Ajan sisäkkäiset tilat. Arkkitehtuuri, valokuva ja menneisyyden esittäminen W. G. Sebaldin romaanissa Austerlitz

In her thesis, Kaisa Kaakinen analyzes how the German emigrant author W. G. Sebald (1944-2001) uses architecture and photography in his last novel "Austerlitz" to represent time, history and remembering. Sebald describes time in spatial terms: it is like a building, the rooms and chambers of which are connected to each other. The poetics of spatial time manifests itself on multiple levels of the text. Kaakinen traces it in architectural representations, photographic images, intertextuality, as well as in the form of the text, using the concept of spatial form by Joseph Frank. Architectural and photographic representations serve as meeting points for different aspects and angles of the novel and illustrate the idea of a layered present that has multiple connections to the past. The novel tells a story of Jacques Austerlitz, who as a small child was sent from Prague to Britain in one of the so-called Kindertransports that saved children from Central Europe occupied by the National Socialists. Only gradually he remembers his Jewish parents, who have most likely perished in Nazi concentration camps. The novel brings the problematic of writing about another person's past to the fore by the fact that Austerlitz's story is told by an anonymous narrator, Austerlitz's interlocutor, who listens to and writes down Austerlitz's story. Kaakinen devotes the final part of her thesis to study the demands of representing a historical trauma, drawing on authors such as Dominick LaCapra and Michael Rothberg. Through the analysis of architectural and photographic representations in the novel, she demonstrates how Austerlitz highlights the sense of singularity and inaccessibility of memories of an individual, while also stressing the necessity - and therefore a certain kind of possibility - of passing these memories to another person. The coexistence of traumatic narrowness and of the infinity of history is reflected in ambivalent buildings. Some buildings in the novel resemble reversible figures: they can be perceived simultaneously as ruins and as construction sites. Buildings are also shown to be able to both cover and preserve memories - an idea that also is repeated in the use of photography, which tends to both replace memories and cause an experience of the presence of an absent thing. Commenting and critisizing some recent studies on Sebald, the author develops a reading which stresses the ambivalence inherent in Sebald's view on history and historiography. Austerlitz shows the need to recognize the inevitable absence of the past as well as the distance from the experiences of others. Equally important, however, is the refusal to give up narrating the past: Sebald's novel stresses the necessity to preserve the sites of the past, which carry silent traces of vanished life. The poetics of Austerlitz reflects the paradox of the simultaneous impossibility and indispensability of writing history.

Tutkielmassa tarkastellaan arkkitehtuurin, valokuvan ja historian roolia W.G. Sebaldin romaanissa Austerlitz. Siinä tutkitaan tapoja, joilla valokuvaa ja arkkitehtuuria käytetään romaanissa ajan ja historian kuvaamiseen. Austerlitzin poetiikkaa luonnehditaan tilallisen ajan poetiikaksi. Austerlitzissa aikaa kuvataan sisäkkäisinä tiloina tai palimpsestisina kerrostumina, joissa nykyisyys on läheisessä yhteydessä menneisyyden eri hetkiin. Tilallisen ajan poetiikka osoittautuu monitahoiseksi ilmiöksi. Se ilmenee romaanin kuvauksissa tiloista ja rakennuksista, joissa menneisyys on edelleen läsnä, tekstin runsaassa intertekstuaalisuudessa sekä valokuvan käytössä. Myös teoksen kerronta seuraa ajatusta ajan sisäkkäisistä tiloista: siihen on upotettu useita sisäkkäisiä kertomuksia. Romaanin nimihenkilö Jacques Austerlitz on lähetetty vuonna 1938 sotalapseksi Englantiin ja unohtanut varhaisen lapsuutensa Prahassa. Englannissa kasvaneen Austerlitzin juutalaiset vanhemmat ovat mitä luultavimmin menehtyneet keskitysleireillä, minkä hän päästää tietoisuuteensa vasta vuosikymmenien päästä. Romaani ei esitä Austerlitzin vähä vähältä rekonstruoimaa tarinaa kronologisesti vaan kerii tarinan auki paikkojen ja kuvien herättämin assosiaatioin - tavalla, joka muistuttaa Austerlitzin omaa kokemusta torjutun menneisyyden muistamisesta. Teoksen muodon analyysissa hyödynnetään Joseph Frankin tilallisen muodon käsitettä. Austerlitzin alkuosan motiivit, kuten rautatiet ja savupiiput, saavat vasta loppuosan valossa merkityksensä ja niiden voidaan nähdä viittaavan epäsuorasti juutalaisten joukkotuhoon. Romaanissa arkkitehtuuri toimii mielen ja muistin metaforana. Austerlitz muistaa menneisyytensä tapahtumia astumalla uudestaan niiden tapahtumapaikkoihin, unohdettuihin huoneisiin. Austerlitz ja kertoja myös noutavat paikoista toisten ihmisten muistoja. Tällöin antiikin retoriikasta periytyvä ars memoriae -kuvasto asetetaan kuvaamaan toisten ihmisten muistojen säilyttämisen ja välittämisen vaikeutta. Myös valokuva tähdentää romaanissa sitä, että toisen ihmisen kokemukset säilyvät aina tutkimattomina. Arkkitehtuuri ja valokuva kuitenkin hahmottavat myös ajatusta nykyisyydessä syntyvästä menneisyyden tulkinnasta, joka mahdollistaa toisen ihmisen muistojen kunnioittamisen. Tutkielmassa analysoidaan romaanissa muodostuvaa ja "perheyhtäläisestä" historvaikutelmaa verkostomaisesta iasta, joka vastustaa "monumentaalista", kattavuuteen pyrkivää historiankirjoitusta. Romaanissa hahmottuva eettinen historiankirjoitus tunnustaa menneisyyden poissaolon, mutta korostaa myös menneisyyden jälkien, "indeksien", avulla aina uudestaan kirjoitettavan historian merkitystä. Romaanissa tilallinen aika ilmentää siten sekä Austerlitzin traumaattista kokemusta menneisyyden toistumisesta että ajatusta menneisyyden muistamisen tärkeydestä. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, minkälaiseen valoon Sebaldin romaani asettuu kun sitä luetaan yhteydessä keskusteluun, jota on käyty juutalaisten joukkotuhon esittämisestä kirjallisuudessa. Kaakinen suhteuttaa Sebald-luentansa eritoten Anne Whiteheadin Sebald-tulkintoihin sekä Dominick LaCapran ja Michael Rothbergin kirjoituksiin historiallisen trauman esittämisestä. Tilallisen ajan poetiikka ei kadota otetta historiasta eikä yksilöllisistä kokemuksista, vaan Sebaldin romaani onnistuu tasapainoilemaan yksilön traumaattisen kokemuksen ainutkertaisuuden tunnustamisen ja näihin kokemuksiin eläytymisen välillä.