Jatkuvan äänitehojakautuman algoritmi pitkien käytävien äänikenttien mallintamiseen

JÄKÄLA-algoritmi (Jatkuvan Äänitehojakautuman algoritmi Käytävien Äänikenttien LAskentaan) ja sen NUMO- ja APPRO-laskentayhtälöt perustuvat käytävällä olevan todellisen äänilähteen kuvalähteiden symmetriaan. NUMO on algoritmin numeerisen ratkaisun ja APPRO likiarvoratkaisun laskentayhtälö. Algoritmia johdettaessa oletettiin, että absorptiomateriaali oli jakautunut tasaisesti käytävän ääntä heijastaville pinnoille. Suorakaiteen muotoisen käytävän kuvalähdetason muunto jatkuvaksi äänitehojakautumaksi sisältää kolme muokkausvaihetta. Aluksi suorakaiteen kuvalähdetaso muunnetaan neliön muotoiseksi. Seuraavaksi neliön muotoisen kuvalähdetason samanarvoiset kuvalähteet siirretään koordinaattiakselille diskreetiksi kuvalähdejonoksi. Lopuksi kuvalähdejono muunnetaan jatkuvaksi äänitehojakautumaksi, jolloin käytävän vastaanottopisteen äänenpainetaso voidaan laskea integroimalla jatkuvan äänitehojakautuman yli. JÄKÄLA-algoritmin validiteetin toteamiseksi käytettiin testattua kaupallista AKURI-ohjelmaa. AKURI-ohjelma antoi myös hyvän käsityksen siitä, miten NUMO- ja APPRO-yhtälöillä lasketut arvot mahdollisesti eroavat todellisilla käytävillä mitatuista arvoista. JÄKÄLA-algoritmin NUMO- ja APPRO-yhtälöitä testattiin myös vertaamalla niiden antamia tuloksia kolmen erityyppisen käytävän äänenpainetasomittauksiin. Tässä tutkimuksessa on osoitettu, että akustisen kuvateorian pohjalta on mahdollista johtaa laskenta-algoritmi, jota voidaan soveltaa pitkien käytävien äänikenttien pika-arvioinnissa paikan päällä. Sekä teoreettinen laskenta että käytännön äänenpainetasomittaukset todellisilla käytävillä osoittivat, että JÄKÄLA-algoritmin yhtälöiden ennustustarkkuus oli erinomainen ideaalikäytävillä ja hyvä niillä todellisilla käytävillä, joilla ei ollut ääntä heijastavia rakenteita. NUMO- ja APPRO-yhtälöt näyttäisivät toimivan hyvin käytävillä, joiden poikkileikkaus oli lähes neliön muotoinen ja joissa pintojen suurin absorptiokerroin oli korkeintaan kymmenen kertaa pienintä absorptiokerrointa suurempi. NUMO- ja APPRO-yhtälöiden suurin puute on, etteivät ne ota huomioon pintojen erilaisia absorptiokertoimia eivätkä esineistä heijastuvia ääniä. NUMO- ja APPRO- laskentayhtälöt poikkesivat mitatuista arvoista eniten käytävillä, joilla kahden vastakkaisen pinnan absorptiokerroin oli hyvin suuri ja toisen pintaparin hyvin pieni, ja käytävillä, joissa oli massiivisia, ääntä heijastavia pilareita ja palkkeja. JÄKÄLA-algoritmin NUMO- ja APPRO-yhtälöt antoivat tutkituilla käytävillä kuitenkin selvästi tarkempia arvoja kuin Kuttruffin likiarvoyhtälö ja tilastollisen huoneakustiikan perusyhtälö. JÄKÄLA-algoritmin laskentatarkkuutta on testattu vain neljällä todellisella käytävällä. Algoritmin kehittämiseksi tulisi jatkossa käytävän vastakkaisia pintoja ja niiden absorptiokertoimia käsitellä laskennassa pareittain. Algoritmin validiteetin varmistamiseksi on mittauksia tehtävä lisää käytävillä, joiden absorptiomateriaalien jakautumat poikkeavat toisistaan.

Syvää vai pelkästään tiheää : neuvostoliittolaisen ja venäläisen sotataidollisen ajattelun lähtökohdat, kehittyminen, soveltaminen käytäntöön ja nykytilanne. Näkökulmana 1920- ja 1930-luvun syvän taistelun ja operaation opit

Sosialistisen vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjän oli monien muiden kysymysten ohella ratkaistava sosialismin saavutusten puolustaminen. Aluksi ratkaisuksi suunniteltiin vapaaehtoisuuteen perustuvaa punakaartia, mutta riittävän miesvahvuuden turvaamiseksi päädyttiin yleiseen asevelvollisuuteen. Pian Venäjän sisällissodan jälkeen sotataidon suunta painottui enemmän vanhan armeijan asiantuntijoiden näkemysten kuin vallankumoussankarien kokemusten mukaiseksi, vaikka Frunzen puna-armeijalle kirjoittama doktriini perustui luokkataisteluun ja korosti sisällissodassa hyväksi koettua operatiivista liikkuvuutta. Neuvostoliiton ja Venäjän sotataidon perustana on Pietari I:n aloittama länsimainen suuntaus, jota kuitenkin täydentävät vahvat kansalliset piirteet. Venäläisen sotataidon henkisenä isänä voidaan hyvällä syyllä pitää Aleksandr Suvorovia, jonka opetukset näkyvät tekstilainausten lisäksi myös periaatteissa ja sotilaskasvatuksessa. Napoleonin sotien jälkeen perustettu Keisarillinen yleisesikunta-akatemia loi Venäjälle sotatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen. Sotatieteen mahdollisuuksia ei 1800-luvun Venäjällä osattu täysin hyödyntää. Aseistuksen kasvavan tehon merkitystä vähättelevä asenne johti sotataidon taantumisen ja katastrofiin Venäjän–Japanin sodassa. Sen kokemuksia analysoidessaan Aleksandr Neznamov kehitti edelleen saksalaista operaation käsitettä ja loi perustan Neuvostoliitossa 1920-luvulla kehitetylle operaatiotaidolle. Neuvostoliittolaisen sotataidon päämääränä oli kehittää taktinen ja operatiivinen ratkaisu aseistuksen tehon kasvun aikaansaamaan puolustuksen ylivoimaisuuteen. Ratkaisussa hyödynnettiin brittien kokemuksia ja tutkimusta. Neuvostoliittolainen taktiikka ja operaatiotaito eivät kuitenkaan olleet brittiläisen mekanisoidun sodankäynnin tai saksalaisen salamasodan itäinen kopioita vaan itsenäisiin ratkaisuihin pohjautuvia. Syvän taistelun ja operaation teoriaa kokeiltiin harjoituksissa, ja sitä kehitettiin Stalinin vuoden 1937 puhdistuksiin saakka. Toisen maailmansodan taisteluissa puna-armeija sovelsi alkuvaiheen katastrofin jälkeen syvän taistelun ja syvän operaation oppeja. Komentajien ja joukkojen taito ei riittänyt teorian vaatimusten mukaiseen toimintaan, siksi syväksi aiotusta taistelusta tuli ajoittain ainoastaan tiheää. Suuren isänmaallisen sodan kokemusten perusteella neuvostoliittolainen sotatiede kehitti yleisjoukkojen taistelun periaatteet, jotka ovat säilyneet muuttumattomina nykypäivään saakka. Kylmän sodan aikakaudella ydin- ja tavanomaisen aseistuksen merkitys sodan ja taistelun kuvassa vaihteli. Lännen sotataidon ja aseteknologian kehitys pakotti Neuvostoliiton siirtymään 1980-luvulla sotilaallisessa ajattelussaan hyökkäyksestä puolustukseen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän sotilaallisen turvallisuuden takaajana on ydinaseistus. Yhdysvaltain tavanomainen ilma-avaruushyökkäyskyky vaatii Venäjää kehittämään torjuntajärjestelmiä. Tavanomaisten joukkojen rakentamisessa Venäjä seuraa tarkasti läntisen sotataidon kehittymistä, mutta pitäytyy omaperäisiin ratkaisuihin, joiden kehittämisessä sen vahvalla sotatieteellisellä järjestelmällä ja dialektisen materialismin metodilla on edelleen olennaisen tärkeä merkitys.

Data Management [in eprints] for arts research: the experience at University of the Arts London

Presentation at Open Repositories 2014, Helsinki, Finland, June 9-13, 2014

Liikunnan ja videopelien liittäminen yhteen

Tässä työssä esitämme konseptin liikunnan ja videopelien liittämisestä yhteen ekosysteemiin, jotta käyttäjät motivoituisivat liikkumaan. Käytämme kevennettyä systemaattista kirjallisuuskatsausta selvittääksemme viimeisimmät tutkimukset aiheesta ja teemme kyselytutkimuksen ymmärtääksemme, mitä pelaajat ovat mieltä fyysisestä kuntoilusta saatavista digitaalisista palkinnoista. Lisäksi toteutamme prototyypin soittaaksemme konseptimme toteutuskelpoisuuden. Tuloksemme osoittavat, että on olemassa ihmisiä, jotka olisivat halukkaita liikkumaan saadakseen palkintoja peleistä sekä videopelien ja liikunnan seuranta -sovellusten liittäminen yhteen on teknisesti toteuttamiskelpoista.

Effects of acid-base imbalance on vascular reactivity

Acid-base homeostasis maintains systemic arterial pH within a narrow range. Whereas the normal range of pH for clinical laboratories is 7.35-7.45, in vivo pH is maintained within a much narrower range. In clinical and experimental settings, blood pH can vary in response to respiratory or renal impairment. This altered pH promotes changes in vascular smooth muscle tone with impact on circulation and blood pressure control. Changes in pH can be divided into those occurring in the extracellular space (pHo) and those occurring within the intracellular space (pHi), although, extracellular and intracellular compartments influence each other. Consistent with the multiple events involved in the changes in tone produced by altered pHo, including type of vascular bed, several factors and mechanisms, in addition to hydrogen ion concentration, have been suggested to be involved. The scientific literature has many reports concerning acid-base balance and endothelium function, but these concepts are not clear about acid-base disorders and their relations with the three known mechanisms of endothelium-dependent vascular reactivity: nitric oxide (NO/cGMP-dependent), prostacyclin (PGI2/cAMP-dependent) and hyperpolarization. During the last decades, many studies have been published and have given rise to confronting data on acid-base disorder and endothelial function. Therefore, the main proposal of this review is to provide a critical analysis of the state of art and incentivate researchers to develop more studies about these issues.

Raportti : toistosta toisin toistoon

Parallelism in verbal art and performance -työpajaseminaari Helsingissä 26.-27.5.2014.

Utstillingens retorikk : et bidrag til en retorisk didaktikk for kunst og håndverk

The topic of this dissertation is the didactic exhibition in the Arts and Crafts subject. Exhibiting student work and art and form culture is part of a long professional tradition in the field. Yet, exhibition as form and as a way of learning are inadequately explored and debated. The didactic problem area of the thesis, where studies of formative practices are central, place it within the research field of Educational Slojd. The didactic standpoint and main theoretical perspective relate the project to the Arts didactics research field at the University College of Bergen where the aim is to develop an alternative didactics thinking for the arts; a rhetoric arts didactics. Didactic focus is shifted from the relationship between teacher – pupil – teaching materials, to studies of how knowledge is formulated in specific practices. The thesis has a premise that every exhibition has its own rhetoric and that didactics is inscribed in this rhetoric in the broadest and cultural sense. Through impulses from classical rhetoric and recent text theory, the thesis challenges the Arts and Crafts’s own idiom, its theoretical foundation and didactic grasp such as shown in the discourse established by the discipline and its specific exhibitive practices, as well as studying the relationship between verbal language and the discipline’s own register. The overall objective is to develop knowledge about exhibition rhetoric and its potential as a knowledge and learning arena in this field, and thereby contribute to developing a rhetoric didactics for the Arts and Crafts subject. This raises questions such as: How is an exhibition considered to be used and understood in the subject’s didactics texts and texts about didactics? How do different exhibition spaces inscribe conditions for exhibition work? How can a rhetoric perspective of didactics make aspects of an exhibition’s form register visible and contribute to knowledge of the creative processes in an exhibition? How do some selected exhibitions inscribe creativity and learning? What can a rhetoric perspective bring to the Arts and Crafts? A rhetoric didactics perspective includes knowledge of the tradition. A historical-ideological overview traces how exhibition, of both pupil/student work and of art and form culture, are used and considered as used in the discipline over time. This part can be read separately, but in this thesis, is primarily conceived as a backdrop for the development of the dissertation’s main rhetoric perspective. The empirical data are collected from my teacher training institution and consist of specific exhibition spaces and practices, of which my own production of two exhibitions can link the research to artistic development work. A rhetoric didactics is concrete, specific and contextual. The rhetoric readings are descriptive and show how culture and nature, temporality, materiality and technology are inscribed in the exhibition’s form. Didactic reflection develops from, and close to, the rhetoric readings of the exhibition’s form and content to finally arrive at a rhetorical concept for creativity and learning.

Globaali jihadistinen liike kumouksellisen sotataidon kehittäjänä

Tämän tutkimuksen lähtökohtana oli havainto siitä, että maailmanlaajuisen jihadismin toimet muistuttivat suuresti kumouksellista sodankäyntiä. Tarkastelemalla ilmiötä lähemmin oli nopeasti havaittavissa, että globaaliksi jihadistiseksi liikkeeksi tunnistettava toimija kävi ja oli kehittänyt taitoa käydä tällaista sotaa. Näin keskeiseksi tavoitteeksi tutkimukselle muodostuikin selvittää miten globaali jihadistinen liike oli kehittänyt kumouksellisen sodankäynnin sotataitoa ja sotataidollista ajattelua. Tämän tutkimuksen asetelma on perusluonteeltaan vertaileva. Se tarkastelee teoriaohjaavan sisällönanalyysin kautta kumouksellista sotataidollista kehitystä, tarkemmin sotataidollisen ajattelun kehitystä, vertaamalla globaalin jihadistisen liikkeen strategista ajattelua kumouksellista sotaa käyneiden strategien klassisiin mallinnuksiin. Strategioiden välinen vertailu suoritettiin tarkastelemalla globaalin jihadistisen liikkeen strategista ajattelua klassisista strategioista löydettävien vertailutasojen kautta. Globaalia jihadismia tarkastellessa kävi selville sen monisyinen luonne. Tätä toimijaa ei sellaisenaan voi kutsua yhdeksi organisaatioksi, eikä pelkästään ideologiaksi. Globaali jihadistinen liike tässä tutkimuksessa hahmotettiin sosiaaliseksi liikkeeksi, joka pitää sisällään yhteisen päämäärän eteen pyrkiviä, samaa ideologiaa tunnustavia organisaatiota, soluja ja yksittäisiä toimijoita. Vertailevan analyysin perusteella voidaan sanoa, että sosiaalisliikemäisestä luonteesta huolimatta ja osaltaan sen ansiosta globaali jihadistinen liike on kyennyt kehittämään kumouksellisen sodan strategista ajattelua suuntaan, jossa hajaantunut organisaatiomuoto, rajaamaton toiminta-alue ja kauas tulevaisuuteen tähtäävä tavoitteenasettelu ovat yhteiseen ideologiseen katsontaan sitoutuneina muovanneet liikkeestä toimijan, joka on kyennyt selviämään hengissä mittavista vastatoimista huolimatta. Se on myös kyennyt ylläpitämään itsetarkoitukseksi muodostunutta operaatiotahtia tavalla joka asettaa modernille turvallisuusympäristölle jatkuvia ja vakavia haasteita.

Thistle West Stairwell

One of the concrete walled stairwells in Thistle Complex adorned with art and production posters.

Thistle West Stairwell

One of the concrete walled stairwells in Thistle Complex adorned with art and production posters.

Letter - The Ontario Paper Co. Limited to Mr. Arthur A. Schmon, 1949

A letter from The Ontario Paper Co., Limited of Thorold, Ontario. The letter, dated 15 August 1949, celebrates the Thirtieth Anniversary of association between Arthur A. Schmon and the paper company. The letter praises the work of Mr. Schmon, "a leader of progressive thinking and action, a man with a true sense of values, sound judgement and a deep sense of justice". There are ten signatures at the bottom of the letter.

Les végétaux comme éléments du paysage sonore : relations qualitatives entre conditions environnementales, morphologie et organisation dans la production d’ambiances sonores

Le paysage sonore est une forme de perception de notre environnement qui nous permet d’identifier les composantes sonores de notre quotidien. Ce projet de recherche porte sur une thématique particulière, les sons produits par les végétaux et leurs rôles dans les ambiances sonores paysagères. C’est la perspective que nous avons explorée in situ, en comparant les différentes espèces végétales; cette collection d’informations nous permet de proposer une typologie d’ambiances sonores des végétaux. Dans la première partie, des notions rattachées au « monde sonore » telles que l’objet sonore, le paysage sonore et les effets sonores justifient d’établir, dans la méthodologie, une grille d’analyse comportant différentes échelles d’écoute. Une lecture multidisciplinaire propose, d’une part, de réunir de l’information sur le son et les végétaux, la morphologie de ces derniers, l’aménagement au site, les conditions climatiques et, d’autre part, de retrouver ce qui a trait au son dans l’histoire des jardins, dont les jardins sensoriels, thérapeutiques, technologiques, et des sentiers d’interprétation sonore, sous l’angle du son comme projet. De plus, une liste de végétaux recevant les chants et cris de la faune vient introduire la notion de biodiversité sonore. Une enquête sociale de terrain, par la méthode des parcours commentés, et une enquête « experte » ont été réalisées au Jardin botanique de Montréal. Ces deux enquêtes nous ont permis de constituer une grille d’analyse croisée comprenant plusieurs échelles d’écoute : textures, actions sonores, effets sonores... De là, des générateurs d’ambiance (morphologie, organisation, climat) ont été relevés pour déterminer les aspects de récurrences et de différenciations d’un type d’ambiance sonore à l’autre. Des associations se sont formées en fonction de onze types de végétaux, chacun comprenant plusieurs sous-catégories. Celles-ci proposent des ambiances sonores spécifiques, des échelles d’écoute à considérer pour chaque type d’ambiance et l’énumération d’espèces à utiliser. Cette recherche ouvre la voie à un autre type de lecture sonore, par thématique d’ambiance (les sons du végétal dans notre cas), afin d’offrir de nouveaux outils de conception pour les professionnels, en profonde relation avec les perceptions sonores d’usagers sur le terrain et l’agencement spécifique d’un site.

La Petite danseuse de quatorze ans : une analyse de la fonction subversive de l’œuvre

La Petite danseuse de quatorze ans (1881) de l’artiste français Edgar Degas (1834-1917) représente et déforme plusieurs catégories sociales et artistiques de son époque. L’œuvre peut ainsi être lue comme une mise en abyme à la fois des changements sociaux et des peurs qu’ils suscitent quant aux redéfinitions du rôle et de la place de la sculpture dans l’art et de l’art, des classes sociales, de la science et de la femme dans la société qui s’opèrent dans la seconde moitié du 19e siècle. D’une mise en contexte de l’œuvre à une analyse de la figure de la ballerine, en passant par une lecture du monde de la poupée et de la criminalité, nous chercherons à montrer comment l’œuvre offre une lecture subversive des valeurs qui sous-tendent ces catégories structurelles du Paris industriel. Ce jeu des catégories fait de la Petite danseuse une œuvre instable et ambiguë à l’image, peut-être exacerbée, de la société. La sculpture de Degas joue avec et surtout entre ces divers pôles de la société parisienne, décloisonnant ceux-ci et proposant une autre façon de comprendre la société contemporaine. Prenant ancrage dans un discours critique postmoderne, féministe et postcolonialist, le présent travail se propose ainsi de réactualiser la fonction critique de l’œuvre.

Téléphone, phonographe et radio : l'imaginaire sonore entre textualité et reproduction technique

Ce mémoire décrit l’imaginaire sonore tel qu’il s’est transformé par l’apparition de dispositifs de reproduction (téléphone, phonographe et radio) à la fin du 19ème siècle et au début du 20ème siècle. Si ces appareils de reproduction sonore signalent un nouveau contexte socioculturel permettant la captation, la conservation et la transmission de manifestations sensibles, ils transforment également la manière de concevoir le son, ils modifient le statut de l’audition par rapport aux autres sens et reconfigurent un imaginaire qui traduit un rapport à soi, à autrui et au monde. Cette étude littéraire de la reproductibilité sonore propose une réflexion entre technologie et poétique en questionnant l’idée de communication. L’élément spécifique qui caractérise les appareils de reproduction sonore est un objet technique nommé «transducteur ». Je considère le transducteur à la fois comme métaphore et matérialité de médiation; conçu en termes de dispositif de transduction, ce concept permet une différente compréhension des pratiques sociales et de l’imaginaire constituant cet artefact culturel.

Mémoire de la culture, mémoire de la barbarie : l’intertextualité dans le témoignage de Jorge Semprun sur le camp de Buchenwald

Ce mémoire porte sur le travail de l’intertextualité dans les quatre oeuvres que Jorge Semprun (1923-) a consacrées à ses souvenirs de déportation au camp de Buchenwald : Le grand voyage (1963), Quel beau dimanche! (1980), L’écriture ou la vie (1994) et Le mort qu’il faut (2001). Chaque oeuvre poursuit la recherche d’un langage approprié à la narration d’une expérience qui résiste obstinément à sa représentation. L’intertextualité, de même que les réminiscences musicales, filmiques ou picturales, composent chez Semprun une image complexe de l’expérience du déporté, faisant coexister l’ombre et la lumière, l’angoisse et la joie, le mal radical et la fraternité, loin de tout cliché manichéen. Il s’agira ici de lire ce témoignage magnifique sur les camps nazis comme un dialogue profond entre l’art et la barbarie, la création et la destruction, la mémoire culturelle et la mémoire traumatique.