Battled nerves : Finnish soldiers' war experience, trauma, and military psychiatry, 1941–44

I min avhandling undersöker jag av kriget framkallade psykiska störningar hos finländska soldater under fortsättningskriget. Vilka var de psykiskt invalidiserade soldaterna och hurudana var deras traumatiska erfarenheter? Vilken var den bredare upplevelsevärlden vid fronten där störningarna uppstod, och hur kan man förklara att majoriteten av soldaterna ändå klarade sig utan mentala rubbningar i denna av våld präglade miljö? Hur förhöll sig Finlands armé i allmänhet och den krigspsykiatri som utvecklades under kriget specifikt till soldaternas psykiska störningar? Som Matti Ponteva redan 1977 utredde, det totala antalet psykiatriska soldatpatienter under fortsättningskriget var ca 15 700 män. I min undersökning betonar jag att den siffran omfattar endast en del av fenomenet: långt ifrån alla finländska soldater som uppvisade psykiska symptom förpassades från fronten i psykiatrisk vård. De finländska psykiatrerna hade före vinterkriget inte kommit i direkt kontakt med av krig orsakade psykiska störningar. Deras kunskaper kom nästan uteslutande från den tyska krigspsykiatrin, där den ledande tanken framför allt efter första världskriget var att förklara psykiska störningar med soldaternas personliga brister och svagheter. Slutligen resonerar jag, varför synen på soldaternas psykiska störningar på ett så markant sätt skilde sig från synen på andra krigsskador. Att soldater stupade eller sårades fysiskt kunde framställas som yttringar av manligt hjältemod och offervillighet. Att brytas ner psykiskt av kriget blev däremot en tom symbol för våldet och saknade annat innehåll än uttryckligen en meningslöshet. Psykiska störningar associerades med ett moraliskt fördömande och ett stigma av skam, och förutom att man tenderade att förneka och marginalisera deras existens försökte man göra en skillnad mellan dem och den egentliga krigsupplevelsen. Det har varit problematiskt att inkludera de psykiskt rubbade soldaterna i den nationella historieskrivningen fram till våra dagar.

Väitöskirjani käsittelee suomalaissotilaiden sodasta aiheutuneita psyykkisiä häiriöitä jatkosodan aikana. Keitä psyykkisesti vammautuneet sotilaat olivat ja millaisia olivat luonteeltaan heidän traumaattiset kokemuksensa? Mikä oli se laajempi rintaman kokemusmaailma, jossa häiriöt syntyivät, ja kuinka sotilaiden enemmistö kykeni kuitenkin selviytymään henkisesti tässä väkivallan leimaamassa ympäristössä? Miten Suomen armeija yleisesti ja sodan aikana kehittynyt sotapsykiatria erityisesti käsittelivät sotilaiden psyykkisiä häiriöitä? Kuten Matti Ponteva jo vuonna 1977 selvitti, jatkosodan psykiatristen sotilaspotilaiden kokonaislukumäärä oli noin 15 700 miestä. Omassa tutkimuksessani painotan, että tämä luku kuvaa vain osaa ilmiöstä: läheskään kaikkia psyykkisesti oirehtineita suomalaissotilaita ei koskaan toimitettu rintamalta psykiatriseen hoitoon. Suomalaispsykiatreilla ei ollut ennen talvisotaa ensikäden kosketusta sodan aiheuttamiin psyykkisiin häiriöihin. Opit tulivat lä hes yksinomaan saksalaisesta sotapsykiatriasta, jossa oli etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen johtoajatuksena psyykkisten häiriöiden vierittäminen potilaiden omien psyykkisten heikkouksien ja vikojen syyksi. Lopuksi pohdin, miksi sotilaiden psyykkisiin häiriöihin reagoitiin niin erilailla kuin muihin sotavammoihin. Sotilaiden kuolema ja fyysiset haavoittumiset voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys. Psyykkisiin häiriöihin liittyi moraalista paheksuntaa ja häpeän stigma – niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Toisen maailmansodan mieleltään järkkyneitä sotilaita on ollut vaikea sisällyttää kansalliseen historiankirjoitukseen aina näihin päiviin saakka.

-