähkötoimisten käsiproteesien nykyteknologian taso

Työssä selvitettiin sähkötoimisten käsiproteesien nykyteknologian taso. Selvitettäviä asioita olivat keskushermoston ja proteesin välisen hermokytkennän toteutustapa, sähkötoimisten käsiproteesien keskeiset tekniset ominaisuudet sekä käsiproteesin mekaaniset toteutustavat. Tutkimus suoritettiin kirjallisuustutkimuksena. Työhön valittiin esimerkkejä kaupallisesti saatavilla olevista käsiproteeseista jotka löytyivät internetistä hakemalla kaikkein edisty-neintä käsiproteesia. Työstä rajattiin pois proteesin suora kytkeminen keskushermostoon. Liikeinformaation välitys aivoilta proteesille onnistuu mittaamalla lihassähkökäyrä erilaisilla ihon ja lihasten päälle, ihon alle lihaksien yhteyteen tai suoraan hermojen yhteyteen asete-tuilla elektrodeilla. Lihassähkökäyrän mittaamisessa ihon pinnalta on ongelmana sähkömag-neettinen säteily, hiki, joka muuttaa ihon impedanssia ja elektrodien meneminen pois paikal-taan. Ihon alle asetettavat elektrodit kapseloituvat, mikä heikentää niiden toimintaa ja nii-den ihon läpi kulkevat johdot voivat altistaa kohdan infektioille tai takertua johonkin. Her-moihin suorassa kosketuksissa olevat elektrodit aiheuttavat lisäksi hermopinteen. Kohden-netulla uudelleenhermotuksella voidaan hermosyyt johtaa lihaksiin, jolloin lihaksista saa-daan biologiset vahvistimet lihassähkökäyrää varten tai korvaavalle ihoalueelle, johon koh-distuva kosketus tuottaa tuntemuksen käteen kohdistuvasta kosketuksesta. Käden menet-tämisen myötä menetettävät hermo-ohjaustiedot voivat osittain korvautua aivojen mukau-tuvuuden ansiosta, mikä mahdollistaa tekokäden käyttämisen oppimisen samalla tavoin kuin polkupyörällä ajon. Hermotakaisinkytkentä mahdollistaa proteesin paremman hallin-nan. On mahdollista valmistaa keinoihoa johon kohdistuva paine saa aikaan muutoksen sen sähköisissä ominaisuuksissa, mitä voidaan sitten käyttää varsinaisen hermoärsytyksen luo-van laitteen, kuten tynkää ärsyttävän täryttimen, ohjaamisessa. On mahdollista valmistaa keinolihaksia joiden avulla nivelten liike voidaan toteuttaa luonnollisen kaltaisilla rakenteilla ja jotka ovat jopa kymmeniä kertoja voimakkaampia kuin aidot lihakset. Nykyteknologian avulla on mahdollista rakentaa käsiproteesi joka liikeradoiltaan, voimal-taan ja hermotakaisinkytkennän osalta vastaa lähes täydellisesti aitoa ihmiskättä. Haasteena on vielä kokeiluasteella oleva teknologian taso sekä korkea hinta.

Eletty, suojeltu ja museoitu. Makkarakosken sahan jaettu maisema

Tutkimukseni aiheena on ainutlaatuisen vesisahan jaettu maisema. Tutkin fyysistä maisemaa kronologisena jatkumona, miten mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaavat yksittäisessä teollisessa maisemassa. Tutkimukseni tapauksena on vuonna 1875 rakennettu Makkarakosken vesisaha ja sitä ympäröivä maisema. Sahan maisemaa lähestyn säilymisen ja säilyttämisen näkökulmasta sitoen eletyn, suojellun ja museoidun maiseman osaksi Makkarakosken vesisahan maisemaa. Eletty maisema on edustanut aikanaan tuotantomaisemaa, työtä ja arkea. Suojeltu maisema sisältää tutkimuksessani aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön, joka halutaan suojella ja säilyttää tuleville sukupolvelle. Museoitu maisema puolestaan edustaa museoinstituutiota, jonka avulla on mahdollista jäsentää mennyttä ja nykyisyyttä. Lähestyn tutkimukseni maisemaa myös eri ajanjaksoilla maisemaa muokanneiden tarpeiden kautta. Makkarakosken sahan maisema on rakennettu materiaalisia tarpeita varten. Tuotannon loputtua, saharakennuksen haluttiin säilyttää jälkenä menneisyydestä, johon muistamisen tarpeet kiinnittyvät. Museoitu saharakennus ja maisema ovat saaneet puolestaan uuden tehtävän tiedon välittäjänä. Tapaustutkimuksen lähtökohtana on kerätä mahdollisimman monipuolinen aineisto. Tyypillistä on useiden menetelmien ja aineistojen käyttö. Maiseman muutosta tutkiessani tutkimusaineistoni koostuu kuva-aineistoista, kirjallisista ja suullisista lähteistä sekä omista havainnoistani. Tutkimusaineistoni olen pääosin kerännyt vuosina 2013‒2014 A. Ahlström Kiinteistöt Oy:n sahamuseo -projektin yhteydessä kokoamastani materiaalista. Tutkimukseni metodisena lähtökohtana käsittelen aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön menneisyyden jälkiä osana kulttuuriperintöprosessia. Kulttuuriperintöprosessiksi kutsutaan tapahtumaketjua, jossa menneisyyden jälki valitaan, tunnistetaan ja tuotetaan säilyttämisen ar-voiseksi todisteeksi. Makkarakosken sahan maisema on todiste, joka kertoo muutoksesta, muuttuneista arvoista ja ajatusmaailmoista. Kulttuuriperintö luodaan uudelleen identiteettityöprosessissa. Kulttuuriperintöyhteisö, joka tässä tutkimuksessa koostuu Ahlströmin suvusta, Ahlström-yhtiöstä, paikallisesta yhteisöstä ja kulttuuriperintöviranomaisista, käyttää identiteettityöprosessissa erilaisia historioita liittämällä kulttuuriperintöarvon menneisyyden jälkiin. Makkarakosken sahan jaettu maisema on jatkumo, jossa yhdistyy menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ja jonka kulttuuriperintöyhteisön jäsenet jakavat ja esittävät ulospäin omana historianaan.

Yhteistä turvallisuutta rakentaen : poliisi- ja upseeriprofessioiden yhteiskehittelyn mahdollisuuksista

Poliisin rakenneuudistus Pora III ja Puolustusvoimauudistus 2011–2015 ovat olleet viime vuosien esimerkkejä julkisen sektorin työn tehostamisen vaatimuksista. Sekä Puolustusvoimilla että poliisilla, kahdella turvallisuusalan viranomaistaholla, on lakisääteiset tehtävänsä, jotka tulee työn tehostamisen vaatimuksista huolimatta suorittaa. Turvallisuusala yksityistyy vauhdilla, ja keskustelua käydään siitä, mitä tehtäviä viranomainen hoitaa itse, mitä annetaan kaupallisen toimijan tai järjestöjen hoidettavaksi ja mistä kansalainen vastaa itse jatkossa. Resurssi- ja tehostamisvaatimuksia mietittäessä nousee esille upseereiden kohdalla koko maan puolustus ja turvaaminen. Kyetäänkö tämän tehtävän täyttämiseen mahdollisessa sotatilanteessa enää nykyisellä tai mahdollisesti vähenevällä resursoinnilla? Poliisitoimen osalta vasteajat eri puolilla Suomea puhuttavat, samoin se, miten tehtäviä priorisoidaan hoidettavaksi. Saavatko kansalaiset enää perusoikeuksiinsa kuuluvaa arjen turvallisuutta, jonka vielä tänä päivänä katsotaan kuuluvan valtion perustehtäviin? Viranomaisten pitäisi tutkimukseen valittujen aineistojen sekä lakien perusteella hoitaa tehtävänsä laadukkaasti ja tasa-arvoisesti kaikkialla Suomessa. Nykyiset sisäistä ja ulkoista turvallisuutta käsittelevät asiakirjat, esimerkiksi strategiat, puhuvat laajasta turvallisuuskäsityksestä, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden rajojen hämärtymisestä globalisoitumisen seurauksena ja lisääntyvästä poikkihallinnollisesta yhteistyöstä toimintaa ohjaavana ajattelumallina. Viranomaisyhteisyötä tulisi lisätä osana normaalia toimintaa, samoin yhteistyötä järjestöjen, elinkeinoelämän ja jokaisen kansalaisen kanssa. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteossa (2013) peräänkuulutetaan uusia, innovatiivisia tapoja hoitaa sekä valtion että kuntien tehtäviä. Yhteisen toiminnan kohteen eli laajan turvallisuuskäsityksen viitekehyksessä on mahdollisuus pohtia uudenlaista turvallisuusalan viranomaisyhteistyötä, eli etsiä perusteluja upseeri- ja poliisiprofession syvemmälle yhteistyölle – yhteiskehittelylle. Tutkimukseni tavoitteena on herätellä keskustelua siitä, onko yhteisen toiminnan kohteen löytymiselle edellytyksiä. Nähtävissä on, että valtiolle kuuluvia toimintoja tehostetaan jatkossakin. Yksi järkevä tapa tehostamisessa on löytää töiden rajapintoja ja yhdistää resurssit näiden osalta. Jotta toiminta olisi tehokasta, sen pitää olla osa jokapäiväistä toimintaa eikä perustua vain muutamiin yhteistoimintaharjoituksiin tai jo tapahtuneiden poikkeustilanteiden hoitoon. Suurin osa kriisiajan toiminnasta perustuu normaaliolojen toimintaan, jolloin sen lähtökohdat voisivat olla yhteisessä työssä ja alkaa jo koulutuksesta, mikä nostetaan tässä työssä yhtenä mahdollisuutena esille. Koulutuksellinen yhteistyö ja liikkuvuus ovat eurooppalaisen tutkintojen viitekehyksen perusteella mahdollista myös kahden eri hallinnonalan koulutuksessa. Tällaista koulutuksen tehostamista haetaan tällä hetkellä muualla yhteiskunnassa. Mutta halutaanko omasta toiminnasta ja tehtävistä luopua edes osittain ja tehdä yhteistyötä mahdollisesti oman työn hallinnan, vallan tai resurssien menettämisen pelossa? Vai onko kyse vain siitä, että yhteistyön syventämiselle ei ole nähty kovinkaan suurta tarvetta tai hyötyä eikä yhteistyö näytä tuovan mitään uutta ammattikuntien osaamiseen? Tutkimuksen aineisto koostuu valtionhallinnon aineistoista, kuten strategioista, mietinnöistä ja raporteista niin sisäisen kuin ulkoisen turvallisuuden alalta. Aineistona käytetään myös upseeri- (n=71) ja poliisipäällystöopiskelijoille (n=65) suunnattua kyselyä ja kirjoitelmaa tulevaisuuden turvallisuusasiantuntijuudesta vuonna 2030. Lisäksi opiskelijavastauksista tehtyä analyysia syvennetään molempien korkeakoulujen (Maanpuolustuskorkeakoulu ja Poliisiammattikorkeakoulu) rehtoreiden sekä molempien hallinnonalojen (puolustusministeriö sekä sisäministeriö) kansliapäälliköiden haastatteluilla. Aineistojen avulla pyritään herättelemään ajatuksia siitä, voisiko yhteisiä töitä löytyä yhteistyön pohjaksi. Tarkoituksena on perustella, miksi yhteistyötä kannattaa tehdä ja ikään kuin vastata etukäteen vastaväitteisiin, miksi sitä ei voitaisi tehdä. Strategioiden yhteistyön tahtotilaa verrataan muihin strategioiden toimenpide ehdotuksiin ja sitä kautta vielä kyselyaineistoon. Opiskelijakyselyllä haetaan näkemyksiä tulevaisuuden turvallisuusasiantuntijuudesta ja mahdollisesta yhteistyöstä sekä sen painopisteistä. Muilla asiantuntijahaastatteluilla haetaan korkeakoulujen sekä ministeriön tason näkemyksiä opiskelijoiden mielipiteisiin. Opiskelijakyselyn avulla on haluttu selvittää sitä, mitä jo työelämässä olleet mutta vaihteeksi opiskelevat sotatieteiden maisteriopiskelijat Maanpuolustuskorkeakoulussa ja poliisin päällystötutkinnon opiskelijat Poliisiammattikorkeakoulussa ajattelevat turvallisuusalan ja -asiantuntijuuden muutoksesta. Minkälaisena he näkevät oman tulevan työnsä ja yhteistyökentän muiden viranomaisten kanssa? Selvää opiskelijavastausten mukaan on se, että turvallisuus halutaan pitää jatkossakin viranomaisen vastuulla ja välttää viimeiseen asti yksityisen sektorin liiallista vastuuta enempää kuin on pakko. Yhteistyötä halutaan edelleen lisätä, ja erityisesti tämä koskee viranomaisten välistä yhteistyötä. Tutkimus on tietoisesti rajattu koskemaan kahta turvallisuusalan viranomaistoimijaa, ammattikorkeakoulutuksen käyneitä poliiseja ja Puolustusvoimien Maanpuolustuskorkeakoulussa opiskelevia upseereita, joiden tehtävistä ja koulutuksesta on löydettävissä yhteisiä rajapintoja ja yhteistyön alueita. Kiinnostus syventyä valittuun kahteen ammattialaan johtuu myös siitä, että usein esimerkiksi sisäasianhallinnon strategioissa Puolustusvoimat jätetään ulkopuolelle varsinkin normaaliolojen yhteistyötä tarkasteltaessa tai vain yksittäisen maininnan asteelle. Sama huomio on havaittavissa puolustushallinnon strategioista. Tämä nousee esille erityisesti alueellista yhteistyötä tai viranomaisyhteistyötä pohdittaessa. Silti sekä sisäministeriön että puolustusministeriön hallinnonalan strategiat ym. perustuvat laajaan turvallisuuskäsitykseen, ja usein eri ammattikuntia analysoitaessa puhutaan tehtävistä, joita tekevät useat ammattikunnat ja professiot. Puhutaan niin sanotuista harmaista alueista. Ministeriöiden tahtotilassa ja toiminnassa on tutkimukseni mukaan nähtävissä ristiriita. Koulutuksen osalta yhteistyön lisääminen on mahdollista etenkin nyt, kun Poliisiammattikorkeakoulussa peruskoulutus on muuttunut ammattikorkeakoulutasoiseksi ja näin tämän ammattikunnan professioasema koulutuksen näkökulmasta on vahvistunut entisestään. Käsittelenkin tutkimuksessani kahta professiota professiotutkimuksen perinteisiä kriteereitä käyttäen, eli rinnastaessani näitä kahta ammattia. Rinnastettavuus koulujen kesken on tullut mahdolliseksi sekä tutkintojen että osaamisen tarkastelun näkökulmasta. Tämän myötä myös molempia korkeakouluja hyödyttävää yhteistyötä olisi mahdollista miettiä osana muutakin hallinnon tehostamista ja rauhan ajan viranomaistoimintaa.

Turkulaisten kuudesluokkalaisten suomenkielisten ja S2-oppijoiden lounaismurteiden piirteet puheessa ja kirjoituksessa

Tutkin 21 turkulaisen S2-oppijan lounaismurteisia piirteitä puhutussa ja kirjoitetussa kielessä. Vertaan heitä 20:een suomea äidinkielenä puhuvaan informanttiin. Erityisenä kiinnostuksen kohteena tutkimuksessani ovat toisen kielen oppijoiden alueellisen variaation piirteet. Olen kerännyt aineiston kahdesta Turun alakoulusta kolmelta eri luokalta. Tutkimusmenetelmänä hyödynnän ensisijaisesti laadullista tutkimusta, mutta taustalla on myös määrällistä tutkimusta. Tutkimuksessani tarkastelen, millaisia Turun murteen ominaispiirteitä (Rapola 1969; Grönholm 1988) informantit käyttävät puheessaan ja kirjoituksessaan ja millaisia eroja tai yhtäläisyyksiä aineistojen välillä on. Lisäksi tarkastelen S2-informanttien kaksikielisyyttä Li Wein (2000: 6‒7) kaksikielisyyden määritelmien avulla. Aineistoni koostuu suullisesta ja kirjallisesta aineistosta. Aineistonkeruutehtäviin sisältyi kerrontatehtävä imperfektissä neljästä kuvasta sekä vapaamuotoinen kerronta menneestä tapahtumasta. Tutkimukseni yleisimmät imperfektiesiintymät ovat molemmilla informanttiryhmillä verbeissä katsoa, leikkiä, nukkua, istua, imuroida ja ruokkia kuvallisten aineistonkeruutehtävien vaikutuksesta. Eri informanttiryhmät käyttävät toisiinsa nähden lounaismurteiden si-imperfektiä puhutussa kielessä lähes saman verran. Suurin ero informanttiryhmien välillä onkin nimenomaan kirjallisen aineiston imperfektiesiintymissä, sillä S2-oppijat käyttävät kirjoituksessaan huomattavasti enemmän lounaismurteiden si-imperfektiä kuin S1-oppijat: S2-oppijoiden kirjallisessa aineistossa on yhteensä 33 lounaismurteiden si-imperfektiesiintymää, kun taas S1-oppijoiden aineistossa niitä on kaiken kaikkiaan vain 6. Eri ryhmien kirjallisessa aineistossa on kuitenkin selvä yhteneväisyys: lounaismurteiden si-imperfektiä käytetään eniten leikkiä-verbistä, mikä mielestäni viittaa S2-oppijoiden kohdalla Wein (2000: 6‒7) määrittelemään luontaiseen ja varhaiseen kaksikielisyyteen. Alueellisen variaation analyysini perusteella olen jakanut molemmat informanttiryhmät seuraavasti eri ryhmiin: suomenkieliset informantit yleiskielisiin (35 %) ja yleiskielen lisäksi lounaismurteiden piirteitä käyttäviin (65 %) sekä vastaavasti S2-informantit yleiskielisiin (24 %) ja yleiskielen lisäksi lounaismurteiden piirteitä käyttäviin (76 %). Vertikaalista kaksikielisyyttä (Wei 2000: 7) edustaa vain kaksi S2-oppijaa, sillä he käyttävät murrepiirteitä ainoastaan puheessaan. Tutkimukseni antaa viitteitä siitä, että turkulaisten kuudesluokkalaisten suomenkielisten ja S2-oppijoiden lounaismurteiden si-imperfekti kuuluu elävään puhekielisyyteen.