Jeremia 20:7-13 psykoanalyysissa : Nimettömän valituslaulun syntyprosessi tekstin objektimielikuvien muutosten valossa

Tämän pro gradu -työn tarkoituksena on selvittää tekstin Jer 20:7-13 jumalakuvaa ja muita ”tekstin puhujan” ilmaisemia vuorovaikutussuhteita ja vaihtelevia tunteita. On kuitenkin epäselvää, missä määrin Jeremian kirja tai sen yksittäiset jaksot kuvaavat profeetan persoonaa ja historiallista taustaa. Tekstit voivat kuvata myös muita myöhempiä tilanteita ja asenteita. Tämän tutkimuksen pääasiallinen eksegeettinen metodi on syvyyspsykologinen. Se saattaa pystyä kertomaan jotakin siitä, miten tutkittava teksti peilaa menneisyyden kokemuksellisia kaavoja. Samaan tapaan kuten psykohistoriassa, tutkimus ei yritä tutkia, tulkita tai rekonstruoida tradition tai historian Jeremiaa. Syvyyspsykologinen eksegeesi on tunnistettu jo aiemmin, mutta suomalaisessa tutkimuksessa sitä ei vielä ole sovellettu yksittäisiin teksteihin. Tämän tutkimuksen tutkimusasetelma avaa tekstin sisäisiä ja vaihtelevia vuorovaikutussuhteita eli objektisuhteita. Tutkimus nimittää tätä vuorovaikutussuhteiden analyysiä objektisuhdeanalyysiksi. Se perustuu teologian tohtori, psykoanalyytikko Matti Hyrckin psykoanalyyttiseen suhteessaolon perusmielikuvien teoriaan (SPT), jonka hän esittelee väitöskirjassaan Mielen kuvat Jumalasta (1995). Tekstin Jahve-kuvat on nähtävä objektirepresentaatioina. Nämä vahvasti värittyneet representaatiot ja kuvat kertovat enemmän kokijasta itsestään kuin niistä objekteista, joiden kuviksi ne ovat syntyneet. Käsitys objektien sisäsyntyisyydestä mahdollistaa Hyrckillä objektisuhteiden systematisoinnin ja SPT:n luomisen. Siten emotionaaliset silmälasit on tämän tutkimuksen tekijän mielestä mahdollista valjastaa myös tutkijan käyttöön. Tutkimuksen laaja näkökulmia hakeva teoriaosuus varmistaa tämän. Hermeneuttinen ”kolmen maailman malli” on lukijakeskeisyyteen ja kulttuurihyppyyn arvokas työväline. Jeremian kirja sisältää useita osin runomuotoisia valituksia, joista tutkittava teksti on viimeinen. Valituslaulujen sarja päättyy tutkittavaa tekstiä seuraavaan syntymäpäivän kiroamiseen jakeissa 14-18. Valituksen edellä kontekstina on joitakin kertomuksia Jeremiasta, mutta vasta jakeessa 20:2 Jeremia nimetään profeetaksi. Muuten valittaja on nimetön. Jeremia-kertomusten kehys on tässä toimituksellinen ja valituksen jälkeen seuraa deuteronomistista saarnaa Juudaa ja Jerusalemia vastaan. Tutkimus selvittää jakeiden 7-13 rakennetta, sisältöä ja tulkintaa ensin lähinnä laji- ja kirjallisuus- kriittisesti. Tutkimus osoittaa, että Jeremian valitus noudattaa yksilön valituslaulun kaavaa, mutta ei kuitenkaan yksiselitteisesti taivu lajin usein stereotyyppisiin tarkoituksiin. Suurin syy tähän on tekstin proosa- ja runomuodon vaihtelu ja sisällön hajanaisuus. Edes valituksen ydintä ei voi varmistaa, vaikka valituslaulun nuorimpina osina on tyypillisesti helppo pitää loppupuolen kollektiivisia lisiä. Varsinainen valitus on jakeissa 7-9 ja jakeet 10-13 ovat todennäköisimmin monivaiheinen päätössarja. Tutkimuksen keskeiset objektisuhdeteoreettiset peruskäsitteet sisäinen subjekti ja sisäinen objekti ovat ihmisen tiedostamattoman tason mielikuvia. Varhaisen tilan vuorovaikutusmielikuvien sisäisinä subjekteina ovat Riippuvainen ja Itseriittoinen. Ne ovat vaihtelevissa suhteissa Houkuttajan ja Hallitsijan muotoisia sisäisiä objekteja kohtaan. Myöhäisessä tilassa objekteille on syytä antaa uudet nimet: Vetäytyjä, Vaatija ja Parantaja. Tutkimus etenee osoittamalla tekstin ja SPT:n mukaisen mallin samankaltaisuuksia. Samalla on ollut mahdollista ottaa kantaa myös tekstin saumoihin ja tekstin syntyprosessiin. Tekstin objekti osoittautuu pääosin Hallitsijaksi, sillä Houkuttajan muotoisista jumaluuksista on kollektiivisesti pyritty tekemään pesäeroa Jerusalemin temppelin hävityksestä lähtien. Silti muistoista ja Houkuttajaksikin värittyneistä kaipuun ja pelon muodoista ei päästä eroon. Valituksen alkujakeita 7-9 leimaa Riippuvaisen masennus ja Itseriittoisen häpeä. Jakeissa 11-13 Hallitsijan muotoinen Jahve Sebaot tarjoaa hierarkkista symbioosia. Myöhäistä Vaatijaa ei tutkittavassa tekstissä ole kuin vanhurskaan käsitteenä, joka deuteronomistisessa teologiassa perustuu Jahven sanan kuulemiseen ja lain noudattamiseen. Tutkimus pyrkii osoittamaan, että kaikilla kokemuksilla on jollakin tavalla sekä yhteisöä että yksilöä eheyttäviä tarkoituksia. Kun valitus päättyy sarjaan vakuutuksia ja huipentuu kollektiiviseen ylistyskehotukseen, myös niillä on tarkoitus. Yksi osa tutkimustehtävää on ollut testata psykoanalyyttisen objektisuhdeteoreettisen metodin toimivuutta eksegeettisessä tutkimuksessa. Vaikka tulokset ovat suuntaa antavia, metodi on osoittautunut toimivaksi.

Yhdysvaltain terrorisminvastaisen sodan oikeutus

Yhdysvallat on ottanut johtavan roolin terrorisminvastaisessa sodassa ja julkaissut terrorisminvastaisen sodan asiakirjoja, joista kansallinen turvallisuusstrategia vuosilta 2002 ja 2006 sekä kansallinen terrorisminvastainen asiakirja vuodelta 2006 ovat tämän tutkimuksen lähdeaineisto. Tutkielmassa analysoin, miten Yhdysvallat perustelee ja pyrkii oikeuttamaan terrorisminvastaisen sotansa. Tarkastelun teen vertaamalla terrorisminvastaisen sodan asiakirjoja perinteiseen länsimaiseen oikeudenmukaisen sodan teoriaan. Tutkimuksessani vastaan myös siihen, täyttääkö terrorisminvastainen sota oikeudenmukaisen sodan ehdot. Tarkastelussa käytän metodina systemaattista käsiteanalyysiä. Terrorisminvastaisen sodan tärkein väline on demokratia, johon Yhdysvallat sisällyttää ihmisoikeuksia ja yksilönvapauksia. Terrorisminvastaisen sodan tavoitteena on luoda sellaiset maailmanlaajuiset ja rauhalliset olosuhteet, että ihmiset pääsisivät nauttimaan jokaiselle luonnostaan kuuluvista yksilönvapauksista ja ihmisoikeuksista. Jotta sota olisi oikeudenmukainen, on tiettyjen ehtojen täytyttävä. Ennen sotaa on pyrittävä ratkaisemaan rauhanomaisesti sotaan johtava syy. Sodassa tulee olla oikeutettu peruste ja realistiset tavoitteet, jotka on esitettävä ennen sotaa. Vain itsepuolustuksellinen sota on oikeutettua. Sotaan voi ryhtyä vain laillinen auktoriteetti. Sodankäynnissä tulee käyttää vain kansainvälisesti hyväksyttyjen sodan sääntöjen sallimia menetelmiä. Tärkeintä sodankäynnissä on ihmisoikeuksien mahdollisimman pitkälle menevä kunnioitus. Sodan tavoitteena on tuottaa enemmän hyvää kuin pahaa. Sodalla saavutetun tilanteen tulee olla parempi kuin sotaa edeltävä tilanne. Sodan tavoitteena on oltava rauha, jonka ehtojen on oltava ennakoitavissa jo sotaa edeltävissä ja sodan aikaisissa toimissa ja sopimuksissa. Terrorisminvastaisten asiakirjojen perusteella Yhdysvallat täyttää terrorisminvastaisessa sodassa oikeudenmukaisen sodan ehdot, lukuunottamatta kaikkien rauhanomaisten keinojen koettelua ja ihmisoikeuksien kunnioitusta. Yhdysvallat vetoaa terrorismin poikkeavaan luonteeseen ja siihen, että terrorismi muodostaa äärimmäisen hätätilanteen. Äärimmäisessä hätätilanteessa on mahdollista toimia niin, että jos toimimalla vastoin oikeudenmukaisen sodan teorian ehtoja saavutetaan parempi lopputulos kuin ehtojen noudattamisella saavutettava lopputulos, on tietyin ehdoin mahdollista jättää osa oikeudenmukaisen sodan ehdoista täyttämättä. Yhdysvaltain mukaan terrorisminvastaisen sodan ihmisuhrit ovat välttämättömiä, jotta saavutetaan enemmän ihmishenkiä säästävä maailmanlaajuinen rauha. Terrorisminvastaisen sodan vankien ihmisoikeusloukkausten taustalla on pyrkimys yleisen turvallisuuden lisäämiseen. Lisäksi Yhdysvallat on vedonnut siihen, että rauhanomaisten neuvottelujen aikana terroristit ehtivät valmistautua tuleviin iskuihin. Yhdysvallat suosii nopeaa ja yllättävää toimintaa, vaikka se pyrkiikiin mahdollisuuksien mukaan rauhanomaisiin ratkaisuihin.

Martta vai Maria? : Aktiivisen ja kontemplatiivisen välinen suhde Mestari Eckhartin mystiikanteologiassa.

Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää millainen suhde käsitteiden ”aktiivinen” ja ”kontemplatiivinen” välillä vallitsee 1200- ja 1300-lukujen taitteessa eläneen saksalaisen teologin Mestari Eckhartin mystiikanteologiassa. Lisäksi on tarkoitus selvittää mitä tuon suhteen kautta on mahdollista paljastaa Eckhartin mystiikanteologiasta laajemmin. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi ja päälähteinä käytetään Eckhartin saksankielisiä saarnoja. Erityisesti analysoidaan Eckhartin Martta-Maria -perikooppia (Lk.10:38–42) käsitteleviä saarnoja Pr.86 ja Pr.2. Lisäksi lähteinä käytetään muita Eckhartin saksankielisiä saarnoja ja muuta tuotantoa siinä määrin kuin niiden mukaan ottaminen auttaa paremmin ymmärtämään saarnojen intentioita. Jo ensimmäisistä kristillisistä vuosisadoista lähtien Luukkaan evankeliumin kertomus Martasta ja Mariasta on ollut aktiivisen ja kontemplatiivisen elämän locus classicus. Siksi tutkimuskysymykseen vastaamiseksi on valittu juuri Eckhartin sitä käsittelevät saarnat. Itse tutkimuskysymyksen valintaan on vaikuttanut puolestaan se, että Eckhart tulkitsee perikooppia häntä edeltävästä tulkintatraditiosta selvästi poikkeavalla tavalla ja nostaa Martan sisaruksista edistyneemmäksi. Tutkimus etenee seuraavalla tavalla. Luvussa 2 avataan käsitteiden ”aktiivinen” ja ”kontemplatiivinen” sisältöä sekä käsitellään kysymystä siitä miten niiden välistä suhdetta on kirkon historiassa tulkittu. Se tapahtuu esittelemällä kolme keskeistä tulkintalinjaa: normaalikirkollinen, monastinen ja mendikanttisääntökuntien tulkinta. Luvussa 3 käydään läpi Eckhartin elämää, tuotantoa ja harhaoppisuustuomiota sekä hänen teologiansa keskeisiä jäsentäviä periaatteita. Koska Eckhart on suomalaiselle yleisölle verrattain tuntematon teologi, aihetta käsitellään hieman laajemmin kuin pro gradu -tukielmassa on yleensä tapana. Luvussa 4 perehdytään Martta-Maria -perikooppiin ja sen pitkään tulkintahistoriaan. Luvussa 5 analysoidaan Eckhartin saarna Pr.86, luvussa 6 Pr.2. Luvussa 7 tutkimuksen tulokset kootaan yhteen. Eckhartin saarnoja analysoimalla paljastuu, että hän tulkitsee aktiivisen ja kontemplatiivisen elämän suhteen häntä edeltävästä traditiosta poikkeavalla tavalla. Eckhartia edeltävänä aikana kontemplatiivisia pyrkimyksiä ja Mariaa oli pidetty kristillisessä kirkossa aktiivista elämää ihailtavampana ja ansiollisempana jo tuhat vuotta. Siihen oli vaikuttanut erityisesti se, että 400-luvulta lähtien aina 1200-luvulle asti luostarit olivat Länsi-Euroopan sivistyksen ja teologian keskuksia. Sen vuoksi juuri monastisia ihanteita – erityisesti kontemplatiivisia pyrkimyksiä Jumalan välittömään katselemiseen – pidettiin pitkään kristillisen elämän ihanteina. Eckhart on kuitenkin osa uutta tulkintatraditiota jossa perinteisen klausuurin rajat pyrittiin laajentamaan luostarin muureista koskemaan koko maailmaa. Tämä uusi tulkintatraditio oli ominaista erityisesti mendikanttisääntökunnille (fransiskaanit ja dominikaanit) sekä begiiniyhteisöille, joissa kontemplatiivinen ja aktiivinen elämä pyrittiin yhdistämään yhdeksi kristilliseksi elämäksi. Tutkimuksessa käy ilmi, että suhteessa laajempiin tulkintatradition linjoihin, Eckhart voidaan liittää luontevasti osaksi näiden sääntökuntien uusia orastavia tulkintoja. Niiden mukaan kristillistä täydellisyyttä ei tavoiteta kääntymällä pois päin maailmasta vaan sitä kohti. Sen on kuitenkin tarkoitus tapahtua niin, että aktiivisuus maailmassa nousee kontemplatiivisesta elämänmuodosta käsin. Toisaalta tutkimuksessa paljastuu myös, että Eckhart menee vielä edellä mainittuja uusia tulkintojakin pidemmälle. Mendikanttisääntökunnissa kontemplatiivisuus säilytti yleensä vielä jonkinlaisen ensisijaisuuden aktiivisuuteen nähden, siihen valmistavana ja sen mahdollistavana vaiheena. Eckhart saarnaa kuitenkin niiden täydellisen ykseyden ja samanaikaisuuden puolesta. Hänelle täydellisyyttä edustaa Betanian sisaruksista Martta joka on ”neitsyt-vaimo”, koskematon ja puhdas, mutta joka kuitenkin samalla synnyttää. Neitsyyden ja vaimouden täydellisen samanaikaisuuden korostaminen nousee puolestaan Eckhartin voimakkaasta sitoutumisesta uusplatoniseen metafysiikkaan. Eckhartin ontologia on ”dynaamista ontologiaa”, jossa kaikki ymmärretään Jumalan yliajalliseksi emanaatioksi. Tulkitsemalla mm. Proklosta, Eckhart esittää, että kaikki luotu on olemassa ensisijaisesti ja täydellisenä ikuisuudessa syntyvässä Pojassa ja vain formaalisesti ja vajavaisella tavalla havaittavassa todellisuudessa. Kristillinen täydellisyys on Eckhartille paluuta tuohon varsinaiseen olemiseen ikuisuudessa syntyvässä Pojassa. Paluu tapahtuu irrottautumalla (abegescheiden) kuvista (bilde) eli hyväksymällä, että Jumala ei ole missään käsitteissä, eikä häntä tavoiteta samoin kuin olemassa olevat asiat tavoitetaan. Sikäli kun ihminen riisutaan riippuvuudestaan kuvista, sikäli hän murtautuu (durchbrechen) takaisin siihen perustaan (grunt) jossa Poika ikuisesti syntyy. Perustasta käsin ihmisen on puolestaan mahdollista synnyttää sellaista aktiivisuutta ja toimintaa, joka ei ole itsekkyyden ja egon tahraamaa suorittamista ja kaupankäyntiä. Tutkimuksessa käy ilmi myös se, kuinka keskeinen rooli ymmärryksen (intellectus) kategorialla on kuvista luopumisen prosessissa ja Jumalan kaltaisuuden realisoitumisessa ihmisessä. Juuri ymmärtämisaktin (intelligere) puolesta ihminen on Eckhartin mukaan eniten Jumalan kaltainen ja osa Jumalan ikuisuudessa tapahtuvaa emanaatiota.

Helluntailiikkeen spiritualiteetti : Tilastollinen tutkimus Helsingin Saalem-seurakunnan tilaisuuksiin osallistuvien spiritualiteetista

Yleisellä tasolla tutkimuksen kohteena oli Suomen helluntailiikkeen spiritualiteetti. Tutkimuksen kehysperusjoukkona oli Helsingin Saalem-seurakunnan tilaisuuksiin osallistuvat ihmiset. Aineisto kerättiin kyselylomakkeilla syksyllä 2004 Saalem-seurakunnan tilaisuuksissa. Täytettyjä lomakkeita kertyi 230. Vastaajien ikä vaihteli 13-87 vuoteen ja heistä 36% olimiehiä. 70% kuului Saalem-seurakuntaan ja 17% johonkin toiseen helluntaiseurakuntaan. Ei-helluntailaisia oli 13% vastaajista. Rajoittuneelta osin käytössä oli myös 500 vastaajan vertailuaineisto Kallion kaupunginosan alueelta. Tämän niinsanotun Case Kallio -aineiston vastaajat olivat pääsääntöisesti heikosti sitoutuneita kristinuskon oppeihin sekä hartaudenharjoittamiseen. Vastaajista 50% oli miehiä. Ikä vaihteli 18-39-uoden välillä. Teoreettisena lähtökohtana tutkimukselle toimi yhdysvaltalaisen Daniel Albrechtin empiirinen tutkimus helluntailais-karismaattisesta spiritualiteetista. Hän määrittelee helluntailais-karismaattisen spiritualiteetin muodostuvan kolmesta tekijästä: uskomuksista, käytännöistä sekä niin sanotuista sensibiliteeteistä. Sensibiliteeteillä tarkoitettaan asennoitumista toimintaa kohti. Albrechtin luomien kategorioiden pohjalta laadittiin kyselylomakkeeseen kaksi mittaria. Toinen mittasi koko helluntailaisen spiritualiteetin kenttää kuvaavia perustekijöitä, joihin sisältyivät uskomukset, käytännöt sekä sensibiliteetit. Toinen mittari keskittyi mittaamaan vain yhtä spiritualiteettimääritelmän osaa, sensibiliteettejä. Helluntailaisuuteen painottuvan näkökulman lisäksi tutkimuksessa käytettiin hyväksi David Hayn spiritualiteettinäkemystä. Hän määrittelee spiritualiteetin arkitodellisuuden ylittäväksi tietoisuudeksi. Hayn laatimien kategorioiden avulla kartoitettiin yleisinhimillistä spiritualiteettia. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Saalem-seurakunnan spiritualiteetin ilmenemismuotoja ja eroavaisuuksia suhteessa taustoihin. Lisäksi verrattiin Saalemista kerättyä aineistoa vertailuaineistoon (Case Kallio) sekä selvitettiin kahden erilaisesta lähtökohdasta nousevan spiritualitteettinäkemyksen yhteyttä toisiinsa. Tutkimus oli luonteeltaan kvantitatiivinen. Tutkimusmenetelminä käytettiin tilastollisia testejä sekä faktorianalyysiä. Faktorianalyysin rinnalla käytettiin niin kutsutta Bayes-mallinnusta, jolla ei ole parametrisille menetelmille asetettuja tiukkoja käyttöehtoja. Saalem-seurakunnasta tutkimustulokseksi saatiin 11 eritasoista spiritualiteettiulottuvuutta. Albrechtin esittämät seitsemän sensibiliteettikategoriaa löytyivät lähes sellaisenaan aineistosta, kun taas helluntailaisen spiritualiteetin perustekijöiden sekä yleisinhimillisen spiritualiteetin kohdalla käytössä olleet mittarit eivät toimineet täysin odotetulla tavalla. Kahta erilaista aineistoa voitiin vertailla yleisinhimillisen spiritualiteetin osalta. Yleisinhimillinen spiritualiteetti ei ollut vieras ilmiö kristillisestä opista ja hartaudenharjoittamisesta vieraantuneille vastaajille. Kuitenkin se sai korkeampia vastauspistemääriä helluntailaisten parissa. Kyseistä spiritualiteettia eriytyi kuvaamaan kaksi ulottuvuutta: yhteisöllinen altruismi sekä arjen kauneus. Pelkästään Saalem-seurakunnasta kerätystä aineistosta eriytyi lisäksi kolme helluntailaisen spiritualiteetin perustekijää: sana ja missio, johtajakeskeisyys sekä ylistys -ulottuvuudet. Samasta aineistosta nousi kuusi sensibiliteettiulottuvuutta: ylistys,yleinen puhdistuminen, seremoniallisuus, armolahjat, tavoitteellisuus sekä hengellinen puhdistuminen ja muutos. Toinen ylistysulottuvuus kuvasi ylistyksen merkitystä, toinen ylistystapaa. Saalem-seurakunnasta kerätyn aineiston keskiöön asettui sanaa ja missiota kuvaava ulottuvuus. Korkeimman vastauskeskiarvon sai tavoitteellisuusulottuvuus, samoin kuin molemmat yleisinhimillistä spiritualiteettia kuvastaneet ulottuvuudet saivat korkeita vastauskeskiarvoja. Helluntailaisen spiritualiteetin ulottuvuudet korreloivat positiivisesti yleisinhimillisen spiritualiteetin ulottuvuuksien kanssa. Tulokset voitiin yleistää koskemaan Helsingin Saalem-seurakunnan jäsenistöä sekä pääkaupunkiseudun helluntailaisuutta. Koko Suomen helluntailiikkeen kohdalla tuloksia voitiin pitää suuntaa-antavina. Avainsanat: helluntailiike, spiritualiteetti, Saalem, kvantitatiivinen tutkimus, monimuuttujamenetelmät, Bayes-mallinnus, Daniel Albrecht, David Hay

Illalla aristotelisti, aamulla platonisti : Muutos sielun toiminnassa luonnollisen tilan ja unio mystican välillä

Tämän tutkielman tehtävä on selvittää, millainen muutos tapahtuu Ristin Johanneksen mukaan sielun toiminnassa, kun luonnollisessa tilassa oleva sielu pääsee unio mysticaan. Päälähteenä on käytetty Ristin Johanneksen koko kirjallista tuotantoa paitsi Cántico espiritualin ja Llama del amor vivan ensimmäisiä redaktiota. Cántico espiritualin ensimmäinen redaktio on kuitenkin toissijaisena lähteenä tutkimuksessa. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi. Tutkielman aluksi on selvitetty Johanneksen käsitys sielun luonnollisesta toiminnasta. Johannes tulkitsee sielun luonnollista toimintaa aristotelisen filosofian mukaisella tomistisella käsitteistöllä. Johannes liittyy sielun luonnollisen toiminnan osalta aristotelismin pääperiaatteisiin ajattelemalla sielun saavan tietoa luonnollisesti ainoastaan aistein havaittavasta todellisuudesta aistien ja ajattelun yhteistoiminnalla. Johanneksen käsitys sielun luonnollisesta toiminnasta on pääpiirteissään tomismin tulkitseman aristotelismin mukainen, vaikka Johannes joiltakin osin poikkeaa perinteisistä tomistisista käsityksistä (erityisesti muistin rooli). Johannes käyttää sielun hengellisestä matkasta luonnollisesta tilasta unio mysticaan nimitystä “pimeä yö”. Pimeä yö on Johanneksen mukaan ennen kaikkea purgaatiota, vaikka sen loppupuolelle on sekoittunut myös illuminaatiovaihe. Johannes liittyy näin perinteiseen käsitykseen via mysticasta (purgaatio, illuminaatio ja unio mystica), vaikka tulkitseekin sitä omaperäisesti. Pimeä yö “pimentää” sielun toiminnan ja se valmistaa ja vie sielun unioon Jumalan kanssa. Siksi tutkielman tehtävään vastaaminen kertoo myös “pimeän yön” perimmäisen vaikutuksen sieluun. Pimeässä yössä tapahtuvassa purgaatiossa teologisilla hyveillä (usko, toivo ja rakkaus) on keskeinen rooli sielun henkisen osan kykyjen puhdistamisessa. Tässä tutkielmassa käytetään unio mysticasta nimitystä “Jumalan kaltaisuuden unio” (unión de semejanza). Tällä nimityksellä kuvataan sielun täydellisyyden tilan kahta keskeistä piirrettä, jotka ovat sielun ja Jumalan välitön yhteys ja sielun saavuttama Jumalan kaltaisuus. Tässä Jumalan rakkauden vaikuttamassa uniossa tapahtuvaa sielun ja Jumalan kohtaamista Johannes kutsuu myös aistimisen kielikuvilla. Johanneksen mukaan tämä Jumalan “aistiminen” eroaa kuitenkin radikaalilla tavalla luonnollisesta aistimisesta, koska nyt sielu ei “aisti” aistittavan kohteen muotoa vaan koko Jumalan, missä ei muotoa ole. Yhtyminen Jumalaan tarkoittaa myös yhtymistä jumalalliseen tietoon, mikä sisältää myös tiedon luodusta. Johannes liittyy platonistiseen perintöön ajatellessaan Jumalan sisältävän varsinaisen tiedon myös luodusta (luodun “ideat”). Johannes ymmärtää sielun ja Jumalan yhteyden tässä uniossa olevan samanlainen kuin Augustinuksen kolminaisuusopin mukaan on Isän ja Pojan välillä. Johanneksen mukaan sielu on tässä uniossa päässyt itsekin Kolminaisuuden kaltaiseksi muuttuneena mukaan trinitaariseen kommuunioon. Sielun aistinen osa ei sen sijaan ole sisällä uniossa, vaikka siihen voikin “pursuta yli” vaikutusta uniosta samalla tavalla, kuin uusplatonistisen emanaatiometafysiikan mukaisesti tulkitusta Jumalasta virtaa kaikkeus ulos. Johanneksen mukaan sielun toiminta muuttuu luonnollisen tilan ja unio mystican välillä radikaalisti. Johannes ei pelkästään tyydy korjaamaan joitakin näkökulmiaan sielun toimintaan, vaan muuttaa sielun toiminnan perusteita vaihtamalla sielun luonnollista toimintaa kuvaavan aristotelismin perinnön ajattelurakenteet mystiikan traditiolle tuttuihin platonismista ja augustinolaisuudesta nouseviin ajattelurakenteisiin. Johanneksen mukaan sielun uusi toiminta uniossa on myös sielun varsinainen toimintatapa, mihin sielun luominen Jumalan kuvaksi on tähdännyt. Saapuessaan unioon sielu näin ollen myös löytää todellisen minuutensa.

Asunnoton yhteiskunnan jäsenenä : Sosiaalisesti syrjäytyneen osallistumismahdollisuudet ja deliberatiivinen demokratia

Tutkielmassani selvitän, millä tavalla sosiaalisesti syrjäytyneen, kuten asunnottoman, on mahdollista osallistua yhteiskunnan toimintaan ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Tutkimuskysymykseni ovat: Toteutuvatko perustuslain 14 § ja 19 §:ssä säädetyt oikeudet, ja ovatko viranomaisten toimet riittäviä edistämään syrjäytyneiden asunnottomien itsenäistä asumista sekä lisäämään vaikutusmahdollisuuksia itseään koskevassa päätöksenteossa. Voisiko deliberatiivisen demokratiamallin avulla vahvistaa syrjäytyneiden yhteiskunnallista osallistumista, ja siten helpottaa asunnottomuusongelmaa. Asunnottomia oli vuonna 2006 noin 7 400 henkilöä. Syitä joutua asunnottomaksi on useita. Valtaosalla ongelmat ovat kasautuneet, minkä jälkeen itsenäinen selviäminen on hankaloitunut. Asunnottomilla on usein monia eri ongelmia kuten pitkäaikaissairauksia, työttömyyttä ja päihteiden väärinkäyttöä. Avioero on yksi keskeisistä yksittäisistä syistä etenkin miehille päätyä asunnottomaksi. Maahanmuuttajien asunnottomuus voi olla seurausta pyrkimyksestä integroitua yhteiskuntaan: Muuttaessa sijoituspaikkakunnalta esimerkiksi ystävien, työn tai opiskelun vuoksi kasvukeskukseen, maahanmuuttajan voi olla vaikeaa saada asuntoa. Näin työn tai koulutuspaikan vastaanottaminen voi pakottaa maahanmuuttajan ottamaan riskin menettää asunto. Sosiaalisesti syrjäytyneeksi voidaan määritellä ihminen, joka ei kykene tai halua sopeutua normaalina pidettyyn elämään yhteiskunnassa. Tämä tutkimuksissa käytetty normaalin elämän määritelmä muotoutuu yhteiskunnan arvojen ja käytäntöjen pohjalta. Syrjäytyminen voi tarkoittaa myös sitä, että ihminen kokee itsensä ulkopuoliseksi yhteiskunnasta. Syrjäytymistä aiheuttavatkin siten toistuvat syrjinnän ja voimattomuuden kokemukset sekä hankaluus vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Asunnottomien yö –tapahtumassa syksyllä 2007 vapaaehtoiset haastattelivat asunnottomuutta kokeneita. Haastattelut on julkaistu internetissä ja ne ovat vapaasti tutkijoiden, toimittajien ja poliitikkojen käytettävissä. Useissa haastatteluissa asunnottomat kertovat, että he eivät koe olevansa täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Haastatteluissa kritisoidaan sitä, että poliitikot ja sosiaalityöntekijät päättävät asunnottomuuden hoidosta sekä asunnottomia koskevista asioista ilman, että asunnottomilla on mahdollisuutta vaikuttaa päätöksentekoon. Turhautumisen tunne paistoi läpi useissa haastatteluissa. Useissa vastauksissa asunnottomat vaativat poliitikkoja ja sosiaalityöntekijöitä perehtymään asunnottomien arjen elämään. Deliberatiivisessa demokratiassa yksi keskeisistä ajatuksista on, että vain sellaiset päätökset, jotka on tehty kaikille avoimen keskustelun ja vapaan tahdonmuodostuksen pohjalta voivat saada hyväksynnän ja luottamuksen kansalta sekä muodostua sitoviksi. Deliberatiivisessa demokratiakäsityksessä on kyse siitä, että asioista päätetään yhdessä, julkisen ja tasa-arvoisen keskustelun sekä harkinnan pohjalta. Keskeistä on myös, että kaikkien, joita päätökset koskettavat, täytyy voida osallistua päätöksiä edeltävään keskusteluun. Erityisesti Young ja Bohman korostavat, että myös sosiaalisesti syrjäytyneellä tulee olla mahdollisuus osallistua poliittiseen keskusteluun ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Muun muassa koulutuksen kautta opitaan rauhallinen, asiallinen ja kielellisesti oikea argumentaatiotapa. Ihmisten erilaisuus ja kouluttamattomuus eivät Youngin mukaan saa estää mahdollisuutta osallistua yhteiskunnassa käytävään poliittiseen keskusteluun. Tutkimuskysymykseeni, lisäävätkö viranomaiset toiminnallaan yksilön mahdollisuutta vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon ja edistävätkö he yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan, vastaan eivät. Kuitenkin viranomaisten mahdollisuudet edistää perustuslaissa säädettyjä velvollisuuksia ovat poliittisten päättäjien budjetoinnin vuoksi rajoitettuja. Helsingin sosiaaliasiamiehet pitivät huolestuttavana sitä, että sosiaalityöntekijät pakotetaan toimimaan sekä lainsäädännön että ammattietiikkansa vastaisesti. Sosiaaliasiamiesten raportin perusteella voisi päätellä, että ainakin Helsingissä viranomaisilla olisi tahtoa toimia lain velvoittamalla tavalla. Asunnottomista suurin osa asuu Helsingissä ja Pääkaupunkiseudulla, joten tämän perusteella tutkimuskysymykseeni voi vastata yleistäen Helsingin esimerkin pohjalta. Syrjäytymistutkijoiden tulkinnan mukaan syrjäytyminen ja siitä pahimmillaan seuraava asunnottomuus johtuvat osittain ihmisten kokemien vaikutusmahdollisuuksien puutteesta. Deliberatiivisen demokratian tavoitteena on luoda sellainen demokraattinen malli, jossa poliittinen keskustelu ja vaikutusmahdollisuudet olisivat kaikkien yhteiskunnan jäsenten saavutettavissa. Syrjäytymistutkimuksen valossa deliberatiivinen demokratia voisi olla malli, jonka avulla vahvistettaisiin sosiaalisesti syrjäytyneiden kuten asunnottomien vaikutusmahdollisuuksia. Myös asunnottomien haastatteluissa nousi esille toive tulla kuulluksi. Moni kommentoi, että asunnottomuuden hoidosta ja heidän asioistaan päättävät sellaiset ihmiset, joilla ei ole todellista tietoa asunnottomien arjesta ja toiveista. Deliberatiivisen demokratian malli voisi näiden tutkimusten valossa olla keino lisätä osallistumismahdollisuuksia ja vähentää sitä kautta myös syrjäytymistä ja asunnottomuutta.

Luonnollisen lain sisältö Herbert Olssonin Luther-tulkinnassa

Tutkielmassa selvitetään Herbert Olssonin käsitystä luonnollisen lain sisällöstä, sen suhteesta rakkauden vaatimukseen ja kultaiseen sääntöön. Lähteinä ovat Olssonin kaikki Lutheria käsittelevät tekstit, keskeisimpinä hänen väitöskirjansa Grundproblemet i Luthers socialetik sekä pääteoksensa Schöpfung, Vernunft und Gesetz in Luthers Theologie . Tutkielma jakaantuu johdannon jälkeen taustalukuun, kolmeen analyysilukuun ja loppukatsaukseen, jossa esitellään tutkimuksen tulokset. Taustaluvussa tehdään katsaus luonnollisen lain tulkintahistoriaan aikaisemmassa Luther-tutkimuksessa. Luvussa tulevat ilmi erot pohjoismaisen ja mannereurooppalaisen Luther-tutkimuksen välillä, edellisen painottaessa vahvasti luonnollista lakia, sen identtisyyttä ilmoitetun lain ja rakkauden lain kanssa sekä sen universaalisuutta kaiken moraalisen toiminnan ohjaajana. Tämän jälkeen, luvussa kolme tutkitaan systemaattisen analyysin avulla Olssonin tulkintaa Lutherin luonnonoikeuskäsityksistä sekä luonnollisen käsitteestä ja luodaan pohjaa seuraaville tutkimusluvuille. Luvuissa neljä ja viisi käsitellään luonnollista lakia sinällään, ensin Olssonin väitöskirjasta ja sen jälkeen hänen myöhemmästä tuotannostaan välittyvän kuvan kautta. Jo alusta asti Olssonin tulkintaa leimaa käsitys siitä, että luonnollinen laki kuuluu kaikille ihmisille, se on sisällöltään identtinen dekalogin ja muun ilmoitetun lain kanssa, ja että sen vaatimus voidaan tiivistää rakkauden vaatimukseksi, ts. kultaiseksi säännöksi. Kultainen sääntö koskee Olssonilla sekä suhdetta lähimmäiseen että Jumalaan, kun sen aiemmin ajateltiin liittyvän vain lähimmäissuhteeseen. Olsson ei kuitenkaan vedä kovin monia johtopäätöksiä siitä, kuinka kultainen sääntö suhteessa Jumalaan pitäisi ymmärtää. Ensisijaisesti luonnollisen lain mukaan eläminen vaikuttaa olevan Olssonin tulkinnassa samaa kuin Jumalan tahdon mukaan eläminen. Tästä seuraa kysymys, millainen on Jumalan tahto ja sitä kautta Jumalan luonto, johon luonnollisen lain oletetaan viittaavan. Tutkimuksessa tullaan siihen tulokseen, että Olsson ei oleta Jumalan luonnon olevan lahjoittava rakkaus. Myöskään luonnollinen laki ei vaadi ihmistä luopumaan hyvän tavoittelusta, vaan se juuri vaatii suuntautumista kohti hyvää. Näin ollen Olssonin tulkinnan taustalla ei ole lahjoittavan rakkauden malli luomakunnan järjestyksenä, vaan Augustinukselta ja skolastikoilta tuttu ordo caritatis -malli. Ihmisessä reaalisesti läsnä oleva, pyyteettömästi palveleva Kristus ei tästä syystä sovi Olssonin tulkintaan lainkaan, ja näin ollen hänen käsityksensä vanhurskaudesta on oltava lähinnä forenssinen, ei efektiivinen. Ylipäätään Jumalan ja ihmisen suhteessa on hänellä kyse tahdon suhteesta, ei ontologisesta Kristuksen ja ihmisen yhdistymisestä. Lahjoittavan rakkauden ja Jumala-suhteen ontologisen ulottuvuuden puuttumisen takia siis Olssonin Luther-kuva muodostuu voluntaristiseksi, Jumalan absoluuttista tahtoa korostavaksi. Toisaalta hänen tulkintansa saa myös skolastisia painotuksia, johtuen juuri hyvään suuntautuvan rakkauden korostamisesta. Kultainen sääntö vaikuttaa olevan enemmän vastavuoroisuuden sääntö kuin pyyteettömän rakkauden sääntö. Summa summarum: mainituista syistä johtuen luonnollisen lain, rakkauden vaatimuksen ja kultaisen säännön sisällöllinen ykseys jää Olssonilla hänen tavoitteistaan huolimatta saavuttamatta.

Opin hermeneutiikka : Kanonis-kielellisen ja kulttuuris-kielellisen hermeneutiikan keskeiset erot

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää ja analysoida, miten Kevin Vanhoozerin teoksessa The Drama of Doctrine esittämä kanonis-kielellinen hermeneutiikka eroaa George Lindbeckin teoksessa The Nature of Doctrine esittämästä kulttuuris-kielellisestä hermeneutiikasta. Kyseiset teokset toimivat tutkielmani päälähteinä. Käytän tutkielmassa kolmea tarkentavaa tutkimuskysymystä: Mitkä ovat perusteet Vanhoozerin ja Lindbeckin väliselle vertailulle? Miten Raamattu on syntynyt ja millainen sen luonne on? Miten Raamatun, tradition ja yhteisön välinen suhde tulisi kristinuskossa ymmärtää? Tutkielman tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi. Kanonis-kielellistä hermeneutiikkaa ei ole ennen tätä työtä tutkittu suomeksi. Myös kansainvälistä sisällöllisesti katta-vaa tutkimusta kanonis-kielellisestä hermeneutiikasta on erittäin niukasti. Tutkimuksen vähyyden vuoksi selvitän tässä työssä aiheeseen liittyvää problematiikkaa varsin laajalti. Samasta syystä suhteutan kanonis-kielellistä hermeneutiikkaa kulttuuris-kielelliseen hermeneutiikkaan. Näin voin havainnoida keskustelun pidempiaikaista ohjautumista. Analyysissa olen kuitenkin keskittynyt tutkimustehtävän ja -kysymyksien ohjaamaan suuntaan. Johdannon ja loppukatsauksen lisäksi tutkimus jakaantuu taustalukuun (luku 2), kolmeen päälukuun (luvut 3, 4 ja 5) sekä loppukatsaukseen. Tutkielman lähtökohtana on Vanhoozerin väite, jonka mukaan teoriat ovat sukua toisilleen. Tutkielmassa käy kuitenkin ilmi, että monista yhteisistä lähtökohdista huolimatta kanonis-kielellinen ja kulttuuris-kielellinen hermeneutiikka eroavat toisistaan monessa suhteessa. Lindbeckin ja Vanhoozerin käsitykset opista ovat merkittävästi erilaisia. Tutkielmassa osoitan, ettei Lindbeck hyväksy inspiraatioteorioita, vaan ajattelee niiden heikentävän Raamatun auktoriteettia. Vanhoozer on inspiraatio-opin tarpeellisuudesta täysin vastakkaista mieltä. Tämän osoittamiseen Vanhoozer käyttää puheaktiteoriaa. Raamattu on hänen mukaansa Jumalan mahtava puheakti ja sellaisena korvaamaton ainesosa hänen pelastussuunnitelmaansa. Inspiraatio ei siis merkitse vain sitä, että sanat (lokuutiot) ovat Jumalan, vaan myös sitä, että sana-aktit (illokuutiot) ovat pohjimmiltaan Jumalan. Tämän havaitsin edelleen vaikuttavan heidän totuuskäsityksiinsä. Vanhoozerin mukaan Raamattu on kaikessa puheessaan tosi ja erehtymätön. Lindbeckille Raamattu taas on uskonyhteisön ilmaus uskostaan, eikä se siten ole kaikessa esityksessään tosi. Tutkielmassa osoitan myös, että vaikka Lindbeck yrittää paikantaa Raamatun tekstin merkityksen Raamattuun itseensä, niin tosiasiassa hän paikantaa sen yhteisöön, joka tekstiä tulkitsee. Vanhoozerin mukaan merkitys taas tulee sijoittaa tekstiin tai oikeammin tekstissä ilmenevään kirjoittajan intentioon. Vanhoozer korostaa sitä, että kirjoittajan intentio aukeaa meille julkisten puheaktien kautta. Vanhoozerin mukaan jumalallisen auktoriteetin paikantaminen tiettyihin kirjoihin, Raamatun kaanoniin, ei ratkaise tulkinnan ongelmaa. Vaikka Raamatun merkitys on kaanonissa ja vaikka Jeesus toimii hermeneutiikassa avaimena Raamatun ymmärtämiseen, on Vanhoozerin mukaan kuitenkin ymmärrettävä myös ne kirjallisuuden lajit eli genret, jotka Raamatussa on, jotta ymmärtää Raamatun sanoman oikein. Vanhoozerin mukaan raamatuntulkinnan Lähtökohta on se, että ensin teologinen auktoriteetti on paikannettava Raamattuun ja sen jälkeen on tulkittava, mitä Jumala haluaa Raamatun kautta sanoa. Raamatuntulkinnassa on Vanhoozerin mukaan keskeistä ymmärtää, etteivät Raamatun historialliset totuusväittämät tule koskaan oikein ymmärretyiksi ellei niitä kirjallisuuden lajeja, joilla ne on esitetty, ymmärretä. Vanhoozer väittää, että tämä pätee kaikkeen Raamatun asiasisältöön, ei vain sen historialliseen sisältöön. Osoitan tutkielmassa, ettei raamatuntulkitsijalle riitä Vanhoozerin mukaan yksittäisten sanojen merkityksen tunteminen, vaan hänen täytyy tunnistaa, mitä kyseessä olevassa tekstissä tapahtuu kirjallisella kokonaistasolla. Tästä johtuen kirjallisuuden lajeista eli genreistä muodostuu Vanhoozerille avain Raamatun sanoman ymmärtämiseen. Tässäkin yhteydessä osoitan puheaktiteorian läpitunkevan vaikutuksen Vanhoozerin hermeneutiikassa.

Psykoottisen mielenterveyspotilaan uskonnonvapaus

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää psykoottisen mielenterveyspotilaan uskonnonvapautta. Tutkimuskysymyksiä on kolme: Millä perusteilla psykoottisen potilaan uskonnonvapaus on turvattu ja millä perusteilla sitä rajoitetaan? Miten psykoottinen ja uskonnollinen todellisuudentulkinta eroavat toisistaan? Vaarantaako psykiatriseen todellisuudentulkintaan perustuva hoito potilaan negatiivisen uskonnonvapauden eli oikeuden elää ilman uskontoa? Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Lähteet ovat perustusoikeudet, mielenterveyslaki, potilaslaki, YK:n Principles for the protection of persons with mental illness and the improvement of mental health care, Maailman psykiatriyhdistyksen Madridin julistus ja Suomen mielenterveysseuran Mielenterveyspotilaan oikeudet. Uskonnonvapautta tarkastellaan tässä tutkimuksessa kahden eri vapauskäsityksen näkökulmasta: ulkoisena vapautena, joka edellyttää kompetenssia ja autenttisuutta, sekä ulkoisen ja sisäisen vapauden summana, johon kompetenssi ja autenttisuus sisältyvät. Psykoottisella potilaalla on ihmisyytensä ja kansalaisuutensa perusteella lähtökohtaisesti täysi uskonnonvapaus, mutta sitä voidaan rajoittaa. Jos uskonnonvapaus ymmärretään ulkoiseksi vapaudeksi, rajoittaa psykoottisen potilaan uskonnonvapautta tahdosta riippumattomassa hoidossa hänen terveytensä ja turvallisuutensa suojaaminen. Uskonnonvapauden rajoittaminen voidaan perustella sillä, ettei psykoottinen potilas täytä uskonnonvapauden edellytyksiä eli kompetenssia ja autenttisuutta, sillä, että potilaan terveyteen ja turvallisuuteen liittyvät oikeudet priorisoidaan uskonnonvapauden yläpuolelle sekä sillä, että pyritään terveyshyötyyn. Jos uskonnonvapaus ymmärretään ulkoisen ja sisäisen vapauden summaksi, on psykoosi uskonnonvapautta rajoittava tekijä, koska se tekee yksilöstä epäautenttisen ja puuttuu hänen kompetenssiinsa. Psykoosin (myös tahdosta riippumaton) hoito voidaan ymmärtää tällöin yritykseksi palauttaa uskonnonvapaus. Rajoittamalla ulkoista uskonnonvapautta pyritään maksimoimaan ulkoisen ja sisäisen uskonnonvapauden summa. Vaikka psykoottisella ja uskonnollisella todellisuudentulkinnalla on yhtäläisyyksiä, niiden toisistaan erottaminen on tärkeää, koska yksilöllä, jonka todellisuudentulkinta määritellään psykoottiseksi, on oikeus saada hoitoa, kun taas yksilön uskonnollista todellisuudentulkintaa suojaa uskonnonvapaus eikä sitä saa hoitaa sairautena. Lähteiden mukaan psykoottisen ja uskonnollisen todellisuudentulkinnan toisistaan erottaminen diagnostisten kriteerien ja lääketieteellisen tiedon avulla on lääkärin tehtävä. Tutkimuksessani esitän kaksi periaatetta, joiden avulla todellisuudentulkinnat voidaan erottaa toisistaan. Yksinäinen puu ei pala -periaatteen mukaan yksilön todellisuudentulkinta on uskonnollinen, mikäli se jaetaan jossain yhteisössä. Hedelmistään puu tunnetaan -periaatteen mukaan yksilön todellisuudentulkinta on uskonnollinen, mikäli sen terveydelliset ja sosiaaliset seuraukset ovat hyvät. Antipsykiatrinen kritiikki väittää psykiatrian olevan uskonto. Jos väite on tosi, puututaan tahdosta riippumattomassa hoidossa yksilön oikeuteen elää ilman uskontoa, sillä ko. hoidossa olevan psykoottisen potilaan on pakko suostua siihen, että häntä hoidetaan psykiatrian arvojen ja todellisuudentulkinnan mukaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että jos psykiatria määritellään uskonnoksi, uskonnon käsite kärsii inflaation. Koska psykoottisen potilaan uskonnonvapaus on pohjimmiltaan eettinen kysymys, on tärkeää myöntää psykiatrian arvosidonnaisuus. Tällöin voidaan tehdä tietoisesti moraalisia päätöksiä ja kantaa moraalinen vastuu esimerkiksi diagnoosin määrittelyssä. Psykiatrian voidaan katsoa perustuvan universaaleihin arvoihin samalla tavalla kuin ihmisoikeuksienkin.

Patriarkkana ikuisuuden performanssissa : Maskuliinisuuden ja miehen ruumiillisuuden rakentuminen mormonien Duties and Blessings of the Priesthood -opetuskäsikirjassa

The material I analyze for my master's thesis is a teaching manual used by the Mormons (the Church of Jesus Christ of Latter-day Saints), called "Duties and Blessings of the Priesthood". This work includes numerous lesson plans, each one with a separate topic. The manual is intended especially for teaches, but can also be used for individual study. The main target of my research is to find out how men and their bodies are constructed in the manual. Prescriptive texts together with narrative stories and illustrations create a multifaceted picture of Mormon notions of masculinity and corporeality. I approach my research material from a constructivist perspective. I build my interpretative reading upon Critical Discourse Analysis. I am especially interested in how the manual interprets and understands connections between gender, embodiment and religion. I understand gender in Judith Butler's terms, as a performance of styled and repeated gestures. Some of the discussions I raise in my work draw upon the disciplines of Critical Men's Studies and Sociology of Religion. In Mormonism, gender is thought to be an elementary part of human ontology. It is an eternal trait inherited from God the Father (and God the Mother). The place of men in Mormon cosmology is determined by their double role as patriarchs, fathers and priests. The main objective of mortal life is to gain salvation together with one's family. The personal goal of a Mormon man is to one day become a god. Patriarchs are responsible for the spiritual and material well-being of their family. The head of a household should be gentle and loving, but still an unconditional authority. In the manual, a Mormon man is depicted as a successor of mythical and exemplary men of sacred history. The perfect and sinless body of Jesus Christ serves as an ideal for the male body. Mormon masculinity is also defined by priesthood - the holy power of God - which is given to practically all male Mormons. Through the priesthood, a Mormon man serves as the governor of God on Earth. The Mormon priest has the authority to bind the immanent and the transcendent worlds together with gestures, poses and motions performed with his body. In Mormonism, the body also symbolizes a temple or a space where the sacred meets the profane. Because the priesthood borne by a man is holy, he has to treat his body accordingly. The body is valuable in itself, without it one cannot be saved. Men are forbidden of polluting their bodies by using stimulants or by having sexual relations out of wedlock. A priesthood holder must uphold healthy habits, dress neatly, and conduct himself in a temperate manner. He must also be outgoing and attentive. The manual suggests that a man's goodness or wickedness can be perceived from his external appearance. The Church of Jesus Christ of Latter-day Saints is a hierarchical and man-led organisation. The ideals of gender and corporeality are set by a homogenous priesthood leadership that consists mainly of white heterosexual American men. The larger Mormon community can control individual men by sanctioning. Growing as a Mormon man happens under the guidance of one's reference group.

Avuksi pyynnöstä ja pyytämättä : Tampereen Kaupunkilähetyksen kristillissosiaalinen työ ja sen toimintakentät muutoksissa vuosina 1939–1961

Tämän tutkimuksen päätarkoitus on hahmottaa Tampereen Kaupunkilähetyksen kristillissosiaalista työtä ja sen toimintakenttiä niitä kohdanneissa muutoksissa toisesta maailmansodasta 1960-luvun alkuun. Tutkimuksen päämetodi on geneettinen metodi, ja päälähteinä on käytetty tämän yhdistyksen ja sen yhteistyökumppanien arkistoja ja julkaisuja. Tutkimuksen erityisenä tukena ovat olleet tekijän aiemmat tutkimukset tästä tutkimuskohteesta. Tutkimuksessa on selvitetty myös toiminnan sukupuolittumista ja ammatillistumista, sekä toiminnan vaihtelevaa suhdetta Tampereen kaupunkiin ja muihin yhteistyötahoihin. Tampereen Kaupunkilähetys on pitänyt toimintaperiaatteena perinteistä sisälähetystä, johon on kuulunut karitatiivinen ja missionaarinen puoli. Toimintaan on kuulunut niin laitosdiakoniaa kuin avohuollollista työtä. Diakonian ja uuskansankirkollisuuden läpimurto muuttivat työtapoja yhdessä sodan luomien poikkeuksellisten yhteiskunnallisten olojen kanssa. Inflaatio, vuokra- ja hintasäännöstely aiheuttivat raskaita menetyksiä Kaupunkilähetyksen toiminnalle. Samaan aikaan yhteiskunnan sosiaalityö alkoi kehityksen kohti hyvinvointiyhteiskuntaa, mikä ammatillisti ja kohotti sosiaalityön tasoa. Nämä kaikki yhdessä loivat muutospaineita Kaupunkilähetykselle, joka ryhtyi tuottamaan uusia työmuotoja kristillisessä hengessä toteutettuina, kuten avioliittoneuvonnan, jota voi luonnehtia sosiaaliseksi innovaatioksi, sekä hengellistä teollisuustyötä, erilaisia lastensuojelullisia laitoksia, pullakirkon ja kehitysvammaisten teollista työtoimintaa. Samalla Kaupunkilähetyksenkin työ ammatillistui. Tampereen kaupungin kunnallispolitiikkaa hallinnut sosialidemokraattien ja kokoomuslaisten aseveliakseli tuki Tampereen Kaupunkilähetyksen työtä. Tampereen kaupungin sosiaaliviranomaiset, kuten Alpo Lumme, ehdottivat usein uusia työmuotoja Kaupunkilähetykselle. Näiden ehdotuksien mukana tuli lupaukset antaa tarvittava taloudellinen tuki. Kaupungista tuli Kaupunkilähetyksen merkittävin tukija ja yhteistyökumppani. Molemmat hyötyivät yhteistyöstä. Kaupunkilähetys pyrki vastaamaan näkemiinsä sosiaalisiin haasteisiin pikaisesti. Tämä oli myös menestyksen ydin, sillä suhteellisen nopea päätöksenteko uuden toiminnan kokeilusta oli Kaupunkilähetykselle helpompaa kuin kaupungille tai seurakunnille. Yhdistyksen uusille työmuodoille oli luonteenomaista, että joku asiaan perehtynyt henkilö ryhtyi niitä ajamaan voimakkaasti ja taitavasti kohti toteutusta. Toimintamuotojen jouduttua rahoitusvaikeuksiin tai kasvaessa selvästi julkishallinnon tehtäviksi, Kaupunkilähetys luopui tarvittaessa osuudestaan melko kivuttomasti aloittamalla usein jälleen uuden työmuodon. Tampereen Kaupunkilähetys voidaan sijoittaa sosiaalityön toimintakenttään kristillissosiaalista työtä tekevänä kolmannen sektorin toimijana. Yhdistyksen työssä ja hallinnossa oli havaittavissa sellaista sukupuolittumista, että varsinaista työtä tekivät pääosin naiset naisten johdolla. Mies-, poika- ja evankelioimistyötä tekivät puolestaan pääosin miehet. Myös johtokunnissa naisilla oli merkittävä asema, kuten jäsenistössäkin. Johtokuntatoiminta etääntyi seurakunnasta, sillä puheenjohtajaksi vaihtui maallikko jo 1940-luvulla, ja johtokunnassa oli vain vähän pappeja muutenkin. Toiminnan taloudellisena tukena olivat Tampereen kaupunki suurimpana rahoittajana, Tampereen Kaupunkilähetyksen osittain omistama hotelli Emmaus Oy, valtio, Tampereen seurakunnat, yksityiset lahjoittajat ja jäsenistö. Yhdistyksen omat kiinteistöt tuottivat välillä tappiota ja välillä voittoa, mutta niiden tärkein merkitys oli olla toimitiloina.

Living Poetically in the Modern Age : The Situational Aspects of Kierkegaard's Thought

How did Søren Kierkegaard (1813 1855) situate the human subject into historical and social actuality? How did he take into consideration his own situatedness? As key for understanding these questions the research takes the ideal of living poetically that Kierkegaard outlined in his dissertation. In The Concept of Irony (1841) Kierkegaard took up this ideal of the Romantic ironists and made it into an ethical-religious ideal. For him the ideal of living poetically came to mean 1) becoming brought up by God, while 2) assuming ethical-religiously one s role and place in the historical actuality. Through an exegesis of Kierkegaard s texts from 1843 to 1851 it is shown how this ideal governed Kierkegaard s thought and action throughout his work. The analysis of Kierkegaard s ideal of living poetically not only a) shows how the Kierkegaardian subject is situated in its historical context. It also b) sheds light on Kierkegaard s social and political thought, c) helps to understand Kierkegaard s character as a religious thinker, and d) pits his ethical-religious orientation in life against its scientific and commonsense alternatives. The research evaluates the rationality of the way of life championed by Kierkegaard by comparing it with ways of life dominated by reflection and reasoning. It uses Kierkegaard s ideal of living poetically in trying to understand the tensions between religious and unreligious ways of life.

Halvennettu työ : Pätkätyö ja sukupuoli sopimusyhteiskuntaa edeltävissä työmarkkinakäytännöissä

Unvalued Work. Gender and fragmented labour before national collective bargaining Systematically irregular work creates economic and social insecurity. A novelty? To think that globalisation results in unprecedented labour conditions turns out to be questionable when the idea is put in perspective. In the light of history there is nothing new in the frequency of today s short-term employment, for instance, ranking genders in labour relations in an old custom. Unvalued Work (Halvennettu työ) examines the regulation and management of labour before the time of collective bargaining. In the study present trends engage in a dialogue with empirical findings from the past. Preventing trade unions to take the initiative has been and remains an employer interest. The analysis focuses on female employment in the 1920s and 1930s. The inferences challenge to ask on what conditions the history of Finnish labour relations warrants on the whole speaking of contractual security, stable earnings and regular waged work that provides livelihood. Success in selling one s labour is not synonymous with good employment that yields decent income. Juxtaposing labour relations between the world wars and the 21st century helps us to understand the currently transforming labour market. Present policies are informed by past choices and patterns of thought. Unvalued Work (Halvennettu työ) offers instruments for making sense of today s labour relations.

Venäjän politiikka ja perustuslaki : Tutkimus Venäjän perustuslakikäsitteistön kehityksestä 1900-luvulla

Constitutional politics in Russia, a conceptual history study of the constitutional rhetoric in the 20th century In April 2006 the Russian Constitution had its 100th anniversary. Following its late start, five constitutions have been adopted. The great number of constitutions is partly explained in my work by the fact that Russia s political system has changed many times, from one state system to another. From a monarchical state power, it changed first, with the October revolution, into the Russian Socialist Federal Soviet Republic, and after that, in 1924, into the Union of Soviet Socialist Republics. In 1991, the Russian Federation was established. The great number of constitutions can also be explained by the fact that in a one-party system, constitutional concepts became one of the most important instruments for introducing political programmes. When the political unity of the state was not only restricted by the Constitution, but also by the party ideology, the political debates concerning constitutional concepts were the key discussions for all the reformative pursuits of Soviet politics. It can be said that, in the Soviet Union, almost all political discourses dealt with constitutional concepts. In the context of restricted unity, the constitutional concepts were the most important tools to argue and create a basis for a new presentation and new political programmes. Thus, the basic feature of the Soviet political discourses has been a continuous competition regarding the constitutional concepts. By defining the constitutional concepts, a new, the political elites wanted especially to redefine, their own way, the traditional meanings of the October 1917 Revolution, and to differentiate them from those of the preceding period of power. From a methodological point of view, I argue that the Russian constitutional concepts make a conceptual historical approach very suitable, and change the focus on history. This approach studies history in contemporary contexts which follow after each other, and whose texts are the main research target. The picture of history is created through the interpretation of the original sources of contemporary contexts. Focusing on the dynamic and traditional characteristic of Russian constitutional concepts, I refer to a certain kind of value and the task of these concepts to justify and define the political and societal unity in every situation. This is done by combining the pursued future orientation of constitutional unity with the new acts of preservation of the traditional principles of the revolution. The different time layers of the constitutional concepts, the past, the present and the future, are the key aspects of storytelling in justifying the continuity and redefining the constitutional unity for the sake of reform. These aspects of constitutional concepts, in addition to all the other functions, have been the main elements of the argumentative structure of acting against opponents.

Towards a Critique of the Concept of the Right to Self-Determination in Africa : A Conceptual Examination and the Cases of Western Sahara, Southern Sudan and Eritrea

This thesis examines the right to self-determination which is a norm used for numerous purposes by multiple actors in the field of international relations, with relatively little clarity or agreement on the actual and potential meaning of the right. In international practice, however, the main focus in applying the right has been in the context of decolonization as set by the United Nations in its early decades. Thus, in Africa the right to self-determination has traditionally implied that the colonial territories, and particularly the populations within these territories, were to constitute the people who were entitled to the right. That is, self-determination by decolonization provided a framework for the construction of independent nation-states in Africa whilst other dimensions of the right remained largely or totally neglected. With the objective of assessing the scope, content, developments and interpretations of the right to self-determination in Africa, particularly with regard to the relevance of the right today, the thesis proceeds on two fundamental hypotheses. The first is that Mervyn Frost s theory of settled norms, among which he lists the right to self-determination, assumes too much. Even if the right to self-determination is a human right belonging to all peoples stipulated, inter alia, in the first Article of the 1966 International Human Rights Covenants, it is a highly politicized and context-bound right instead of being settled and observed in a way that its denial would need special justification. Still, the suggested inconsistency or non-compliance with the norm of self-determination is not intended to prove the uselessness or inappropriateness of the norm, but, on the contrary, to invite and encourage debate on the potential use and coverage of the right to self-determination. The second hypothesis is that within the concept of self-determination there are two normative dimensions. One is to do with the idea and practice of statehood, the nation and collectivity that may decide to conduct itself as an independent state. The other one is to do with self-determination as a human right, as a normative condition, to be enjoyed by people and peoples within states that supersedes state authority. These external and internal dimensions need to be seen as complementary and co-terminous, not as mutually exclusive alternatives. The thesis proceeds on the assumption that the internal dimension of the right, with human rights and democracy at its core, has not been considered as important as the external. In turn, this unbalanced and selective interpretation has managed to put the true normative purpose of the right making the world better and bringing more just polity models into a somewhat peculiar light. The right to self-determination in the African context is assessed through case studies of Western Sahara, Southern Sudan and Eritrea. The study asks what these cases say about the right to self-determination in Africa and what their lessons learnt could contribute to the understanding and relevance of the right in today s Africa. The study demonstrates that even in the context of decolonization, the application of the right to self-determination has been far from the consistent approach supposedly followed by the international community: in many respects similar colonial histories have easily led to rather different destinies. While Eritrea secured internationally recognized right to self-determination in the form of retroactive independence in 1993, international recognition of distinct Western Sahara and Southern Sudan entities is contingent on complex and problematic conditions being satisfied. Overall, it is a considerable challenge for international legality to meet empirical political reality in a meaningful way, so that the universal values attached to the norm of self-determination are not overlooked or compromised but rather reinforced in the process of implementing the right. Consequently, this thesis seeks a more comprehensive understanding of the right to self-determination with particular reference to post-colonial Africa and with an emphasis on the internal, human rights and democracy dimensions of the norm. It is considered that the right to self-determination cannot be perceived only as an inter-state issue as it is also very much an intra-state issue, including the possibility of different sub-state arrangements exercised under the right, for example, in the form of autonomy. At the same time, the option of independent statehood achieved through secession remains a mode of exercising and part of the right to self-determination. But in whatever form or way applied, the right to self-determination, as a normative instrument, should constitute and work as a norm that comprehensively brings more added value in terms of the objectives of human rights and democracy. From a normative perspective, a peoples right should not be allowed to transform and convert itself into a right of states. Finally, in light of the case studies of Western Sahara, Southern Sudan and Eritrea, the thesis suggests that our understanding of the right to self-determination should now reach beyond the post-colonial context in Africa. It appears that both the questions and answers to the most pertinent issues of self-determination in the cases studied must be increasingly sought within the postcolonial African state rather than solely in colonial history. In this vein, the right to self-determination can be seen not only as a tool for creating states but also as a way to transform the state itself from within. Any such genuinely post-colonial approach may imply a judicious reconsideration, adaptation or up-dating of the right and our understanding of it in order to render it meaningful in Africa today.