Kauppa, verkosto ja kaapparisota : Turkulaisen kirkonmiehen Paavali Scheelin ja Danzigin porvarin Hans Chonnertin kauppayhteydet 1509–1516

Työ on tapaustutkimus turkulaisen arkkidiakonin ja tuomiorovastin Paavali Scheelin ja Danzigin porvarin Hans Chonnertin sekä tämän pojan Hans Chonnert nuoremman kaupankäynnistä ja kaupan organisaatiosta. Työn pääasiallisena lähdeaineistona on käytetty Paavali Scheelin kirjekokoelmaa vuosilta 1509–1516. Suomen keskiajan lähteiden joukossa ainutlaatuinen kirjekokoelma mahdollistaa henkilötasolle ulottuvan tarkastelun sekä kaupassa ja henkilöverkostossa ilmenevien muutosten seuraamisen. Kirjekokoelman ohella on käytetty laajasti muita Itämeren piirin editoituja aikalaislähteitä. Aineiston lähiluvulla on hahmoteltu Scheelin ja Chonnertin kauppaverkosto: kaupan kannalta keskeiset henkilösuhteet ja henkilösuhteiden merkitys kaupassa. Verkoston kannalta olennaista on henkilöiden erilaisten roolien erottelu sekä kauppiaan, laivurin, lähetin ja velallisen roolien merkitys kauppaverkostossa. Scheelin ja Chonnertin kauppakontaktit osuvat osittain samalle ajalle Itämerellä 1500-luvun alussa käytyjen sotien kanssa. Tanskan ja Ruotsin unionikiistat sekä Tanskan ja Lyypekin (hansan) väliset kauppakiistat johtivat 1500-luvun alussa monivuotisiin sotiin, joiden yhteisenä piirteenä oli kaapparitoiminta vastustajan rannikoilla ja Itämeren keskeisillä kauppareiteillä. Itämeren kaapparisota muodostaa Scheelin ja Chonnertin kauppaverkoston kontekstin vuosina 1509–1512. Kaapparisodan loppuminen vuonna 1512 mahdollistaa Scheelin ja Chonnertin kauppaverkoston sodan- ja rauhanajan organisaation ja toiminnan vertailun. Scheelin ja Chonnertin kauppaverkoston ytimen muodosti pieni kauppiaiden ydinjoukko, johon kuului Turussa sekä kirkonmiehiä että porvareita. Ydinjoukon toiminta perustui luottamukseen, luottoihin, henkilökohtaisiin ystävyyssuhteisiin ja tiiviiseen informaation vaihtoon kirjeitse tai lähettien välityksellä. Vaikka purjehdus oli kaupankäynnin elinehto, laivureiden rooli kauppaverkostossa oli toissijainen. Sodan loppuminen Itämerellä johti laivureiden täydelliseen vaihtumiseen vuosien 1512–1513 aikana. Kauppaverkoston ydinryhmä sen sijaan säilyi samana, ja sen yhteistoiminta tiivistyi. Laajemmassa kontekstissa tapaustutkimus johtaa kolmeen päätelmään: 1) Paavali Scheelin omissa nimissään käymä kauppa oli normaali osa Turun tuomiokapitulin toimintaa; 2) turkulaiset kirkonmiehet ja porvarit tekivät kaupan saralla pitkälle menevää yhteistyötä, ja heidän kauppaverkostonsa olivat kytköksissä toisiinsa; 3) tanskalaisten monivuotinen kaapparitoiminta ei estänyt kaupankäyntiä Turun ja Danzigin välillä.

Minästä toiseen : Lacanilaisen subjektin syntymä Anaïs Ninin House of Incestissä ja Hélène Cixous'n Dedans'issa

The study approaches two modern novels using the conceptual frame of Lacanian psychoanalysis, especially the Lacanian notion of subject. The novels can be described as subversive “Bildungsromans” (development novels) highly influenced by psychoanalytic thought. Anaïs Nin’s (1903—1977) “poetic novel” House of Incest (1936) is a story of sexual and artistic awakening while Hélène Cixous’s (b. 1937) first novel Dedans (1969) depicts the growth of a little girl whose father dies. Both are first novels and first person narratives. Concentrating in the narrator’s internal life the novels writings break with the realistic conventions of narrative, bringing forth the themes of anguish, alienation from the world and escape into the prison like realm of the self. The study follows roughly the Lacanian process of becoming a subject. Each chapter opens up with a quick introduction to the Lacanian concepts used in the following part that analyses the novels. The study can thus also be used as a brief introduction to Lacanian theory in finnish. The psychoanalytic narrative/story of the birth of the subject and the novels stories can be seen as mirroring each other. The method of the study is thus based on a dialogue between the theoretical concepts and the analyses. Novels are being approached as texts that break with the Cartesian notion of an autonomous subject making room for a dialectics of self and other, for a movement in which the “I” builds an identity mirroring itself with others. While both of the novels recount the birth of a character called I, they also have a first person narrator apart from the character “I”. Having constituted the self’s identity, the narrator finds from inside of the self also an other or “you” – this discovery is the final clue to the coffin of the autonomous self. From the Lacanian perspective man’s great Other is the order of language, Symbolic, which constitutes the individual, the speaking subject. Using this perspective the novels are interpreted as describing the process of becoming a subject of the Symbolic; subjected to Symbolic order. This “birth process” happens in particular in the Imaginary register, where the self’s identity is built. In the Imaginary or Mirror phase the “I” mirrors himself with different others (e.g. with his mirror image and the family members, the surrounding others) learning to see his body and his selfhood both as familiar and strange, other. In the Imaginary phase the novels’ characters are also trying to deal with the opposite realm of the Symcolic, the Real. The Lacanian Real is not the reality “before words” but a reality left over from the Symbolic, aside of it but constituted by the Symbolic, to be deducted only from within it. In the novels the Real is experienced as a womblike state where the self is immersed in the other’s body. The process of coming a subject of the Symbolic is depicted also as a process of renouncing the “dream of the womb”, which, if realized, could only mean the non-existence of the subject, i.e. death. The study concentrates on analysing the novels’ writing, where meanings are constantly changing: “I” becomes you, the father becomes a mother, inside becomes outside. This technique enables also the deconstruction of certain opposing notions in the novels. The Lacanian point of view exposes language as a constantly moving universe where the subject has no more stability than the momentary meanings language creates. The self’s identity depicted in the novels is a Lacanian fixed identity, whose growth is necessary but opposes the flux imminent to the Symbolic. The anguish experienced in the novels, in the “house of incest” or “inside”, is due to clinging on the unchanging “I”. However, the writing of the novels shows how the meaning of the “I” changes constantly and the fixity thus becomes movement. This way House of Incest and Dedans, despite their pessimistic stories, manage to create an image of a new, moving subject.

Ajan sisäkkäiset tilat. Arkkitehtuuri, valokuva ja menneisyyden esittäminen W. G. Sebaldin romaanissa Austerlitz

In her thesis, Kaisa Kaakinen analyzes how the German emigrant author W. G. Sebald (1944-2001) uses architecture and photography in his last novel "Austerlitz" to represent time, history and remembering. Sebald describes time in spatial terms: it is like a building, the rooms and chambers of which are connected to each other. The poetics of spatial time manifests itself on multiple levels of the text. Kaakinen traces it in architectural representations, photographic images, intertextuality, as well as in the form of the text, using the concept of spatial form by Joseph Frank. Architectural and photographic representations serve as meeting points for different aspects and angles of the novel and illustrate the idea of a layered present that has multiple connections to the past. The novel tells a story of Jacques Austerlitz, who as a small child was sent from Prague to Britain in one of the so-called Kindertransports that saved children from Central Europe occupied by the National Socialists. Only gradually he remembers his Jewish parents, who have most likely perished in Nazi concentration camps. The novel brings the problematic of writing about another person's past to the fore by the fact that Austerlitz's story is told by an anonymous narrator, Austerlitz's interlocutor, who listens to and writes down Austerlitz's story. Kaakinen devotes the final part of her thesis to study the demands of representing a historical trauma, drawing on authors such as Dominick LaCapra and Michael Rothberg. Through the analysis of architectural and photographic representations in the novel, she demonstrates how Austerlitz highlights the sense of singularity and inaccessibility of memories of an individual, while also stressing the necessity - and therefore a certain kind of possibility - of passing these memories to another person. The coexistence of traumatic narrowness and of the infinity of history is reflected in ambivalent buildings. Some buildings in the novel resemble reversible figures: they can be perceived simultaneously as ruins and as construction sites. Buildings are also shown to be able to both cover and preserve memories - an idea that also is repeated in the use of photography, which tends to both replace memories and cause an experience of the presence of an absent thing. Commenting and critisizing some recent studies on Sebald, the author develops a reading which stresses the ambivalence inherent in Sebald's view on history and historiography. Austerlitz shows the need to recognize the inevitable absence of the past as well as the distance from the experiences of others. Equally important, however, is the refusal to give up narrating the past: Sebald's novel stresses the necessity to preserve the sites of the past, which carry silent traces of vanished life. The poetics of Austerlitz reflects the paradox of the simultaneous impossibility and indispensability of writing history.

Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi : näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta

Tutkielma käsittelee vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suhteutumista yhteiskunnan modernisaatioprosessiin nälkävuosista 2000-luvulle. Aihepiiriä tarkastellaan lähinnä Etelä-pohjanmaan itäosissa Järviseudulla sijaitsevan Alajärven kunnan alueesta käsin. Alajärven puitteissa käsitellään myös lestadiolaisuuden laajempaa kontekstia sekä sen suhteutumista Suomen historiaan ja yhteiskunnan rakenteisiin ja niiden muutoksiin. Yksilön, joukkoliikkeen ja yhteiskunnan suhteita ja merkityksiä avataan tutkielmassa psykohistoriallisten teorioiden kautta. Historiallista muutosta jäsennetään puolestaan modernisaation määrittelyillä. Tutkielman lähdemateriaali perustuu arkistoaineistoon, jossa keskeisessä osassa ovat Alajärven seurakunnan arkisto, sekä Alajärven rauhanyhdistyksen arkisto. Myös herätysliikkeen lehtiä ja muistitietoa käytetään lähdemateriaalina. Lestadiolaisuus saapui Alajärvelle suurten nälkävuosien jälkeen 1870-luvulla. Liikkeen saapumisvaihe voidaan käsittää osana laajempaa yhteiskunnallista muutosta, jossa yksilön kasvava vastuu esimerkiksi rahatalouden muodossa muutti yksilön asemaa ja minuuden rakentumisen ehtoja. Herätysliikkeen ensimmäiset saarnamiehet näyttäytyvät lähteissä murrosprosessin eläjiksi. Lestadiolaisten saarnamiesten nimiä löytyy varsin paljon esimerkiksi kirkkokurinalaisten luettelosta, erilaisista siveellisyysrikkomuksista syytettynä. Lestadiolaisuuden leviäminen liittyy läheisesti myös siirtolaisuuteen. Lestadiolaisuuteen liittyy varhaisvaiheista lähtien niin sanotut liikutukset, jotka voidaan tulkita minäintegraation katoamiseksi ja tiedostamattomien hahmojen nousemiseksi hallitsemaan käyttäytymistä uskonnollisen, olemassaolon ahdistusta symboloivan, puheen seurauksena. Uuden vuosisadan alkupuoliskolla lestadiolaisuus loi asemansa seudun suurimpana hengellisenä liikkeenä ja ylipäätään suurimpana joukkoliikkeenä. Joukkoliikkeellä oli minuuden ja maailman suhteita jäsentävä rooli, ja siihen sulautuminen koettiin usein paluuna turvallisen seurakuntaäidin helmaan. Metaforat voidaan tulkita psykohistoriallisesti paluuna varhaislapsuuden menetettyyn tai saavuttamattomaan asetelmaan. Vanhoillislestadiolaisuus paalutti vuosisadan alkupuoliskolla arvomaailmansa voimakkaasti valkoisen Suomen arvomaailmaan ja ihanteisiin. Toisen maailmansodan jälkeinen yhteiskuntarakenteen nopea muutos maatalousvaltaisesta kunnasta palvelu- ja teollisuusvetoiseksi yhteiskunnaksi, sekä yleinen muuttoliike maalta kohti suurempia keskuksia aiheuttivat suomalaisessa yhteiskunnassa laajan kulttuuri- arvo ja elämäntapamurroksen. Tämä murros näkyy vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä kriisitilana, jonka alkusysäys oli liikkeen sivistysporvariston erkaantuminen herätysliikkeestä etenkin suuremmissa kaupungeissa 1960-luvun alussa. Alajärvellä varsinaista hajaantumista ei tapahtunut, mutta yhteiskunnan muuttuminen heijastui voimakkaasti vanhoillislestadiolaiseen kulttuuriin ja vanhoillislestadiolaisuus kääntyi voimakkaasti sisäänpäin modernisaation elementtien levitessä laajemmin liikkeen agraarisille ydinalueille 1960- ja 1970-luvuilla. Tästä kumpuaa liikkeessä voimakas kuohunta, jossa uskonnollinen todellisuus ja pahuuden lohkominen "maailmaan" nousevat keskeiseen asemaan. Henkilöitä, jotka eivät jakaneet ryhmän yhteisiä ihanteita ja kokemuksia pyrittiin saamaan kuriin niin sanotuissa hoitokokouksissa. Yksimielisyys ja "yhteinen rakkaus" suhteessa kollektiiviin on keskeinen piirre vanhoillislestadiolaisen liikkeen itsemäärittelyissä 1970-luvulla. Alajärven suurimman hengellisen liikkeen jäsenmäärä kääntyy laskuun 2000-luvun alussa. Kasvun pysähtyminen selittyy pitkälti yleisellä muuttoliikkeellä jonka myötä vanhoillislestadiolaisuuden painopiste on siirtynyt kohti Etelä-Suomea ja suurien kaupunkien ympäristöön. Postmoderni kulttuuri on asettanut vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen uudenlaiseen asemaan. Yksilön vapauden ja individualismin korostuksissa traditionaalinen liikkeen sisällä on heränneet kysymykset etenkin yhteisön roolista yksilön suhteellisen toimintavapauden määrittelijänä. Vanhoillislestadiolainen joukkoliike kantaa vielä 2000-luvullakin merkityssisältöjä, joissa yksilö ikään kuin uhrautuu yhteisön hyväksi ja kannattelee kollektiivisia rakenteita.

Uskon yhdistämät : Englantilaisten puritaanien uskonnollinen yhteisö ennen sisällissotaa

Yhteisö, jonka englantilaiset puritaanit muodostivat, on kiinnostanut monia tutkijoita, mutta yleensä vain jonkin toisen tutkimuskysymyksen ohessa. Tässä tutkielmassa pyritään luomaan yleiskuva siihen, mitä puritaanit yhteisöstään sanoivat tai ajattelivat ennen 1640-lukua ja sen mullistuksia. Keskeisiä kysymyksiä ovat, olivatko rajat muihin selvät, mitä puritaaniyhteisö antoi jäsenilleen ja mikä oli uskonveljeyden asema muihin sosiaalisiin suhteisiin nähden. Lähteinä on käytetty pääasiassa opastavaa ja opettavaa kirjallisuutta ja saarnoja sekä päiväkirjoja ja joitakin säilyneitä kirjeitä. Ulkopuolisten silmissä puritaanit olivat korkean moraalin vaatijoita, perinteisten hauskanpidon muotojen lopettajia ja naapurisovun huonontajia. Puritaaneilla oli kuitenkin hyvä tarkoitus toisten asioihin sekaantumisessaan: he olivat rakentamassa raamatullista ja hurskasta yhteiskuntaa ja katsoivat olevansa osallisia siihen syntiin, jota jättivät moittimatta. Vallanpitäjät puolestaan pitivät puritaaneja uhkana vakaudelle. Puritaanit kuitenkin halusivat kunnioittaa maallisia auktoriteetteja ja hierarkioita, mikäli se oli mahdollista pysyen samalla uskollisena Jumalan sanalle. Puritaaniyhteisöä laajennettiin ja pidettiin yllä tukemalla puritaanisia saarnaajia, julkaisemalla puritaanista kirjallisuutta ja pitämällä huoli puolison, lasten ja palvelijoiden uskonnollisesta kasvatuksesta. Puritaanit tuntuvat pitäneen kääntymyskokemuksessa tärkeänä synnintuntoon tuloa, mikä selittää heidän käyttämiään keinoja eli saarnoja, painatteita ja lähimmäisten synneistä huomauttamista. Perheeseen tosin yleisesti kehotettiin mahdollisuuksien mukaan valitsemaan hurskaita jäseniä puolisoksi ja palvelijoiksi. Lukuisissa kirjoituksissa puritaaneja kehotettiin pysymään erillään syntisistä ja määriteltiin, millainen yhteys näihin oli luvallista. Täysin sulkeutunut puritaaniyhteisö ei kuitenkaan ollut, sillä muun muassa taloudellinen kanssakäyminen oli sallittua ja ulkopuolisten elämään puututtiin monin tavoin. Uskonnollinen kirjallisuus ei juuri auta hahmottamaan puritaaniyhteisön rajoja, sillä käsitteitä, joilla viitattiin uskonnolliseen yhteisöön tai siihen kuulumattomiin, ei määritelty eikä käytetty johdonmukaisesti. Syynä tähän epämääräisyyteen oli ehkä varovaisuus tai separatismista irtisanoutuminen. Puritaanit eivät koskaan järjestäytyneet laajasti ja pysyvästi, eikä jäsenyyteen liittynyt mitään erikoisia rituaaleja tai merkkejä, siksi käytännössäkin uskonnollisen yhteisön rajat saattoivat olla osittain liukuvat, mutta vastakkainasettelu pyhien ja syntisten välillä oli jyrkkä. Aineellisen avun antamisen saneli ensisijaisesti kristillinen rakkaus ja avun tarve, mutta uskonveljille annettiin kuitenkin erityisasema. Kaikkein tärkeintä oli huolehtia ydinperheen tarpeiden täyttämisestä, mutta heti sitä kaukaisemmat sukulaiset saattoi syrjäyttää uskonveli. Sama hierarkia näkyy muissakin ihmissuhteita koskevissa ohjeissa, joten puritanismi ei varsinaisesti pyrkinyt horjuttamaan perheinstituutiota, vaikka perhekään ei ollut niin pyhä kuin Jumalan sana. Puritanismi myös ylläpiti sosiaalisia rajoja, joskin yhteinen uskonto ja sen kulttuuri henkisesti saattoivatkin lähentää sosiaaliryhmiä toisiinsa.

Eläinruumis - seuraeläin : Erittävä ruumis englantilaisessa lääketieteessä ja kohteliaisuuskulttuurissa 1700-1780

Tutkielmani tarkastelee käsityksiä ruumiista englantilaisessa kulttuurissa n. 1700-1780. Ruumiin historia on varsin uusi historiantutkimuksen ala ja sitä on leimannut feministinen tutkimusote, joka on keskittynyt diskurssiin naisen ruumiista ja seksuaalisuudesta. Itse kuitenkin lähestyn ruumista sen sivuutetun ulottuvuuden, ruumiineritteiden, kautta ja yhdistän käsitykset myös toiminnan tasolle. Tarkastelen erittävää ruumiista kulttuurihistoriallisesti sijoittamalla sen kahteen 1700-luvulla merkittävään kontekstiin: lääketieteeseen ja kohteliaisuuskulttuuriin. Tällä pyrin paitsi avaamaan ruumiiseen ja ruumiineritteisiin liittyvien käsitysten kirjoa myös osoittamaan näiden kahden kontekstin väliset vuorovaikutussuhteet. Lääketieteen ja kohteliaisuuskulttuurin puitteissa käsittelen erittävää ruumista mahdollisimman kokonaisvaltaisesti niin fysiologian, terveydenhoidon, hajujen, hy­gienian, aineellisen kulttuurin kuin sosiaalisten suhteiden kannalta, käyttäen lähteinäni mm. lääketieteellisiä tekstejä, kaunokirjallisuutta, matkakertomuksia, päiväkirjoja, kirjeitä, lehtiä ja muuta kohteliasta kirjallisuutta. Käsitykset erittävästä ruumiista osoittautuvat moninaisiksi, jopa ristiriitaisiksi. Toi­saalta lääketiede korostaa ruumiin avoimuutta ja eritteiden vapautta, toisaalta kohteliaisuus vaatii ruumiintoimintojen suhteen pidättyväisyyttä. Tämän moninai­suuden pohjalta kritisoin mm. Norbert Eliaksen sivilisaatioteoriaa ja osoitan näiden vastakkaisten käsitysten tilannesidonnaisuuden, joka mahdollistaa nii­den samanaikaisen olemassaolon. Kohteliaat herrasmiehet ja -naiset ovatkin kovin kiinnostuneita erittävistä ruumiistaan: ihmiset tarkkailevat eritteitään saadakseen tietoa ruumiin sisältä sekä toisten eritteitä karsiakseen kaiken eläimellisen ympäriltään ja kaunokirjallisuudessa ne ovat naurun ja huvituksen lähde. Vuorovai­kutus lääketieteellisen ja kohteliaan kulttuurin välillä osoittautuukin varsin tiiviiksi: kohteliaisuuden takana vaikuttavat periaatteet näkyvät myös lääketieteessä ja toisaalta lääketiede tunkeutuu mm. kohteliaaseen kieleen, hämärtäen näin kontekstien välistä rajaa.

Kohti täydellistä hengellisyyttä : Pyhiinvaellus imitaatioperformanssina kolmen keskiaikaisen mystikkonaisen hagiografiassa

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan kolmen keskiaikaisen mystikkonaisen – Angela Folignolaisen (1248–1309), Dorothea Montaulaisen (1347–1394) ja Margery Kempen (1373–1440) – pyhiinvaelluksilla suorittamien ruumiillisten ja henkisten imitaatioperformanssien suhdetta julkiseen tilaan. Imitaatioperformansseilla viitataan kyseisten naisten harjoittamaan Kristuksen, Neitsyt Marian ja Maria Magdaleenan seuraamiseen. Tutkimuksessa pohditaan kirjallisten representaatioiden valossa performansseja seuranneiden aikalaisten mahdollisia reaktioita ja sitä, vakuuttivatko mystikkojen performanssit yleisönsä. Tutkimuskysymysten kautta valotetaan myös keskiaikaisia käsityksiä sukupuolesta ja sukupuolirooleista. Tutkimuksen pääasiallisena lähdeaineistona käytetään kyseisten naisen pyhimyselämäkertoja. Niiden lisäksi tukeudutaan myös sellaiseen 1200–1400-luvuilla tuotettuun englannin-, ranskan- ja galician-portugalinkieliseen kaunokirjallisuuteen, josta löytyy kuvauksia naispyhiinvaeltajista. Teoreettisena lähtökohtana tutkimuksessa sovelletaan antropologista teoriaa pyhiinvaelluksesta julkisena performanssina, jonka tarkoituksena on rakentaa ja vahvistaa esittäjän identiteettiä. Mystikkonaisten performansseja analysoidaan lisäksi tilan teorioiden valossa. Pääasiallisesti kyseiset teoriat ovat sosiologisia ja antropologisia, joskin tutkimuksessa käytetään myös tutkijan omia julkista tilaa jäsentäviä termejä. Yhtä lailla hyödynnetään folkloristista teoriaa siirtymäriiteistä. Kirjallisten representaatioiden kohdalla analyysin työkaluina käytetään puolestaan kirjallisuustieteilijöiden satiirisen ironian mekanismeja ja funktioita käsitteleviä teorioita. Pro gradu -tutkielmassa päädytään kolmenlaisiin johtopäätelmiin. Ensinnäkin lähdeaineistosta käy ilmi, että Angela Folignolaisen, Dorothea Montaulaisen ja Margery Kempen performanssien suhde julkiseen tilaan oli looginen. Ulospäin näkyvät ruumiilliset performanssit suoritettiin usein sellaisessa julkisessa tilassa, jossa potentiaalista yleisöä oli tarjolla eniten. Ulospäin vain vähän näkyvät henkiset performanssit puolestaan tapahtuivat usein tilassa, jossa yleisön vähyyttä kompensoi vahva pyhyyden tuntu. Pyhiinvaellus tarjosikin naisille mahdollisuuden toteuttaa mystiikan nk. toista vaihetta, osittain myös kolmatta, ja vahvistaa siten täydelliseen hengellisyyteen pyrkivän hengellisen maallikkonaisen identiteettiä. Lähdeaineistosta käy toiseksi ilmi se, että nykytutkimuksessa on painotettu liian vähän ruumiillisuuden merkitystä naishengellisyydessä. Etenkin Dorothea Montaulainen seurasi Kristuksen ja Maria Magdaleenan esimerkkiä huomattavan usein kehossa asti tuntuvien performanssien avulla. Kolmas lähdeaineiston paljastama seikka liittyy yleisöön. On mahdollista, että mystikoiden ei onnistunut vakuuttaa performansseja seurannutta oppinutta, ”porvarillista” miesyleisöä. Kirjallisten representaatioiden valossa näyttää siltä, että se ei välttämättä hyväksynyt maskuliiniseksi koetussa julkisessa tilassa liikkunutta, sukupuolisia rajoja ylittänyttä naista. Mystikot saattoivat myös edustaa seksuaalista uhkaa, sillä yleisö yhdisti julkisessa tilassa liikkuneen naisen ruumiillisuuteen ja aistillisuuteen.

Bysanttilaisten ja Akhaian ruhtinaskunnan väliset sotatoimet vuosina 1259-83 : Tapaustutkimus myöhäis-bysanttilaisesta sodankäynnistä

In my master thesis I analyse Byzantine warfare in the late period of the empire. I use military operations between Byzantines and crusader Principality of Achaia (1259–83) as a case study. Byzantine strategy was based (in “oriental manner”) on using ambushes, diplomacy, surprise attacks, deception etc. Open field battles that were risky in comparison with their benefits were usually avoided, but the Byzantines were sometimes forced to seek open encounter because their limited ability to keep strong armies in field for long periods of time. Foreign mercenaries had important place in Byzantine armies and they could simply change sides if their paymasters ran out of resources. The use of mercenaries with short contracts made it possible that the composition of an army was flexible but on the other hand heterogeneous – in result Byzantine armies were sometimes ineffective and prone to confusion. In open field battles Byzantines used formation that was made out from several lines placed one after another. This formation was especially suitable for cavalry battles. Byzantines might have also used other kinds of formations. The Byzantines were not considered equal to Latins in close combat. West-Europeans saw mainly horse archers and Latin mercenaries on Byzantine service as threats to themselves in battle. The legitimacy of rulers surrounding the Aegean sea was weak and in many cases political intrigues and personal relationships can have resolved the battles. Especially in sieges the loyalty of population was decisive. In sieges the Byzantines used plenty of siege machines and archers. This made fast conquests possible, but it was expensive. The Byzantines protected their frontiers by building castles. Military operations against the Principality of Achaia were mostly small scale raids following an intensive beginning. Byzantine raids were mostly made by privateers and mountaineers. This does not fit to the traditional picture that warfare belonged to the imperial professional army. It’s unlikely that military operations in war against the Principality of Achaia caused great demographic or economic catastrophe and some regions in the warzone might even have flourished. On the other hand people started to concentrate into villages which (with growing risks for trade) probably caused disturbance in economic development and in result birth rates might have decreased. Both sides of war sought to exchange their prisoners of war. These were treated according to conventional manners that were accepted by both sides. It was possible to sell prisoners, especially women and children, to slavery, but the scale of this trade does not seem to be great in military operations treated in this theses.

Ranskan rooli ja asema läntisessä liittoutumassa neljännen ja viidennen tasavallan vaihtumakohdassa 1956-1958

The study discusses the position of France as the United States’ ally in NATO in 1956-1958. The concrete position of France and the role that it was envisioned to have are being treated from the point of view of three participants of the Cold War: France, the United States and the Soviet Union. How did these different parties perceive the question and did these views change when the French Fourth Republic turned into the Fifth in 1958? The study is based on published French and American documents of Foreign Affairs. Because of problems with accessibility to the Soviet archival sources, the study uses reports on France-NATO relations of Pravda newspaper, the official organ of the Communist Party of the USSR, to provide information about how the Soviet side saw the question. Due to the nature and use of source material, and the chronological structure of the work, the study belongs methodologically to the research field of History of International Relations. As distinct from political scientists’ field of research, more prone to theorize, the study is characteristically a historical research, a work based on qualitative method and original sources that aims at creating a coherent narrative of the views expressed during the period covered by the study. France’s road to a full membership of NATO is being treated on the basis of research literature, after which discussions about France’s position in the Western Alliance are being chronologically traced for the period of last years of the Fourth Republic and the immediate months of coming back to power of Charles de Gaulle. Right from the spring of 1956 there can be seen aspirations of France, on one hand, to maintain her freedom of action inside the Western Alliance and, on the other, to widen the dialogue between the allies. The decision on France’s own nuclear deterrent was made already during the Fourth Republic, when it was thought to become part of NATO’s common defence. This was to change with de Gaulle. The USA felt that France still fancied herself as a great power and that she could not participate in full in NATO’s common defence because of her colonies. The Soviet Union saw the concrete position of France in the Alliance as in complete dependence on the USA, but her desired role was expressed largely in “Gaullist” terms. The expressions used by the General and the Soviet propaganda were close to each other, but the Soviet Union could not support de Gaulle without endangering the position of the French Communist Party. Between the Fourth and Fifth Republics no great rupture in content took place concerning the views of France’s role and position in the Western Alliance. The questions posed by de Gaulle had been expressed during the whole period of Fourth Republic’s existence. Instead, along with the General the weight and rhetoric of these questions saw a great change. Already in the early phase the Americans saw it possible that with de Gaulle, France would try to change her role. The rupture took place in the form of expression, rather than in its content.

Fernando Pessoan ortonyymi ja heteronyymit modernistis-romanttisena myyttinä

Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933). Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla. Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määrä palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Eräänlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta. Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.

Tekstit viraston työssä : Tutkimus etuuspäätösten kielestä ja konteksteista

Texts in the work of a city department: A study of the language and context of benefit decisions This dissertation examines documents granting or denying the access to municipal services. The data consist of decisions on transport services made by the Social Services Department of the City of Helsinki. The circumstances surrounding official texts and their language and production are studied through textual analysis and interviews. The dissertation describes the textual features of the above decisions, and seeks to explain such features. Also explored are the topics and methods of genre studies, especially the relationship between text and context. Although the approach is linguistic, the dissertation also touches on research in social work and administrative decision making, and contributes to more general discussion on the language and duties of public administration. My key premise is that a text is more than a mere psycholinguistic phenomenon. Rather, a text is also a physical object and the result of certain production processes. This dissertation thus not only describes genre-specific features, but also sheds light on the work that generates the texts examined. Textual analysis and analyses of discursive practices are linked through an analysis of intertextuality: written decisions are compared with other application documents, such as expert statements and the applications themselves. The study shows that decisions are texts governed by strict rules and written with modest resources. Textwork is organised as hierarchical mass production. The officials who write decisions rely on standard phrases extracted from a computer system. This allows them to produce texts of uniform quality which have been approved by the department s legal experts. Using a computer system in text production does not, however, serve all the needs of the writers. This leads to many problems in the texts themselves. Intertextual analysis indicates that medical argumentation weighs most heavily in an application process, although a social appraisal should be carried out when deciding on applications for transport services. The texts reflect a hierarchy in which a physician ranks above the applicant, and the department s own expert physician ranks above the applicant s physician. My analysis also highlights good, but less obvious practices. The social workers and secretaries who write decisions must balance conflicting demands. They use delicate linguistic means to adjust the standard phrases to suit individual cases, and employ subtle strategies of politeness. The dissertation suggests that the customer contact staff who write official texts should be allowed to make better use of their professional competence. A more general concern is that legislation and new management strategies require more and more documentation. Yet, textwork is only rarely taken into account in the allocation of resources. Keywords: (Critical) text analysis, genre analysis, administration, social work, administrative language, texts, genres, context, intertextuality, discursive practices

Le naturalisme finlandais : Une conception entropique du quotidien

Le naturalisme finlandais. Une conception entropique du quotidien. Finnish Naturalism. An Entropic Conception of Everyday Life. Nineteenth century naturalism was a strikingly international literary movement. After emerging in France in the 1870s, it spread all over Europe including young, small nations with a relatively recent literary tradition, such as Finland. This thesis surveys the role and influence of French naturalism on the Finnish literature of the 1880s and 1890s. On the basis of a selection of works of six Finnish authors (Juhani Aho, Minna Canth, Kauppis-Heikki, Teuvo Pakkala, Ina Lange and Karl August Tavaststjerna), the study establishes a view of the main features of Finnish naturalism in comparison with that of French authors, such as Zola, Maupassant and Flaubert. The study s methodological framework is genre theory: even though naturalist writers insisted on a transparent description of reality, naturalist texts are firmly rooted in general generic categories with definable relations and constants on which European novels impose variations. By means of two key concepts, entropy and everyday life , this thesis establishes the parameters of the naturalist genre. At the heart of the naturalist novel is a movement in the direction of disintegration and confusion, from order to disorder, from illusion to disillusion. This entropic vision is merged into the representation of everyday life, focusing on socially mediocre characters and discovering their miseries in all their banality and daily grayness. By using Mikhail Bakhtin s idea of literary genres as a means of understanding experience, this thesis suggests that everyday life is an ideological core of naturalist literature that determines not only its thematic but also generic distinctions: with relation to other genres, such as to Balzac s realism, naturalism appears primarily to be a banalization of everyday life. In idyllic genres, everyday life can be represented by means of sublimation, but a naturalist novel establishes a distressing, negative everyday life and thus strives to take a critical view of the modern society. Beside the central themes, the study surveys the generic blends in naturalism. The thesis analyzes how the coalition of naturalism and the melodramatic mode in the work of Minna Canth serves naturalisms ambition to discover the unconscious instincts underlying daily realities, and how the symbolic mode in the work of Juhani Aho duplicates the semantic level of the apparently insignificant, everyday naturalist details. The study compares the naturalist novel to the ideological novel (roman à these) and surveys the central dilemma of naturalism, the confrontation between the optimistic belief in social reform and the pessimistic theory of determinism. The thesis proposes that the naturalist novel s contribution to social reform lies in its shock effect. By means of representing the unpleasant truth the entropy of everyday life it aims to scandalize the reader and make him aware of the harsh realities that might apply also to him.

Hur och värför ändras Mumin med tiden? : Adaptationer i Tove Janssons muminböcker

Tutkimuksessa olen tarkastellut Tove Janssonin muumikirjojen adaptaatioita, eli uudelleen kirjoitettuja muumikirjoja. Työn tavoitteena on ollut selvittää, miten ja miksi Tove Jansson on muokannut alkuperäisiä muumikirjojaan. Lisäksi työssä on pohdittu, onko uudelleen kirjoittamisella ollut tietty tavoite eli, ovatko muutokset samansuuntaisia kaikissa uudelleen kirjoitetuissa muumikirjoissa. Aineistona minulla on ollut neljä Tove Janssonin alkuperäistä ja neljä uudelleenkirjoitettua muumikirjaa: Kometjakten (1946) ja uudelleen kirjoitettu Kometen kommer (1968), Trollkarlens hatt (1948, 1968), Muminpappans Bravader (1950) ja uudelleen kirjoitettu Muminpappans memoarer (1968) sekä Farlig midsommar (1954, 1969). Olen tarkastellut, millaisia kielellisiä ja kuvallisia eroja alkuperäisten ja uudelleen kirjoitettujen muumikirjojen välillä on. Koska materiaali on niin laaja, olen rajannut tutkimustani. Uudelleen kirjoitetut Farlig midsommar (1969) ja Trollkarlens hatt (1968) eivät sisällä yhtä paljon adaptaatioita kuin kirjat Muminpappans memoarer (1968) ja Kometen kommer (1968). Sen vuoksi olen käyttänyt kirjojen analysoinnissa erilaista tutkimusmenetelmää. Kirjoja Farlig midsommarja Trollkarlens hatt olen tutkinut kokonaisuudessaan. Kirjojen Kometen kommer sekä Muminpappans memoarer kohdalla olen puolestaan käyttänyt kvalitatiivista metodia. Kyseisten kirjojen kohdalla olen ottanut otoksia kirjojen alusta, keskeltä ja lopusta. Kaikkien kielellisten adaptaatioden kuvaamisessa, vertailussa ja analysoimisessa olen käyttänyt apuna sanakirjoja ja aikasempaa tutkimusta. Kuvatutkimuksesa olen keskittynyt tarkastelemaan kuvien näkyvyyttä muumikirjoissa. Olen tarkastellut kuvien sijoittelua, kokoa, määrää ja osittain sisältöä alkuperäisten ja uudelleen kirjoitettujen muumikirjojen välillä. Kielelliset adaptaatiot on jaettu niiden pituuden ja rakenteen mukaan kolmeen luokkaan: parafraasit, lisäykset ja poistot. Jaottelu perustuu osittain omiin havaintoihini materiaalista ja osittain aiempaan tutkimukseen. Tutkimuksessa kävi ilmi, että Tove Jansson on tehnyt samankaltaisia muutoksia kaikissa uudelleen kirjoittamissaan muumikirjoissa. Kaikki uudelleen kirjoitetut kirjat sisältävät niin parafraaseja, lisäyksiä kuin poistojakin. Muutoksilla onmyös samankaltaisia funktioita kaikissa kirjoissa. Parafraasit tekevät kirjoista muun muassa ajanmukaisia ja helppolukuisia. Lisäyksillä on ennen kaikkea selittävä funktio. Poistojen avulla taas lastenkirjallisuuteen soveltumattomia sanoja ja tapahtumia on karsittu. Myös kuvien muutokset ovat samankaltaisia kaikissa uudelleenkirjoitetuissa muumikirjoissa. Ensinnäkin kuvien sijoittelun muutokset ovat parantaneet kuvan ja tekstin vuorovaikutusta kaikissa uudelleen kirjoitetuissa muumikirjoissa. Muokatuissa muumikirjoissa teksti ja kuvat ovat keskimäärin lähempänä toisiaan ja vastaavat tarkemmin toisiaan kuin alkuperäisissä muumikirjoissa. Toiseksi kuvien koon ja lukumäärään muutokset tekevät uudelleen kirjoitetut kirjat visuaalisesti nautittavammiksi kuin alkuperäiset kirjat. Kaiken kaikkiaan adaptaatiot uudenaikaistavat muumikirjoja ja tekevät ne uudelle kohderyhmälle paremmin soveltuviksi. Adaptaatioiden avulla Tove Jansson on luonut jatkumon muumikirjojensa välille, minkä ansiosta ensimmäiset muumikirjat ja myöhemmin kirjoitetut muumikirjat eivät ole ristiriitaisia, vaan ne ovat yhtenäisiä niin sisällön, henkilöiden, kirjoitustyylin ja kuvituksen suhteen. Vaikuttaa siltä, että adaptaatiot ovat hyvin yleinen kielellinen ilmiö. Lähes jokainen kirjoittaja joutuu jossain vaiheessa muokkaamaan omaa tekstiään. Uusien versioiden julkaiseminen on kuitenkin harvinaisempaa. Ottaen huomioon, kuinka kielteisesti adaptaatioihin yleisesti suhtaudutaan, on mielenkiintoista, että nimenomaan uudelleen kirjoitetut muumikirjat ovat saaneet "aitojen" muumikirjojen aseman. Moni ei todennäköisesti tiedä lukevansa muokattua muumikirjaa. Mielenkiintoista onkin, että suomenkieliset käännökset on käännetty ainoastaan alkuperäisistä muumikirjoista. Pohdittavaksi jääkin, millainen kuva suomenkielisellä lukijalla on esimerkiksi muumikirjojen yhtenäisyydestä. Kun jo lähdeteoksia on muokattu niin paljon kuin tämä työ on osoittanut, olisi ehkä käännöksiäkin jo korkea aika päivittää.

Toimijaroolit ja roolien välinen dynamiikka Vihreän liiton periaateohjelmassa 2006

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen toimijarooleja poliittisen puolueen periaateohjelmassa. Aineistonani on Vihreän liiton vuonna 2006 voimaan tullut periaateohjelma. Periaateohjelma on puolueen yhteisen keskustelun tuloksena syntyvä, kantaaottava ja voimakkaan ideologinen teksti, johon valikoidaan mukaan puolueen tärkeäksi katsomat asiat. Ohjelma on tekstinä preskriptiivinen ja sisältää runsaasti toimintavaatimuksia ja -ohjeita, mikä korostaa toimijuuden keskeisyyttä tutkimuskohteena juuri tässä tekstilajissa. Tekstilajikysymykset ja periaateohjelman kirjoituksen konventiot vaikuttavat myös aineistossani leimalliseen aktiivisesti toimivan subjektin häivyttämisen. Pyrin erittelemään ja analysoimaan Vihreän liiton ohjelmaa tapausesimerkkinä siitä, miten toimijaroolien kautta rakennetaan ohjelmatekstin maailmaa ja toimijoiden suhteita siinä. Välineenä analyysissani käytän A.J. Greimasin kehittelemää aktanttimallia (katso Greimas 1979). Semanttinen malli jäsentää tekstin maailman toimijoita rooleihin niiden suorittamien funktioiden perusteella. Keskeisimmät tarkasteltavat roolit ovat aktiivisen toimijan kategoria, statiivisen vaikuttajan kategoria ja toiminnan kohteiden kategoriat. Aineistonani olevan tekstin tunnusomaisen polarisaation tähden jaan kunkin näistä kategorioista edelleen puolueen kannan mukaiseen eli hyväksi esitettyyn ja kannan vastaiseen eli pahaksi esitettyyn. Analyysin tuloksena muodostuu käsitys periaateohjelman prototyyppisille toimijarooleille annetuista ominaisuuksista. Tärkeimpiä erottelevia ominaisuuksia ovat statiivisuus/dynaamisuus, agentiivisuus/sen puute sekä abstraktisuus/konkreettisuus. Statiivisuuden ja abstraktiuden totean koko tekstille leimallisiksi piirteiksi, erityisesti periaateohjelman pahalle. Tyypillinen paha on epäinhimillinen voima kuten ilmastonmuutos tai globalisaatio. Puolueen kannan puolella olevissa rooleissa ominaisuuksien hajonta on suurempaa. Puolueviitteiset toimijat sekä puoluetulkintainen me-pronomini ovat lähinnä kielen prototyyppistä agentiivista toimijaa. Ne ovat subjektiasemissa kommunikaatiotoiminnalle ja evidentiaalisuuden lähteenä asenteita ilmaistessa. Kommunikaatio itsessään hahmottuu keskeisenä toimintana ohjelmassa. Ihmisviitteisyys on lähinnä uhrin tai hyötyjän roolien piirre. Erityisen mielenkiintoinen seikka on kansalainen-sanaan ja sen lähimerkityksisiin vastineisiin kohdistuva ristiriita ohjelman metatekstin kansan aktiivista toimintaa ihannoivassa kielenkäytössä ja samanaikaisessa kansalaisten kielentämisessä tekstissä toiminnan kohteiksi. Ihmiset ovat periaateohjelmassa uhreja tai hyötyjiä, kun taas toimintavelvoitteet kohdennetaan tyypillisesti valtioille ja yhteiskunnan rakenteille. Poimin myös tarkasteltavaksi sellaisia kielen keinoja ja ilmiöitä kuin modaalisuus, kausaatiot, vaihtoehtoisten maailmojen käyttö ja nominalisaatio, sikäli kuin ne valottavat tarkasteltavana olevia toimijarooleja. Modaalisuus ja kausaatiot ovat tekstin merkityssuhteiden ilmiöitä. Kausaatio on ohjelmassa merkittävän vähäkäyttöinen, kun taas runsaslukuiset nesessiivirakenteet edustuvat ilman niille odotuksenmukaisia argumentteja. Modaalisuuden lähde ja kohde jätetään usein kielentämättä. Molemmat edellä mainitut seikat korostavat nykyhetkeä ja tulevaa toimintaa tekstin keskiössä. Toiminnan suorittajaa häivytetään tekstistä eri keinoin. Näin on erityisesti, kun puhutaan sävyltään negatiivisesta toiminnasta tai dynaamisesta toiminnasta. Dynaamista toimintaa kuvaavat verbit sijoittuvat tyypillisesti infinitiivisiin lausekkeihin, jotka on upotettu argumenttirakenteeseen tai sijoitettu ehtolauseella tai tulevaisuudesta puhuttaessa mahdollisiin maailmoihin. Näin toiminta ei reaalistu rakenteessa tässä ja nyt, vaan potentiaalisena toimintana tulevaisuudessa. Samalla syntyy myös potentiaalisen sankarin rooli, joka tässä ja nyt olevasta sankarista poiketen on ohjelmassa yleinen. Tätä roolia tarjotaan niin puolueen potentiaalisille tukijoille kuin pahoille voimillekin, kunhan ne määritellään uudelleen puolueen aatteille alisteisena sijoittamalla niiden yhteyteen puolueen diskurssin kiinteästi liittyviä attribuutteja kuten vihreä tai ekologinen.

Vokaalien keston variaatio virolaismuuttajien puhesuomessa

Tutkimuksen aiheena on Suomessa asuvien virolaisten puhuman suomen kielen vokaalien keston variaatio. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten viron kieli vaikuttaa suomen kielen vokaalien keston ääntymiseen ja miten keston edustuminen varioi informanteilla. Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat ovat kontrastiivisessa kielentutkimuksessa ja sen siirtovaikutuksena (transfer) tunnetussa käsitteessä sekä toisen kielen variaation tutkimuksessa ja sosiolingvistiikassa. Kestoa tutkitaan tarkastelmalla kahden virossa ja suomessa kestoltaan toisistaan poikkeavasti ääntyvän piirteen edustumista virolaisten suomenkielisessä puheessa. Tutkittavat piirteet ovat diftongien jälkikomponentin ja jälkitavun pitkien vokaaliainesten pituus. Työssä tarkastellaan myös A-loppuisten vokaaliyhtymien edustumista jälkitavujen pitkän vokaaliaineksen edustumisen näkökulmasta. Tutkimusaineistona on yhdeksän Virosta Suomeen muuttaneen aikuisen kanssa käydyt keskustelut. Informantit on pyritty valitsemaan siten, että aineistossa olisi esimerkkejä kummankin sukupuolen edustajien sekä eripituisia aikoja Suomessa asuneiden, koulutustaustaltaan erilaisten ja eri puolilla Suomea asuvien muuttajien kielenkäytöstä. Työn voi jakaa kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa selvitetään, miten ja missä määrin viron kieli vaikuttaa virolaisten suomen kielen diftongien jälkikomponentin pidentymiseen ja jälkitavujen pitkien vokaaliainesten lyhentymiseen. Tarkastelun fokuksessa on siirtovaikutus, jonka esiintymistä ja esiintymisen ehtoja selvitetään tutkimalla kielenpiirteiden edustumisessa esiintyvää variaatiota erilaisissa äänne- ja leksikaalisissa ympäristöissä. Tarkastelu on pääasiassa kvantitatiivista, mutta kvantitatiivisen tarkastelun tuloksia täydennetään kvalitatiivisilla havainnoilla. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että viron kielen siirtovaikutus on melko yleinen vokaalien keston ääntämiseen vaikuttava ilmiö. Tutkimuksen keskeisin tulos on se, että fonologisen tason siirtovaikutus kytkeytyy leksikaalisen tason ilmiöihin siten, että siirtovaikutuksen esiintyminen on todennäköisintä silloin, kun virossa ja suomessa kestoltaan eri tavoin ääntyvä vokaaliaines esiintyy viron sanamuotoa muistuttavassa sanamuodossa. Työn toisessa osassa tarkastellaan viron- ja suomenmukaisen edustuksen variaatiota taustoiltaan erilaisilla informanteilla. Tarkastelun näkökulma on sosiolingvistinen, ja tarkoituksena on selvittää, miten muun muassa Suomessa asutun ajan pituus, informanttien sukupuoli ja koulutustausta vaikuttavat informanttien välillä esiintyvään variaatioon vokaalien keston edustumisessa. Variaation rakennetta verrataan suomea äidinkielenään puhuvien tuottamaan variaatioon silloin, kun se on mahdollista. Tutkimuksen tulosten mukaan informanttien väliseen variaatioon vaikuttaa ennen kaikkea Suomessa asutun ajan pituus siten, että eniten suomen kielen mukaisesta edustuksesta poikkeavia variantteja esiintyy lyhimmän aikaa Suomessa asuneilla informanteilla. Virolaisilla esiintyvän variaation rakenne myös poikkeaa suomea äidinkielenään puhuvien variaation rakenteesta. Tutkimuksessa todetaan, että puhesuomen virotaustainen variantti on oma erityinen suomen kielen muotonsa, joka varioi sille ominaisella tavallaan ja jonka muotoutumiseen vaikuttavat suomen yleiskielen lisäksi niin viron kieli kuin erilaiset puhesuomen muodotkin. Kiinnostavaksi jatkotutkimuskohteeksi todetaan tarkempi perehtyminen virolaisilla esiintyvän (äänne)variaation vertaamiseen suomea äidinkielenään puhuvilla esiintyvään variaatioon.