When the five giants of post war reconstruction meet the four pillars of welfare reform-young people lose out, again

This paper discusses proposed changes to the Australian welfare state in the Welfare Review chaired by Patrick McClure and launched by Kevin Andrews, Minister for Social Services in the Abbott government, in a recent address to the Sydney Institute. Andrews cited the Beveridge Report of 1942, referring to Lord William Beveridge as the “godfather of the British post-war welfare state”, commending him for putting forward a plan for a welfare state providing a minimal level of support, constituting a bare safety net, rather than “stifling civil society and personal responsibility” through generous provision. In line with a key TASA conference theme of challenging institutions and identifying social and political change at local and global levels, this paper examines both the Beveridge Report and the McClure Report, identifying key issues and themes of relevance to current times in Australia.

Submission to KPMG review of the Federal Government Initiative to “analyse dementia program and services funded by the Department of Social Services"

The comments I make are based on my nearly twenty years involvement in the dementia cause at both a national and international level. In preparation, I read two papers namely the Ministerial Dementia Forum – Option Paper produced by KPMG Management Consultants (2014) and Analysis of Dementia Programmes and Services Funded by the Department of Social Services: Conversation Starter prepared by KPMG as a preparation document for those attending a workshop in Brisbane on April 22nd 2015. Dementia is a complex “syndrome” and as is often said, “when you meet one person with dementia, you have met one” meaning that no two persons with dementia are the same. Even in dementia care, Australia is a “lucky country” and there is much to be said for the quality and diversity of dementia care available for people living with dementia. Despite this, I agree with the many views expressed in the material I read that there is scope for improvement, especially in the way that services are coordinated. In saying that, I do not purport to have all the solutions nor claim to have the knowledge required to comment on all the programs covered by this review. If I appear to be a “biased” advocate for Alzheimer’s Australia across the States and Territories, it is because I have seen constant evidence of ordinary people doing extraordinary things with inadequate resources. Dementia care is not cheap and if those funding dementia services are primarily only interested in economic outcomes and benefits, the real purpose of this consultation will be defeated. In addition, nowhere in the material I have read is there any recognition that in many instances program funding is a complex mix of government (at all levels) and private funding. This makes reviewing those programs more complex and less able to be coordinated at a Departmental level. It goes without saying therefore that the Federal Government is not” the only player in this game”. Of all those participating in this review, Alzheimer’s Australia is best placed to comment on programs as it is more connected to people living with dementia and has probably the best record of consulting with them. It would appear however that their role has been reduced to that of a “bit player”. Without wanting to be critical, the Forum Report which deals with the comments made at a gathering of 70 individuals and organisations, only three (3) or 4.28% were actual carers of people living with dementia. Even if it is argued that a number of organisations present represented consumers, the percentage goes up only marginally to 8.57% which is hardly an endorsement of the forum being “consumer driven”. The predominance of those present were service providers, each with their own agenda and each seeking advantage for their “business”. The final point I want to make before commenting on more specific, program related issues, is that many programs being reviewed have a much longer history than is reflected in the material I have read. Their growth and development was pioneered by Alzheimer’s Australia organisations across the country often with no government funding. Attempts to bring about better coordination of programs were often at the behest of Alzheimer’s Australia but in the main were ignored. The opportunity to now put this right is long overdue.

How Jung's concept of the wounded healer can guide learning and teaching in social work and human services

The concept of the “wounded healer” has been used to explain why those with adverse childhood histories often enter helping professions such as social work and human services (SWHS). Psychotherapist Carl Jung (1875–1961) believed wounded healers developed insight and resilience from their own experiences, enabling transformative interventions to occur with clients. Concerns exist that students with adverse childhood histories in SWHS may display unresolved emotional issues. This journal article explores how Jung’s interpretation of the wounded healer can be critically applied to understanding the learning needs of SWHS students with histories of abuse, neglect or other childhood adversity. The relevance of the wounded healer to SWHS education is explored in three key areas: - 1) the increased possibility of the occurrence of countertransference; - 2) the potential for vicarious traumatisation and burnout, and; - 3) personal and professional resilience displayed by SWHS students with a history of childhood adversity. The wounded healer metaphor allows for a more nuanced understanding of SWHS students with these histories. It also provides insight into the pedagogical considerations associated with teaching this student cohort.

The Eligibility Definition Used in the Social Security Administration’s Disability Programs Needs to be Changed

In its October 2003 report on the definition of disability used by the Social Security Administration’s (SSA’s) disability programs [i.e., Social Security Disability Insurance (SSDI) and Supplemental Security Income (SSI) for people with disabilities], the Social Security Advisory Board raises the issue of whether this definition is at odds with the concept of disability embodied in the Americans with Disabilities Act (ADA) and, more importantly, with the aspirations of people with disabilities to be full participants in mainstream social activities and lead fulfilling, productive lives. The Board declares that “the Nation must face up to the contradictions created by the existing definition of disability.” I wholeheartedly agree. Further, I have concluded that we have to make fundamental, conceptual changes to both how we define eligibility for economic security benefits, and how we provide those benefits, if we are ever to fulfill the promise of the ADA. To convince you of that proposition, I will begin by relating a number of facts that paint a very bleak picture – a picture of deterioration in the economic security of the population that the disability programs are intended to serve; a picture of programs that purport to provide economic security, but are themselves financially insecure and subject to cycles of expansion and cuts that undermine their purpose; a picture of programs that are facing their biggest expenditure crisis ever; and a picture of an eligibility determination process that is inefficient and inequitable -- one that rations benefits by imposing high application costs on applicants in an arbitrary fashion. I will then argue that the fundamental reason for this bleak picture is the conceptual definition of eligibility that these programs use – one rooted in a disability paradigm that social scientists, people with disabilities, and, to a substantial extent, the public have rejected as being flawed, most emphatically through the passage of the ADA. Current law requires eligibility rules to be based on the premise that disability is medically determinable. That’s wrong because, as the ADA recognizes, a person’s environment matters. I will further argue that programs relying on this eligibility definition must inevitably: reward people if they do not try to help themselves, but not if they do; push the people they serve out of society’s mainstream, fostering a culture of isolation and dependency; relegate many to a lifetime of poverty; and undermine their promise of economic security because of the periodic “reforms” that are necessary to maintain taxpayer support. I conclude by pointing out that to change the conceptual definition for program eligibility, we also must change our whole approach to providing for the economic security of people with disabilities. We need to replace our current “caretaker” approach with one that emphasizes helping people with disabilities help themselves. I will briefly describe features that such a program might require, and point out the most significant challenges we would face in making the transition.

Poverty and the Environment : Investment Poverty and the Role of Assets in Generating Welfare for Farmer Households in the Province of Herrera, Panama

Köyhiä maanviljelijöitä on usein syytetty kehitysmaiden ympäristöongelmista. On väitetty, että eloonjäämistaistelu pakottaa heidät käyttämään maata ja muita luonnonvaroja lyhytnäköisesti. Harva asiaa koskeva tutkimus on kuitenkaan tukenut tätä väitettä; perheiden köyhyyden astetta ja heidän aiheuttamaansa ympäristövaikutusta ei ole kyetty kytkemään toisiinsa. Selkeyttääkseen köyhyys-ympäristö –keskustelua, Thomas Reardon ja Steven Vosti kehittivät investointiköyhyyden käsitteen. Se tunnistaa sen kenties suuren joukon maanviljelijäperheitä, jotka eivät ole köyhiä perinteisten köyhyysmittareiden mukaan, mutta joiden hyvinvointi ei ole riittävästi köyhyysrajojen yläpuolella salliakseen perheen investoida kestävämpään maankäyttöön. Reardon ja Vosti korostivat myös omaisuuden vaikutusta perheiden hyvinvointiin, ja uskoivat sen vaikuttavan tuotanto- ja investointipäätöksiin. Tässä tutkimuksessa pyritään vastaamaan kahteen kysymykseen: Miten investointiköyhyyttä voidaan ymmärtää ja mitata? Ja, mikä on viljelijäperheiden omaisuuden hyvinvointia lisäävä vaikutus? Tätä tutkimusta varten haastateltiin 402 maanviljelijäperhettä Väli-Amerikassa, Panaman tasavallan Herreran läänissä. Näiden perheiden hyvinvointia mitattiin heidän kulutuksensa mukaan, ja paikalliset köyhyysrajat laskettiin paikallisen ruoan hinnan mukaan. Herrerassa ihminen tarvitsee keskimäärin 494 dollaria vuodessa saadakseen riittävän ravinnon, tai 876 dollaria vuodessa voidakseen ravinnon lisäksi kattaa muitakin välttämättömiä menoja. Ruoka- eli äärimmäisen köyhyyden rajan alle jäi 15,4% tutkituista perheistä, ja 33,6% oli jokseenkin köyhiä, eli saavutti kyllä riittävän ravitsemuksen, muttei kyennyt kustantamaan muita perustarpeitaan. Molempien köyhyysrajojen yläpuolelle ylsi siis 51% tutkituista perheistä. Näiden köyhyysryhmien välillä on merkittäviä eroavaisuuksia ei vain perheiden varallisuuden, tulojen ja investointistrategioiden välillä, mutta myös perheiden rakenteessa, elinympäristössä ja mahdollisuuksissa saada palveluja. Investointiköyhyyden mittaaminen osoittautui haastavaksi. Herrerassa viljelijät eivät tee investointeja puhtaasti ympäristönsuojeluun, eikä maankäytön kestävyyttä muutenkaan pystytty yhdistämään perheiden hyvinvoinnin tasoon. Siksi investointiköyhyyttä etsittiin sellaisena hyvinvoinnin tasona, jonka alapuolella elävien perheiden parissa tuottavat maanparannusinvestoinnit eivät enää ole suorassa suhteessa hyvinvointiin. Tällaisia investointeja ovat mm. istutetut aidat, lannoitus ja paranneltujen laiduntyyppien viljely. Havaittiin, että jos perheen hyvinvointi putoaa alle 1000 dollarin/henkilö/vuosi, tällaiset tuottavat maanparannusinvestoinnit muuttuvat erittäin harvinaisiksi. Investointiköyhyyden raja on siis noin kaksi kertaa riittävän ravitsemuksen hinta, ja sen ylitti 42,3% tutkituista perheistä. Heille on tyypillistä, että molemmat puolisot käyvät työssä, ovat korkeasti koulutettuja ja yhteisössään aktiivisia, maatila tuottaa paremmin, tilalla kasvatetaan vaativampia kasveja, ja että he ovat kerryttäneet enemmän omaisuutta kuin investointi-köyhyyden rajan alla elävät perheet. Tässä tutkimuksessa kyseenalaistettiin yleinen oletus, että omaisuudesta olisi poikkeuksetta hyötyä viljelijäperheelle. Niinpä omaisuuden vaikutusta perheiden hyvinvointiin tutkittiin selvittämällä, mitä reittejä pitkin perheiden omistama maa, karja, koulutus ja työikäiset perheenjäsenet voisivat lisätä perheen hyvinvointia. Näiden hyvinvointi-mekanismien ajateltiin myös riippuvan monista väliin tulevista tekijöistä. Esimerkiksi koulutus voisi lisätä hyvinvointia, jos sen avulla saataisiin paremmin palkattuja töitä tai perustettaisiin yritys; mutta näihin mekanismeihin saattaa vaikuttaa vaikkapa etäisyys kaupungeista tai se, omistaako perhe ajoneuvon. Köyhimpien perheiden parissa nimenomaan koulutus olikin ainoa tutkittu omaisuuden muoto, joka edisti perheen hyvinvointia, kun taas maasta, karjasta tai työvoimasta ei ollut apua köyhyydestä nousemiseen. Varakkaampien perheiden parissa sen sijaan korkeampaa hyvinvointia tuottivat koulutuksen lisäksi myös maa ja työvoima, joskin monesta väliin tulevasta muuttujasta, kuten tuotantopanoksista riippuen. Ei siis ole automaatiota, jolla omaisuus parantaisi perheiden hyvinvointia. Vaikka rikkailla onkin yleensä enemmän karjaa kuin köyhemmillä, ei tässä aineistossa löydetty yhtään mekanismia, jota kautta karjan määrä tuottaisi korkeampaa hyvinvointia viljelijäperheille. Omaisuuden keräämisen ja hyödyntämisen strategiat myös muuttuvat hyvinvoinnin kasvaessa ja niihin vaikuttavat monet ulkoiset tekijät. Ympäristön ja köyhyyden suhde on siis edelleen epäselvä. Köyhyyden voittaminen vaatii pitkällä tähtäimellä sitä, että viljelijäperheet nousisivat investointiköyhyyden rajan yläpuolelle. Näin heillä olisi varaa alkaa kartuttaa omaisuutta ja investoida kestävämpään maankäyttöön. Tällä hetkellä kuitenkin isolle osalle herreralaisia perheitä tuo raja on kaukana tavoittamattomissa. Miten päästä yli tuhannen dollarin kulutukseen perheenjäsentä kohden, mikäli elintaso ei yllä edes riittävään ravitsemukseen? Ja sittenkin, vaikka hyvinvointi kohenisi, ei ympäristön kannalta parannuksia ole välttämättä odotettavissa, mikäli karjalaumat kasvavat ja eroosioalttiit laitumet leviävät.

Selecting and assessing social objectives for Australian fisheries management

This paper details Australian research that developed tools to assist fisheries managers and government agencies in engaging with the social dimension of industry and community welfare in fisheries management. These tools are in the form of objectives and indicators. These highlight the social dimensions and the effects of management plans and policy implementation on fishing industries and associated communities, while also taking into account the primacy of ecological imperatives. The deployment of these objectives and indicators initially provides a benchmark and, over the life of a management plan, can subsequently be used to identify trends in effects on a variety of social and economic elements that may be objectives in the management of a fishery. It is acknowledged that the degree to which factors can be monitored will be dependent upon resources of management agencies, however these frameworks provide a method for effectively monitoring and measuring change in the social dimension of fisheries management.Essentially, the work discussed in this paper provides fisheries management with the means to both track and begin to understand the effects of government policy and management plans on the social dimension of the fishing industry and its associated communities. Such tools allow the consideration of these elements, within an evidence base, into policy arrangements, and consequently provide an invaluable contribution to the ability to address resilience and sustainability of fishing industries and associated communities.

An eroding social justice agenda: The case of physical education and health edu-business in schools

In this paper we draw on current research to explore notions of a socially just Health and Physical Education (HPE), in light of claims that a neoliberal globalisation promotes markets over the states, and a new individualism that privileges self-interest over the collective good. We also invite readers to consider United Nations Educational, Scientific and Cultural Organization’s ambition for PE in light of preliminary findings from an Australian led research project exploring national and international patterns of outsourcing HPE curricula. Data were sourced from this international research project through a mixed method approach. Each external provider engaged in four phases of research activity: (a) Web-audits, (b) Interviews with external providers, (c) Network diagrams, and (d) School partner interviews and observations. Results We use these data to pose what we believe to be three emerging lines of inquiry and challenge for a socially just school HPE within neoliberal times. In particular our data indicates that the marketization of school HPE is strengthening an emphasis on individual responsibility for personal health, elevating expectations that schools and teachers will “fill the welfare gap” and finally, influencing the nature and purchase of educative HPE programs in schools. The apparent proliferation of external providers of health work, HPE resources and services reflects the rise and pervasiveness of neoliberalism in education. We conclude that this global HPE landscape warrants attention to investigate the extent to which external providers’ resources are compatible with schooling’s educative and inclusive mandates.

Balancing Social Citizenship and New Paternalism : Finnish activation policy and street-level practice in a comparative perspective

The study examines the origin and development of the Finnish activation policy since the mid-1990s by using the 2001 activation reform as a benchmark. The notion behind activation is to link work obligations to welfare benefits for the unemployed. The focus of the thesis is policy learning and the impact of ideas on the reform of the welfare state. The broader research interests of the thesis are summarized by two groups of questions. First, how was the Finnish activation policy developed and what specific form did it receive in the 2001 activation reform? Second, how does the Finnish activation policy compare to the welfare reforms in the EU and in the US? What kinds of ideas and instruments informed the Finnish policy? To what extent can we talk about a restructuring or transformation of the Nordic welfare policy? Theoretically, the thesis is embedded in the comparative welfare state research and the concepts used in the contemporary welfare state discourse. Activation policy is analysed against the backdrop of the theories about the welfare state, welfare state governance and citizenship. Activation policies are also analysed in the context of the overall modernization and individualization of lifestyles and its implications for the individual citizen. Further, the different perspectives of the policy analysis are applied to determine the role of implementation and street-level practice within the whole. Empirically, the policy design, its implementation and the experiences of the welfare staff and recipients in Finland are examined. The policy development, goals and instruments of the activation policies have followed astonishingly similar paths in the different welfare states and regimes over the last two decades. In Finland, the policy change has been manifested through several successive reforms that have been introduced since the mid-1990s. The 2001 activation reform the Act on Rehabilitative Work Experience illustrates the broader trend towards stricter work requirements and draws its inspiration from the ideas of new paternalism. The ideas, goals and instruments of the international activation trend are clearly visible in the reform. Similarly, the reform has implications for the traditional Nordic social policies, which incorporate institutionalised social rights and the provision of services.

The connection between on-farm assessed welfare (A-index) and production parameters of the sows

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää tilalla määritetyn hyvinvoinnin yhteyttä emakoiden tuotantotuloksiin. Hyvinvointia arvioitiin suomalaisen hyvinvointi-indeksin, A-indeksi, avulla. Tuotantotuloksina käytettiin kahta erilaista tuotosaineistoa, jotka molemmat pohjautuivat kansalliseen tuotosseuranta aineistoon. Hyvinvointimääritykset tehtiin 30 porsastuotantosikalassa maaliskuun 2007 aikana. A-indeksi koostuu kuudesta kategoriasta ’liikkumismahdollisuudet’, ’alustan ominaisuudet’, ’sosiaaliset kontaktit’, ’valo, ilma ja melu’, ’ruokinta ja veden saanti’ sekä ’eläinten terveys ja hoidon taso’. Jokaisessa kategoriassa on 3-10 pääosin ympäristöperäistä muuttujaa, jotka vaihtelevat osastoittain. Maksimipistemäärä osastolle on 100. Hyvinvointimittaukset tehtiin porsitus-, tiineytys- ja joutilasosastoilla. Erillisten tiineytysosastojen pienen lukumäärän takia (n=7) tilakohtaiset tiineytys- ja joutilasosastopisteet yhdistettiin ja keskiarvoja käytettiin analyyseissä. Yhteyksiä tuotokseen tutkittiin kahden eri aineiston avulla 1) Tilaraportti aineisto (n=29) muodostuu muokkaamattomista tila- ja tuotostuloksista tilavierailua edeltävän vuoden ajalta, 2) POTSIaineisto (n=30) muodostuu POTSI-ohjelmalla (MTT) muokatusta tuotantoaineistosta, joka sisältää managementtiryhmän (tila, vuosi, vuodenaika) vaikutuksen ensikoiden ja emakoiden pahnuekohtaiseen tuotokseen. Yhteyksiä analysointiin korrelaatio- ja regressioanalyysien avulla. Vaikka osallistuminen tutkimukseen oli vapaaehtoista, molempien tuotantoaineistojen perusteella tutkimustilat edustavat keskituottoista suomalaista sikatilaa. A-indeksin kokonaispisteet vaihtelivat välillä 37,5–64,0 porsitusosastolla ja 39,5–83,5 joutilasosastolla. Tilaraporttiaineistoa käytettäessä paremmat pisteet porsitusosaston ’eläinten terveys ja hoidon taso’ -kategoriasta lyhensivät eläinten lisääntymissykliä, lisäsivät syntyvien pahnueiden ja porsaiden määrää sekä alensivat kuolleena syntyneiden lukumäärää. Regressiomallin mukaan ’eläinten terveys ja hoidon taso’ -kategoria selitti syntyvien porsaiden lukumäärän, porsimisvälin pituuden sekä keskiporsimiskerran vaihtelua. Paremmat pisteet joutilasosaston ’liikkumismahdollisuudet’ kategoriasta alensivat syntyneiden pahnueiden sekä syntyneiden että vieroitettujen porsaiden lukumäärää. Regressiomallin mukaan ensikkopahnueiden osuus ja ”liikkumismahdollisuudet” kategorian pisteet selittivät vieroitettujen porsaiden lukumäärän vaihtelua. POTSI-aineiston yhteydessä kuolleena syntyneiden porsaiden lukumäärän aleneminen oli ensikoilla yhteydessä parempiin porsitusosaston ’sosiaalisiin kontakteihin’ ja emakoilla puolestaan joutilasosaston parempiin ’eläinten terveys ja hoidon taso’ pisteisiin. Kahden eri tuotantoaineiston avulla saadut tulokset erosivat toisistaan. Seuraavissa tutkimuksissa onkin suositeltavampaa käyttää Tilaraporttiaineistoja, joissa tuotokset ilmoitetaan vuosikohtaisina. Tämän tutkimuksen perusteella hyvinvoinnilla ja tuotoksella on yhteyksiä, joilla on myös merkittävää taloudellista vaikutusta. Erityisesti hyvä eläinten hoito ja eläinten terveys lisäävät tuotettujen porsaiden määrää ja lyhentävät lisääntymiskiertoa. Erityishuomiota tulee kiinnittää vapaana olevien joutilaiden emakoiden sosiaaliseen stressiin ja rehunsaannin varmistamiseen kaikille yksilöille.