Bysanttilaisten ja Akhaian ruhtinaskunnan väliset sotatoimet vuosina 1259-83 : Tapaustutkimus myöhäis-bysanttilaisesta sodankäynnistä

In my master thesis I analyse Byzantine warfare in the late period of the empire. I use military operations between Byzantines and crusader Principality of Achaia (1259–83) as a case study. Byzantine strategy was based (in “oriental manner”) on using ambushes, diplomacy, surprise attacks, deception etc. Open field battles that were risky in comparison with their benefits were usually avoided, but the Byzantines were sometimes forced to seek open encounter because their limited ability to keep strong armies in field for long periods of time. Foreign mercenaries had important place in Byzantine armies and they could simply change sides if their paymasters ran out of resources. The use of mercenaries with short contracts made it possible that the composition of an army was flexible but on the other hand heterogeneous – in result Byzantine armies were sometimes ineffective and prone to confusion. In open field battles Byzantines used formation that was made out from several lines placed one after another. This formation was especially suitable for cavalry battles. Byzantines might have also used other kinds of formations. The Byzantines were not considered equal to Latins in close combat. West-Europeans saw mainly horse archers and Latin mercenaries on Byzantine service as threats to themselves in battle. The legitimacy of rulers surrounding the Aegean sea was weak and in many cases political intrigues and personal relationships can have resolved the battles. Especially in sieges the loyalty of population was decisive. In sieges the Byzantines used plenty of siege machines and archers. This made fast conquests possible, but it was expensive. The Byzantines protected their frontiers by building castles. Military operations against the Principality of Achaia were mostly small scale raids following an intensive beginning. Byzantine raids were mostly made by privateers and mountaineers. This does not fit to the traditional picture that warfare belonged to the imperial professional army. It’s unlikely that military operations in war against the Principality of Achaia caused great demographic or economic catastrophe and some regions in the warzone might even have flourished. On the other hand people started to concentrate into villages which (with growing risks for trade) probably caused disturbance in economic development and in result birth rates might have decreased. Both sides of war sought to exchange their prisoners of war. These were treated according to conventional manners that were accepted by both sides. It was possible to sell prisoners, especially women and children, to slavery, but the scale of this trade does not seem to be great in military operations treated in this theses.

Työssä analysoidaan, mitä esimerkkitapaukseksi valituista sotatoimista ja niitä koskevista kuvauksista voidaan päätellä bysanttilaisesta sodankäynnistä valtakunnan loppuaikoina. Aikakausi on jäänyt Bysantin sotahistorian tutkimuksessa varjoon. Bysanttilaisten strategia perustui “itäiseen” tapaan pääasiassa juoniin, yllätyksiin jne. Avoimia taisteluita, joiden hyödyt olivat riskeihin nähden kyseenalaiset, vältettiin. Heikko kyky ylläpitää pitkään voimakkaita armeijoita saattoi kuitenkin pakottaa bysanttilaisetkin etsimään nopeaa ratkaisua avoimesta yhteenotosta. Resurssien loppuminen oli heille erittäin riskialtista, koska palkkasotureilla oli keskeinen rooli usein tilapäisissä bysanttilaisissa sotajoukoissa. Nämä saattoivat loikata vihollisen puolelle, jos rahoja ei kuulunut. Sotajoukkojen heterogeenisyys ja tilapäisyys tuottivat lukuisia ongelmia ja aiheuttivat tehottomuutta. Toisaalta tilapäisten palkkasoturien käyttö mahdollisti armeijoiden monipuolisen kokoonpanon. Kenttätaisteluissa bysanttilaiset käyttivät ainakin useista perättäisistä osastoista koostuvaa ryhmitystä, mikä sopi ratsuväkitaisteluihin. Lähitaistelussa bysanttilaisia ei pidetty sotatoimissa vastassa olleiden latinalaisten veroisina. Länsieurooppalaiset kokivatkin lähinnä ratsastavat jousimiehet ja toiset latinalaiset itselleen uhaksi. Koska Egeanmeren ympäristön hallitsijoiden legitiimiys oli heikko, niin taisteluissakin poliittinen peli ja henkilösuhteet ovat voineet määrätä lopputuloksen. Piiritystilanteissa väestön heikko lojaliteetti oli usein ratkaisevaa. Piirityssodankäynnissään bysanttilaiset näyttävät turvautuneen runsaaseen heittokoneiden ja jousimiesten käyttöön, mikä mahdollisti nopeat valtaukset. He myös suojasivat omia rajaseutujaan rakentamalla linnakkeita. Akhaian ruhtinaskuntaa vastaan käyty sota oli alkuvaihetta lukuun ottamatta lähinnä sarja pieniä ryöstöretkiä. Bysanttilaisten puolelta suuren osan niistä tekivät kaapparit ja paikalliset vuoristolaiset, mikä ei sovi perinteiseen kuvaan sodankäynnistä keisarillisen ammattiarmeijan asiana. Sota tuskin aiheutti suurta väestö- tai talouskatastrofia ja tietyillä alueilla on ehkä jopa nautittu vauraudesta. Kaupan riskien lisääntyminen ja asutuksen keskittyminen turvallisuusnäkökohtien takia ovat kuitenkin voineet haitata talouskehitystä ja sitä kautta syntyvyyttä. Vangit pyrittiin yleensä vaihtamaan omiin ja heitä kohdeltiin osapuolten hyväksymien käytäntöjen puitteissa. Myös orjaksi myyminen oli mahdollista, varsinkin naisten ja lasten kohdalla, mutta käsiteltyjen sotatoimien yhteydessä toiminta ei näytä olleen suurimittaista.