Incidence of Infectious Complications in Kidney Transplant Recipients Receiving Induction with Basiliximab, Thymoglobulin or Both

Background: The possible additional risk of infection in patients receiving induction with both basiliximab (Ba) and thymoglobulin (Th) is unclear. We assessed the 1-year incidence of infectious complications in 3 groups of kidney transplant recipients according to the type of induction therapy received.Methods: We compared the incidence of infection at 1 year in 3 groups of patients at our institution: fi rst transplant recipients received Ba 20mg at days 0 and 4 (Group Ba); in case of retransplantation or if PRA was >20% patients received Th 1 mg/kg for 3-5 days (Group Th); in case of delayed graft function (DGF), Ba was discontinued and Th was initiated (Group Ba+Th) or prolonged in Group Th. Kaplan-Meier curves were used to calculate the incidence of infection. A Cox analysis was used to identify risk factors for the development of infection.Results: Over 5 years, 170 consecutive kidney transplant recipients were performed:n=113 in Group Ba, n=39 in Group Th and n=18 in Group Ba+Th. As expected, more patients in Group Th received a second transplant (p<0.001). No differences in CMV serostatus were observed between groups (p=0.9). Incidences of CMV infection, CMV disease, BK viremia, BK nephropathy and urinary tract infection (UTI) is shown in Table 1. Table 1 Group Ba (n=113) Group Th (n=38) Group Ba+Th (n=18) CMV infection 31 (27%) 20 (51%) 8 (44%) CMV disease 7 (6%) 4 (10%) 0 BK viremia 11 (8%) 5 (13%) 4 (22%) BK nephropathy 5 (4%) 1 (2%) 2 (11%) UTI 43 (38%) 23 (59%) 6 (33%) Incidences of infection according to type of induction In a multivariate model taking into account CMV serostatus, age, pretransplant dialysis, type of organ transplanted, number of transplants and type of induction, Group Ba carried a lower risk of CMV infection (OR 0.45, p=0.006), and UTI (OR=0.6, p=0.05), but there were no differences in CMV disease (p=0.38). There was a trend towards higher incidence of BK viremia, but not nephropathy in Group Ba+Th (OR 2.2, p=0.23). There were no signifi cant differences in kidney function or graft loss at 1 year between groups.Conclusion: By multivariate analysis, we observed a lower risk of CMV infection andUTI in patients receiving Ba. The group Ba+Th had a similar risk for infection than the group receiving Th alone. Larger studies are needed to clarify whether combining Ba+Th in the setting of DGF may increase the risk of infectious complications, in particular BK infection.

Genetic studies of body mass index yield new insights for obesity biology

Obesity is heritable and predisposes to many diseases. To understand the genetic basis of obesity better, here we conduct a genome-wide association study and Metabochip meta-analysis of body mass index (BMI), a measure commonly used to define obesity and assess adiposity, in up to 339,224 individuals. This analysis identifies 97 BMI-associated loci (P < 5 × 10(-8)), 56 of which are novel. Five loci demonstrate clear evidence of several independent association signals, and many loci have significant effects on other metabolic phenotypes. The 97 loci account for ∼2.7% of BMI variation, and genome-wide estimates suggest that common variation accounts for >20% of BMI variation. Pathway analyses provide strong support for a role of the central nervous system in obesity susceptibility and implicate new genes and pathways, including those related to synaptic function, glutamate signalling, insulin secretion/action, energy metabolism, lipid biology and adipogenesis.

Genetic polymorphism of CCR5 gene and HIV disease: the heterozygous (CCR5/delta ccr5) genotype is neither essential nor sufficient for protection against disease progression. Swiss HIV Cohort.

Homozygous (delta ccr5/delta ccr5) and heterozygous (CCR5/delta ccr5) deletions in the beta-chemokine receptor 5 (CCR5) gene, which encodes for the major co-receptor for macrophage-tropic HIV-1 entry, have been implicated in resistance to HIV infection and in protection against disease progression, respectively. The CCR5/delta ccr5 genotype was found more frequently in long-term nonprogressors (LTNP) (31.0%) than in progressors (10.6%, p < 0.0001), in agreement with previous studies. Kaplan-Meier survival analyses showed that a slower progression of disease, i.e. higher proportion of subjects with CD4+ T cell counts > 500/microl (p = 0.0006) and a trend toward a slower progression to AIDS (p = 0.077), was associated with the CCR5/delta ccr5 genotype. However, when LTNP were analyzed separately, no significant differences in CD4+ T cell counts (p = 0.12) and viremia levels (p = 0.65) were observed between the wild-type (69% of LTNP) and the heterozygous (31.0%) genotypes. Therefore, there are other factors which play a major role in determining the status of nonprogression in the majority of LTNP. Furthermore, there was no evidence that the CCR5/delta ccr5 genotype was associated with different rates of disease progression in the group of progressors. Taken together, these results indicate that the CCR5/delta ccr5 genotype is neither essential nor sufficient for protection against the progression of HIV disease.

Ydinvoimalaitoksen tuotannon ylläpitoprosessin suorituskyvyn mittaaminen

Kilpailun kiristyminen on pakottanut ydinvoimalaitoksia parantamaan tehokkuuttaan etsimällä uusia toimintatapoja. Heräte työn teettämiseen syntyi tutkimuksen case-kohteen Loviisan voimalaitoksen kiinnostuksesta Balanced Scorecard (BSC) -johtamisjärjestelmää,sen käyttöönoton mahdollisia vaikutuksia sekä BSC:n ja prosessiajattelun yhdistämistä kohtaan. Tutkimuksen tavoitteena on rakentaa Loviisan voima-laitoksen tuotannon ylläpitoprosessille BSC-mittaristo. Tämä edellyttää selvitystä siitä, mitä erityispiirteitä ydinvoimalaitoksiin liittyy strategisen suorituskyvyn mittaamisen kohteena. Lisäksi tavoitteena on selvittää, mikä tulisi prosessikohtaisten tuloskorttien rooli olla Loviisan voimalaitoksen BSC-järjestelmässä. Tavoitteenaon myös muodostaa suositus toimintamallista, jolla BSC voitaisiin ottaa käyttöön Loviisan voimalaitoksella, sekä selvittää, mitä vaikutuksia käyttöönotolla voiolla. Ydinvoimalaitoksen erityispiirteitä ovat muutokset toimintaympäristössä, viranomais-valvonta, toiminnan pitkäjänteisyys, laaja osaamis- ja tietotarve sekä turvallisuuden ja tiettyjen sidosryhmäsuhteiden merkityksen korostuminen. Johtuen erityispiirteistä Kaplanin ja Nortonin alkuperäistä asiakasnäkökulmaa muutetaan kattamaan sidosryhmät laajemmin. Tuotannon ylläpitoprosessin tuloskortissa vähiten painottuva näkö-kulma on henkilöstön ja uudistumisen näkökulma. Osa laitostason kriittisistä menestystekijöistä todetaan prosessin kannalta epäolennaisiksi. Prosessikohtaiset tuloskortit osoittautuvat vaikeasti hyödynnettäviksi linjaorganisaation ohjaamisessa. Strategiakartta todetaan hyväksi työvälineeksi BSC:nlaadinnassa. Toivasen projektimalli arvioidaan sopivaksi välineeksi mahdolliseen BSC:n käyttöönottoon Loviisan voimalaitoksella. Henkilöstön rooli ja erityispiirteiden vaikutukset tulee kuitenkin tarkistaa ennen mallin käyttöä. BSC-järjestelmän käyttöönoton arvioidaan selkeyttävän voimalaitoksen mittaristokokonaisuutta sekä parantavan syy-seuraussuhteiden hahmottamista ja alempien tasojen tavoitteiden kytkentää laitostason tavoitteisiin.

Oral rivaroxaban for symptomatic venous thromboembolism.

BACKGROUND: Rivaroxaban, an oral factor Xa inhibitor, may provide a simple, fixed-dose regimen for treating acute deep-vein thrombosis (DVT) and for continued treatment, without the need for laboratory monitoring. METHODS: We conducted an open-label, randomized, event-driven, noninferiority study that compared oral rivaroxaban alone (15 mg twice daily for 3 weeks, followed by 20 mg once daily) with subcutaneous enoxaparin followed by a vitamin K antagonist (either warfarin or acenocoumarol) for 3, 6, or 12 months in patients with acute, symptomatic DVT. In parallel, we carried out a double-blind, randomized, event-driven superiority study that compared rivaroxaban alone (20 mg once daily) with placebo for an additional 6 or 12 months in patients who had completed 6 to 12 months of treatment for venous thromboembolism. The primary efficacy outcome for both studies was recurrent venous thromboembolism. The principal safety outcome was major bleeding or clinically relevant nonmajor bleeding in the initial-treatment study and major bleeding in the continued-treatment study. RESULTS: The study of rivaroxaban for acute DVT included 3449 patients: 1731 given rivaroxaban and 1718 given enoxaparin plus a vitamin K antagonist. Rivaroxaban had noninferior efficacy with respect to the primary outcome (36 events [2.1%], vs. 51 events with enoxaparin-vitamin K antagonist [3.0%]; hazard ratio, 0.68; 95% confidence interval [CI], 0.44 to 1.04; P<0.001). The principal safety outcome occurred in 8.1% of the patients in each group. In the continued-treatment study, which included 602 patients in the rivaroxaban group and 594 in the placebo group, rivaroxaban had superior efficacy (8 events [1.3%], vs. 42 with placebo [7.1%]; hazard ratio, 0.18; 95% CI, 0.09 to 0.39; P<0.001). Four patients in the rivaroxaban group had nonfatal major bleeding (0.7%), versus none in the placebo group (P=0.11). CONCLUSIONS: Rivaroxaban offers a simple, single-drug approach to the short-term and continued treatment of venous thrombosis that may improve the benefit-to-risk profile of anticoagulation. (Funded by Bayer Schering Pharma and Ortho-McNeil; ClinicalTrials.gov numbers, NCT00440193 and NCT00439725.).

Consolidation whole abdomen irradiation following adjuvant carboplatin-paclitaxel based chemotherapy for advanced uterine epithelial cancer: feasibility, toxicity and outcomes.

BACKGROUND: To evaluate feasibility and preliminary outcomes associated with sequential whole abdomen irradiation (WAI) as consolidative treatment following comprehensive surgery and systemic chemotherapy for advanced endometrial cancer. METHODS: We conducted a retrospective analysis of patients treated at our institution from 2000 to 2011. Inclusion criteria were stage III-IV endometrial cancer patients with histological proof of one or more sites of extra-uterine abdomen-confined disease, treated with WAI as part of multimodal therapy. Endpoints were feasibility, acute toxicity, late effects, recurrence-free survival (RFS) and overall survival (OS). Twenty patients were identified. Chemotherapy consisted of 3 to 6 cycles of a platinum-paclitaxel regimen in 18 patients. WAI was delivered using conventional technique to a median total dose of 27.5 Gy. RESULTS: No grade 4 toxicities occurred during chemotherapy or radiotherapy. No radiation dose reduction was necessary. Three patients developed small bowel obstruction, all in the context of recurrent intraperitoneal disease. Kaplan-Meier estimates and 95% confidence intervals for RFS and OS at one year were 63% (38-80%) and 83% (56-94%) and at 3 years 57% (33-76%) and 62% (34-81%), respectively. On univariate Cox analysis, stage IVB and serous papillary (SP) histology were found to be statistically significantly (at the p = 0.05 level) associated with worse RFS and OS. The peritoneal cavity was the most frequent site of initial failure. CONCLUSIONS: Consolidative WAI following chemotherapy is feasible and can be performed without interruption with manageable acute and late toxicity. Patients with endometrioid adenocarcinoma, especially stage FIGO III, had favorable outcomes possibly meriting prospective evaluation of the addition of WAI following chemotherapy in selected patients. Patients with SP do poorly and do not routinely benefit from this approach.

Genome-wide meta-analysis identifies 11 new loci for anthropometric traits and provides insights into genetic architecture.

Approaches exploiting trait distribution extremes may be used to identify loci associated with common traits, but it is unknown whether these loci are generalizable to the broader population. In a genome-wide search for loci associated with the upper versus the lower 5th percentiles of body mass index, height and waist-to-hip ratio, as well as clinical classes of obesity, including up to 263,407 individuals of European ancestry, we identified 4 new loci (IGFBP4, H6PD, RSRC1 and PPP2R2A) influencing height detected in the distribution tails and 7 new loci (HNF4G, RPTOR, GNAT2, MRPS33P4, ADCY9, HS6ST3 and ZZZ3) for clinical classes of obesity. Further, we find a large overlap in genetic structure and the distribution of variants between traits based on extremes and the general population and little etiological heterogeneity between obesity subgroups.

Vorapaxar in the secondary prevention of atherothrombotic events.

BACKGROUND: Thrombin potently activates platelets through the protease-activated receptor PAR-1. Vorapaxar is a novel antiplatelet agent that selectively inhibits the cellular actions of thrombin through antagonism of PAR-1. METHODS: We randomly assigned 26,449 patients who had a history of myocardial infarction, ischemic stroke, or peripheral arterial disease to receive vorapaxar (2.5 mg daily) or matching placebo and followed them for a median of 30 months. The primary efficacy end point was the composite of death from cardiovascular causes, myocardial infarction, or stroke. After 2 years, the data and safety monitoring board recommended discontinuation of the study treatment in patients with a history of stroke owing to the risk of intracranial hemorrhage. RESULTS: At 3 years, the primary end point had occurred in 1028 patients (9.3%) in the vorapaxar group and in 1176 patients (10.5%) in the placebo group (hazard ratio for the vorapaxar group, 0.87; 95% confidence interval [CI], 0.80 to 0.94; P<0.001). Cardiovascular death, myocardial infarction, stroke, or recurrent ischemia leading to revascularization occurred in 1259 patients (11.2%) in the vorapaxar group and 1417 patients (12.4%) in the placebo group (hazard ratio, 0.88; 95% CI, 0.82 to 0.95; P=0.001). Moderate or severe bleeding occurred in 4.2% of patients who received vorapaxar and 2.5% of those who received placebo (hazard ratio, 1.66; 95% CI, 1.43 to 1.93; P<0.001). There was an increase in the rate of intracranial hemorrhage in the vorapaxar group (1.0%, vs. 0.5% in the placebo group; P<0.001). CONCLUSIONS: Inhibition of PAR-1 with vorapaxar reduced the risk of cardiovascular death or ischemic events in patients with stable atherosclerosis who were receiving standard therapy. However, it increased the risk of moderate or severe bleeding, including intracranial hemorrhage. (Funded by Merck; TRA 2P-TIMI 50 ClinicalTrials.gov number, NCT00526474.).

Balanced scorecardin rakentaminen caseyritykselle

Tutkielman teoriaosuuden tavoitteena on selvittää kuinka Balanced scorecard -malli rakentuu ja toimii. Caseosuuden tavoitteena on määritellä esimerkkiyritykselle sopiva tasapainotettu mittaristo ottaen huomioon yrityksen toimiala ja toimintaympäristön sekä toimintaympäristön muutostrendit. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena on antaa esimerkkiyritykselle toimintaohjeet heidän Balanced scorecard -projektin loppuunviemiseksi. Toiminnanohjausmalleista syvällisimmin käsitellään Kaplanin jaNortonin Balanced scorecard -mallia, josta käytetään myös nimitystä tasapainotettu mit-taristo. Tutkimus perustuu laajaan kirjallisuuskatsaukseen aihepiiristä sekä esimerkkiyrityksen avainhenkilöiden haastatteluihin ja caseyrityksen kirjallisiin dokumentteihin. Kaplanin ja Nortonin julkaisut ovat toimineet teoriaosuuden runkoaineistona varsinkin Balanced scorecardia käsittelevien osioiden osalta. Myös Olven ym. sekä Toivasen tutkimukset Balanced scorecardin käyttöönotossa ovat merkittävässä osassa teoriaosuudessa. En työskentele yrityksessä, vaanteen tutkimukseni ulkopuolisena tutkijana.

Le carcinome rénal à cellules chromophobes : une tumeur rare et de bon pronostic

Résumé :Il existe peu d'études dans la littérature comparant les caractéristiques anatomo-cliniques et évolutives des principales formes histologiques de carcinome rénal. Dans nombre de ces études, les carcinomes rénaux étudiés étaient de grades et de stades différents.Buts de l'étude :L'objet de notre étude était d'examiner les caractéristiques anatomo-cliniques d'une série de carcinome rénaux à cellules chromophobes (CRCCh) et de les comparer à celles des carcinomes rénaux conventionnels (CRC) et des carcinomes rénaux papillaires de type 1 (CRP1), à grade et stade équivalents.Matériel et méthodes :41 CRCCh, 40 CRP1 et 153 CRC ont été examinés en se concentrant sur les paramètres suivants : âge et sexe du patient, taille de la tumeur, stade, grade et caractéristiques histologiques. Les survies globales, survies sans récidive et survies sans métastase de chaque groupe tumoral ont été comparées, à grade et stade équivalents (méthode de Kaplan Meier). Les facteurs pronostiques les plus importants ont été recherchés (modèle de Cox).Résultats :En analyse univariée, le CRCCh est celui qui a le meilleur pronostic en terme de survie globale et de survie sans métastase parmi les tumeurs de grade et de stade équivalents. En analyse multivariée, l'histologie CRC est le facteur pronostique le plus important et le plus défavorable.Conclusion A grade et stade équivalents, le pronostic du CRCCh est sensiblement le même que celui du CRP 1 mais significativement meilleur que celui du CRC, avec lequel il ne doit pas être confondu.

Prognostic value of sentinel node biopsy in 327 prospective melanoma patients from a single institution

Résumé Etude de la valeur pronostique de la biopsie du ganglion sentinelle dans une étude prospective monocentrique de 327 patients atteints de mélanome malin But II s'agit de confirmer la validité de la biopsie du ganglion sentinelle, d'en définir la morbidité, d'investiguer les facteurs prédictifs pour le statut du ganglion sentinelle ainsi que de déterminer les facteurs pronostiques pour la survie sans récidive et la survie spécifique liée à la maladie. Matériel et méthode D'octobre 1997 à décembre 2004, 327 patients consécutifs présentant un mélanome cutané primaire des membres, du tronc et de la tête, sans adénopathie clinique ni métastase à distance ont été inclus. La biopsie du ganglion sentinelle a été réalisée selon la triple technique (lymphoscintigraphie, colorant bleu vital et sonde de détection gamma). Les paramètres et la survie ont été évalués par différentes analyses de régression logistique multiple selon Cox et la survie évaluée selon Kaplan Meier. Résultats Vingt-trois pour cent des patients présentaient au moins un ganglion sentinelle métastatique, ce qui était associé de façon significative à l'épaisseur selon Breslow (p<0.001). Le taux de succès de la biopsie du ganglion sentinelle était de 99.1% et sa morbidité de 7.6%. Avec une durée médiane de suivi de 33 mois, la survie sans récidive à 5 ans était de 43% pour les patients avec un ganglion sentinelle positif et de 83.5% pour ceux avec un ganglion sentinelle négatif. La survie spécifique liée à la maladie à 5 ans était de 49% pour les patients avec un ganglion sentinelle positif et de 87.4% pour ceux avec un ganglion sentinelle négatif. Le taux de faux négatif de la biopsie du ganglion sentinelle était de 8.6%. L'analyse multivariée a démontré que la survie sans récidive était significativement péjorée par :l'épaisseur selon Breslow (RR=5.6, p<0.001), un ganglion sentinelle positif (RR=5.0, p<0.001), et le sexe masculin (RR=2.9, p=0.001). La survie spécifique liée à la maladie était significativement diminuée par : un ganglion sentinelle métastatique (RR=8.4, p<O.OOI), le sexe masculin (RR=6.1, p<0.001), l'épaisseur selon Breslow (RR=3.2, p=0.013), et la présence d'une ulcération (RR=2.6, p=0.015). Conclusion La biopsie du ganglion sentinelle est une procédure fiable avec une haute sensibilité (91.4%) et une faible morbidité (7.6%). L'épaisseur selon Breslow était le seul facteur prédictif significatif pour le statut du ganglion sentinelle. La survie sans récidive était péjorée selon un ordre décroissant par :l'épaisseur selon Breslow, un ganglion sentinelle métastatique, et le sexe masculin. De façon similaire la survie spécifique liée à la maladie était péjorée par : un ganglion sentinelle métastatique, le sexe masculin, l'épaisseur selon Breslow, et une ulcération. Ces données renforcent le statut du ganglion sentinelle en tant que puissant moyen pour évaluer le stade tumoral ainsi que le pronostic.

PAX3/FOXO1 fusion gene status is the key prognostic molecular marker in rhabdomyosarcoma and significantly improves current risk stratification.

PURPOSE: To improve the risk stratification of patients with rhabdomyosarcoma (RMS) through the use of clinical and molecular biologic data. PATIENTS AND METHODS: Two independent data sets of gene-expression profiling for 124 and 101 patients with RMS were used to derive prognostic gene signatures by using a meta-analysis. These and a previously published metagene signature were evaluated by using cross validation analyses. A combined clinical and molecular risk-stratification scheme that incorporated the PAX3/FOXO1 fusion gene status was derived from 287 patients with RMS and evaluated. RESULTS: We showed that our prognostic gene-expression signature and the one previously published performed well with reproducible and significant effects. However, their effect was reduced when cross validated or tested in independent data and did not add new prognostic information over the fusion gene status, which is simpler to assay. Among nonmetastatic patients, patients who were PAX3/FOXO1 positive had a significantly poorer outcome compared with both alveolar-negative and PAX7/FOXO1-positive patients. Furthermore, a new clinicomolecular risk score that incorporated fusion gene status (negative and PAX3/FOXO1 and PAX7/FOXO1 positive), Intergroup Rhabdomyosarcoma Study TNM stage, and age showed a significant increase in performance over the current risk-stratification scheme. CONCLUSION: Gene signatures can improve current stratification of patients with RMS but will require complex assays to be developed and extensive validation before clinical application. A significant majority of their prognostic value was encapsulated by the fusion gene status. A continuous risk score derived from the combination of clinical parameters with the presence or absence of PAX3/FOXO1 represents a robust approach to improving current risk-adapted therapy for RMS.

Balanced Scorecardin implementointi ja käytön nykytila Suomessa

Lisääntynyt Balanced Scorecardin käyttö herätti kiinnostuksen tutkia, mistä BSC:ssä oli oikein kysymys. Epäonnistumiset BSC-projekteissa vaikuttivat siihen, että haluttiin tutkia, mikä nykyisissä projektimalleissa oli vikana. Kirjallisuudessa on esitetty useita BSC:n käyttöönoton projektimalleja, joista tunnetuin on Kaplanin ja Nortonin kehittämä malli. Alun perin kyseessä oli varsin operatiivinen suoritusmittaristo, jonka tavoitteena oli nostaa ei-taloudelliset mittarit taloudellisten mittareiden rinnalle. Sittemmin lähestymistapa onlaajentunut strategiapohjaiseksi johtamisen järjestelmäksi, mutta mallin rakentamisessa on vielä puutteita. Havaitut puutteet BSC-projektimalleissa loivat tarpeen uuden mallin kehittämiselle. Tutkimuksen tavoitteena oli kehittää suomalaisten yritysjohtajien ja alan asiantuntijoiden avulla BSC-projektimalli, jota käyttämällä yritykset voisivat menestyksekkäämmin toteuttaa BSC-projektinsa. Lisäksi tavoitteena oli selvittää BSC:n käytön nykytila Suomen 500 suurimmassa yrityksessä. Tutkimuksessa haluttiin myös hankkia tietoa siitä, miksi yritykset olivat lähteneet BSC-projektiin, mitkä tekijät vaikuttivat BSC-projektin onnistumiseen jamitä muutoksia yritykset olivat tehneet BSC:n käytännön kokemuksen pohjalta. Tutkimuksen teoriaosassa tarkasteltiin yrityksen strategista suunnittelua ja johtamista, yrityksen johtamisessa käytettyjä ohjausjärjestelmiä, toiminnan kehittämistä ja BSC-projektien toteuttamista. Tutkimuksen empiriisessä osassa kehitettiinkymmenvaiheinen BSC-projektin toteuttamismalli. Se tehtiin tutustumalla 15 konsultointiyrityksen tapaan toteuttaa BSC-projekti ja paneutumalla 50 yrityksen BSC-projektista saamiin kokemuksiin. Kehitettyä mallia testattiin Tulikivi-casessa,ja sitä arvioitiin kyselytutkimuksessa ja työistunnossa. Kyselytutkimuksen mukaan ensimmäiset suomalaiset yritykset aloittivat BSC:n käytön vuonna 1995. Vuonna1996 käyttö yleistyi jonkin verran, ja vuosia 1997 ja 1998 voidaan Suomessa kutsua BSC:n läpimurtovuosiksi. Vastanneista yrityksistä 23,2 % ilmoitti käyttävänsä BSC:tä. Yrityksistä 14,8 % oli ottamassa sitä käyttöön, ja 19,2 % harkitsi käyttöönottamista. Yritykset olivat lähteneet BSC-projektiin mm. paremman ohjausjärjestelmän, toiminnan tehostamisen ja muutoksen aikaansaamisen toivossa. BSC-projektin onnistumisen tärkeimpinä tekijöinä pidettiin johdon sitoutumista hankkeeseen, mittariston kytkeytymistä strategiaan ja mittareiden selkeyttä. BSC:n nähtiin vaikuttaneen yrityksissä eniten liiketoiminnan kokonaisuuden ymmärtämiseen, strategian toteutumiseen ja ei-taloudellisten asioiden seurantaan. Yrityksissä olimuutettu toimintaa mm. niin, että se suuntautuisi enemmän asiakkaisiin ja tulevaisuuteen. Tulevaisuudessa BSC:llä uskottiin olevan suurimmat vaikutukset kokonaisvaltaiseen ja strategiseen johtamiseen sekä strategian toteutumisen seurantaan. Kyselytutkimuksen perusteella voitiin osoittaa, että suuret yritykset käyttävät BSC:tä enemmän kuin pienet yritykset. Myös alueellisia eroja on: pääkaupunkiseudulla BSC:tä käytetään enemmän kuin muualla maassa. Mitä kannattavammaksi kyselyyn vastaaja arvioi yrityksensä, sitä parempana se piti tässä tutkimuksessa kehitettyä BSC-projektimallia verrattuna Kaplanin ja Nortonin kehittämään BSC-projektimalliin. BSC-projekti on niin kokonaisvaltainen, että sen onnistuminen edellyttää koko henkilöstön osallistuvan siihen. Ylimmän johdon aito sitoutuminen on välttämätöntä, jotta BSC-projekti saa riittävästi resursseja. Projektissa visio jastrategiat puretaan käytännön toimiksi, joten ilman ylimmän johdon mukanaoloa projektilla ei ole asiakasta. Keskijohto ja henkilöstö toteuttavat laaditut strategiat, jolloin heidän panoksensa on erittäin merkittävä projektin onnistumiseksi. Henkilöstö pitää saada osallistumaan mittaristotyöhön, jotta he sitoutuisivat asetettuihin tavoitteisiin. Ellei henkilöstöä saada mukaan, mittaristo jää helposti ylimmän johdon työkaluksi. Tällöin strategian toteuttaminen koko organisaatiossa on hyvin työlästä, jopa mahdotonta. Mittariston pitää olla strategialähtöinen, eikä se saa olla liian monimutkainen. Mitä alemmalle tasolle organisaatiossamennään, sitä yksinkertaisempi mittariston pitää olla. Ylimmillä tasoilla mittareita voi olla kahdeksasta kahteentoista, mutta alemmilla tasoilla niitä on oltava hieman vähemmän. Projektin nopea läpivienti yrityksessä ei saa olla itsetarkoitus, mutta nopeasti saadut konkreettiset tulokset auttavat, että projekti saa resursseja ja mahdollistavat palautteen saamisen ja oppimisen. Kerralla ei BSC:täsaada täydellisesti toimivaksi, vaan se on oppimisprosessi, joka mahdollistaa syvällisemmän strategian toteuttamiseen. Tässä tutkimuksessa kehitetty BSC-projektin toteuttamismalli perustuu kymmenien asiantuntijoiden kokemuksiin ja näkemyksiin BSC-projektin toteuttamisesta. Kyselytutkimuksesta, työistunnosta ja Tulikivi-casesta saadut tulokset osoittavat, että kehitetyn mallin avulla yrityksillä on entistä paremmat mahdollisuudet saada BSC-projekti onnistumaan. Näin tutkimuksen päätavoite saavutettiin. Muut tavoitteet saavutettiin kyselytutkimuksen tulosten avulla.

Traumatismes précoces et réponses de stress, leur association aves la santé mentale, l'attachement et l'ocytocine

Lorsqu'un individu est confronté à une situation stressante, une des réponses les plus saillantes est l'activation de l'axe HPA, caractérisée par le déclenchement d'un taux élevé de glucocorticoïdes dans le sang. De manière générale, cette réponse hormonale est adaptative et elle a pour but la mobilisation des ressources physiques et cognitives de l'individu pour une action spécifique (Axelrod & Reisine, 1984; Chrousos & Gold, 1992; N. M. Kaplan, 1988; McEwen, 2004). Cependant, lorsque une personne est confrontée très tôt dans son développement, et de manière répétée, à des situations de stress, cette réponse physiologique peut s'altérer, devenir inadaptée (Anand, 1993; Bremner et al., 1995; Meaney et al., 1996; Mirescu, Peters, & Gould, 2004; Plotsky & Meaney, 1993; Sapolsky, 2000) et être associée à des troubles cognitifs (McEwen & Sapolsky, 1995) et émotionnels (McEwen, 2000). A l'âge adulte, le résultat de ces altérations psychoneuroendocriniennes se traduit au cours de l'activation de l'axe HPA et elles sont visibles lors de situations de stress moins intenses (Graham, Heim, Goodman, Miller, & Nemeroff, 1999; Mirescu et al., 2004; Stam, Bruijnzeel, & Wiegant, 2000; A. Taylor, Fisk, & Glover, 2000). La dysregulation de l'axe HPA semble représenter un facteur de vulnérabilité lié à des dysfonctionnements psychiques et physiologiques chez les adultes (Heim, Ehlert, & Hellhammer, 2000; Heim & Nemeroff, 1999; Heim, Newport, Mletzko, Miller, & Hemeroff, 2008). Cependant, des facteurs de protection peuvent influencer à leur tour ces vulnérabilités. La littérature, basée sur des études translationnelles (animaux, humains), converge vers le postulat selon lequel la dimension relationnelle apportée par l'environnement est fondamentale dans le développement des vulnérabilités physiologiques et psychiques du sujet. Dans ce sens, les relations d'attachement ont été particulièrement étudiées. A l'âge adulte, par exemple, la qualité des représentations d'attachement semble influencer directement l'expression de gènes impliqués dans les réponses hormonales de stress (Biagini, Pich, Carani, Marrama, & Agnati, 1998; Caldji, Diorio, & Meaney, 2000; Dallman, 2000; De Kloet, Rosenfeld, Van Eekelen, Sutanto, & Levine, 1988; Rincon-Cortes & Sullivan, 2014; Romeo, Tang, & Sullivan, 2009; van Oers, de Kloet, Whelan, & Levine, 1998), illustrant ainsi une perspective épigénétique. Traumatismes précoces et réponses de stress, leur association avec la santé mentale, l'attachement et l'ocytocine Deux objectifs principaux définissent ce travail de doctorat. Le premier est de comprendre comment un événement à portée traumatique, qui a eu lieu pendant la période périnatale, l'enfance ou l'adolescence, peut s'inscrire au niveau physiologique (axe hypotalamico- hypophysaire-surrénalien - axe HPA), au niveau psychopathologique ou encore au niveau de la régulation émotionnelle au cours de l'âge adulte. A ce propos, nous avons évalué les réponses physiologiques (telles que le Cortisol, l'ACTH et l'ocytocine), la présence de psychopathologies (relatives à l'axe I du DSM-IV) et les réponses émotionnelles (telles que la perception au stress) au cours d'une situation de stress de nature psychosociale, induite en laboratoire. Le deuxième objectif de ce travail est de savoir si les représentations d'attachement peuvent médiatiser ces effets, chez des individus exposés à différents événements à portée traumatique. Dans ce but, trois populations ont été considérées. La première est relative à des jeunes adultes nés grands prématurés ; la deuxième, concerne des femmes adultes ayant vécu un ou plusieurs abus sexuels au cours de leur enfance ou de leur adolescence et enfin la troisième est constituée de personnes adultes qui ont survécu à une maladie grave (cancer) pendant leur enfance ou leur adolescence. Enfin, ces trois populations sont comparées à des groupes contrôle. La prise en considération de différents types de traumatismes a permis de relever : premièrement, qu'un événement à portée traumatique de nature différente, peut influencer de manière semblable les structures neuronales, par exemple l'hypocortisolémie ; deuxièmement, qu'un dysfonctionnement de l'axe HPA n'aboutit pas nécessairement à la présence de signes de souffrance mentale ; enfin, des effets protecteurs ont été mis en évidence. Ces facteurs sont sous-tendus, d'un point de vue psychologique, par les représentations d'attachement et, d'un point de vue physiologique, par la sécrétion d'ocytocjne périphérique. Traumatismes précoces et réponses de stress, leur association avec la santé mentale, l'attachement et l'ocytocine -- When an individual is faced by a stressful situation, one of the most notable responses is the activation of the HPA axis, which is characterized by a heightened level of glucocortisoids in the blood. In general, this is an adaptive hormonal response which prepares the individual both physically and cognitively for a specific action (Axelrod & Reisine, 1984; Chrousos & Gold, 1992; N. M. Kaplan, 1988; McEwen, 2004). However, should a person be confronted to stressful situations very early and repeatedly in their development, this physiologic response may be altered and become maladapted (Anand, 1993; Bremner et al., 1995; Meaney et al., 1996; Mirescu et al., 2004; Plotsky & Meaney, 1993; Sapolsky, 2000) which can be associated to emotional (McEwen, 2000) and cognitive disorders(McEwen & Sapolsky, 1995). Throughout adulthood, the result of these psychoneuroendocrine alterations affects the activation of the HPA axis and are noticeable during less intense stressful situations (Graham et al., 1999; Mirescu et al., 2004; Stam et al., 2000; A. Taylor et al., 2000). HPA axis dysregulation appears to represent a factor of vulnerability linked to psychological and physical disorders in adults (Heim, Ehlert, et al., 2000; Heim & Nemeroff, 1999; Heim, Newport, et al., 2008). Nonetheless, these vulnerabilities may be influenced by further protection factors. The literature, based on translational studies (animals and humans), suggests that relationships formed in the context of the individual's environment are fundamental in the development of their physiological and psychological vulnerabilities. Thus, attachment relationships have been particularly studied. In adulthood, for example, the quality of attachment representations appear to influence directly the expression of genes involved in the hormonal responses to stress (Biagini et al., 1998; Caldji et al., 2000; Dallman, 2000; De Kloet et al., 1988; Rincon-Cortes & Sullivan, 2014; Romeo et al., 2009; van Oers et al., 1998). With the goal to study these dimensions, two principal objectives define these doctoral study. The first is to understand how an event considered to be traumatic, which took place during early infancy, infancy, or adolescence, could influence physiology (HPA axis), psychopathology or emotional regulation during adulthood. Therefore we have evaluated the presence of psychopathologies (relative to axis I of the DSM), physiological responses (such as Cortisol, ACTH and oxytocin) and emotional responses (such as perception of stress) throughout a psychosocial stress situation, conducted in a laboratory setting. The second objective of this study is to understand if attachment representations can mediate these effects, in individuals exposed to three different types of traumatic events. Therefore, three populations have been considered. The first is young adults who were born prematurely; the second concerns adult women who have suffered sexual abuse, on one or more occasions, during their childhood or adolescence; finally the third group is constituted of people who have survived a grave childhood illness. These populations were all compared to control groups. The consideration of different types of traumatic events has demonstrated, firstly, that different events which are considered to be traumatic can similarly influence neuronal structures, for example hypocortisolism. Secondly, that an HPA axis disorder does not necessarily lead to the presence of mental signs of distress, as is the case for those born very prematurely. Finally, protective effects were demonstrated, distinctively from a psychological point of view, by attachment representations and furthermore by peripheral oxytocin secretion from a physiological perspective.

Pregnancy outcome following maternal exposure to mirtazapine: a multicenter, prospective study.

This multicenter, observational prospective cohort study addresses the risk associated with exposure to mirtazapine during pregnancy. Pregnancy outcomes after exposure to mirtazapine were compared with 2 matched control groups: (1) exposure to any selective serotonin reuptake inhibitor (SSRI, control subjects with a psychiatric condition) and (2) no exposure to medication known to be teratogenic or any antidepressant (general control subjects). Data were collected by members of the European Network of Teratology Information Services between 1995 and 2011. Observations from 357 exposed pregnancies were compared with 357 pregnancies from each control group. The rate of major birth defects between the mirtazapine and the SSRI group did not differ significantly (4.5% vs 4.2%; odds ratio [OR], 1.1; 95% confidence interval [95% CI], 0.5-2.3; P = 0.9). A trend toward a higher rate of birth defects in the mirtazapine group compared with general control subjects (4.5% vs 1.9%; OR, 2.4; 95% CI, 0.9-6.3; P = 0.08) reached statistical significance after exclusion of chromosomal or genetic anomalies (4.1% vs 1.3%; OR, 3.3; 95% CI, 1.04-10.3; P = 0.03), but this difference became again nonsignificant if cases of exposure not comprising the first trimester were excluded from the analysis (3.4% vs 1.9%; OR, 1.8; 95% CI, 0.6-5.0; P = 0.26). The crude miscarriage rate did not differ significantly between the mirtazapine, the SSRI, and the general control groups (12.1% vs 12.0% vs 9.3%; P = 0.44). However, a higher rate of elective pregnancy termination was observed in the mirtazapine group compared with SSRI and general control subjects (7.8% vs 3.4% vs 5.6%; P = 0.03). This study did not observe a statistically significant difference in the rate of major birth defects after first-trimester exposure between mirtazapine, SSRI-exposed, and nonexposed pregnancies. A marginally higher rate of birth defects was, however, observed in the mirtazapine and SSRI groups compared with the low rate of birth defects in our general control subjects. Overall pregnancy outcome after mirtazapine exposure was similar to that of the SSRI-exposed control group.