Kuntouttavan työn kehitysmahdollisuudet ja taloudelliset vaikutukset metsäteollisuusyrityksessä

Metsäteollisuudessa henkilöstön keski-ikä on monen muun toimialan tavoin noussut merkittävästi viime vuosina. Samaan aikaan työt ovat monipuolistuneet, ja henkilöstöä on vähennetty kustannustehokkuuden nimissä. Osittain näiden tekijöiden seurauksena sairauspoissaolot ovat nousseet, ja niiden aiheuttamat kustannukset ovat vuosittain hyvin merkittävät. Lisäksi työkyvyttömyys- ja tapaturmaeläköitymisten kustannukset ovat keskimäärin nousseet uuden maksuluokkajärjestelmän käyttöönoton myötä. Sairauspoissaolojen alentamisen ja eläköitymisten ehkäisemiseksi on vuosien varrella hyödynnetty erilaisia käytäntöjä ja toimintamalleja, joiden vaikutusalueet vaihtelevat työturvallisuudesta työhönpaluun tukemiseen. Erilaisia uudelleensijoituksia ja työtehtävien räätälöintejä on mahdollisuuksien mukaan pyritty toteuttamaan, mutta näiden esteenä on pääosin ollut yhteistyön ja tiedon puute, haastava ajankohta, sekä erilaiset negatiiviset asenteet. Kuntouttavalla työllä tarkoitetaan eri osapuolten kanssa yhdessä sovittua, määräaikaista ja normaalista poikkeavaa toimintaa, jolla pyritään vähentämään osatyökykyisen työntekijän pitkiä poissaoloja sekä poistamaan mahdollinen varhaisen eläköitymisen uhka. Tämän tutkimuksen aikana kehitetyn kuntouttavan työn uuden toimintamallin tavoitteena on edelleen lisätä tietoisuutta ja yhteistyötä eri osapuolten välillä sekä vaikuttaa omalta osaltaan työnantajan sairauspoissaolojen ja eläköitymisten aiheuttamiin kustannuksiin.

EU:n sotilaallinen kriisinhallinta : kriisinhallintaoperaatiot ja Suomen rooli

Tämä tutkimus koskee EU:n sotilaallista kriisinhallintaa, EU-operaatioita sekä Suomen osuuttaa näissä. Tutkimuksessa keskitytään kansainvälisessä järjestelmässä toimiviin sotilaallista kriisinhallintaa suorittavien organisaatioiden toimintaan. Tutkimus on luonteeltaan uhka - hyöty näkökulmia korostavaa. Tutkimuksessa tarkastellaan sotilaallista kriisinhallintaa sekä kansainvälisten järjestöjen tasolla (YK, NATO, EU), että valtiollisella tasolla (Suomi). Tutkimuksen tavoitteena on ollut selvittää, miksi EU näkee tarpeellisena ylläpitää ja kehittää omaa sotilaallista kriisinhallintajoukkoa, sekä mikä Suomen rooli on EU:n sotilaallisessa kriisinhallinnassa. Tutkimusongelmaan on etsitty vastauksia viiden tutkimuskysymyksen kautta. Tutkimusmenetelmänä on käytetty asiakirjatutkimusta ja tavoitteena on ollut selvittää vastauksia tutkimuskysymyksiin ja niiden kautta mallintaa, miten sotilaallisen kriisinhallinnan tarve syntyy. Tarkastelun myötä on syntynyt käsitys siitä, miten uhkakuvat ja toiminnasta saavutettava hyöty vaikuttavat tarpeeseen toimia sotilaallisen kriisinhallinnan saralla. Teoreettisena kehyksenä on käytetty englantilaisen koulukunnan mukaista näkemystä kansainvälisestä järjestelmästä. Tutkimusongelmaan on pyritty vastaamaan huomioiden sekä liberaalia että realistista maailmannäkemystä. YK:n ja NATO:n toimintaa on käsitelty pintapuolisesti. YK:n toiminnan tarkastelussa on todettu järjestön heikkoudeksi mm. omien joukkojen puute, hidas päätöksentekoprosessi ja se, että järjestö on sotilaallisen kriisinhallinnan osalta sivuutettavissa sekä NATO:n että EU:n toimesta. NATO:n tarkastelussa on käynyt ilmi, että kylmän sodan jälkeen NATO:n näkyvin toiminta on ollut sotilaallinen kriisinhallinta. NATO:n sotilaallinen kriisinhallintavoima on YK:hon verrattuna helpommin sekä, nopean toiminnan joukkojen myötä, nopeammin käytettävissä. NATO onkin eurooppalaisille valtioille varteenotettava vaihtoehto sotilaallisen kriisinhallinnan johto- ja suunnitteluorganisaationa. EU:n sotilaallisia kriisinhallintaoperaatioita on tarkasteltu turvallisuusympäristön asettamien uhkien ja esimerkkeinä mainittujen hyötynäkökulmien kautta. Operaatiotarkastelun tuotteena on syntynyt arvioita tulevaisuuden EU-operaatioista. EU:n nähdään tulevaisuudessa mahdollisesti suorittavan operaatioita joko Lähi-idän tai Afrikan suunnassa. Operaatioita tullaan suorittamaan aluksi nopeaan toimintaan kykenevillä taisteluosastoilla. EU:n tarve kehittää omaa sotilaallista kriisinhallintakykyään näyttää perustuvan sekä liberaaliin yleismaailmalliseen yhteisvastuuseen, että voimapoliittiseen pyrkimykseen lisätä omaa vaikutusvaltaansa kansainvälisenä toimijana. EU pyrkii sotilaallisella kriisinhallinnallaan määrittämään itse miten ja missä unioni vastaa maailmalla vallitseviin uhkiin. Samalla unioni pyrkii itsenäisen toiminnan kautta saavuttamaan mahdollisimman paljon hyötyä sotilaallisen kriisinhallinnan avulla. Suomen aktiivinen rooli EU:n kriisinhallinnassa näyttäisi perustuvan sekä eurooppalaiseen yhteisvastuuseen, että valtion pyrkimykseen lisätä omaa vaikutusvaltaansa ja saavutettavaa hyötyä sekä EU:n sisäisessä toiminnassa että kriisinhallintaoperaatioissa.

Strategisen kulttuurin vaikutus Venäjän arktisten intressien turvaamisessa

Luonnonvarojen vähetessä kiinnostus arktisen alueen luonnonvaroja kohtaan on lisääntynyt. Ilmaston lämpeneminen saattaa helpottaa uusien esiintymien hyödyntämistä. Koillisväylän käyttö kauppamerenkulun lisääntyviin tarpeisiin lisääntynee. Alueella vallitsee kansainvälinen kilpailuasetelma. Venäjän ratkaisuilla on merkittävä vaikutus arktisen alueen tulevaisuudelle. Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää Venäjän strategisen kulttuurin vaikutus Venäjän arktisen alueen ratkaisuihin. Strateginen kulttuuri on näkökulma, joka kiinnittää huomiota kulttuuritekijöihin poliittisen ja sotilasstrategisen tason välisissä suhteissa ja ilmiöissä. Tutkimusongelma ja alaongelmat ovat: • Miten strateginen kulttuuri ohjaa venäläistä päätöksentekoa arktisella alueella? o Millainen on venäläinen strateginen kulttuuri? o Miten strateginen kulttuuri ilmenee arktiseen alueeseen liittyvissä turvallisuuspoliittisissa linjauksissa? Tutkimuksessa muodostettiin teoreettinen viitekehys, muodostettiin hermeneuttisella menetelmällä malli venäläisestä strategisesta kulttuurista, kuvattiin Venäjän strategiaan arktisella alueella vaikuttavat olosuhteet ja analysoitiin Venäjän tärkeimpiä strategiaasiakirjoja teorialähtöisen sisällönanalyysin menetelmällä.

Kamppailu Euroopan ohjuspuolustuksesta

Yhdysvaltojen suunnitelma sijoittaa kansallisen ohjuspuolustusjärjestelmän osia Eurooppaan on heikentänyt Yhdysvaltojen ja Venäjän välisiä suhteita viimeisen kymmenen vuoden ajan. Ohjuspuolustushankkeen tarpeellisuutta perustellaan kansainvälisen turvallisuusympäristön muutoksella. Vihamieliset maat pyrkivät kehittämään mannertenvälisen ballistisen ohjuksen, mikä mahdollistaisi joukkotuhoaseiden iskut Yhdysvaltojen mantereelle. Kostoiskuun perustuva pelotevaikutus ei ole riittävä keino suojautua uusien epävakaiden ydinasemaiden uhkalta, vaan uhkan torjuminen edellyttää ohjusten torjuntaan kykenevän järjestelmän kehittämistä ja torjuntaohjusten sijoittamista Eurooppaan. Venäjä on vastustanut Yhdysvaltojen suunnitelmia ja erityisesti torjuntaohjusten sijoittamista Eurooppaan. Venäjän mielestä järjestelmän kehittäminen ei ole legitiimi hanke; se muuttaa Euroopan strategista tasapainoa ja on uhka Venäjän kansalliselle turvallisuudelle. Tutkimuksessa tuodaan esille Yhdysvalloissa ja Venäjällä vallitsevat diskurssit, jotka ovat määrittämässä osapuolien toimintaa ja retoriikkaa erityisesti ohjuspuolustuskiistassa. Diskurssien hahmottaminen mahdollistaa arvioida, millä tavoin Yhdysvallat ja Venäjä määrit-tävät itsensä kansainvälisen järjestelmän toimijoina ja millaisena ne näkevät kansainvälisen järjestelmän toimintalogiikan kylmän sodan jälkeen. Näin syntyy käsitys osapuolien tavasta määritellä kansainvälisen järjestelmän sääntöjä, uhkakuvia ja eri valtioiden asemaa uhkakuvien rakentumisessa. Työn tulokset lisäävät ymmärrystä Venäjän ja Yhdysvaltojen turvallisuuspoliittisen tavoiteasettelun periaatteista ja maiden päätöksentekoa ohjaavista tekijöistä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu konstruktivistinen kansainvälisen politiikan teoriasta. Aineistona käytetään Yhdysvaltojen ja Venäjän turvallisuuspoliittisia virallisdokumentteja. Venäjän turvallisuusajattelussa painottuu elementit neuvostomenneisyydestä, identiteettikamppailu sekä uudet taloudelliset ja poliittiset intressit sekä erityisesti suhde Yhdysvaltoihin. Kansallisen identiteetin määrittelyssä Venäjä on turvautunut perinteiseen suurvalta-ajattelun kaavaan. Uhkakuvauksia rakennetaan kylmän sodan ajalta omaksutun identiteetin varaan ja tukeudutaan vanhaan selitykseen, että länsi on aina muodostanut uhkan Venäjälle. Yhdysvalloille ohjuspuolustuksen kehittämisellä rikotaan perinteinen kylmän sodan aikainen uhkakäsitys. Ohjuspuolustushankkeen oikeutusta haetaan globaalista turvallisuudesta, jolloin kansalliset intressit pyritään korvaamaan laajemmalla tarkoituksella. Ohjuspuolustuksella torjutaan uhka, jolla voitaisiin kiistää Yhdysvaltojen toimintavapaus, ja näin sen identiteetti maailman johtavana valtiona vaarantuisi. Roistovaltion kuvaukset tuottavat ja vahvistavat Yhdysvaltain omaa identiteettiä vapauden ja oikeuden puolustajana.

Barentsinmeri : Norjan ja Venäjän kiistakapula

Tämä on Pro Gradu- tutkielma Norjan ja Venäjän aluekiistoista Barentsinmerellä. Mailla on ratkaisematon kiista siitä, miten talousalueiden rajojen tulisi määräytyä Barentsinmeren mannerjalustalla sekä Huippuvuorilla. Alue on rikas luonnonvaroiltaan, kalastuksella on suuri merkitys kummankin maan elinkeinoelämälle ja Barentsinmeri on tulevaisuuden tärkeimpiä energiantuotantoalueita. Kiistanalaisilta alueilta löytyy öljyä sekä maakaasua. Molemmat maat perustelevat vaatimuksensa saman sopimuksen perusteella. Yhdistyneiden Kansakuntien Merioikeussopimus ( UNCLOS ) vuodelta 1982 antaa ohjeet siitä, miten valtioiden talousalueet määräytyvät. 200 merimailin talousalueella ( Exclusive Economic Zone ) isäntävaltiolla on yksinoikeus päättää alueen luonnonvarojen käytöstä. Norja ja Venäjä ovat täysin vastakkaisilla kannoilla, mutta perustelevat molemmat UNCLOS:n mukaan vaatimuksensa. Huippuvuorilla on erimielisyyttä siitä, mikä näiden saarten vesialueiden asema on. Huippuvuoret ovat vuoden 1922 sopimuksen mukaan Norjan hallinnoima alue muttei sen maaperää; Venäjä vastustaa norjalaisten saarten ympärille julistamaa talousaluetta. Barentsinmereen liittyy oleellisesti Nato:n ja suurvalta-asemaansa korostavan Venäjän suhteet. Nato:n muutos on vaikuttanut Norjan arvioihin omasta turvallisuudestaan. Norjan kotimaan puolustuksen painopiste on nimenomaan sen pohjoisilla alueilla. Lisäksi Norja käyttää merivoimiaan aktiivisesti lipunnäyttöön myös kiistellyllä Huippuvuorten talousalueella. Venäjälle Barentsinmeri on sen tärkeimmän laivasto-osaston, Pohjoisen Laivaston, tukeutumisalue. Pohjoisen Laivaston roolia on korostettu Venäjän vuoden 2001 laivastodoktriinissa. Tämä tutkimus on tehty klassisen realismin ja uusrealismin paradigmojen mukaan. Tutkimusongelmana on, miten valtioiden välinen kamppailu vallasta näkyy tässä aluekiistassa. Lisäkysymyksinä on, mikä osuus luonnonvaroilla on tässä kamppailussa; miten kiistat näkyvät osapuolten turvallisuus- ja sotilaspoliittisissa ratkaisuissa; ja onko olemassa jonkinlaisen konfliktin uhka. Norjan ja Venäjän kamppailu vallasta näkyy monin tavoin tässä kiistassa; ja kiista on hyvin korostuneesti kamppailua luonnonvarojen hallinnasta. Maiden väliset kiistat eivät kovin selkeästi näy Venäjän turvallisuuspolitiikassa, sillä suurvaltana Venäjällä on monia muitakin ongelmia hoidettavanaan. Pohjoisella Laivastolla on, kuten muillakin asevoimilla, kuitenkin tehtävänä intressien turvaaminen monin keinoin. Norjalle sen asevoimat ovat oleellinen osa sen pyrkimyksessä harjoittaa ”selkeää ja ennustettavaa” politiikkaa pohjoisessa. Sotilaallisen konfliktin uhka alueella on molempien valtioiden kyvystä huolimatta matala. Kummallakaan maalla ei vaikuta olevan halua käyttää asevoimaa kiisteltyjen alueiden haltuunottoon. Norja ja Venäjä ovat mannerjalustan ”harmaalla vyöhykkeellä” toimineet jo 1970- luvulta alkaen kompromissiratkaisun mukaan; molemmille on mahdollista kalastaa alueella, mutta poraustoiminnan aloittaminen ei ole mahdollista. Näkyvimmät välikohtaukset ovat liittyneet Huippuvuorten kalastusalueisiin, missä venäläiset kalastajat ovat vastustaneet Norjan viranomaisten määräyksiä

Järjestäytynyt rajat ylittävä rikollisuus - ilmiö, vastatoimet ja vaikutukset Suomeen

Järjestäytynyt rajat ylittävä rikollisuus on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana lähes kaikkiin uhka-arvioihin yhdeksi varteenotettavimmista tulevaisuuden uhkista. Järjestäytynyt rikollisuus on kansainvälistynyt globalisaation ja teknologisen verkostoitumisen vauhdittama-na. Valtioiden väliset rajat ylittävät rikollisorganisaatiot toimivat tänä päivänä kuten kansain-väliset yritykset. Tämän tutkimuksen päämääränä on avata järjestäytyneen rajat ylittävän rikollisuuden koko-naisuutta tuottamalla vastaus tutkimuksen pääongelmaan: Miten järjestäytynyt rajat ylittävä rikollisuus kykenee vaikuttamaan turvallisuuteemme? Vastaus muodostuu järjestäytyneen rajat ylittävän rikollisuuden ilmiön, vastatoimien ja vaikutuksien tarkasteluista. Aihetta lähes-tytään strategisen tason viranomaisnäkökulmasta. Tutkimus on pääosin kvalitatiivinen, kvan-titatiivinen osuus muodostuu lähinnä tilastoista. Tutkimuksen tiedonkeruumenetelmänä on kirjallisuus- ja asiakirjatutkimus. Tutkimuksessa ilmeni, että järjestäytyneen rajat ylittävän rikollisuuden ilmiö on kasvanut mil-jardien eurojen suuruiseksi varjotaloudeksi, joka vaikuttaa kansalaisten elämään kaikkialla. Sen kansainvälisiä vastatoimia pyritään kehittämään jatkuvasti, mutta järjestelmien ja kulttuu-rien erilaisuus aiheuttaa kitkaa päätöksentekoon. Kitkasta huolimatta rikostorjunta on kehitty-nyt viimeisten vuosien aikana huomattavasti. Järjestäytynyt rajat ylittävä rikollisuus vaikuttaa myös Suomessa muun muassa yhteiskuntaan, lainsäädäntöön ja kansalaisten turvallisuuteen. Tutkimuksen tuloksena selvisi, että järjestäytynyt rajat ylittävä rikollisuus kykenee vaikutta-maan turvallisuuteemme sen hyvän organisoinnin ja verkostoitumisen, suuren volyymin ja vastatoimien kankeuden vuoksi. Järjestäytynyt rajat ylittävä rikollisuus vaikuttaa turvallisuu-teemme heikentämällä yhteiskuntajärjestelmää, lisäämällä tavanomaista rikollisuutta ja aihe-uttamalla huomattavia terveydellisiä ja taloudellisia seurauksia. Jatkotutkimusta kaivataan erityisesti järjestäytyneen rajat ylittävän rikollisuuden vaikutuksista Suomeen ja Euroopan unioniin.

Ensimmäisen maailmansodan aikainen linnoitusjärjestelmä Etelä-Karjalassa

Ensimmäisen maailmansodan aikana, vuosina 1914-1917, toteutettiin Suomessa ennennäkemättömän suuri linnoitushanke. Maahamme sijoitetut venäläisjoukot valmistautuivat puolustamaan keisarikunnan pääkaupunkia keskusvaltojen lännestä suuntautuvia hyökkäyksiä vastaan. Viivytys- ja puolustusasemia linnoitettiin useaan eri tasoon aina Pohjanlahdelta Karjalan kannakselle ja Suomenlahdelta Pohjois-Karjalaan. Linnoitteet sijoittuivat maanteiden varsille ja sopiviin vesistökapeikkoihin. Linnoitteita ei koskaan käytetty juuri siihen tarkoitukseen, johon ne oli rakennettu. Ensimmäisen maailmansodan vaikutuksia Suomessa on tutkittu verrattain vähän. Päätutkimusongelmina ovat: Miten Venäjän keskusvaltojen suunnasta kokema uhka sodan eri vaiheissa vaikutti puolustussuunnitelmiin ja erityisesti linnoittamisjärjestelmään? Miten muutokset yleisessä sodan kulussa vaikuttivat koettuun uhkakuvaan? Miten tilanne Suomenlahdella vaikutti koettuun uhkakuvaan? Miten linnoitteet sijoittuivat alueelle ja vastasivatko ne arvioituun uhkaan? Vastasiko linnoitteiden operatiivis-taktinen sijoittelu koettuun uhkakuvaan? Tapahtuiko linnoitteiden taktisessa rakenteessa muutosta ja mistä se johtui? Tutkimusmenetelmänä on kvalitatiivinen kirjallisuustutkimus. Kirjallisuuteen perehtymällä on pyritty kuvailemaan ja analysoimaan tapahtumia sekä löytämään niiden väliltä syy-yhteyksiä. Tapahtumien kulku on pyritty todentamaan varmentamalla useammasta lähteestä silloin kun se on ollut mahdollista. Sodan aikana tapahtuneet voimasuhteiden muutokset sekä eräät suoritetut valmistelut vaikuttivat siihen, että uhka Saksan maitse suoritettavalle hyökkäykselle Pietaria kohti kasvoi. Venäjän sodanjohto vastasi uhkaan sijoittamalla maahamme joukkoja sekä suunnittelemalla ja toteuttamalla massiivisen linnoitusjärjestelmän. Sotakokemusten perusteella oli linnoitusjärjestelmää ylipäätänsäkin kehitetty. Etelä-Karjalan linnoitteiden pääasiallinen tarkoitus oli estää vihollisen pääsy Viipuriin Saimaan ja Viipurinlahden välisen alueen kautta. Viipuri taas oli Kannaksen lukko, jonka pitämisellä luotiin edellytykset hyökkäyksen torjumiselle puolustajalle edullisessa maastonkohdassa sekä vastahyökkäykselle.

Ilma-ase asymmetrisessä sodankäynnissä

Ilma-aseen rooli on noussut yhä merkittävämmäksi kriisien monimutkaistuessa. Sodankäynnin luonne on muuttunut perinteisestä massiivisten armeijoiden välisestä voimainkoitoksesta yhä vaikeammin hallittavaksi moniulotteiseksi kokonaisuudeksi. Tämä asettaa luonnollisesti suuria haasteita myös ilma-aseen suorituskyvylle. Tämän tutkimuksen päämääränä on saada aikaan helposti lähestyttävä yleisluontoinen taustoittava kuvaus asymmetrisen sodankäynnin piirteistä ilma-aseen näkökulmasta ja löytää tarkentavia näkökulmia mahdolliselle jatkotutkimukselle. Asymmetrisellä sodankäynnin käsitettä käytetään tässä tutkimuksessa varsin vapaasti, mutta se rajataan tarkoittamaan sodankäyntiä olosuhteissa, joissa toinen osapuoli ei toimi perinteisen sodankäynnin periaatteiden mukaisesti. Pyrkimyksenä on selvittää länsivaltojen, lähinnä Yhdysvaltojen, sekä Venäjän lähestymistapoja asymmetrisen sodankäynnin erityispiirteisiin. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymykseen siitä, millaiset ilma-aseen suorituskyvyt korostuvat asymmetrisessä sodankäynnissä nyt ja tulevaisuudessa.

Kumouksellinen ja vastakumouksellinen sota toisessa intifadassa

Syyskuussa 2000 alkanut toinen intifada on muokannut israelilaisten käsitystä omasta turvallisuudestaan. Uhka ei suoranaisesti kohdistu vihamielisen naapurivaltion taholta, vaan se on muuttunut arkipäiväiseksi palestiinalaisterrorismin ja alempiasteisen konfliktin muodossa. Sotilasdoktriini kuitenkin tunnustaa maalle korkeimmaksi uhaksi edelleen vihamielisen arabimaan tekemän ABC-asehyökkäyksen. Kumouksellinen ja vastakumouksellinen sota ovat molemmat syntyneet tarpeesta käydä sotaa epätavanomaisin ja yllätyksellisin keinoin. Kumouksellisen sodan tarkoituksena kaataa hallitseva järjestelmä ja vastakumouksellisen sodan tarkoituksena käydä sotaa kumouksellista osapuolta vastaan sen omin keinoin. Tässä tutkimuksessa pyritään selvittämään toisen intifadan mahdollinen kumouksellinen ja vastakumouksellinen luonne, niinpä tutkimusongelmana onkin: Käydäänkö toisessa intifadassa kumouksellista sotaa palestiinalaisten toimesta ja käykö Israel tämän vastapainoksi vastakumouksellista sotaa? Tutkimusaineistona käytetään kumouksellisesta ja vastakumouksellisesta sodasta laadittua kirjallisuutta ja tutkimuksia. Toista intifadaa tarkasteltaessa keskeisenä tutkimusmateriaalina ovat olleet internet-lähteet, lehdistöartikkelit ja uutismateriaali. Toisen intifadan tutkimusmateriaalia analysoitaessa on erityisesti korostunut tiukka lähdekritiikki, sillä varsin tuoreena tapahtumien ketjuna julkaistaan konfliktia käsittelevää materiaalia paljolti erittäin subjektiiviseen sävyyn. Tutkimuksessa selvisi toisen intifadan luonne edelleen jatkuvana konfliktina, huolimatta useista rauhansopimuksista, merkkihenkilöiden kuolemista ja sairastumisista. Tapahtumat, jotka on aikaisemmin totuttu listaamaan varsin selväpiirteiseksi toisen intifadan käänteiksi, ovat edelleen osoittaneet jatkuvuutensa. Toinen keskeinen tutkimustulos on kumouksellisen sodan ja vastakumouksellisen sodan käymisestä toisessa intifadassa. Huolimatta useista yhteensopivuuksista kumouksellisiin ja vastakumouksellisiin sotateorioihin ei voida selkeästi osoittaa toisessa intifadassa käytävän kummankaan osapuolen taholta heiltä odotettavaa kamppailua.

Kamppailu arktisesta alueesta : arktisen alueen merkitys kriittisen geopolitiikan näkökannalta

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää arktisen alueen erilaisia merkityksiä. Tutkimuksen tiedonintressi noudattaa strategian tutkimuksen näkökantaa, jossa tutkija on kiinnostunut arktisen alueen saamista valtioon, asevoimiin, luonnonvaroihin ja politiikkaan liittyvistä merkityksistä. Tutkimusta ohjaava tutkimusongelma on: Millaisia merkityksiä arktinen alue saa viimeaikaisen uutisoinnin perusteella?

Partisaanisodasta alueelliseen puolustusjärjestelmään : jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen

Väitöskirjan tavoitteena on ollut rakentaa kokonaiskuva aiheesta Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa ei ole rajoituttu ainoastaan kuvailemaan sotataidollisen ajattelun kehittyminen, vaan on pyritty selvittämään kehittymiseen vaikuttaneet tekijät ja vastaamaan kysymykseen, miksi näin on tapahtunut? Aiemmat länsimaiset tutkimukset ovat tarkastelleet jugoslavialaista sotataitoa tai maanpuolustusta vain jostain tietystä rajallisesta näkökulmasta, kuten esimerkiksi Jugoslavian kansanarmeijaa, asevoimien vaikutusta maan poliittiseen elämään tai sotilaallista doktriinia koskien. Sotataidon kehittymiseen vaikuttavat tekijät huomioivaa kokonaisesitystä ole tehty. Myös jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu on jäänyt pääosin pimentoon. Jugoslavialainen maan sotataitoon kohdistunut tutkimus on ollut laajaa ja monipuolista, mutta sen käytettävyyteen osittain vaikuttaa marxilais-leniniläinen materialistis-dialektinen, historialliseen materialismiin perustuva tutkimusmenetelmä. Väitöskirjan päätutkimusaineiston ovat muodostaneet alkuperäislähteet, ensisijaisesti jugoslavialaiset ohjesäännöt, käsikirjat, oppaat ja oppikirjat. Muu lähteistö on koostunut lähinnä arkistoasiakirjoista ja muusta kirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmä on ollut historiatieteellinen käsittäen muun muassa ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin harjoittamisen, tietojen varmistamisen mahdollisimman useasta toisistaan riippumattomasta lähteestä sekä pyrkimyksen rekonstruoida ristiriidaton kokonaiskuva tutkimuskohteesta. Eri lähteistä ja lähderyhmistä saatuja tietoja on vertailtu, analysoitu sekä yhdistetty kriittisesti. Lähteiden käytettävyyden, lähdearvon ja luotettavuuden arviointi ovat olleet merkittävässä roolissa, näistä kaikista tärkeimpänä luotettavuuden arviointi. Sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin keinoin on pyritty luomaan oma ristiriidaton tulkinta kokonaisuudesta, jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisestä toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa on pitäydytty niin pitkälle kuin mahdollista jugoslavialaisen sotataidon alkuperäisessä terminologiassa. Jugoslavialaisia termejä ei ole muokattu vastaamaan paremmin esimerkiksi tällä hetkellä länsimaisessa sotataidossa käytettyjä käsitteitä. Väitöskirjan rakenne on temaattinen. Läpi koko tutkittavan ajanjakson jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisessä on tunnistettavissa samat määräävät tekijät: historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, sotilaallinen doktriini, lakiperusteet, kommunistiliiton ohjaus ja asevoimien sekä yhteiskunnan valmiuden kehittyminen. Jugoslaviassa puhuttiin aseelliseen kamppailuun vaikuttavista sodankäynnin faktoreista, joita olivat yhteiskunnalliset tekijät, materiaalis-tekniset tekijät ja sotilaalliset tekijät. Kaikista tärkeimpänä tekijänä pidettiin kuitenkin ihmistä itseään, vaikka ihmisen merkitys välillä tuntuikin hukkuvan ”moraalis-poliittiset tekijät”-sanahirviön alle. Tutkimuskysymyksiin on vastattu sotataitoon vaikuttaneiden edellä mainittujen tekijöiden kautta. Kuhunkin muutostekijään liittyvä kehitys on kuvattu kronologisena esityksenä. Kansan vapautussodassa vuosina 1941–1945 perustettujen partisaaniyksiköiden muodostamisessa sekä niiden toimintamenetelmissä on havaittavissa runsaasti yhtymäkohtia 1700- ja 1800-luvun hajdukkijoukkojen sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun četnikkijoukkojen vastaaviin periaatteisiin. Samankaltaisuuksia ilmenee 1950-luvulta alkaen alueellisen puolustuksen joukkojen ja partisaaniyksiköiden toimintamenetelmien yhteydessä väliaikaisesti menetetyllä alueella toimittaessa. Kansan tukeen, karismaattisiin johtajiin ja yllätyselementtiin perustuva sissitoiminta on perinteistä eteläslaavilaista sotataitoa. Sodanjälkeinen jugoslavialainen sotataito oli jatkumoa eteläslaavien vuosisatoja vanhalle sotataidolliselle perinteelle, vaikka sitä ei julkisesti Jugoslaviassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myönnettykään. Jugoslavian sotilaallinen doktriini oli luotu kaikista suunnista kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan, mutta sotilaallisen uhkan painotukset vaihtelivat usein, jopa vain muutaman vuoden välein. Tämä ei johtunut päättämättömyydestä eikä pelkästään koetun uhkan suunnan vaihtumisesta. Painottamalla sisäisen ja ulkoisen uhkan jatkuvuutta sekä uhkan suunnan vaihtelua pyrittiin pitämään maanpuolustuspiirit valppaina ja kansalaiset aktiivisina. Tällä tavalla myös perusteltiin maanpuolustuksen korkeita kustannuksia ja ennen kaikkea pyrittiin lisäämään maan sisäistä veljeyttä ja yhtenäisyyttä. On ilmeistä, että sekä lännestä että idästä kohdistui Jugoslavian suuntaan suurta poliittista ja sotilaallista intressiä kylmän sodan vuosina 1945–1990, mutta suoran sotilaallisen uhkan aukoton todistaminen olisi kuitenkin hankalaa. Oleellista onkin jugoslavialaisten oma käsitys maataan vastaan kohdistuneesta sotilaallisesta uhkasta. Sisäisen uhkan vaikutus alkoi kasvaa 1970-luvun alkupuolelta lähtien ja se johti lopulta 1980-luvulla alueellisen puolustuksen joukkojen esikuntien lakkauttamiseen ja taisteluvälineiden hajavarastointijärjestelmän purkamiseen. Yhteiskunnallisista tekijöistä merkittävimpinä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun vaikuttaneina osina olivat lait ja Jugoslavian kommunistiliitto. Perustuslakiin ja lakiin kansallisesta puolustuksesta sekä kommunistiliiton päätöslauselmiin sisällytetyt vaatimukset sotataidon kehittymiselle kuitenkin vain toistivat sotilaallisessa doktriinissa määritettyjä suuntaviivoja sekä määräyksiä. Maanpuolustukseen liittyneiden määräysten ja ohjeiden hyväksymiselle laillisen järjestyksen mukaisesti annettiin kuitenkin erittäin suuri arvo. Niiden toimeenpanon leviäminen maanlaajuisesti varmistettiin puolueen päätöksillä velvoittamalla muun muassa kommunistiliiton paikallisorganisaatiot, puoluesolut asevoimien sisällä sekä kaikki liittovaltion hallintotasot tekemään kaikkensa yleisen kansanpuolustuksen ja sitä ilmentävän sotataidon toteutumisen eteen. Materiaalis-teknisen tekijän kokonaisuus sisälsi aseet ja varusteet sekä niihin liittyviä muita seikkoja, kuten yhteiskunnan teollisuuden kehittymisen asteen sekä kyvyn suojautua vihollisen taisteluvälineitä vastaan ja luoda vihollisen aseita vastaan tehokkaampi vasta-ase. Siihen luettiin myös yksilöiden, taktisten ja yhdistettyjen taktisten yksiköiden sekä koko kansan koulutus aseiden ja varusteiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Vaikka jugoslavialainen aseteollisuus kehittyi tutkimusperiodin aikana voimakkaasti, joutui maa taloudellisten resurssiensa rajallisuuden ja mahdollisen vihollishyökkäyksen ylivoimaisuuden havaittuaan toteamaan, että maanpuolustuksen ongelmia ei voida ratkaista materiaalin ja tekniikan määrällä tai laadulla. Ratkaisun oli löydyttävä sotilaallisista tekijöistä ja varsinkin sotataidosta. Sotilaalliset tekijät ja prosessit olivat jugoslavialaisen sotataidon ja sotataidollisen ajattelun kehittymisen kannalta tärkein muutostekijä. Sotilaallisten tekijöiden ytimen muodosti sotataito, joka Jugoslaviassa koostui teoriasta ja käytännöstä. Tämä jako koski sotataidon kolmea tasoa: strategiaa, operatiikkaa ja taktiikkaa. Sotataitoon kuuluvina osina pidettiin muun muassa taisteluvalmiutta, liikekannallepanovalmiutta, yhteiskunnallis-poliittisten yhteisöjen aseetonta vastarintaa, aseellisen kamppailun operatiivista ja taktista tasoa, materiaalista ja teknistä varustamista, sotatalouden valmistelujen organisointia sekä yhteiskunnallisia palveluja poikkeusoloissa. Osa näistä kuului edellä mainittuihin yhteiskunnallisiin tai materiaalis-teknisiin tekijöihin. Jugoslavialainen sotataito onkin nähtävä matriisinomaisena kokonaisuutena, jossa sotataidon kolmeen toiminnalliseen tasoon, strategiaan, operatiikkaan ja taktiikkaan vaikuttivat historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, yhteiskunnalliset tekijät ja materiaalis-tekniset tekijät. Jugoslavialaisen sotataidon kokonaisuuteen kuului myös se, että mainitut muutostekijät vaikuttivat vielä toisiinsa. Lopputuloksena näin kokonaisvaltaisesta näkemyksestä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun Jugoslavia kykeni luomaan poikkeuksellisen tehokkaana pidetyn puolustusratkaisun, jossa koko yhteiskunnan kaikki resurssit pystyttiin suuntaamaan hyökkäyksen torjumiseen ja maahan tunkeutuneiden pois ajamiseen. Aiempi tutkimus on nähnyt jugoslavialaisen sotataidon kehittymisen keskeisimpänä vaikuttimena ja murroskohtana Varsovan liiton joukkojen toimeenpaneman Tšekkoslovakian miehityksen ja siitä seuranneen koetun uhkan merkittävän voimistumisen. Yleisen kansanpuolustuksen doktriiniin liittyvä taustatutkimus, teorianmuodostus ja doktriinin käyttöönotto tapahtuivat kuitenkin jo 1950-luvulla. Tšekkoslovakian miehitys toimi vain muutoksen toimeenpanoa vauhdittavana tekijänä. Jugoslavialaiset korostivat, että jugoslavialaisessa yhteiskunnassa keskeisessä asemassa ollut yhteisjohtoisuuden periaate ulottui myös maanpuolustukseen ja sotataitoon. Tutkimusaineistoon perehtyminen kuitenkin osoitti, että yleisen kansanpuolustuksen kokonaisuutta kuvaavat oppikirjat, laeissa asetetut määräykset ja Jugoslavian kommunistiliiton julkaisemat vaatimukset eivät olleet jalkautuneet sotataidon teoriaan tai käytäntöön operatiivisella tai taktisella tasolla. Strategisella tasolla yhteisjohtoisuus esiintyi näkyvämmin vain sotilaallisen konseptin ja strategian yhteydessä. Sotilaallisen doktriinin osalta yhteisjohtoisuus ilmeni lähinnä kahdessa asiassa. Alueellisen puolustuksen yksiköiden varustamisvelvoite oli asetettu siviilihallinnon eri tasojen vastuulle. Alueellisen puolustuksen esikunnat ja komentajat olivat vastuussa yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoille. Siviilihallinnon organisaatioiden kyky varustaa alueellisen puolustuksen yksiköt osoittautui kuitenkin heikoksi. Alueellisen puolustuksen esikunnatkin toimivat upseereiden johtamina sotilaallisina johtoportaina, ja yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoiden toiminta komentajien ja esikuntien suuntaan rajoittui vain nimelliseen ohjaukseen. Yhteisjohtoisuus osoittautuikin tutkimuksen kuluessa piirteeksi, joka julkisesta retoriikasta huolimatta ei toteutunut jugoslavialaisessa sotataidon praktiikassa. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisen kaari käynnistyi partisaanisodasta ja päätyi alueelliseen puolustusjärjestelmään. Kansakunta ja sen useat eri kansallisuudet onnistuivat luomaan tieteelliseen ja tutkittuun tietoon perustuvan välineen, sotataidon teorian ja käytännön, joka suojeli maata yli puolen vuosisadan ajan. Yleinen kansanpuolustus sekä jugoslavialainen sotataito ovat toisiensa synonyymejä, seurauksia ja synnyttäjiä. Puolustusratkaisu lähti omista kansallisista lähtökohdista, siihen sulautettiin valikoiden ja jalostettuna hyviksi sekä menestyksekkäiksi koettuja ulkomaisia elementtejä sekä vaikutteita. Sitä perusteltiin monipuolisilla poliittisilla, ideologisilla, teoreettisilla, historiallisilla sekä nykyaikaisilla sotataidollisilla argumenteilla, mutta kaikesta tästä huolimatta sen ydin oli omintakeinen jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu.

Pohjois-Itämeren vedenalainen luonto : Huomioon otettavaa merenläheisten alueiden suunnittelussa

Saaristojen ja rannikkoalueiden vedenalainen luonto pohjoisella Itämerellä on monimuotoista ja tuottavaa. Lajien elinympäristöjen erilaisuutta säätelee mm. pohjan laatu, avoimuus ja valonsaanti. Vedenalaislajiston tuntemus on hyvin tärkeää kestävässä rannikko- ja merialueiden suunnittelussa. Tämä raportti kuvailee tärkeimpien pohjoisen Itämeren rannikkovesien vedenalaiselinympäristöjen jaottelun sekä miten näiden ympäristöjen luontoarvoa voidaan luokitella kyseisen ympäristön ekologisten toimintojen perusteella. Myös elinympäristöjen säilymistä uhkaavat ihmisen aiheuttamat laajat ja pienemmät uhat esitellään raportissa. Kuvaillut elinympäristöt edustavat sekä pehmeän että kovan pohjan vedenalaisluontoa. Kovan pohjan elinympäristöt muodostavat erillisiä vyöhykkeitä mentäessä meren pinnasta pohjaan: rihmalevävyöhyke, monivuotisten, suurien ruskolevien vyöhyke (Fucus vesiculosus, F. radicans), punalevävyöhyke ja sinisimpukkavyöhyke (Mytilus edulis/trossulus). Kuvaillut pehmeän pohjan elinympäristöt rakentuvat meriajokkaan (Zostera marina),muiden vedessä elävien putkilokasvien tai näkinpartaislevien ympärille. Suuressa osassa sekä matalista että syvistä pehmeistä pohjista ei ole ollenkaan kasvillisuutta ja silloin eliöyhteiskunnan muodostaa hienoaineksen päällä ja sisällä elävät selkärangattomat eläimet. Elinympäristöt on luokiteltu ja arvotettu kaksiportaisen mallin mukaan. Ensin elinympäristö on nimetty peittävyyden perusteella vallitsevan lajin tai lajiryhmän mukaan. Tämän jälkeen jokaisella elinympäristölle annettiin arvo sen ekologisen tärkeyden perusteella. Luontoarvot on luokiteltu asteikoilla 1-5. NANNUT-hanke (The Nature and Nurture in the Northern Baltic Sea) on tehnyt vedenalaiskartoituksia eri puolilla Suomen rannikkoa ja saaristossa vuosina 2010 – 2011. Tavoitteena on ollut kehittää yksinkertaisia ja kustannustehokkaita menetelmiä sekä vedenalaisluonnon kartoittamiseen että sen arvottamiseen. Pääasiallinen tutkimus alue sijaitsi Raaseporin kunnan alueella Etelä-Suomessa.

Pelko taistelussa : ryhmänjohtajan keinoja ylläpitää joukkonsa psyykkistä suorituskykyä

Tässä tutkielmassa tarkastellaan ryhmänjohtajan keinoja vaikuttaa alaistensa pelon tuntemuksiin taistelutilanteessa ja ylläpitää heidän psyykkistä suorituskykyään. Tutkimuksen tarkoituksena on tuoda esiin taistelustressin ja pelon vaikutuksia ryhmän toimintakykyyn sekä tarjota sen johtajalle keinoja pakokauhun ennaltaehkäisyyn ja torjumiseen. Tutkimusaineiston keskeisimpänä osana on suomalainen ja yhdysvaltalainen sotilaskirjallisuus sekä muutamat siviilijulkaisut. Pääosa aineistosta käsittelee pelkoa, pakokauhua, taistelustressiä ja ihmisessä tapahtuvia psykologisia ja fysiologisia ilmiöitä stressin vaikutuksen alaisena. Tutkimus on luonteeltaan teoreettinen ja sen tekemiseen on käytetty kirjallisuusanalyysiä ja tapaustutkimusta. Tutkimuksessa ilmeni, että ryhmänjohtajan pakokauhun ennaltaehkäisy alkaa taistelustressin aiheuttamien indikaattorien havaitsemisesta. Uhka täytyy ensin havaita, jotta siihen voidaan vaikuttaa. Vaikuttamisen keinoja on varsin runsaasti ennen varsinaisen pakokauhun syntymistä, mutta alkaneen pakokauhun torjunta keskittyy muutamaan vahvaan toimenpiteeseen. Verrattaessa tutkimustuloksia Reserviupseeriliiton tutkimukseen viime sotien veteraaneista, kävi ilmi, että hyvät johtajat onnistuvat hillitsemään pakokauhua parhaiten pelkillä henkilökohtaisilla ominaisuuksillaan, jotka toki kuvastivat myös suuresti heidän johtamiskäyttäytymistään. Tietyn luonteiset ihmiset käyttäytyvät luonteelleen omaisella tavalla, ja useimmat hyvien johtajien ominaisuudet olivat samalla psyykkisiä jännitystiloja helpottavia tekijöitä. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että pakokauhun ehkäisy sisältää paljon muutakin kuin taistelun aikana tehtyjä toimenpiteitä. Johtajan paras keino kehittää joukkonsa psyykkistä toimintakykyä on hyvän ja tarkoituksenmukaisen koulutuksen antaminen ja tiiviin ryhmähengen luominen.

Lyhyen kantaman ilmatorjuntajärjestelmissä käytettävät teknologiat 2030-luvulla

Ilmatorjuntajärjestelmien kehitystä on ohjannut kaksi suuntausta. Ensimmäinen on tarve vastata ilma-aseen kehitykseen. Toinen mahdollisuus järjestelmien kehittämiselle on teknisen kehityksen antamat mahdollisuudet valmistaa yhä tehokkaampia järjestelmiä torjumaan ilmasta suuntautuvaa uhkaa. Ilma-aseen osalta on jo nähtävissä 2030-luvun kohteille muodostuva uhka. Sen sijaan teknologian kehitys tulee mahdollistamaan lähivuosikymmeninä uusien teknologioiden esiinmarssin lyhyen kantaman ilmatorjuntajärjestelmiin. Tutkimus lähtee siitä, että teknologian kehittyminen mahdollistaa teknisesti kehittyneempien järjestelmien kehittämisen. Tutkimuksella vastataan siihen, mitä teknologioita on käytettävissä lyhyen kantaman ilmatorjuntajärjestelmissä 2030-luvulla. Lisäksi tutkimus tarkastelee nykyisten teknologioiden asemaa 2030-luvun järjestelmissä sekä niiden käyttöympäristöä. Tutkimus on tekniikan työlle tyypillinen kvalitatiivinen, kartoittava kirjallisuustutkimus. Menetelmän avulla etsitään uusia teknologioita sekä selvitetään vähän tunnettuja ilmiöitä. Asiakirjatutkimuksen keskeisimpinä lähteinä on käytetty Puolustusvoimien virallisia tulevaisuuskartoituksia sekä internet-tietokantoja, joista keskeisimpinä on ollut Jane’s. Aineistoa on täydennetty asiatuntijahaastattelulla. Tutkimuksen keskeisenä johtopäätöksenä on se, että ohjusteknologia tulee säilyttämään asemansa 2030-luvun lyhyen kantaman ilmatorjuntajärjestelmissä. Uusista teknologioista laser tulee mahdollistamaan uusien järjestelmien kehittämisen.