Organizational creativity – Hegemonic and alternative discourses

SUMMARY Organizational creativity – hegemonic and alternative discourses Over the course of recent developments in the societal and business environment, the concept of creativity has been brought into new arenas. The rise of ‘creative industries’ and the idea of creativity as a form of capital have attracted the interests of business and management professionals – as well as academics. As the notion of creativity has been adopted in the organization studies literature, the concept of organizational creativity has been introduced to refer to creativity that takes place in an organizational context. This doctoral thesis focuses on organizational creativity, and its purpose is to explore and problematize the hegemonic organizational creativity discourse and to provide alternative viewpoints for theorizing about creativity in organizations. Taking a discourse theory approach, this thesis, first, provides an outline of the currently predominant, i.e. hegemonic, discourse on organizational creativity, which is explored regarding themes, perspectives, methods and paradigms. Second, this thesis consists of five studies that act as illustrations of certain alternative viewpoints. Through these exemplary studies, this thesis sheds light on the limitations and taken-for-granted aspects of the hegemonic discourse and discusses what these alternative viewpoints could offer for the understanding of and theorizing for organizational creativity. This study leans on an assumption that the development of organizational creativity knowledge and the related discourse is not inevitable or progressive but rather contingent. The organizational creativity discourse has developed in a certain direction, meaning that some themes, perspectives, and methods, as well as assumptions, values, and objectives, have gained a hegemonic position over others, and are therefore often taken for granted and considered valid and relevant. The hegemonization of certain aspects, however, contributes to the marginalization of others. The thesis concludes that the hegemonic discourse on organizational creativity is based on an extensive coverage of certain themes and perspectives, such as those focusing on individual cognitive processes, motivation, or organizational climate and their relation to creativity, to name a few. The limited focus on some themes and the confinement to certain prevalent perspectives, however, results in the marginalization of other themes and perspectives. The negative, often unintended, consequences, implications, and side effects of creativity, the factors that might hinder or prevent creativity, and a deeper inquiry into the ontology and epistemology of creativity have attracted relatively marginal interest. The material embeddedness of organizational creativity, in other words, the physical organizational environment as well as the human body and its non-cognitive resources, has largely been overlooked in the hegemonic discourse, although thereare studies in this area that give reason to believe that they might prove relevant for the understanding of creativity. The hegemonic discourse is based on an individual-centered understanding of creativity which overattributes creativity to an individual and his/her cognitive capabilities, while simultaneously neglecting how, for instance, the physical environment, artifacts, social dynamics and interactions condition organizational creativity. Due to historical reasons, quantitative as well as qualitative yet functionally- oriented studies have predominated the organizational creativity discourse, although studies falling into the interpretationist paradigm have gradually become more popular. The two radical paradigms, as well as methodological and analytical approaches typical of radical research, can be considered to hold a marginal position in the field of organizational creativity. The hegemonic organizational creativity discourse has provided extensive findings related to many aspects of organizational creativity, although the con- ceptualizations and understandings of organizational creativity in the hegemonic discourse are also in many respects limited and one-sided. The hegemonic discourse is based on an assumption that creativity is desirable, good, necessary, or even obligatory, and should be encouraged and nourished. The conceptualiza- tions of creativity favor the kind of creativity which is useful, valuable and can be harnessed for productivity. The current conceptualization is limited to the type of creativity that is acceptable and fits the managerial ideology, and washes out any risky, seemingly useless, or negative aspects of creativity. It also limits the possible meanings and representations that ‘creativity’ has in the respective discourse, excluding many meanings of creativity encountered in other discourses. The excessive focus on creativity that is good, positive, productive and fits the managerial agenda while ignoring other forms and aspects of creativity, however, contributes to the dilution of the notion. Practices aimed at encouraging the kind of creativity may actually entail a risk of fostering moderate alterations rather than more radical novelty, as well as management and organizational practices which limit creative endeavors, rather than increase their likelihood. The thesis concludes that although not often given the space and attention they deserve, there are alternative conceptualizations and understandings of organizational creativity which embrace a broader notion of creativity. The inability to accommodate the ‘other’ understandings and viewpoints within the organizational creativity discourse runs a risk of misrepresenting the complex and many-sided phenomenon of creativity in organizational context. Keywords: Organizational creativity, creativity, organization studies, discourse theory, hegemony

Vesien tila hyväksi yhdessä : Kaakkois-Suomen vesienhoidon toimenpideohjelma Vuoksen ja Kymijoen-Suomenlahden vesienhoitoalueille vuosiksi 2016-2021

Vesienhoidon EU:n laajuisena tavoitteena on kaikkien pintavesien hyvän ekologisen tilan saavuttaminen. Myös pohjavesien hyvä kemiallinen ja määrällinen tila tulee turvata eikä pinta- ja pohjavesien laatu saa nykyisestään heiketä. Vesienhoito on osa koko Euroopan laajuista, vesipolitiikan puitedirektiiviin pohjautuvaa työtä. Kaakkois-Suomen pinta- ja pohjavesien tavoitteiden täyttämiseksi on laadittu Kaakkois-Suomen vesienhoidon toimenpideohjelma Vuoksen ja Kymijoen-Suomenlahden vesienhoitoalueille vuosille 2016–2021. Toimenpideohjelma sisältää tietoa alueen tärkeimmistä pinta- ja pohjavesien kuormittajista, pintavesien ekologisesta ja kemiallisesta tilasta sekä pohjavesien määrällisestä ja laadullisesta tilasta. Siinä esitetään myös tärkeimmät toimenpiteet, joiden avulla vesistöjen ja pohjavesien hyvä tila pyritään saavuttamaan vuoteen 2021 mennessä. Vesien tilaa heikentävät tekijät vaihtelevat hyvin paljon eri vesistöissä eikä yhtä kaikille vesistöille sopivaa ratkaisua ole olemassa. Vaikka maatalous on useimmilla Vuoksen ja Kymijoen-Suomenlahden vesienhoitoalueiden vesistöillä merkittävin kuormitta-ja, vesien tilan parantamiseksi on tehtävä kohdennettuja toimenpiteitä myös mm. metsäteollisuuden, yhdyskuntajätevesien, haja-asutuksen, turvetuotannon ja metsätalouden kuormituksen sekä vesistörakentamisen aiheuttamien vaikutusten vähentämiseksi. Keinot valitaan tapauskohtaisesti ja muutamilla vesistöillä tilan parantaminen vaatii myös kunnostustoimenpiteitä. Vesistöjen hyvä ekologinen tila pyritään saavuttamaan vuoteen 2021 mennessä. Kuormituksen vähentämisen ja kunnostustoimenpiteiden vaikutukset kuitenkin näkyvät vesistöissä viiveellä, joten joillakin vesistöillä tavoiteaikataulua on pidennetty vuoteen 2027. Haasteena tavoitteiden saavuttamiselle on myös ilmaston lämpenemisen myötä pidentynyt sulan maan aika ja huuhtoumien kasvu. Toimenpideohjelmat tarkistetaan kuuden vuoden välein, jolloin arvioidaan uudestaan vesien tila ja toimet niiden kuntoon saattamiseksi.

Perfluorattuja yhdisteitä sisältävien jätevesien puhdistus- ja analyysimenetelmät

Perfluoratut alkyyliyhdisteet eli PFAS-yhdisteet ovat synteettisiä orgaanisia yhdisteitä, joissa on fluorattu hiiliketju. Hiilen ja fluorin väliset vahvat sidokset ovat muodostuneet ongelmaksi jätevedenpuhdistamoilla, sillä yhdisteet eivät hajoa puhdistamoilla käytössä olevilla vedenpuhdistusmenetelmillä. Yhdisteitä kertyy luontoon jätevesien mukana. Kandidaatintyössä on vertailtu yhdisteitä sisältävien vesien käsittelymenetelmiä parhaiten soveltuvan menetelmän löytämiseksi. Menetelmien kustannuksia tai soveltuvuutta vedenpuhdistamomittakaavan prosessiksi ei ole arvioitu. Lisäksi työssä on koottu yhdisteitä sisältävien jätevesien analysointiin sopivia analyysimenetelmiä. Soveltuvat puhdistus- ja analyysimenetelmät on esitelty uusien tieteellisten artikkelien pohjalta. Mahdollisia erotusmenetelmiä ovat membraanierotus ja sorptio. Membraaneista soveltuvimpia ovat nanosuodatus- ja käänteisosmoosimembraanit, joilla erottuvat jopa 0,0001 μm:n kokoiset partikkelit. PFAS-yhdisteet voidaan erottaa sorptiolla muun muassa aktiivihiileen. Yhdisteiden rakenne hajoaa nykyaikaisilla hapetusmenetelmillä ja polttamalla lietteen mukana. Hapettaminen permanganaatin avulla ei tuottanut hyvää tulosta, mutta fotokemiallisella hapetuksella ja alhaisen lämpötilan plasmatekniikalla (NTP) yhdisteiden rakenne hajosi lähes kokonaan. Fotokemiallinen hapetus onnistui erityisesti perfluorokarboksyylihapoilla, joiden rakenne hajosi jopa kolmessa tunnissa. Yleisimmin käytetty analyysimenetelmä on nestekromatografin ja massaspektrometrin yhdistelmä (LC-MS/MS) ja matriisivaikutus minimoidaan tyypillisesti kiinteäfaasiuutolla (SPE). Työssä esitellyistä käsittelymenetelmistä parhaiten soveltuva on NTP-menetelmä, koska sillä saatiin tutkimusten mukaan hajotettua yhdisteiden rakenne muita menetelmiä lyhyemmässä ajassa ja se soveltuu parhaiten kaikille PFAS-yhdisteille. NTP-menetelmässä ei tarvita katalyyttiä tai lisäkemikaaleja. Voimakkaana hapettimena toimivat epästabiilit hydroksyyliradikaalit, jotka syntyvät koronapurkauksen kautta. Koronapurkauksessa muodostuu myös otsonia ja lisäksi vapaa happi voi tehostaa hapettumista. Menetelmässä muodostuvien hajoamistuotteiden hallinta vaatii lisätutkimusta. Mahdollinen hallintakeino voisi olla esimerkiksi hapettumisessa vapautuvien fluoridi-ionien saostaminen. Muodostuvien hajoamistuotteiden toksisuutta voitaisiin tarkkailla biosensorilla.

Kohti vesiensuojelun aikaa; veden laadun muutokset eteläisimmällä Saimaalla

Työn tarkoituksena on ollut tutkia vesianalytiikan kehitystä Suomessa, arvioida rutiini-analytiikan luotettavuutta, selvittää eteläisimmän Saimaan jätevesikuormituksen kehitys ja siihen vaikuttaneet tekijät, laatia aikasarjat eräiden tutkimusalueen keskeisten veden laadun seurantapaikkojen veden laadun kehityksestä ja esittää keinoja veden laadun kehityksen kuvaa¬miseksi tiivistämällä suuri havaintomateriaali yksinkertaisiksi tunnusluvuiksi. Työssä käsiteltä¬vä aikajakso alkaa 1900-luvun alusta ja päättyy vuoteen 1998. Tutkimus on osa laajempaa ko¬konaisuutta. Tutkimusalue käsittää Vuoksen vesistön keskusjärven, Saimaan, eteläisimmät osat eli Pien-Saimaan, Suur-Saimaan, Vuoksen niskan ja Haapaveden altaat sekä vesistön purku¬-uoman, Vuoksen virran (ks. kuvat 5.1. ja 5.2.). Veden laatu alueen luonnontilaisilla alueilla on luokiteltavissa osin oligotrofiseksi, osin lievästi dysoligotrofiseksi. Sadan viimeisen vuoden aikana teollinen toiminta on muuttanut sitä voimakkaasti. Vesiensuojeluun on eteläisimmän Saimaan alueella investoitu yli 1,5 miljardia markka viimeisten noin 30 vuoden aikana. Investointien tuloksena kuormitus on laskenut oleellisesti 1960-luvun maksimikuormituksesta. Jätevesien purkuvesistön veden laatu on tänä aikana myös merkittävästi parantunut. Tämä on osoitettu veden laadun seurantatuloksista tehtyjen erilaisten tarkastelujen avulla (aikasarjadiagrammit, tilasto tarkastelut, indeksilukuluokitukset, PCA- ja PLS- ja DPLS- monimuuttujamallinnukset). Nykyisin veden laatu on lähes koko tutkimusalu¬eella vähintään tyydyttävä. Fysikaalis-kemiallisen veden laadun seurannan historia on Suomessa kansainvälisesti ja kansallisesti pitkä, ja Saimaalta voidaan veden laadun kehitystä arvioida luotettavasti 40 vuoden ajalta. Tutkimusmetodiikat vesitutkimusten pioneerimaissa ovat olleet samankaltaisia ja niiden perusteella on laadittu myös eurooppalaisen vedenlaadunseurannan suositukset. Vaikka tulevai¬suudessa vesistöä ja sen tilan kehitystä on tarkasteltava ekologisena kokonaisuutena, ei tätä voida tehdä ilman nykyisen kaltaista monitorointia. Teollisuuden jätevesikuormitus on laskenut neljännesvuosisadan aikana hyvin merkittä¬västi tavalla, joka vielä kymmenkunta vuotta sitten tuntui saavuttamattomalta. Saimaan. kuten muunkin Suomen metsäteollisuuden taso onkin kansainvälisesti korkea ja täyttää jo nyt kuormi¬tuksen suhteen lähes 2000-luvun alun BAT-tekniikan vaatimukset. Veden laatu ei kuitenkaan ole kuormitetuilla alueilla kaikkialla vielä hyvä, joten vesiensuojeluun on edelleen panostettava, kun tavoitteena on vesien hyvä ekologinen tila. Vesistöstä käsin tarkasteltuna hitaasti hajoavan orgaanisen aineen määrän vähentäminen vedestä on oltava seuraavana tavoitteena. Tätä tukee myös BAT-tekniikan tarkastelu.

Ennallistaminen ja ympäristörikoksella saavutetun hyödyn menettäminen – tavoitteena ympäristöystävällinen rikosoikeus

Tutkimus käsittelee ennallistamisen ja ympäristörikoksella saadun hyödyn menettämisen eli hyötykonfiskaation välistä suhdetta. Tässä tutkielmassa ennallistamisella tarkoitetaan ympäristölle aiheutuneen vahingon korjaamiseksi tehtäviä toimenpiteitä. Viranomainen voi käyttää hallintopakkoa varmistaakseen, että vahingon aiheuttaja suorittaa tarvittavat ennallistamistoimet. Ennallistamiskustannuksista vastaa aiheuttamisperiaatteen mukaisesti ensisijaisesti vahingon aiheuttaja. Mikäli ympäristövahinko on aiheutettu tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta, syyllistyy aiheuttaja ympäristörikokseen. Rikosoikeudellisen rangaistuksen lisäksi ympäristörikokseen syyllistynyt voidaan tuomita menettämään valtiolle rikoksella saamansa taloudellinen hyöty. Tutkielmassa selvitetään, miten ennallistamisesta aiheutuneet kustannukset otetaan huomioon rikoshyötyä konfiskoitaessa. Ennallistamisen vaikutuksesta hyötykonfiskaatioon ei ole rikoslaissa säädetty. Rikoslain 10 luvun kokonaisuudistusta koskevan hallituksen esityksen mukaan ennallistamisesta aiheutuneet kustannukset on mahdollista ottaa rikoshyödyn määrää vähentävänä seikkana huomioon. Ennallistamistilanteet voivat olla moninaisia. Tutkimuksessa tarkastellaan lainopillisen tulkinnan ja systematisoinnin keinoin, missä tilanteessa ennallistamiskulut voidaan vähentää ympäristörikoksella saadusta hyödystä. Ennallistamisen ja hyötykonfiskaation väliseen suhteeseen liittyvänä toisena kysymyksenä tutkitaan ennallistamista koskevan hallintopakkomenettelyn ja ympäristörikosprosessin yhteensovittamisen haasteita. Tutkimuksessa selvitetään, voiko ne bis in idem- eli kaksoisrangaistavuuden kielto muodostua ongelmaksi hallintopakko- ja rikosprosessin päällekkäisyyden vuoksi. Tutkimuskysymykset sijoittuvat ympäristö-, hallinto- ja rikosoikeuden leikkauspinnalle. Tutkielma on selvästi oikeudenalat ylittävä, mikä johtuu jo tutkimuskohteesta itsestään. Tutkimuksellinen lähestymistapa on ympäristönäkökulmaa korostava. Pääasiallisena lähdeaineistona tutkimuksessa käytetään kansallista lainvalmisteluaineistoa sekä aihetta koskevaa oikeuskirjallisuutta. EU-oikeudella on ollut vahva vaikutus kansallisten ennallistamis- ja hyötykonfiskaatiosäädösten sisältöön. Näin ollen tutkimuksessa tarkastellaan myös unionioikeudellista sääntelyä ja sen tavoitteita. Tutkimuksessa esitetään de lege ferenda -näkemyksiä rikoshyödyn menettämistä koskevan kotimaisen lainsäädännön kehittämisestä. Keskeisenä toimenpidesuosituksena ehdotetaan ennallistamiskulujen vähennysmahdollisuutta koskevan säännöksen lisäämistä menettämisseuraamuksia koskevaan rikoslain 10 lukuun.

Puolustusvoimien henkilöstöalan sähköisten palveluiden käytettävyyden parantaminen

Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena oli selvittää Puolustusvoimien sähköisten palveluiden käytettävyys ja esittää toimenpiteitä käytettävyyden parantamiseksi. Tutkimus selvittää mitä ovat Puolustusvoimien sähköiset palvelut. Tämän lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan sitä, mistä käytettävyys muodostuu, mitkä tekijät vaikuttavat käytettyyden kokemukseen ja mitä ovat hyvän käytettävyyden ominaisuudet. Sähköisten palveluiden käytettävyyttä arvioitiin useilla menetelmillä. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen tutkimus, jossa tutkittiin käytettävyyttä ilmiönä aikaisempien tutkimusten ja muun kirjallisen aineiston pohjalta. Sähköisten palveluiden käytettävyyttä tutkittiin sekä laadullisin että määrällisin menetelmin. Tutkimuksessa käytettyjä tiedonkeruumenetelmiä olivat haastattelut ja kysely. Käytettävyyden arviointimenetelminä olivat haastatteluina toteutettu asiantuntija-arviointi ja kyselynä toteutettu loppukäyttäjäarviointi sekä loppukäyttäjäarviointiin sisältynyt System Usability Scale -kysely. Haastatteluissa ja kyselyssä ongelmanratkaisumenetelmänä oli kahdeksan ominaisuuden heuristiikka. Heuristiikat sopivat sellaisten monimutkaisten ongelmien ratkaisemiseen, joita ei voida kattavasti määritellä, eikä niihin ole olemassa vain oikeaa tai väärää, tai vain hyvää tai huonoa vaihtoehtoa. Mittausmenetelmänä kyselyssä käytettiin sisäistä ja samanaikaista triangulaatiota. Haastatteluiden ja kyselyn avointen kysymysten aineiston analyysimenetelmänä oli aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Kyselyn suljettuja kysymyksiä analysoitiin lisäksi tilastollisesti kuvailevalla analyysillä ja tilastollisella päättelyllä. Tutkimuksen tuloksena osoitettiin, että sähköisten palveluiden käytettävyydessä on parannettavaa. Arvioinneissa löydettiin useita käytettävyysongelmia. Ongelmista osa oli myös sellaisia kriittisiä ongelmia, joiden seurauksena voi syntyä virheellistä tietoa tai ne voivat vaarantaa henkilötietosuojan. Tutkimuksen tuloksena kuvattiin toimenpiteitä, joita toteuttamalla sähköisten palveluiden käytettävyyttä voidaan parantaa merkittävästi. Lisäksi kyselystä kyettiin laatimaan sellainen käytettävyyden mittaus- ja arviointimenetelmä, jota voidaan käyttää myös muiden järjestelmien käytettävyysarvioinneissa.

Valtionpäämiehen vastuu sotarikoksesta : tapausesimerkkinä Charles Taylor

Tämä tutkimus sijoittuu sotilasjohtamisen alalle. Siinä on hyödynnetty oikeustieteen lähestymistapoja ja tutkimusmenetelmiä. Tieteenfilosofisesti tutkimus noudattaa eurooppalaisen oikeuspositivismin periaatteita. Tutkimuskohteena oli Liberian entisen presidentin Charles Taylorin sotarikosoikeudenkäynti Sierra Leonen erityistuomioistuimessa. Tavoitteena oli muodostaa oikeustapausta tarkastelemalla perusteltu näkemys siitä, miten kansainvälisen oikeuden oikeussäännöt nykyään vaikuttavat valtionpäämiehen vastuuseen sotarikostapauksissa. Keskeisin tutkimusongelma ja päätutkimuskysymys oli mikä on valtionpäämiehen vastuu sotarikoksista nykyisen oikeuskäytännön mukaan (tapausesimerkkinä tapaus Charles Taylor)? Tämä on ensimmäinen suomalainen sotatieteellinen tutkimus, joka käsittelee valtionpäämiehen vastuuta sotarikoksista. Tutkittava tapaus valikoitui sen merkittävyyden perusteella. Taylorin oikeudenkäynti on toisen maailmansodan jälkeen ensimmäinen, jossa valtion päämies joutui rikosoikeudelliseen vastuuseen sotarikoksista. Tapausta voidaan pitää ennakkotapauksena ja prosessiesimerkkinä kansainvälisen rikosoikeuden soveltamisesta valtionpäämiestä koskevassa sotarikoskysymyksessä. Tapaus oli erittäin mielekäs tutkimuskohde, koska kyseinen oikeustapaus on saatu päätökseen. Nyt voitiin ensimmäistä kertaa analysoida valtionpäämieheen liittyvää kansainvälisoikeudellista prosessia kokonaisuutena. Tuomioistuimen päätöksen perusteella voidaan todeta, millä perusteilla valtionpäämiehen asemassa oleva henkilö voidaan tuomita sotarikoksista. Tutkimusmenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia, koska aiheesta oli suuri määrä kirjallista aineistoa. Analyysissa päädyttiin induktiiviseen eli aineistolähtöiseen päättelylogiikkaan, ja tutkimusstrategiaksi muodostui tapaustutkimus, koska tutkimuksen kohde oli selkeästi rajattu. Tutkimuksen primääriaineiston muodostivat erilaiset asiakirjat. Keskeisimmät tutkittavat dokumentit olivat Sierra Leonen erityistuomioistuimen oikeudenkäyntiasiakirjat ja oikeuslähteinä käytetyt viralliset dokumentit kuten valtiosopimukset ja tuomioistuinten peruskirjat. Tietoa taustoitettiin ja syvennettiin kirjallisuudella ja lehdistön tiedoilla. Tutkimuksessa selvitettiin ja kuvailtiin Charles Taylorin oikeusprosessi ja sen historialliset taustat. Pääpaino oli oikeustapauksen analyysissä. Tutkimusraporttiin liitettiin käsitteenmäärittelyosuus, jossa kuvaillaan niitä periaatteita ja oikeussääntöjä, joiden perusteella johtopäätöksiä tutkimuksessa tehtiin. Tutkimuksen johtopäätökset vastaavat tutkimuskysymyksiin. Keskeisimmät havainnot ja johtopäätökset ovat: 1. Valtionpäämiehen vastuu sotarikoksista perustuu kansainvälisen oikeuden oikeuslähteisiin. Taylorin vastuu rikoksiin voidaan osoittaa ja johtaa kaikista kansainvälisen oikeuden oikeuslähteistä. 2. Valtionpäämiehen status ei suojannut Charles Tayloria rikosoikeudelliselta vastuulta, koska rikokset, joista häntä syytettiin, olivat niin vakavia. Kansallisilla ja kansainvälisillä rikostuomioistuimilla on oikeus syyttää henkilöitä sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan heidän valtiollisesta statuksestaan riippumatta. Esimerkiksi valtion immuniteetti tai valtionpäämiehen diplomaattinen asema eivät anna suojaa rikosoikeudelliselta vastuulta silloin, kun tutkitaan vakavia kansainvälisiä rikoksia. Tällaisiksi rikoksiksi luetaan esimerkiksi joukkotuhonta, sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan. 3. Esimiehen vastuu seuraa komentoketjussa aina sen korkeimmalle huipulle saakka poikkeuksetta. Komentoketjun huipulla olevalla henkilöllä, esimerkiksi valtionpäämiehellä, ei ole rikosoikeudellista immuniteettia, mikäli häntä epäillään teoista, jotka täyttävät sotarikoksen tai rikoksien ihmisyyttä vastaan määritelmät. 4. Todisteet eivät riittäneet Taylorin tuomitsemiseksi suoraan esimiehen vastuun perusteella. Syyttäjä ei pystynyt näyttämään toteen, että Taylorilla olisi ollut suora esimiesasema Sierra Leonessa rikoksia tehneisiin henkilöihin tai järjestöihin. Tuomioistuin kuitenkin totesi Taylorin olleen rikosoikeudellisessa vastuussa, koska hänen katsottiin avustaneen (aiding and abetting) rikosten tekemistä ja osallistuneen niiden suunnitteluun (planning). 5. Taylorin tapaus vahvistaa kansainvälisen oikeuden periaatetta siitä, että esimiehen rikosoikeudellinen vastuu seuraa häntä myös tilanteissa, joissa hän ei itse ole varsinaisesti tehnyt rikoksia mutta on hyväksynnällään, ohjeillaan, asennoitumisellaan tai laiminlyönneillään edesauttanut niiden tekemistä. Henkilöllä ei tarvitse olla suoraa komentosuhdetta rikoksentekijöihin. Riittää, että hänellä on heihin vaikutusvaltaa. 6. Taylorin tuomio on merkittävä ennakkotapaus. Sillä on todennäköisesti tulevaisuudessa merkitystä vastaavia tapauksia selvitettäessä. Se antaa suuntaviivoja ja esimerkin siitä, miten valtionpäämiestä koskeva kansainvälinen rikosoikeudellinen prosessi voidaan toteuttaa onnistuneesti. Sillä voidaan toivoa myös olevan pelotearvoa. Se osoittaa, että vakavimpia rikoksia tehneet valtionpäämiehet eivät voi paeta vastuutaan asemaansa perustuvan rikosoikeudellisen immuniteetin tai diplomaattisen suojan perusteella.

Datenherrschaft – an Ethically Justified Solution to the Problem of Ownership of Patient Information

Patient information systems are crucial components for the modern healthcare and medicine. It is obvious that without them the healthcare cannot function properly – one can try to imagine how brain surgery could be done without using information systems to gather and show information needed for an operation. Thus, it can be stated that digital information is irremovable part of modern healthcare. However, the legal ownership of patient information lacks a coherent and justified basis. The whole issue itself is actually bypassed by controlling pa- tient information with different laws and regulations how patient information can be used and by whom. Nonetheless, the issue itself – who owns the patient in- formation – is commonly missed or bypassed. This dissertation show the problems if the legislation of patient information ownership is not clear. Without clear legislation, the outcome can be unexpected like it seems to be in Finland, Sweden and United Kingdom: the lack of clear regulation has come up with unwanted consequences because of problematic Eu- ropean Union database directive implementation in those countries. The legal ownership is actually granted to the creators of databases which contains the pa- tient information, and this is not a desirable situation. In healthcare and medicine, we are dealing with issues such as life, health and information which are very sensitive and in many cases very personal. Thus, this dissertation leans on four philosophical theories form Locke, Kant, Heidegger and Rawls to have an ethically justified basis for regulating the patient infor- mation in a proper way. Because of the problems of property and ownership in the context of information, a new concept is needed and presented to replace the concept of owning, that concept being Datenherrschaft (eng. mastery over in- formation). Datenherrschaft seems to be suitable for regulating patient infor- mation because its core is the protection of one’s right over information and this aligns with the work of the philosophers whose theories are used in the work. The philosophical argumentation of this study shows that Datenherrschaft granted to the patients is ethically acceptable. It supports the view that patient should be controlling the patient information about themselves unless there are such specific circumstance that justifies the authorities to use patient information to protect other people’s basic rights. Thus, if the patients would be legally grant- ed Datenherrschaft over patient information we would endorse patients as indi- viduals who have their own and personal experience of their own life and have a strong stance against any unjustified paternalism in healthcare. Keywords: patient information, ownership, Datenherrschaft, ethics, Locke, Kant, Heidegger, Rawls

Konserniavustus ja velkojainsuoja konserniyhtiön konkurssissa

Tutkielma tarkastelee konserniavustuksia ja velkojiensuojaa konserniyhtiön konkurssissa. Konserni muodostaa taloudellisen kokonaisuuden. Konsernissa yhtiöt voivat siirtää varallisuutta keskenään konserniavustuksen muodossa. Konserniavustus on vero-oikeudellinen käsite, eikä siitä ole säädetty lainkaan yhtiöoikeudessa. Velkojat saattavat kärsiä annettujen konserniavustuksien vuoksi vahinkoa, koska konserniyhtiön varallisuus vähenee annetulla avustuksen määrällä. Lisäksi yhtiöiden järjestäytyminen konsernin muotoon, antaa tilaisuuden toimia mahdollisesti velkojia loukkaavalla tavalla. Keskeisintä velkojiensuojan kannalta on, että yhtiö pysyy maksukykyisenä konser-niavustusten antamisesta huolimatta. Tutkielmassa käsitellään, miten maksukykyisyys-säännös velvoittaa yhtiötä huomioimaan velkojien oikeudet. Velkojien oikeudet ovat kuitenkin suurimmassa riskissä silloin, kun yhtiö joutuu konkurssiin. Tällöin velkojien oikeuksia voitaisiin pyrkiä turvaamaan takaisinsaannin tai vastuun samastuksen kautta. Erityisesti takaisinsaanti liittyy siihen, minkälainen varallisuudensiirtomuoto konser-niavustus on yhtiöoikeudellisesta näkökulmasta. Vastuun samastus on taas velkojien keino saada osakkeenomistaja vastuuseen yhtiön velvoitteista osakkeenomistajan rajoi-tetusta vastuusta huolimatta. Tutkielma on lainopillinen. Keskeisimpiä lähteitä ovat säädöksistä laki konserniavus-tuksesta verotuksessa, osakeyhtiölaki ja takaisinsaantilaki. Tutkielman kannalta keskeisiä lähteitä ovat myös korkeimman oikeuden ratkaisut KKO 2015:105, KKO 2015:104, KKO 2015:17, KKO 2004:115, KKO 2004:69. Keskeisiä kirjallisuus lähteitä ovat pe-rusteokset yhtiöoikeudesta esimerkiksi Manne Airaksisen, Pekka Pulkkisen ja Vesa Ra-sinahon teokset ”Osakeyhtiölaki I ja II”. Lisäksi tutkielmassa on käytetty lähteenä useita aiheeseen liittyviä artikkeleita. Tutkielman perusteella velkojien voidaan nähdä nauttivan hyvää suojaa konserniavus-tuksia vastaan. Osakeyhtiölain mukaan konserniavustuksia ei voida jakaa vastoin osa-keyhtiölain 13 luvun varojenjakosäännöksiä. Säännökset ovat säädetty ennen kaikkea velkojien suojaksi. Lisäksi konserniavustusten antamisella pitää olla liiketaloudellinen peruste. Insolvenssitilanteessa velkojien oikeuksia toteuttaa ennen kaikkea takaisinsaan-tilaki. Jos velkoja pääsee vetoamaan siihen, että konserniavustus on ollut vastikkeeton, kantajan on lähes mahdoton osoittaa väitetty epätodeksi. Takaisinsaantilaissa todistus-taakkasäännökset ovat velkojien kannalta erittäin edullisia. Puolestaan vastuun samastus jää toistaiseksi vaille merkitystä, jos velkoja on sopimusperusteisessa suhteessa velalli-seen. Velkojat voivat kuitenkin muokata riskiposition itselleen suotuisaksi perinteisillä sopimusoikeudellisilla keinoilla.

Kuntasektorin logistiikkakustannusten tarkastelu toimitusketjujen hallinnan näkökulmasta

Toimitus- ja palveluketjujen hallinta on tärkeää teollisuuden ja kaupan alalla. Suomen teollisuuden ja kaupan logistiikkakustannukset ovat keskimäärin 13,4 % liikevaihdosta (2013). Yrityksissä logistiikkakustannuksia kuitenkin mitataan menetelmillä, jotka eivät anna riittävää tietoa makrotason logistiikkakustannusten arvioihin. Makrotalouden tasolla tapahtuva seuranta, menettelytapojen arviointi ja julkisten interventioiden vaikutusten ymmärtäminen olisi kansallisen logistiikkajärjestelmän kehittymisen kannalta tärkeää. Valtio ja kunnat toimivat monella tavalla logistiikan markkinoilla. Valtio ja kunnat ovat yhtiöittäneet toimintaansa, ja palveluita ostetaan yhä enemmän yksityisiltä palveluntarjoajilta. Tällä on suoria ja epäsuoria, ns. systeemivaikutuksia. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan logistiikkakysymyksiä kuntatason toimitus- ja palveluketjujen hallinnan kautta, tavoitteena saada arvio kuntien logistiikkakustannuksista Suomessa sekä tunnistaa näkökulmia, joiden avulla voidaan muodostaa kokonaiskuvaa kuntien palveluihin liittyvien toimitusketjujen hallinnasta. Tutkimuksessa selvitetään yleisellä tasolla logistiikkakustannusten mittaamiseen, seurantaan ja hallintaan liittyviä asioita. Kyseessä on tapaustutkimus, jonka aineisto koottiin Uudenmaan alueella Espoossa ja Kirkkonummella. Empiiriset havainnot, käytössä ollut teoreettinen viitekehys sekä johtopäätökset tietyin varauksin ovat yleistettävissä koskemaan myös muita Suomen kuntia. Vaikka logistiikkaa ei ole käsitelty kuntien strategioissa eikä logistiikkakustannuksia kokonaisuudessaan tunnisteta kunnissa, yksittäisten palvelusektoreiden sisällä on alettu kiinnittää huomiota logistiikkaan. Myös logistiikan merkitystä ja kokonaisuuksien hallinnan tärkeyttä on alettu pohtia kunnissa. Toimitusketjujen hallintaan liittyvät näkökulmat tulisi ottaa ennakoiden huomioon kuntien palvelutuotannon kustannustehokkuuden ja laadun kehittämisen toimenpiteissä. On ennustettavissa, että markkinamekanismien käyttö yhä useammin tulee johtamaan valintatilanteisiin: tehokkuus vs. kansalaisten tasa-arvo tai tehokkuus vs. palvelunjärjestäjän oikeudellinen vastuu. Suomen kuntasektorin logistiikkakustannukset ovat mahdollisesti ainakin luokkaa 3-3,5 mrd. € vuodessa ja Suomen kuntasektorin vuoden 2013 toimintakuluihin suhteutettuna 7,8-9,1 % kaikista toimintakuluista. Tämä arvio on melko karkea, mutta nykytietojen valossa kuitenkin mahdollinen. Suosituksissa ehdotetaan lisätutkimusaiheita ja toimenpiteitä, joiden avulla tätä kuntatalouden kustannuserää ja sen markkinapotentiaalia voidaan arvioida tarkemmin

Epstein-Barr-viruksen antigeeniosoitustestin kehittäminen

Epstein-Barr-virus (EBV) aiheuttaa mononukleoosia eli pusutautia, joka ilmenee yleensä murrosiällä tai nuorella aikuisiällä. Mononukleoosissa on tyypilliset nielutulehduksen oireet, minkä takia sitä on vaikea erottaa muiden taudinaiheuttajien aiheuttamista nielutulehduksista. Erotusdiagnostiikan käyttö nielutulehduksessa on oleellista, koska vain Streptokokki-bakteerien aiheuttamat nielutulehdukset vaativat antibioottihoitoa. Akuutin EBV-infektion pikadiagnostiikka perustuu nykyisellään infektion seurauksena muodostuvien heterofiilisten vasta-aineiden mittaamiseen verestä. Niiden mittaamisessa on useita ongelmia, koska useilla lapsilla niitä ei muodostu lainkaan ja vanhemmillakin niitä muodostuu yleensä vasta viikon päästä mononukleoosin oireiden alkamisesta. Mittaamalla EBV:n antigeeneja saataisiin positiivinen testitulos vasta-ainetestiä nopeammin. EBV:lle ei ole kuitenkaan kehitetty antigeeniosoitustestiä todennäköisesti siksi, että EBV:n erittymisen terveiden viruksen kantajien limakalvoille uskotaan olevan ongelma antigeenitestauksessa. Diplomityön tavoitteena oli kehittää akuutin EBV-infektion pikadiagnostiikkaan soveltuva limakalvonäytteestä tehtävä immunometrinen antigeeniosoitustesti. Työssä kehitettiin uusia polyklonaalisia vasta-aineita sekä testattiin kaupallisia vasta-aineita. Vasta-aineiden toimintaa tutkittiin immunomäärityksissä kokonaista EBV:ta ja puhdistettuja proteiiniantigeeneja vastaan. Monoklonaalisten vasta-aineiden kehitys lopetettiin ennen varsinaista tuottoa, koska ensin kehitetyt polyklonaaliset vasta-aineet eivät tunnistaneet natiivia virusta vaan pelkästään immunisointeihin käytetyt rekombinanttiset kohdeproteiinit. Kaupallisista vasta-aineista yhdellä onnistuttiin kehittämään tiettävästi maailman ensimmäinen immunometrinen EBV-antigeeniosoitustesti, jossa saatiin tunnistus sekä natiivilla EBV:lla että puhdistetulla proteiiniantigeenilla. Testin herkkyys proteiiniantigeenilla oli hyvä (4 pM) ja puhdistetulla EBV-virusvalmisteellakin todennäköisesti riittävä (6,2×106 viruspartikkelia/ml) kliiniseen diagnostiikkaan. Testillä ei kuitenkaan saatu suppeasta mononukleoosipotilaiden nielunäyteaineistosta yhtään EBV-positiivista tulosta. Referenssiksi tilatut PCR-testit osoittivat näytteiden EBV-pitoisuuksien olevan liian alhaisia osoitettavaksi kehitetyllä EBV-antigeeniosoitustestillä. PCR-testauksessa mononukleoosipotilaiden nielunäytteistä osoitettujen alhaisten EBV-määrien perusteella spekuloitiin, että olisiko edustavin näytteenottopaikka akuutissa EBV-infektiossa sittenkin nielun sijaan nenänielu. Myös kirjallisuudesta löytyi tälle tukea. EBV-antigeeniosoitustestin osoitettiin toimivan hyvin standardinäyte-materiaalilla. Testikehitysprojektin jatkon kannalta oleellista on kuitenkin vielä selvittää laajemmalla kliinisellä näyteaineistolla, mistä EBV:n antigeeneja pitäisi osoittaa akuutissa EBV-infektiossa ja ovatko niiden pitoisuudet riittävän korkeita.

Ennallistaminen ja ympäristörikoksella saavutetun hyödyn menettäminen - tavoitteena ympäristöystävällinen rikosoikeus

Tutkimus käsittelee ennallistamisen ja ympäristörikoksella saadun hyödyn menettämisen eli hyötykonfiskaation välistä suhdetta. Tässä tutkielmassa ennallistamisella tarkoitetaan ympäristölle aiheutuneen vahingon korjaamiseksi tehtäviä toimenpiteitä. Viranomainen voi käyttää hallintopakkoa varmistaakseen, että vahingon aiheuttaja suorittaa tarvittavat ennallistamistoimet. Ennallistamiskustannuksista vastaa aiheuttamisperiaatteen mukaisesti ensisijaisesti vahingon aiheuttaja. Mikäli ympäristövahinko on aiheutettu tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta, syyllistyy aiheuttaja ympäristörikokseen. Rikosoikeudellisen rangaistuksen lisäksi ympäristörikokseen syyllistynyt voidaan tuomita menettämään valtiolle rikoksella saamansa taloudellinen hyöty. Tutkielmassa selvitetään, miten ennallistamisesta aiheutuneet kustannukset otetaan huomioon rikoshyötyä konfiskoitaessa. Ennallistamisen vaikutuksesta hyötykonfiskaatioon ei ole rikoslaissa säädetty. Rikoslain 10 luvun kokonaisuudistusta koskevan hallituksen esityksen mukaan ennallistamisesta aiheutuneet kustannukset on mahdollista ottaa rikoshyödyn määrää vähentävänä seikkana huomioon. Ennallistamistilanteet voivat olla moninaisia. Tutkimuksessa tarkastellaan lainopillisen tulkinnan ja systematisoinnin keinoin, missä tilanteessa ennallistamiskulut voidaan vähentää ympäristörikoksella saadusta hyödystä. Ennallistamisen ja hyötykonfiskaation väliseen suhteeseen liittyvänä toisena kysymyksenä tutkitaan ennallistamista koskevan hallintopakkomenettelyn ja ympäristörikosprosessin yhteensovittamisen haasteita. Tutkimuksessa selvitetään, voiko ne bis in idem- eli kaksoisrangaistavuuden kielto muodostua ongelmaksi hallintopakko- ja rikosprosessin päällekkäisyyden vuoksi. Tutkimuskysymykset sijoittuvat ympäristö-, hallinto- ja rikosoikeuden leikkauspinnalle. Tutkielma on selvästi oikeudenalat ylittävä, mikä johtuu jo tutkimuskohteesta itsestään. Tutkimuksellinen lähestymistapa on ympäristönäkökulmaa korostava. Pääasiallisena lähdeaineistona tutkimuksessa käytetään kansallista lainvalmisteluaineistoa sekä aihetta koskevaa oikeuskirjallisuutta. EU-oikeudella on ollut vahva vaikutus kansallisten ennallistamis- ja hyötykonfiskaatiosäädösten sisältöön. Näin ollen tutkimuksessa tarkastellaan myös unionioikeudellista sääntelyä ja sen tavoitteita. Tutkimuksessa esitetään de lege ferenda -näkemyksiä rikoshyödyn menettämistä koskevan kotimaisen lainsäädännön kehittämisestä. Keskeisenä toimenpidesuosituksena ehdotetaan ennallistamiskulujen vähennysmahdollisuutta koskevan säännöksen lisäämistä menettämisseuraamuksia koskevaan rikoslain 10 lukuun.

Developing asset management in district heating and cooling business in a large energy company

The purpose of this Master´s Thesis is to develop asset management and its practices in case company. District heating and cooling systems operated by case company around Finland, Sweden, Poland and the Baltics form an enormous-sized asset base where some parts are starting to reach their end of life-cycles. Large-sized asset renewal actions are under discussion and maintenance spending is increasing. Financially justified decisions in changing business environment are needed. Asset management is one of the most important concepts for production organization which operates with capital-intensive production assets. Organizations profitability is highly dependent on assets´ performance. Such assets, like district heating and cooling systems, should be utilized as efficiently as possible within their life-cycles but also maintained and renewed optimally. In this qualitative thesis, empirical interview study was conducted to describe the current situation on how the assets are managed in the case company and to examine the readiness to implement a new, risk-based solution. Asset management revealed to be a very well-known concept. From proposed risk-based asset management point of view, several key observations were made. It was seen as a suitable solution, but further development will be needed. Based on the need and findings, several key processes and frameworks were created and also tested with a case study. Assets` condition monitoring should be improved, which would have a positive impact on event probability assessment. Risk acceptance is also a thing to be discussed further. When the evaluation becomes fluent in single investment cases, portfolio-level expansion should be considered and started. As a result, thesis proposes a solution how risk-based asset management could be performed practically in a capital-intensive case company in order to optimize the maintenance spending in a long run. Created practical framework is made universal: similar principles can be applied into multiple cases in case company but also in other energy companies. Risk-based asset management`s benefits could be utilized best in portfolio-level optimization where the capital would be invested to the most important objects from total risk point of view. Eventually, such approach would allow case company to optimize capital spending in a situation where funds are not adequate to cover all the mandatory needs and prioritization between the investment alternatives will truly be needed.

EU-kansalaisen oikeus toimeentulotukeen

Euroopan unioni on vuosikymmenien saatossa muotoutunut markkinataloudesta myös sosiaaliseksi toimijaksi. EU-kansalaisten vapaa liikkuvuus on yksi EU:n toiminnan kulmakivistä. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, miten EU-kansalaisen oikeus toimeentulotukeen määräytyy. Oikeus saada toimeentulotukea perustuu lakiin toimeentulotuesta (1412/1997), mutta oikeutta ei voida määritellä puhtaasti kansallisen lain perusteella tilanteessa, jossa EU-oikeuden määräykset on otettava huomioon. Tutkielmassa luodaankin kokonaiskuva siitä, mitkä määräykset vaikuttavat EU-kansalaisen oikeuteen saada toimeentulotukea. Tämän lisäksi tutkielmassa tehdään katsaus ajankohtaisiin muutoksiin perusturvan kentässä, nimittäin toimeentulotuen perusosan siirtoon Kelan toimeenpantavaksi sekä perustulokokeiluun. EU-kansalaisen oikeus saada sosiaalietuuksia toisessa jäsenvaltiossa perustuu sosiaaliturvan koordinoinnin määräyksiin. Toimeentulotuki ei kuitenkaan kuulu sosiaaliturvan koordinoinnin piiriin, koska se on osa sosiaalihuoltoa. Tutkielmassa tutkitaankin käytännöllisen lainopin keinoin toimeentulotukioikeuden kannalta relevanttia EU- ja kansallista normistoa. Tutkielman lähdeaineiston muodostavat sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamista koskeva asetus 883/2004 sekä vapaan liikkuvuuden direktiivi 2004/38/EY, ja työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskeva asetus 492/2011. EU-oikeuden dynaamisen luonteen vuoksi käydään läpi myös EU-tuomioistuimen viimeaikaisia ratkaisuja liittyen oikeuteen saada sosiaalihuoltoetuuksia. EU-oikeuden lisäksi syvennytään toimeentulotukeen ja ulkomaalaislakiin liittyvään kotimaiseen lainsäädäntöön ja niiden valmistelutöihin, sekä viranomaisen antamiin ohjeisiin. Tutkielmassa myös luodaan vertaileva katsaus Ruotsissa voimassaoleviin toimeentulotuen myöntämiskäytäntöihin. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että EU-kansalaisen oikeus toimeentulotukeen on kytköksissä oikeuteen oleskella jäsenvaltiossa. Myös EU-kansalaisen asemalla on merkitystä; taloudellisesti aktiivinen EU-kansalainen on paremmassa asemassa kuin ei-aktiivinen EU-kansalainen. Viranomaisen ohjeissa ei kuitenkaan ole täysin otettu huomioon EU-oikeuden määräyksiä. Lisäksi toimeentulotuen perusoikeudellisen luonteen vuoksi hakijan yksilöllinen tilanne tulisi aina ottaa huomioon. Perustoimeentulotuen toimeenpanon siirtyessä Kelaan on mahdollista laatia ohjeet, jotka koskevat yhdenvertaisesti kaikkia Suomessa oleskelevia, ja toisaalta huomioivat EU-oikeuden velvoitteet. Myös perustulokokeilun suunnittelussa EU-oikeuden määräykset on hyvä huomioida, koska perustulon merkitys suomalaisen sosiaaliturvan kenttään on merkittävä.

Opas kunnan ympäristönsuojeluviranomaisille vesilain mukaisten ojitusasioiden ratkaisemiseen

Kuntien ympäristönsuojeluviranomaisille tulee säännöllisesti käsiteltäväksi ojitusta koskevia asioita. Vesilaissa ojitusta koskevien asioiden toimivalta on jaettu aluehallintovirastolle, ojtustoimitukselle ja kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle. Lisäksi ELY-keskus toimii kunnan kanssa vesilain valvontaviranomaisena. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle kuuluvat erityisesti eräät ojituserimielisyydet. Toimivallan jakautuminen on yksi esimerkki vesilain ja sen ojitussäännösten omintakeisuudesta verrattuna muuhun ympäristölainsäädäntöön. Kunnan ympäristönsuojeluviranhaltijoilta onkin tullut kommenttia vesilain tulkinnan haastavuudesta ja ajantasaisen ohjeistuksen tarpeesta ojitusasioiden ratkaisemisessa. Ojitusasioiden lisääntyminen kunnissa alleviivaa lainmukaisten, hyväksyttävien ja johdonmukaisten päätösten tarvetta. Tämä opas on suunnattu kuntien ympäristönsuojelusta vastaaville viranhaltijoille pyrkimyksenä auttaa heille kuuluvissa ojitusasioissa. Viranhaltijoiden tarpeita on käytetty oppaan valmistelun lähtökohtana ja opas on pyritty tekemään heidän arkensa tukemiseksi. Oppaassa käsitellään ojitusta koskevaa lainsäädäntöä myös muilta osin kuin kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen osalta, mutta pääosa oppaasta keskittyy kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen toimivaltaan kuuluviin asioihin. Opas on tehty ympäristöministeriön asettaman ja maa- ja metsätalousministeriön ohjaaman valtakunnallisen peruskuivatus- ja ojitustoimitustehtävien toimintamalliryhmän toimeksiannosta. Oppaan tarkoitus on antaa tietoa vesilain ojitusta koskevista normeista ja antaa apua laintulkintaan. Oppaalla ei ole oikeudellista sitovuutta, vaan opas antaa pelkästään tulkintasuosituksia. Oikeudellisen päätöksenteon tulee aina perustua voimassa olevaan lainsäädäntöön. Lakia sovellettaessa on muistettava kunkin tapauksen yksilöllisten piirteiden huomioon ottaminen, jotta toisistaan poikkeavat tapaukset myös ratkaistaan toisistaan poikkeavalla tavalla, samalla kuitenkin muistaen myös ennakoitavuuden ja johdonmukaisuuden toteutuminen. Vaikka opas keskittyykin lakiin, on myös hyvä muistaa, että ojitusta koskevissa erimielisyyksissä on kyse usein paljon muustakin kuin laista ja sen soveltamisesta. Joskus ojitusriidan taustalla voivat olla myös muut erimielisyydet, jotka saattavat kummuta jopa edellisten sukupolvien aikaisista riidoista. Siksi asioita hoitavalta viranhaltijalta vaaditaan usein muitakin taitoja kuin oikeudellista osaamista.