Bordering with Culture(s): Europeanization and Cultural Agency at the External Border of the European Union.

Rajallistamisen kulttuuri(t): Eurooppalaistuminen ja kulttuurinen toimijuus Euroopan unionin ulkorajalla Euroopan integraation ja Euroopan unionin laajentumisen myötä EU:n sisärajat ovat avautuneet kun taas sen ulkorajoilla lisääntyvää rajan ylitysten valvontaa on pyritty kompensoimaan yhteistyön merkitystä ja verkostoitumista painottamalla. Tämä tutkimus pyrkii ymmärtämään EU:n ulkorajan muutosten merkitystä paikalliselle hyvinvoinnille sekä laajemmin ylirajaisuuden merkitystä identiteettien rakentamiselle raja-alueilla. EU:n ulkorajalla Puolassa ja Suomessa toteutettavat rajat ylittävät, kulttuuriin ja kulttuuriperintöön liittyvät, projektit kertovat eurooppalaistumisesta ja sen vaikutuksista kulttuurisen horisontin muutokselle. Voidaan nähdä miten Eurooppa kulttuurisena konstruktiona tulee paikallisesti merkittäväksi tavoilla jotka kertovat myös paikallisten toimijoiden mahdollisuuksista osallistua EU-rajan muutoksia ja paikallisuutta määritteleviin prosesseihin. Tällöin erityisesti raja-alueiden materiaalisen perinnön, ja sen mahdollistamien rajaan liittyvien neuvottelujen, voidaan nähdä kertovat Eurooppalaistumisesta myös ns. alhaaltapäin muotoutuvana prosessina. Artikkeliväitöskirjan taustalla on Puolan ja Suomen toisen maailmansodan seurauksena luovuttamien raja-alueiden (Kresy ja Karjala) asema nykyisellä Euroopan unionin ulkorajalla. Tutkimusidea perustuu tutkijan omiin kokemuksiin projekteista Puolan ja Ukrainan raja-alueella vuonna 2003, ennen Puolan liittymistä EU:hun vuonna 2004. Tutkimusaineisto on peräisin vuosien 2005-2009 aikana tehdyistä ns. monipaikkaisista (multi-sited) kenttätöistä EU:n ulkorajalla, pääosin Puolassa ja Suomessa, joissa kohteena olivat kulttuuria ja kulttuuriperintöä hyödyntävät, pääosin EU-rahoitetut, rajat ylittävät projektit. Materiaalit koostuvat 34 projektitoimijan haastatteluista, projektien materiaaleista, kenttätöiden havainnoista, paikallisten sanomalehtien artikkeleista sekä eri tasoilla (EU, kansallinen, alueellinen) tuotetuista ohjelmadokumenteista. Huomio kiinnittyy projektitoimijoiden tapoihin tehdä rajanylityksiä, sekä heidän tapaansa kokea ja hyödyntää raja-alueiden kulttuuriperintöä sekä ymmärtää niiden nykyistä kulttuurista moninaisuutta. Tällöin havaitaan miten erilaiset eurooppalaiset ideat, representaatiot ja käytänteet tulevat osaksi erilaisia translokaaleja, rajat ylittäviä ja paikallis-eurooppalaisia, suhteita. Vertailun kohteeksi eivät tällöin asetu projektit, toimijat tai raja-alueet sinänsä, vaan näihin suhteisiin liittyvä kulttuurinen toimijuus. Keskeinen käsite tutkimuksessa on ’rajallistaminen’, eli sen havaitseminen, miten jokainen rajan ylitys tarkoittaa myös neuvottelua rajasta. Rajan ylitys voi siis tarkoittaa myös sen vahvistamista. Myös itse raja voi asettua toiminnan kohteeksi, jolloin nousee esiin se, miten rajat ylittäviä ”kulttuureja” käytetään ja mitkä ovat niiden rajaan liittyvät paikalliset merkitykset. Kysymys on siitä kuka, ja kenelle, rajan merkityksiä neuvottelee? Projektitoimijoiden voidaan nähdä neuvottelevan näitä erilaisia ”kulttuureja” jotka tuottavat rajaa neuvottelevia suhteita, kuten esimerkiksi yhteistyön verkostojen tapaa ohittaa rajan paikallinen merkitys. Tämä rajallistaminen voi kuitenkin tarkoittaa myös paikallisten kulttuuristen identifikaatioiden huomioimista. Tällöin kyse on myös sen luovuuden havaitsemisesta, jota yksilöillä on kun he neuvottelevat näitä erilaisia rajallistamisen kulttuureja. Erityisesti toisen maailmansodan seurauksena valtiorajoista tuli vahvasti kansallisia kulttuureja erottavia, mutta nyt kulttuurisista rajoista neuvotellaan ja rajojen yli tapahtuva vuorovaikutus, sekä paikallisen ja Eurooppalaisen tason väliset suhteet, ja niiden moniäänisyys, nousevat tutkimuksen keskiöön. Tutkimuksen yhteenvedon kannalta keskeinen on kysymys raja/alueen kestävyydestä. Tyypillisesti verkostoitumista painottavan rajat ylittävän yhteistyön suhde paikalliseen yhteisöön voi jäädä häilyväksi. Tavoite paikallisen kulttuuriperinnön suojeluun ei itsessään vielä kerro sen merkityksestä paikalliselle hyvinvoinnille. Arvioinnin kannalta on hyödyllistä nähdä miten myös materiaalisella perinnöllä on toimijuutta osana paikallisuutta muokkaavia suhteita. Paikallisten asukkaiden kokemus rajasta voi edelleen olla että se ei ole muuttunut Neuvostoliiton ajoista, toisaalta EU:nkin voidaan toivoa määrittelemään rajansa vielä tarkemmin, jotta sen kansallinen luonne muuttuisi. Tutkimus nostaa esiin miten eurooppalaiset yhteistyötä ja kulttuurista moninaisuutta korostavat ideat ja käytänteet vaikuttavat erityisesti puolalaisten toimijoiden mahdollisuuksiin määritellä EU-rajaan liittyviä prosesseja osana paikallisia kulttuuriperinnön määrittelyjä. Paikallisten rajaan liittyvien kulttuuristen identifikaatioiden liittäminen osaksi projekteja ei kuitenkaan ole helppoa. Toisaalta rajan merkitys on sisäistetty osana arkea, toisaalta taas rajaan liittyvät suuret kertomukset kansallisena ja EU-rajana voivat olla etäännyttäviä tekijöitä. EU-raja, projektit ja monikulttuurisen perinnön autenttisuus ovat kuitenkin raja-alueen toimijoille ja yhteisöille mahdollisuus osallistua rajallistamiseen. Toiminnan kestävyyden kannalta kyse on pitkälti siitä avaako rajallistaminen paikallisen perinnön merkityksiä osana paikallis-eurooppalaisia suhteita.

Maskirovka jäillä : harhauttaminen Neuvostoliiton, Unkarin ja Tšekkoslovakian konflikteissa

Harhauttamista (maskirovka) on tutkittu ja käytetty sotataidossa lähes niin kauan, kun historiantutkimus meille kertoo. Monet venäläisestä sotataidosta tehdyt tutkimukset ja teokset usein ylistävät venäläisiä harhauttamisen mestareiksi. Suomessa tutkimusta aiheesta on verraten vähän, mutta englannin kielellä sitäkin enemmän. Vaikka harhautuksesta on harvemmin ollut suoria oppaita, sitä on lähes aina pidetty tärkeänä tai tärkeimpänä elementtinä sotataidossa, kulttuurista riippumatta. Harhautus on lähes poikkeuksetta sotatoimia tukeva sotataidon elementti, johon liittyy monia keinoja. Harhautus pääsääntöisesti tavoittelee yllätystä ja yllätys taas tavoittelee nopeaa ja helppoa voittoa. Toisen maailmansodan ajoista lähtien eri lähteissä on myös puhuttu paljon siitä, että suuria joukkoja ei voi enää piilottaa, joten on muilla keinoilla salattava oma toimintansa. Tämä johtuu joukkojen koon kasvusta ja teknologian kehityksestä. Etenkin puna-armeija huomasi, että valtavien motorisoitujen armeijoiden ja yhtymien hyökkäysvalmisteluja ei voida enää täysin salata, joten oli pyrittävä harhauttamaan. Tutkimuksen menetelmänä on laadullinen, vertaileva asiakirja-, kirjallisuus-, ja aikakausilehtitutkimus. Tutkimusta tehtäessä on ollut käytössä suomen- ja englanninkielisiä lähteitä sekä käännettyjä venäläisiä lähteitä. Tutkimustyön tavoitteena on selvittää millaista maskirovka oli Neuvostoliiton poliittisissa ja sotilaallisissa toimissa. Tutkimuksen pääkysymys on: Miten Neuvostoliitto käytti maskirovkaa Unkarin ja Tšekkoslovakian yllätyshyökkäyksissä? Tutkimuksen ajallinen rajaus on kylmän sodan ajassa ja tarkemmin rajattuna kahdessa edellä mainitussa konfliktissa. Taustojen selvittämiseksi käsitellään kuitenkin hieman toisen maailmansodan aikaa. Neuvostoliitto käytti maskirovkaa Unkarin ja Tšekkoslovakian yllätyshyökkäyksissä strategisella tasolla poliittisena retoriikkana, tulevan hyökkäyksen naamioimiseen ja salaamiseen sekä sen alettua sen kieltämiseen. Informaatiosodankäynnin osalta maskirovkaa käytettiin propagandan keinoin oikeutuksen hakemiseen hyökkäykselle, niin sisältä kuin ulkoakin päin. Sitä suunnaattiin niin omiin ja ulkopuolisiin poliittisiin päättäjiin, kuin myös omaan ja muihin kansoihin, sekä lisäksi kaikkiin konfliktissa toimineisiin aseellisiin voimiin. Maskirovkaa käytettiin myös salaamiseen, naamioimalla joukon ryhmittymiset joksikin muuksi toiminnaksi. Maskirovka oli tutkimuksen viitekehyksen aikana kaikkea mahdollista harhauttavaa toimintaa. Maskirovkan käyttö onnistui suhteellisen hyvin. Tosin Neuvostoliiton hallitessa mittavaa aineellista ja henkistä ylivoimaa, maskirovkan käytöllä ei välttämättä ollut aina niin suurta merkitystä. Ulkopuolisetkin tuntuivat katsovan sivuun, tutkimuksen konfliktien kehittyessä aseellisiksi kamppailuiksi.

Syyrian asevoimien kehitys II maailmansodan jälkeen

Pro gradu -tutkielma käsittelee Syyrian asevoimien kehitystä toisen maailmansodan jälkeen. Syyria itsenäistyi vuonna 1946. Asevoimat koostui silloin noin 12 000 miehestä organisoituina pataljooniin ja erillisiin osastoihin. Asevoimia tarvittiin ensimmäisen kerran oman valtion rajojen ulkopuolella vuonna 1948, jolloin Israel itsenäistyi. Israelin itsenäistymissodassa luotiin lähtökohdat tarpeelle kehittää Syyrian asevoimia. Itsenäistymisestä aina vuoteen 1991 Syyrian asevoimat on ollut mukana neljässä mittavassa sodassa. Pienempiä taisteluita se on ajanjakson aikana käynyt useampia. Tavoitteena Syyrialla on koko Israelin itsenäisyyden ajan ollut tuhota Israel. Tämä tavoite on ohjannut asevoimien kehitystä ja kehittämistä. Tavoite on yritetty saavuttaa sodissa. Tutkielma keskittyy maavoimiin ja ilmavoimiin, painottuen erityisesti jalkaväen, panssariaselajin ja ilmatorjunnan kehittymiseen. Tutkielmassa tarkastellaan kyseisten puolustushaarojen ja aselajien strategian, taktiikan, kaluston ja joukkojen määrän kehitystä suhteessa saavutettuun menestykseen sodissa, joita Syyria on toisen maailmansodan jälkeen käynyt. Tutkielma on kirjallisuustutkimus, jossa on pääasiassa käytetty ulkomaista aihetta käsittelevää kirjallisuutta.

Uusi Saksa, uusi Eurooppa – uusi ulkopolitiikka? Suomi ja Saksan kysymys 1989−1990.

Tämä tutkielma käsittelee Suomen ulkoasianhallinnon suhtautumista Saksojen yhdistymisprosessiin 1989−1990. Jaetusta Saksasta oli vuosien saatossa tullut niin olennainen osa kylmän sodan voimatasapainoa Euroopassa, että vastaus Saksan kysymyksen vaati myös ratkaisua siitä, miten koko Euroopan turvallisuus tulevaisuudessa järjestettäisiin ja kenen tai minkä toimesta tämä tapahtuisi. Siksi yhdistyminen olikin monipolvinen prosessi, jossa erilaiset visiot Euroopan tulevaisuudesta kamppailivat. Voittajaksi selviytyi lopulta Länsi-Saksan liittokanslerin Helmut Kohlin ja Yhdysvaltain ajama malli, jossa DDR liitettiin osaksi Länsi-Saksaa ja yhdistynyt Saksa jäi sekä EY:n että Naton jäseneksi. Suomalaisdiplomaatit suhtautuivat Saksojen kysymyksen kehitykseen alusta asti varsin varovaisesti. Toisen maailmansodan jälkeisen perinnön selvittäminen ja Saksan kysymyksen ratkaiseminen vastasi Suomen tavoitteita poistamalla jännitystä ylläpitäneen tekijän Euroopassa. Lisäksi Saksojen yhdistymiskehitys näytti suomalaisarvioiden mukaan vahvistavan Suomelle tärkeän Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen, Etykin, roolia. Suomen suhtautumista Saksan kysymyksen ratkaisuun voidaankin kuvata Etyk-optimismiksi. Suomalaisten Etyk-optimismi koostui kahdesta osasta, joista ensimmäinen koski turvallisuuspoliittisessa ympäristössä tapahtuneen muutoksen laajuutta: Berliinin muurin murruttua koko toisen maailmansodan jälkeinen Euroopan kahtiajakoon perustunut Jaltan järjestys oli kaatumassa ja edessä oli koko eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän muutos. Ajattelun toinen osa koski ”Jaltan” korvaajaa, joka suomalaisten arvioiden ja toiveiden mukaan rakentuisi Etykin pohjalle. Suomalaisilla olikin koko Saksan yhdistymisprosessin ajan vahva usko siihen, että juuri Etyk on se järjestys, jonka perusteella uusi Eurooppa rakennettaisiin. Saksan kysymyksen ratkaisun synnyttämä uusi turvallisuuspoliittinen ympäristö loi Suomelle myös mahdollisuuden muuttaa asemaansa. Syntyi Operaatio PAX, salainen suunnitelma, jonka avulla Suomi tulkitsi syksyllä 1990 uudelleen Pariisin rauhansopimusta sekä YYA-sopimusta. Operaatio oli irtiotto vanhoista ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjoista ja siten myös Suomessa 1990-luvulla tapahtuneen ulkopoliittisen suunnanmuutoksen ensimmäinen askel. Sen avulla Suomi asemoi itseään uuteen kylmän sodan jälkeiseen tilanteeseen.

Saaristolaisen kokemus omasta kulttuuristaan. Eläminen merestä ja meren kanssa

Tutkimuksessa on hahmoteltu saaristolaisen ihmisen omaa kokemusta kulttuurinsa ja yhteisönsä olennaisista piirteistä. Aineistona on kaksi Kustavin kylissä Turunmaan suomenkielisessä saaristossa koottua haastatteluaineistoa, joista toinen on 1990-luvun alussa tutkijan itsensä keräämä, toinen 1950 - 60-luvuilla kerätty. Haastateltavien elämä on sijoittunut saaristolaiskulttuurin muutosvaiheeseen omavaraisuudesta keskusorienteisuuteen ja tarkastelu keskittyy aikaan 1800-luvun lopusta ja 1900-luvun alusta toisen maailmansodan jälkeiseen ajanjaksoon. Tarkastelun painopisteenä on vanha yhteisö elämänpiireineen ja 1960-luvulla alkanut markkinatalouden ja suuryhteiskunnan suoran vaikutuksen tehostumisen leimaama muutos on ollut peilauspintana olennaisten piirteiden löytämisessä. Näkökulmana on ollut yksilön kokemus ja erityisinä mielenkiinnon kohteina hänen suhteensa luonnonympäristöön ja hänen mentaalinen orientaationsa, hänen kokemusmaailmansa suuntautuneisuus sekä kylän yhteisyyden sisältö. Saaristolaisten itse olennaisiksi kokemat oman kulttuurinsa piirteet nousivat haastatteluaineistosta pohtimalla haastateltavien voimakkaasti painottaman nuottakalastuksen sisältämiä merkityksiä sekä erittelemällä haastatteluaineiston kokonaisuudessa erityisen painoarvon saaneita asioita. Tukena tiettyjen asioiden nostamisessa on ollut tutkijan oma kuuluminen paikallisyhteisöön, osallistuminen saaristolaisyhteisön elämään ja elinkeinoihin sekä keskustelu yhteisön jäsenten kanssa eri asioiden merkityksistä. Meri hallitsee saaristolaisen elämää sekä fyysisesti että henkisesti. Merellä kulkeminen ja merellisten elinkeinojen harjoittaminen korostaa yksilökohtaista vaihtelevien tilanteiden ja tapahtumaketjujen hallinnan tärkeyttä, osaamista ja selviytymistä, joista ominaisuuksista tulee osa saaristolaista mentaliteettia. Meri myös rajaa eristyneisyyden, jossa on tultava omavaraisesti toimeen turvautuen omiin ja kylän muiden ihmisten taitoihin. Yhdessä tekeminen ja oleminen on päällimmäisenä haastateltavien mielessä kun he kuvaavat aikaisempaa kylän ilmapiiriä ja sitä suurinta menetystä, mikä oman elämän aikana tapahtuneessa elämäntavan muutoksessa on ollut. Yhdessä eläminen ja tekeminen on myös taito. Se liittyy saaristolaiskylässä omavaraisuuteen ja selviämiseen merellisen luonnonympäristön keskellä, mitkä seikat aiheuttavat keskinäisen riippuvuuden. Vastavuoroisuus ja keskinäinen riippuvuus ja siitä juontuva solidaarisuus ja auttaminen ovat identiteettiä luovia tekijöitä. Hyvän ihmisen määrittelyn yhteydessä haastateltavat toivat esille arvostavansa toisten huomioimista, suvaitsevaisuutta ja kaikkien kanssa toimeen tulemista, mitkä kaikki ovat rehellisyyden ohella yhteisön kiinteyteen liittyviä arvoja. Toisten huomioiminen omana itsenään on keskeinen mentaliteetin piirre myös siten, että oman lähiympäristön ihmiset hyväksytään sellaisinaan, vaikka ei kaikesta oltaisikaan samaa mieltä tai joku havaitaan vajavaiseksi. Heidät hyväksytään osaksi omaa yhteisöä, jonka kanssa ollaan vuorovaikutuksessa erilaisuudesta ja erimielisyyksistä huolimatta. Saaristolaisen taidot yhdistyvät lähiympäristöön paneutumiseen. Ne johtavat tietynlaiseen elämän kokonaisuuden hallintaan ja hahmottamiseen. Taitojen suuri merkitys ilmenee siinä, että ihmisen arvostus yhteisössä on määräytynyt myös sen mukaan, millainen tekijä hän on, kuinka kätevä käsistään. Omavaraisuuden taito ja arvostus on kylän selviytymistä merellisessä luonnonympäristössä kylän sisäisen työnjaon turvin, varsin riippumattomana ulkomaailmasta. Se on myös yhteisyyden voimaa. Saaristolaisen omavaraisuus ja henkinen itseriittoisuus merkitsee, että omasta ympäristöstä otetaan tarvittava ja selvitään sillä mitä on. Kokemisen kannalta katsoen yksilöllisyyden ja yhteisyyden, yksilöllisen vapauden ja keskinäisen riippuvuuden yhdistyminen saaristolaiskylässä on kulttuurin ydinaluetta. Kylän ilmapiirissä ristiriitaiset tekijät vetävät eri suuntiin: toisaalta yhteisyys ja yhdenvertaisuus, jota yhteistyö tukee – toisaalta varallisuuserot ja muunlainen eriarvoisuus, kateus ja katkeruus. Erilaisten lahjojen anto ja toisten hienoviritteinen huomioiminen on ollut tärkeä osa keskinäisiä suhteita. Ne korostavat kyläläisten yhdessä elämistä ja yhteenkuuluvuutta huolimatta eroista ja erimielisyyksistä. Yksilö on voinut myös olla varma, ettei häntä hädän hetkellä jätetä yksin, vaan autetaan naapurien voimin. Tällä tietoisuudella on erittäin tärkeä merkitys ihmisten keskinäisissä suhteissa, koska se koskettaa olemassaolon perusteita. Yksilöt ovat myös tämän asian suhteen samassa asemassa varallisuudesta riippumatta. Salakuljetus samoin kuin talonpoikaispurjehdus oli toisaalta saaristolaisyhteisön voiman uhoa keskusvaltaa vastaan, eikä sitä pidetty tuomittavana. Suuryhteiskunnan taholta määritelty rikollinen toiminta ei saaristolaisyhteisön mielestä sitä ollut, mutta siihen liittyvät lieveilmiöt tuomittiin, jos ne asettuivat yhteisön moraalia vastaan. Tonttikaupan vaikutus saaristolaiskylään on ollut toisenlainen kuin viinan salakuljetuksen, vaikka ne molemmat ovat olleet keskusorienteista toimintaa. Tonttikaupan vaikutukset tunkeutuivat rajummin kylän sisäiseen systeemiin sitä hajottaen. Talot saivat helppoa rahaa, mutta kylän köyhemmän väen elinkeinot vaikeutuivat. Kesämökkikauppa kasvatti yhteisön sisäisiä ristiriitoja. Maanomistuksesta tuli suurin asukkaita ja heidän selviytymistään valikoiva tekijä saaristossa viime vuosisadalla. Keskuksen otteen kiristyminen tuntui vähitellen myös henkisessä ilmapiirissä. Kyläihmisen hienovaraisesti toisia huomioonottava mentaliteetti on vastakkainen keskuksen taloudellisesti ja henkisesti tukemalle haastavalle kilpailu-asenteelle. Monet haastateltavat toivat esiin näkemyksen, joka on vastakkainen sen modernin teesin kanssa, että entisaikojen yhteisöihmistä olisi vaivannut jonkinlainen yksilöllisyyden puute. Sukupolvien kesken on eroa. Vanhan, viime vuosisadan vaihteessa syntyneen sukupolven ihmiset koettiin erilaisina, jopa yksilöllisempinä ja henkisesti rikkaampina. Väitöskirja on ensimmäinen Turunmaan suomenkielisestä saaristosta tehty sosiaaliantropologian alaan kuuluva väitöskirja.

Tehtävätaktiikan olemus : tehtävätaktiikan muodostuminen preussilais-saksalaisessa sotataidossa vuosina 1806-1945

Tutkimuksen päämääränä oli tulkita tehtävätaktiikan olemusta sotilasjohtamisen näkökulmasta sekä analysoida tehtävätaktiikan ajankohtaisuutta nykyajan sodankäynnin toimintaympäristössä. Tutkimuksen pääkysymykseksi sekä alakysymyksiksi muodostuivat seuraavat kysymykset: 1. Minkälainen on tehtävätaktiikan perimmäinen olemus? 1.1 Minkälaiseksi preussilais-saksalainen sotataito ja tehtävätaktiikka muodostuivat vuosina 1806–1945? 1.2 Minkälaisia tulkintoja tehtävätaktiikan olemuksesta on esitetty toisen maailmansodan jälkeen? 1.3 Kuinka ajankohtainen tehtävätaktiikka on nykyaikaisen sodankäynnin toimintaympäristöissä? Tutkimuksen tieteenfilosofisena ja metodisena lähestymistapana on käytetty tulkitsevan tutkimusparadigman mukaista tulkitsevaa käsitetutkimusta, jossa painottuu enemmän tulkinta kuin teoreettisen filosofian mukainen tiukka käsiteanalyysin menetelmä. Tutkimuksen päähuomio kohdistui preussilais-saksalaiseen sotataidon muodostumiseen vuosien 1806 - 1945 välisenä aikana. Tutkimuksen kohteena ollutta sotilasorganisaatiota lähestyttiin organisaation tarkastelun ulottuvuuksien kautta, jotka olivat organisaation vaikuttamisen logiikka, johtajuuden käytäntö sekä organisaation käsitykset kurista. Organisaation tarkastelun avaintuloksena voitiin todeta, että preussilais-saksalainen sotilasorganisaatio kykeni omaksumaan tehtävälähtöisen johtajuuden käytännön jo 1800-luvun loppupuoliskolla. Ensimmäisen maailmansodan aikainen vaikuttamisen logiikka ilmentyi etenkin länsirintamalla kulutussodankäyntinä. Ensimmäisen maailmansodan kokemuksien perusteella Saksassa kehittynyt liikesodankäynti muodostui salamasodaksi ennen toisen maailmansotaa, rakentuen yksilötasolle vietyyn tehtävälähtöisen johtajuuden logiikkaan. Tehtävälähtöisen johtajuuden ansiosta saksalaiset kykenivät saavuttamaan arviolta 20–30% suuremmat taisteluarvot vastustajiinsa nähden molemmissa maailmansodissa. Useissa länsimaisissa sotilasorganisaatioissa tehtävätaktiikka on saanut nykytulkintansa tehtäväjohtamisena. Tehtäväjohtaminen on omaksunut preussilais-saksalaisen sotataidon perinnön olemuksessaan.

Lähettinaiset olivat valiojoukkoa

Kirjallisuusarvostelu

Seitajärven museotie, Savukoski : Museotien hoito- ja ylläpitosuunnitelma

Seitajärven museotie, maantie 19905, sijaitsee Savukosken kunnassa Lapin maakunnan Itä-Lapin seutukunnassa. Seitajärventie on pistotie, joka erkanee eteläpäässään Sodankylän ja Savukosken yhdistävästä tiestä (maantie 967) ja johtaa viiden talon muodostamaan Seitajärven kylään. Seitajärven museotien pituus on 13,6 kilometriä. Museotieksi tie määriteltiin vuonna 2010. Seitajärventie edustaa Liikenneviraston museokohdekokoelmassa vuoden 1927 tielain vuoden 1946 uudistuksessa mainittua polkutietä. Lainuudistuksen taustalla oli toisen maailmansodan jälkeiset toimenpiteet tasa-arvon edistämiseksi, joiden osana oli myös maan asukkaiden liikenteellinen tasa-arvo. Tierekisteriotteen mukaan se otettiin vuonna 1951 valtion hoidettavaksi paikallistieksi. Samalla kerralla valtion hoitoon siirtyi noin 1 000 kilometriä polkuja, jotka muodostivat noin kolmas osan Lapin tiepiirin tiepituudesta. Seitajärven polkutie oli tie numero 50003. Käytännössä Tie- ja vesirakennushallituksen hoitoon siirtyi polkujen määrittelemä maakaistale ja polkua parannettiin aluksi polkupyörällä ja hevosajoneuvoilla ajettavaksi. Ensimmäisten polkuteiden joukossa Seitajärventie kunnostettiin autolla ajettavaksi vuonna 1961. Myöhemmin parannetut polkutiet muodostivat Lapin paikallistieverkon. Seitajärven polun linjaus on toiminut luontaisena kulkureittinä jo esihistoriallisella ajalla. Seitajärvi on saanut nimensä palvomuspaikasta, seitakivistä, joita kylässä on kaksi. Siellä on pitkäaikaisia kulttuurikerrostumia kivikaudelta alkaen. Niihin liittyy myös sotahistoria, kun partisaanit tuhosivat kylän ja surmasivat sen asukkaat 7.7.1944. Seitajärvellä on kolme partisaaniuhrien muistomerkkiä ja se on koko Lapin viime sodan partisaanituhojen muistopaikka. Seitajärventie noudattaa maastossa luontevaa ja helppokulkuista uraa. Se on säilyttänyt hyvin rakennusaikansa tuntomerkit. Tien kunto museointihetkellä on voitu tallentaa maastokatselmuksissa valokuvaamalla ja mittaamalla poikkeuksellisen hyvin Liikenneviraston museokohdekokoelmassa. Hoito- ja ylläpitosuunnitelman tavoitteena on säilyttää Seitajärven museotie todisteena valtakunnallisen maantieverkon Lapin alueelle tyypillisestä alueellisesta erikoisuudesta, mikä liittyy koko valtakunnan tasa-arvoistumispyrkimyksiin. Maankäytön kehittäminen tai mikään muukaan ei uhkaa selvästi museotien säilymistä. Kuitenkin tien poikkeuksellisen hyvä säilyneisyys edellyttävät hienovaraisia toimenpiteitä, joissa erityisesti otetaan huomioon tien liittyminen ympäristöönsä. Suunnitelmassa on esitetty toimenpiteitä tien ja sen lähiympäristön kehittämiseksi ja hoitamiseksi tienpitäjän ja maanomistajien näkökulmasta. Suunnitelma sisältää alueurakkaan sisällytettävät tieympäristön hoitotoimenpiteet sekä pitkän aikavälin kunnostustoimenpiteitä.

Uljaana taistolippu liehu!

Kirjallisuusarvostelu

Battled nerves : Finnish soldiers' war experience, trauma, and military psychiatry, 1941–44

I min avhandling undersöker jag av kriget framkallade psykiska störningar hos finländska soldater under fortsättningskriget. Vilka var de psykiskt invalidiserade soldaterna och hurudana var deras traumatiska erfarenheter? Vilken var den bredare upplevelsevärlden vid fronten där störningarna uppstod, och hur kan man förklara att majoriteten av soldaterna ändå klarade sig utan mentala rubbningar i denna av våld präglade miljö? Hur förhöll sig Finlands armé i allmänhet och den krigspsykiatri som utvecklades under kriget specifikt till soldaternas psykiska störningar? Som Matti Ponteva redan 1977 utredde, det totala antalet psykiatriska soldatpatienter under fortsättningskriget var ca 15 700 män. I min undersökning betonar jag att den siffran omfattar endast en del av fenomenet: långt ifrån alla finländska soldater som uppvisade psykiska symptom förpassades från fronten i psykiatrisk vård. De finländska psykiatrerna hade före vinterkriget inte kommit i direkt kontakt med av krig orsakade psykiska störningar. Deras kunskaper kom nästan uteslutande från den tyska krigspsykiatrin, där den ledande tanken framför allt efter första världskriget var att förklara psykiska störningar med soldaternas personliga brister och svagheter. Slutligen resonerar jag, varför synen på soldaternas psykiska störningar på ett så markant sätt skilde sig från synen på andra krigsskador. Att soldater stupade eller sårades fysiskt kunde framställas som yttringar av manligt hjältemod och offervillighet. Att brytas ner psykiskt av kriget blev däremot en tom symbol för våldet och saknade annat innehåll än uttryckligen en meningslöshet. Psykiska störningar associerades med ett moraliskt fördömande och ett stigma av skam, och förutom att man tenderade att förneka och marginalisera deras existens försökte man göra en skillnad mellan dem och den egentliga krigsupplevelsen. Det har varit problematiskt att inkludera de psykiskt rubbade soldaterna i den nationella historieskrivningen fram till våra dagar.

Sotapelaaminen saksalaisessa sotataidossa 1918–1940

Tutkimuksen tarkoituksena on tunnistaa sotapelaamisen osuutta saksalaisten sotataidon kehityksessä ja sotaa varten tehtyjen sotasuunnitelmien kokeilemiseen liittyen. Sotapelaamista tarkastellaan ensimmäisen maailmansodan päättymisestä toisen maailmansodan alkuun sekä vuosina 1939-40 tapahtuneen Ranskaan suuntautuneen hyökkäysoperaation suunnitteluun liittyen. Tutkimusotteena on asiakirjatutkimus kirjallisista lähteistä, joita analysoidaan sisällönanalyysillä. Sotapeleistä kerätystä tutkimusaineistosta tehdään tulkintoja sotapelaamisen ymmärtämiseksi nykyaikaisen taktisen ja operatiivisen ajattelun mukaisesti. Aineistoa tarkastellaan eritellen, yhtäläisyyksiä ja eroja etsien sekä tiivistäen. Sisällönanalyysin avulla pyritään muodostamaan tutkittavasta ilmiöstä tiivistetty kuvaus. Saksalaiset käyttivät lähdeaineiston perusteella sotapelaamista upseereiden ammattitaidon parantamiseen, kokemuksien hankintaan, sotataidon kehittämiseen, sotatoimien ja vihollisen toiminnan analysointiin. Rajallisten resurssien vuoksi ja Versaillesin rauhansopimusten rajoitteita kiertääkseen sotapelaamista käytettiin aktiivisesti Saksassa koko tarkasteltuna ajanjaksona. Sisältöanalyysin tuloksista päätellen sotapelit olivat Saksassa tarkasteltuna ajankohtana keino hankkia sotataidollisia kokemuksia, apuväline taistelutilan liikkeen hahmottamiseen, yhtenäisen taisteluajatuksen vaiheiden havainnollistaja ja ne pakottivat sotilaat sotilasorganisaatioiden käyttöperiaatteiden hallintaan. Olennaisin oppi saksalaisesta sotapelaamisesta on vihollisen toiminnan realistinen pelaaminen. Älykkään ja omaa sotataitoaan noudattavan vihollisen pelaamisen ansiosta voitiin sotapeleistä tehdä luotettavampia havaintoja.

Psykologinen vaikuttaminen : vaikuttavuuden arvioinnin viestinnällinen tarkastelu

Informaatio-operaatiot ovat nousseet viestintäteknologian kehityksen kautta sotilaallisen kiinnostuksen keskiöön. Informaatio-operaatioiden kattokäsitteen alle kuuluu myös psykologinen vaikuttaminen. Kuten muissakin sotilaallisen toiminnan funktioissa, myös psykologisessa vaikuttamisessa tehtyjen toimenpiteiden vaikutuksen mittaaminen ja arviointi nähdään yhä tärkeämpänä. Tässä tutkimuksessa psykologista vaikuttamista tarkastellaan viestinnän näkökulmasta. Viestinnän tavoitteena on tyypillisesti pyrkiä vaikuttamaan viestin vastaanottajan ajatuksiin, asenteisiin, käsitykseen ja toimintaan. Tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa konkreettisia havaintoja ja niistä johdettuja keinoja psykologisen vaikuttamisen vaikuttavuuden arvioimiseksi. Siten tutkimuksen tutkimusongelmaksi muodostui: ”Miten psykologisen vaikuttamisen vaikuttavuutta voidaan arvioida”. Tutkija lähestyi ongelmaa laadullisen tutkimusstrategian kautta. Keskeisimmän tutkimusongelman ratkaisuna oletettiin olevan viestinnälliset käytännöt. Toisin sanoen, vaikuttavuuden arvioinnin oletettiin olevan sidoksissa psykologisen vaikuttamisen viestinnällisiin valintoihin. Tutkimus toteutettiin teoriaohjaavasti. Ensimmäisessä vaiheessa tutkittu aineisto käsitteli psykologisia operaatioita toisen maailmansodan loppuvuosilta tähän päivään. Lopulta tutkimusraporttiin päätyi kaksi näytettä, joiden avulla yhtäältä tutkittiin vaikuttamisen viestinnällisiä lähtökohtia ja toisaalta pyrittiin havainnoimaan vaikuttavuuden arviointiin liittyviä tekijöitä. Tutkimuksen keskeisimpinä tuloksina voidaan pitää sitä, että vaikuttavuuden arviointi voidaan jakaa suoriin, epäsuoriin ja monimenetelmäisiin arvioinnin lähestymistapoihin. Toisena keskeisenä tuloksena voidaan mainita, että vaikuttajan valitsema viestinnällinen lähestymistapa on sidoksissa vaikuttavuuden arviointiin. Psykologiseen vaikuttamiseen tähtäävän viestinnän rakentaminen kaksisuuntaisen viestintäkäsityksen mukaiseksi näyttäisi mahdollistavan useampien viestinnän areenoiden muodostumisen. Tutkimuksen keskeisenä johtopäätöksenä voidaan pitää sitä, että viestinnän rakentaminen kaksisuuntaisen periaatteen mukaiseksi tuottaa useampia sellaisia vuorovaikutuksen areenoita, joiden sisällä voidaan hyödyntää monimenetelmäisiä vaikuttavuuden arvioinnin keinoja. Monimenetelmäisen tiedonkeruun ja analysoinnin voidaan olettaa antavan entistä tarkempaa tietoa kohdesysteemin asenteiden, arvojen ja toiminnan muutoksesta.

Cosmographia

Claudius Ptolemaios (n. 90-168 jKr.) oli kreikkalainen maantieteilijä ja astronomi, joka teki tutkimustyötään kuuluisassa Aleksandrian kirjastossa Egyptissä. Hänen teoksensa COSMOGRAPHIA (tai GEOGRAPHIA myöhäisempien latinankielisten käännösten mukaan) levisi laajalti myöhäiskeskiajan ja uudenajan alun eurooppalaisessa tiedeyhteisössä ja vaikutti keskeisellä tavalla länsimaisen maailmankuvan kehitykseen. Eurooppalaiset kartografit laativat siitä 1600-luvun alkuun mennessä yli 30 painettua laitosta, kunnes Ptolemaioksen maakeskeinen planeettajärjestelmä korvautui aurinkokeskeisellä näkemyksellä. Tämä Donus Nicolaus Germanuksen laatima Ptolemaios-editio on ensimmäinen Alppien pohjoispuolella painettu, ja siinä on ensi kertaa mukana myös Skandinavian kartta. Laitokseen sisältyy kaikkiaan 32 puupiirroskarttaa. Kansalliskirjastossa on tätä Ptolemaios-laitosta kaksi kappaletta, toinen A. E. Nordenskiöldin kokoelmassa ja tämä, inkunaabelikokoelman kappale. Tämä laitos on hyvälle paperille painettu ja värittämätön. Kirja on kuitenkin kärsinyt pahan vesivaurion, luultavimmin toisen maailmansodan aikaisen evakkomatkan aikana. Vesi on osittain tuhonnut hienon, lähes käyttämättömän edition paperia, varhainen sidos on myös jonkin verran vaurioitunut. Arvoteos vaati täydellisen konservoinnin.