Kummisetien katolinen kirkko : Kummisetä-trilogian ja Sopranos-televisiosarjan välittämä kuva roomalaiskatolisesta kirkosta

Tässä tutkielmassa tutkin millaisen kuvan Francis Ford Coppolan ohjaamat kolme Kummisetä-elokuvaa ja David Chasen luoman Sopranos-televisiosarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta antavat roomalaiskatolisesta kirkosta ja erityisesti Amerikassa toimivasta roomalaiskatolisesta kirkosta. Kummisetä-elokuvat valmistuivat vuosina 1972, 1974 ja 1990, Sopranos-sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta taas esitettiin HBO-kanavalla ensimmäisen kerran vuosina 1999 ja 2000. Lähteet kattavat Amerikan katolisen kirkon historian 1900-luvun alusta aina 2000-luvun alkuun asti. Pyrin vastaamaan tutkielmassani siihen, millaisena lähteet kuvaavat katolisen ja onko kuvaukselle löydettävissä jotain syitä. Kummisetä-elokuvien kohdalla on paradoksaalista se, että ne kaikki kuvaavat menneisyyden eivätkä tekohetkensä tapahtumia, mikä mahdollisesti näkyy myös niiden tavassa kuvata katolista kirkkoa. Vaikuttaisi siltä, että varsinkin kahden ensimmäisen Kummisetä-elokuvan tapa kuvata Amerikan katolista kirkkoa pohjautuu pitkälti elokuvan tekohetken tunnelmiin. Elokuvien ohjaaja Francis Ford Coppola on myöntänyt käyttäneensä Kummisetä-elokuvien päähenkilöinä olevaa Corleone-perhettä Amerikan vertauskuvana. Elokuvien yksi kattava teema on eräänlainen maallistumiskehitys, jossa vanhan polven edustajan, don Vito Corleonen, arvot syrjäytyvät ja tilalle nousee uusi johtajapolvi Viton nuorimman pojan don Michael Corleonen hahmossa. Michael Corleone edustaa huomattavasti armottomampaa polvea kuin Vito eikä uskonto ja katolinen kirkko näy hänen elämässään juuri lainkaan. Michaelin kyyninen ja kylmäkin hahmo on mitä todennäköisemmin vertauskuva elokuvien tekohetken yleisistä tunnelmia, jolloin Watergate-skandaali kansallisella tasolla ja Vatikaanin II konsiili ja paavin kiertokirje Humanae Vitae muokkasivat rajusti perinteisen katolisuuden ja amerikkalaisuuden identiteettiä. Kolmas Kummisetä-elokuva käsittelee lähes kokonaan paavi Johannes Paavali I:n lyhyeksi jäänyttä paaviuskautta vuodelta 1978 osittain fiktioin keinoin. Elokuvan yhtäläisyydet rikoskirjailija David Yallopin menestyskirjaan In Gods Name. An Investigation into the Murder of Pope John Paul I, jossa kirjailija esittää paavin tulleen kuurian virkamiesten ja mafiosoiden murhaamaksi, ovat selkeät. Kirkosta luodaan kuva toisaalta armottomona valtakoneistona, mutta toisaalta myös hengellisenä yhteisönä, josta katuvan ihmisen on mahdollisuus löytää apua. Sopranos-televisiosarja jatkaa kahdella ensimmäisellä tuotantokaudellaan saman maallistumiskehityksen kulkua kuin kaksi ensimmäistä Kummisetä-elokuvaakin. Päähenkilö Tony Soprano perheineen on lähes täysin irrallaan katolisesta perinteestä eivätkä he enää tunne sen oppejakaan kunnolla. Silti he mieltävät itsensä katolilaisiksi. Tämä vastaa joiltain osin tutkimustuloksia todellisista amerikkalaisista katolilaisista. Kaiken kaikkiaan Kummisetä-elokuvatrilogia ja Sopranos-televisiosarja antavat katolisesta kirkosta hyvin monipuolisen ja joissain asioissa totuudenmukaisenkin kuvan, joskin tekijöiden oma henkilöhistoria ja ajan skandaalit ovat väistämättä värittäneet kirkkokuvausta. Siten ne muodostavat värikkään läpileikkauksen Amerikan katolisen kirkon kehityksestä amerikanitalialaisessa yhteisössä 1900-luvun alusta 2000-luvun alkuun.

Evaluation of haemoglobin in blister fluid as an indicator of paediatric burn wound depth

The early and accurate assessment of burns is essential to inform patient treatment regimens; however, this first critical step in clinical practice remains a challenge for specialist burns clinicians worldwide. In this regard, protein biomarkers are a potential adjunct diagnostic tool to assist experienced clinical judgement. Free circulating haemoglobin has previously shown some promise as an indicator of burn depth in a murine animal model. Using blister fluid collected from paediatric burn patients, haemoglobin abundance was measured using semi-quantitative Western blot and immunoassays. Although a trend was observed in which haemoglobin abundance increased with burn wound severity, several patient samples deviated significantly from this trend. Further, it was found that haemoglobin concentration decreased significantly when whole cells, cell debris and fibrinous matrix was removed from the blister fluid by centrifugation; although the relationship to depth was still present. Statistical analyses showed that haemoglobin abundance in the fluid was more strongly related to the time between injury and sample collection and the time taken for spontaneous re-epithelialisation. We hypothesise that prolonged exposure to the blister fluid microenvironment may result in an increased haemoglobin abundance due to erythrocyte lysis, and delayed wound healing

The problem of simplification: Think-tanks, recipes, equity and ‘Turning around low-performing schools’

Non-government actors such as think-tanks are playing an important role in Australian policy work. As governments increasingly outsource policy work previously done by education departments and academics to these new policy actors, more think-tanks have emerged that represent a wide range of political views and ideological positions. This paper looks at the emergence of the Grattan Institute as one significant player in Australian education policy with a particular emphasis on Grattan’s report ‘Turning around low-performing schools’. Grattan exemplifies many of the facets of Barber’s ‘deliverology’, as they produce reports designed to be easily digested, simply actioned and provide reassurance that there is an answer, often through focusing on ‘what works’ recipes. ‘Turning around low-performing schools’ is a perfect example of this deliverology. However, a close analysis of the Report suggests that it contains four major problems which seriously impact its usefulness for schools and policymakers: it ignores data that may be more important in explaining the turn-around of schools, the Report is overly reliant on NAPLAN data, there are reasons to be suspicious about the evidence assembled, and finally the Report falls into a classic trap of logic—the post hoc fallacy.