Relanzando la Respuesta Rápida Militar: Los Battlegroups

La utilidad de los Battlegroups, casi una década después de declarar capacidad operativa plena, ha estado y continuará estando en duda debido a la inacción europea. Para que la UE se convierta en el actor internacional que durante tantos años ha proclamado, necesitará consolidar su capacidad de respuesta rápida militar para hacer frente a crisis multidimensionales y llevar a cabo todo el espectro de Misiones Petersberg. El artículo hace un repaso a la concepción y el desarrollo de los Battlegroups y propone un conjunto de reformas para que puedan llegar a ser un instrumento efectivo de respuesta rápida militar.

La Unión Europea y la OTAN en el marco de la nueva Estrategia Global de Seguridad de la Unión Europea

El artículo analiza la relación entre la Unión Europea y la OTAN en cuestiones de defensa, según se ha reflejado en las estrategias de seguridad de la Unión Europea, con particular atención a la Estrategia Global de la Unión Europea presentada en 2016. Se estudia la Estrategia de Seguridad Europea de 2003, el Informe de Implementación de 2008, y las nuevas aproximaciones al contexto internacional y a la seguridad europea que se reflejan en la Estrategia Global. Se analiza también el papel de la OTAN, así como la evolución de la política de seguridad de los Estados Unidos hacia Europa durante la Administración Obama. Finalmente se discute el posible futuro de la Política Común de Seguridad y Defensa de la UE (PCSD) después del Bréxit, así como las consecuencias para su relación con la OTAN.

Suomen Ilmavoimien johtamisjärjestelmän evoluutio ilmasotateorian, kansallisten instituutioiden ja johtamisjärjestelmän ulkomaisen kehityksen näkökulmasta

Ilmavoimien johtamisjärjestelmä on osa Ilmavoimien järjestelmäkokonaisuutta, jonka kaksi muuta osaa ovat taistelujärjestelmä ja tukeutumisjärjestelmä. Ilmavoimien materiaalista suorituskykyä rakennetaan tämän järjestelmäajattelun pohjalta. tässä tutkimuksessa Ilmavoimien johtamisjärjestelmää tutkitaan kolmen kokonaisuuden, ilmavalvontajärjestelmän, ilmatilannekuvan muodostamisjärjestelmän ja tulenkäytön johtamisjärjestelmän, näkökulmasta. Ilmavoimien johtamisjärjestelmän laajuuden vuoksi tutkimusaluetta on jouduttu rajaamaan. Tutkimus perustuu evoluutioparadigmaan, jonka mukaisesti kaikki olevainen on evolutionaarista. Mikään tässä ajassa oleva ilmiö ei ole historiaton. Jokaisella ilmiöllä on nykyisyytensä lisäksi historia ja tulevaisuus. Evoluutioparadigman avulla laajennetaan Ilmavoimien johtamisjärjestelmän nykyisyyden ymmärtämistä kuvaamalla ja analysoimalla sen evoluutiota. Tutkimusaineistoa analysoidaan käyttäen hyväksi polkuriippuvuutta evolutionaarisena mallina. tätä mallia on käytetty uusinstitutionaalisessa ja evolutionaarisessa taloustieteessä ja taloushistoriassa tutkittaessa yritysten, toimialojen tai tuotteiden pysyvyyttä markkinoilla sekä erilaisten innovaatioiden vaikuttavuutta menestymiseen eri markkinatilanteissa. Tutkimusasetelman lähtökohtana on Ilmavoimien johtamisjärjestelmäevoluution kuvaaminen kolmen tekijän tasapainoasetelman suhteen, joita ovat instituutiot, ilmasotateoria ja kansainvälinen ilmavoimien johtamisjärjestelmän kehitys. tutkimuksen tavoitteena on löytää institutionaalinen logiikka Ilmavoimien johtamisjärjestelmän evoluutiolle sekä sen eri kehitysprosesseihin liittyvä mahdollinen polkuriippuvuuden logiikka. Tutkittavina instituutioina ovat kansallinen poliittinen päätöksenteko, joka ilmentyy erilaisina komiteamietintöjä, raportteina ja selontekoina. Sotilaallista instituutiota edustavat eri operatiiviset ohjeet, ohjesäännöt ja doktriinit, jotka ovat ohjanneet johtamisjärjestelmäkehitystä. Ilmasotateorian vaikuttavuuden analyysiä varten tutkimuskohteiksi on valittu seitsemän merkittävää ilmasotateoreetikkoa. Kenraalimajuri Giulio douhet, ilmamarsalkka Hugh Trenchard ja kenraalimajuri William Mitchell edustavat ilmasotateorian varhaista kautta. Kansallista ilmasotateorian kehitystä edustavat eversti Richard Lorentz ja kenraalimajuri Gustaf Erik Magnusson. Yhdysvaltalaiset everstit John Boyd ja John Warden III ovat uuden ajan ilmasotateoreetikkoja. Näiden henkilöiden tuottamien teorioiden avulla voidaan piirtää kuva muutoksesta, jota ilmasodankäynnin teoreetti- sessa ajattelussa on tapahtunut. Ilmavoimien johtamisjärjestelmän evoluutiolle haetaan vertailua kehityksestä, jota on tapahtunut Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Saksassa. Ilmavoimat on saanut vaikutteita muistakin maista, mutta näiden maiden kehityksen avulla voidaan selittää Suomessa tapahtunutta kehitystä. Tutkimuksessa osoitetaan, että kansainvälisellä johtamisjärjestelmäevoluutiolla on ollut merkittävä vaikutus suomalaiseen kehitykseen. Tämä tutkimus laajentaa prosessuaalista tutkimusteoriaa ja polkuriippuvuusmallin käyttöä sotatieteelliseen tutkimuskenttään. tutkimus yhdistää toisiinsa aivan uudella tavalla sotilasorganisaation institutionaalisia tekijöitä pitkässä evoluutioketjussa. Tutkimus luo pohjaa prosessuaaliseen, havaintoihin perustuvaan evoluutioajatteluun, jossa eri tekijöiden selitysmalleja ja kausaalisuutta eri periodien aikana voidaan kuvata. Tutkimuksen tuloksena ilmavoimien johtamisjärjestelmäevoluutiossa paljastui merkittäviä piirteitä. Teknologia on ollut voimakas katalysaattori ilmapuolustuksen evoluutiossa. Uusien teknologisten innovaatioiden ilmestyminen taistelukentälle on muuttanut oleellisesti taistelun kuvaa. Sodankäynnin revoluutiosta huolimatta sodankäynnin tai operaatiotaidon ja taktiikan perusperiaatteissa ei ole tapahtunut perustavanlaatuista muutosta. Ilmavoimien johtamisjärjestelmän kehitys on voimakkaasti linkittynyt ulkomaiseen johtamisjärjestelmäkehitykseen, jossa teknologiaimplementaatiot perustuvat usean eri ilmiön paljastumiseen ja hyväksikäyttöön. Sotilas- ja siviili-instituutiot ovat merkittävästi vaikuttaneet Ilmavoimien johtamisjärjestelmän kansalliseen kehitykseen. Ne ovat antaneet poliittisen ohjauksen, taloudellisten resurssien ja strategis-operatiivisten käskyjen ja suunnitelmien avulla perusteet, joiden pohjalta johtamisjärjestelmää on kehitetty. Tutkimus osoittaa, että Suomen taloudellisten resurssien rajallisuus on ollut merkittävin institutionaalinen rajoite Ilmavoimien johtamisjärjestelmää kehitettäessä. Useat poliittiset ohjausasiakirjat ovat korostaneet, ettei Suomella pienenä kansakuntana ole taloudellisia resursseja seurata kansainvälistä sotilasteknologiakehitystä. Lisäksi ulko- ja turvallisuuspoliittinen liikkumavapaus on vaikuttanut kehittämismahdollisuuksiin. Ilmasotateorian evoluutio on luonut johtamisjärjestelmän kehitykselle välttämättömän konseptuaalisen viitekehyksen, jotta ilmasota on voitu viedä käytännön tasolle. Teoria, doktriini ja instituutiot toimivat vuorovaikutuksessa, jossa ne interaktiivisesti vaikuttavat toinen toisiinsa. Tutkimus paljasti kuusi merkittävää sokkia, jotka saivat aikaan radikaaleja muutoksia johtamisjärjestelmän evoluutiopolulla. tutkimuksen perusteella vaikuttavimmat muutoksia aiheuttavat sokit olivat radikaalit turvallisuuspoliittiset muutokset kuten sota ja voimakkaat kansantalouden muutokset kuten lama. Sokkeja aiheuttaneet kuusi ajankohtaa olivat: 1. Puolustusvoimien rakentamisen aloittaminen vapaussodan jälkeen 1918 2. Maailmanlaajuinen lama 1929–1933 ja eurooppalainen rauhanaate 1928–1933 3. Talvi- ja jatkosota 1939–1944 4. Uusi alku Pariisin rauhansopimuksen 1947 ja YYA-sopimuksen 1948 varjossa 5. Kylmän sodan päättyminen ja Suomen lama 1990–1993 6. Maailmanlaajuinen lama 2008- Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että Suomen ilmavoimien johtamisjärjestelmän kehittäminen on perustunut rationaalisiin päätöksiin, jotka ovat saaneet vaikutteita ulkomaisesta ilmasotateorian ja -doktriinien kehityksestä sekä kansainvälisestä johtamisjärjestelmäkehityksestä. Johtamisjärjestelmän evoluutioon on vaikuttanut globaali konvergenssi, johon on tehty kansallisen tason ratkaisuja järjestelmien adaptaation ja implementaation yhteydessä.

Análisis de los factores que afectan los intereses y prioridades de Canadá en su participación en las Operaciones de Paz de Naciones Unidas (2001-2008)

Los atentados del 11 de septiembre de 2001 generan un punto de inflexión en la política exterior y de seguridad de Canadá, en tanto este país fortalece su relación bilateral con los Estados Unidos en materia de seguridad y defensa. Al mismo tiempo cambia progresivamente su identidad de peacekeeper mientras disminuye significativamente su participación en las operaciones de paz de Naciones Unidas.

Análisis constructivista del interés de Canadá en la promoción de la Doctrina de la Responsabilidad de Proteger (2001-2008)

La intervención humanitaria ha sido, y sigue siendo, uno de los temas más importantes y debatido en la comunidad internacional. En la post Guerra Fría la preocupación con respecto a la intervención por razones humanitarias, sobre todo después del genocidio de Ruanda y los ataques contra de los civiles en Srebrenica y Kosovo, ha derivado en la configuración de la Doctrina de la R2P. Teniendo en cuenta que Canadá ha sido el líder en la promoción de esta doctrina, después del llamado del entonces Secretario General de las Naciones Unidas, Kofi Annan, con el fin de llegar a consensos internacionales para detener las violaciones masivas de los derechos humanos y el derecho internacional humanitario . El objetivo de este trabajo es analizar la incidencia que ha tenido la identidad internacional del Canadá en su interés de promover la Doctrina de la Responsabilidad de Proteger a través de su política exterior y de seguridad en el período 2001-2008. Esta investigación se estudiará a la luz de la teoría constructivista propuesta por Alexander Wendt. Se sostiene que que la identidad colectiva de Canadá como promotor de los DDHH, potencia media y buen ciudadano del mundo condujo a este país, durante el gobierno de Jean Chrétien, a interesarse en la promoción de la Doctrina del R2P; sin embargo, debido a un cambio progresivo en su identidad internacional, durante los gobiernos de Paul Martin y Stephen Harper, Canadá no sólo promovió, sino que implementó esta doctrina mediante la imposición de los DDHH.

Análisis de la Política Exterior y de Seguridad Común (PESC) de la Unión Europea (EU). 1992 - 2006.

Caso de Estudio. Análisis de la formulación de la Política Exterior y de Seguridad Común (PESC) de la Unión Europea desde 1992 a 2006. Enfoque realizado a partir de la teoría de las 'Nuevas Guerras' de M. Kaldor y la crisis desarrollada en la región de los Balcanes.

Las dos caras de la identidad nacional turca en la configuración de su política exterior en medio oriente gobierno Recep Tayyip Erdogan

El interés de esta monografía es explicar la configuración de la política exterior de Turquía dentro del estudio de las Relaciones Internacionales. Se analiza el comportamiento y las acciones emprendidas por la República de Turquía con la llegada del AKP al poder y los cambios que ha enfrentado el sistema internacional, a partir del papel que juega la identidad nacional turca sobre la construcción de su política exterior hacia Medio Oriente. Asimismo, se cuestionan algunos postulados principales de la escuela realista a partir de un análisis alternativo en el que se demuestra que Turquía tiene diferentes formas de crear y proyectar la imagen del país. Siguiendo, a la perspectiva constructivista, la cual establece cómo la identidad nacional, kemalista y neootomana que configura la política exterior de Turquía ha sido construida, cómo es comprendida y cómo esta comprensión da lugar a los intereses nacionales que guían su política exterior.

Six party talks desafíos en la implementación de la política exterior de China (2003-2013)

Este estudio de caso se centra en los esfuerzos de China por reanudar los Six Party Talks o Diálogos a Seis Bandas que son considerados como la opción más viable para tratar la situación nuclear en la península coreana.

Why the EU must reengage with Turkey. EPC Commentary, 29 September 2014

Democratic values and basic rights in Turkey are hanging by a thread. Over the past eighteen months the rule of law, civil liberties and freedoms have been eroded which has left many Turks anxious over the direction in which their country is heading. With Turkey’s accession negotiations de facto frozen, the EU finds itself with little leverage over Ankara. Calls of concern have fallen on deaf ears as Turkey’s leadership has become increasingly belligerent, with its EU related narrative overflowing with resentment. Because Turkey’s accession negotiations are irreversibly intertwined with Turkey-EU cooperation in other areas, this has had a negative impact on the broader relationship between both sides. Recent examples include the issue of foreign fighters traveling from Europe to Syria via Turkey. Each side has accused the other of not doing enough to stem the flow. Likewise, following the decision of Russian President, Vladimir Putin, to ban the import of agricultural goods from countries that have placed sanctions on Moscow, the EU asked Turkey to demonstrate solidarity, as a “candidate country”, and not to increase exports of agricultural products to Russia. Turkey rejected this request and is reportedly working on strengthening trade ties with Moscow. Turkey remains an important partner in a number of key areas including trade, energy, foreign and security policy and migration. At a time when the EU faces crises in both its Eastern and Southern neighbourhoods, a reliable and predictable Turkey, with which it can cooperate in the Black Sea and Middle East neighbourhoods is crucial. Hence the vision and plans of the EU’s new leadership, in particular new Foreign Policy Chief, Federica Mogherini, and Commissioner for European Neighbourhood Policy and Enlargement Negotiations, Johannes Hahn, how to shape relations with Ankara is particularly significant. The Union’s current policy is counterproductive and is further eroding trust and cooperation rather than enhancing it. It needs to be turned around.

The Putin doctrine: The formation of a conceptual framework for Russian dominance in the post-Soviet area. OSW Commentary No. 131, 28.03.2014

The statements made in recent weeks by Russian officials, and especially President Vladimir Putin, in connection with Moscow’s policy towards Ukraine, may suggest that the emergence of a certain doctrine of Russian foreign and security policy is at hand, especially in relation to the post-Soviet area. Most of the arguments at the core of this doctrine are not new, but recently they have been formulated more openly and in more radical terms. Those arguments concern the role of Russia as the defender of Russian-speaking communities abroad and the guarantor of their rights, as well as specifically understood good neighbourly relations (meaning in fact limited sovereignty) as a precondition that must be met in order for Moscow to recognise the independence and territorial integrity of post-Soviet states. However, the new doctrine also includes arguments which have not been raised before, or have hitherto only been formulated on rare occasions, and which may indicate the future evolution of Russia’s policy. Specifically, this refers to Russia’s use of extralegal categories, such as national interest, truth and justice, to justify its policy, and its recognition of military force as a legitimate instrument to defend its compatriots abroad. This doctrine is effectively an outline of the conceptual foundation for Russian dominance in the post-Soviet area. It offers a justification for the efforts to restore the unity of the ‘Russian nation’ (or more broadly, the Russian-speaking community), within a bloc pursuing close integration (the Eurasian Economic Union), or even within a single state encompassing at least parts of that area. As such, it poses a challenge for the West, which Moscow sees as the main opponent of Russia’s plans to build a new order in Europe (Eurasia) that would undermine the post-Cold War order.

Germany’s engagement in the resolution of the Syrian conflict. OSW COMMENTARY NUMBER 194/25.01.2016

German Tornado Recce aircraft have been engaged in reconnaissance operations over Syria since January 2016. In December 2015 the German government and parliament decided that up to 1,200 Bundeswehr soldiers would take part in the international coalition fighting Islamic State in Syria. This decision marks a new chapter in Germany’s activity in the Middle East. The increasing destabilisation of the southern neighbourhood and the consequences this has for the EU and Germany have forced the German government to increase its level of engagement in the region. Even though Germany is a third-rate player in the Middle Eastern game, it is nonetheless ever more engaged politically and wants to be viewed as a neutral mediator between the competing actors in the region. It has also allocated more funds on regional development co-operation and humanitarian aid. Germany, whose attention has been directed towards Europe’s eastern neighbourhood, is currently turning its attention to the South. The Middle East (and Africa) is taking on increasing significance in German foreign and security policy. This may affect NATO’s eastern flank and the EU’s eastern neighbourhood since part of Germany’s instruments and funds may be redirected to the South.

The politics of the new Germany

The Politics of the New Germany takes a new approach to understanding politics in the post-unification Federal Republic. Assuming only elementary knowledge, it focuses on debates and issues in order to help students understand both the workings of Germany's key institutions and some of the key policy challenges facing German politicians. Written in a straightforward style by four experts, each of the chapters draws on a rich variety of real-world examples. Packed with boxed summaries of key points, a guide to further reading and a range of seminar questions for discussion at the end of each chapter, this book highlights both the challenges and opportunities facing policy-makers in such areas as foreign affairs, economic policy, immigration, identity politics and institutional reforms. The book also takes a bird's-eye view of the big debates that define German politics over time, regardless of which party happens to be in power. It pinpoints three key themes that have characterised German politics over the last sixty years; reconciliation, consensus and transformation. Table of Contents: Introduction 1. Germany and the Burden of History 2. Germany’s Post-War Development, 1945-1989 3. Towards German Unity? 4. A Blockaded System of Government? 5. The Party System and Electoral Behaviour: The Path to Stable Instability? 6. Economic Management: The End of the German Model? 7. Citizenship and Demographics: A Country of Immigration? 8. The Reform of the Welfare State? 9. Germany and the European Union: A European Germany or a German Europe? 10. Foreign and Security Policy: A New Role for the Twenty-First Century? 11. Conclusion

Castles in the sand: Mali and the demise of the EU’s Common Security and Defence Policy. CEPS Commentary, 28 January 2013

The threat posed by the crisis in Mali is direct, multidimensional and without regard to geographical proximity or historical and colonial heritage, writes Giovanni Faleg. France’s solitary intervention in Mali and the EU’s absence there raise two important questions for the future of the EU’s supposedly ‘Common’ Security and Defence Policy. The first has to do with the crisis itself; its nature and the threat posed by the terrorist groups and militias that are being countered by French armed forces. The second concerns the causes and implications of yet another example of the EU’s inability to take responsibility for security matters in its neighbourhood and beyond.

From a European to a common security and defence policy. IES WORKING PAPER 5/2010

The Lisbon Treaty has introduced significant changes in the field of EU security and defence. On the one hand, important institutional reforms, such as the creation of a renewed High Representative, have of course a great impact on this policy field. On the other hand, the Lisbon Treaty has also introduced specific innovations in the security and defence of the European Union. The mutual defence clause and the new mechanisms for flexible cooperation such as the permanent structured cooperation, are only some of the key innovations. Generally, the European Security and Defence Policy receives its own section in the Treaty on European Union and is rebranded as Common Security and Defence Policy. Thus, the Lisbon Treaty sets the objective for a common policy in this field. However, does this reform really provide for the means for the realization of such a common policy? Furthermore, does the Lisbon Treaty increase the importance of CSDP or is the increasing importance of this policy field just reflected in the Treaty text? These are the main questions that the present paper attempts to address through the analysis of the new institutional setting of the post-Lisbon security and defence policy, as well as through the examination of the specific innovations in this area.