Predictors of smoking craving during virtual reality exposure

Cue exposure treatment (CET) consists of controlled and repeated exposure to drugrelated stimuli in order to reduce cue-reactivity. Virtual reality (VR) has proved to be a promising tool for exposition. However, identifying the variables that can modulate the efficacy of this technique is essential for selecting the most appropriate exposure modality. The aim of this study was to determine the relation between several individual variables and self-reported craving in smokers exposed to VR environments. Fortysix smokers were exposed to seven complex virtual environments that reproduce typical situations in which people smoke. Self-reported craving was selected as the criterion variable and three types of variables were selected as the predictor variables: related to nicotine dependence, related to anxiety and impulsivity, and related to the sense of presence in the virtual environments. Sense of presence was the only predictor of self-reported craving in all the experimental virtual environments. Nicotine dependence variables added predictive power to the model only in the virtual breakfast at home. No relation was found between anxiety or impulsivity and self-reported craving. Virtual reality technology can be very helpful for improving CET for substance use disorders. However, the use of virtual environments would make sense only insofar as the sense of presence was high. Otherwise, the effectiveness of exposure might be affected. © 2012 by the Massachusetts Institute of Technology.

Social competence and loneliness during the school years - Issues in assessment, interrelations and intergenerational transmission

Väitöskirjassa tarkastellaan kouluikäisten lasten ja nuorten sosiaalisen kompetenssin ja yksinäisyyden mittaamista, yhteyksiä ja periytyvyyttä vanhemmilta heidän lapsilleen. Alakouluikäisten lasten tutkimusaineisto (n=985) koostuu lapsilta itseltään, heidän luokkatovereiltaan, opettajiltaan ja vanhemmiltaan vuosina 2000 - 2004 osana Merkitystä etsimässä – tutkimusprojektia (M. Vauras) kerätystä aineistosta. Mukana on itse-, toveri-, opettaja- ja vanhempien arviot lasten sosiaalisesta kompetenssista, seuranta-aineisto lasten yksinäisyydestä, opettajien arviot lasten motivationaalisesta orientaatiosta, standardoiduin testisarjoin arvioidut akateemiset taidot sekä lasten äitien ja isien arviot omasta yksinäisyydestään ja koetusta kyvykkyydestään toimia vanhempana. Yläkouluikäisten nuorten (n=386) aineisto koostuu vuosina 2006 – 2007 osana Sosioemotionaalinen oppiminen ja hyvinvointi yläkouluyhteisössä (P. M. Niemi) kerätystä nuorten yksinäisyyden, sosiaalisen ahdistuneisuuden ja sosiaalisen fobian seuranta-aineistosta. Mitattavuutta (päätavoite 1) tutkittiin erityisesti monitahoarviointien rakenteiden yhtenäisyyksiä, subjektiivisten arvioiden ajallista pysyvyyttä sekä mittareiden validiteettia ja reliabiliteettia testaamalla. Sosiaalisen kompetenssin ja yksinäisyyden keskinäisten yhteyksien lisäksi tarkasteltiin näiden yhteyttä alakoululaisten oppimiseen sekä yläkou¬lulaisten psykososiaaliseen hyvinvointiin (päätavoite 2). Kolmantena päätavoitteena oli selvittää yksinäisyyden mahdollista periytymistä vanhemmilta lapsille. Osana ensimmäistä päätavoitetta kehitettiin Monitahoarviointi sosiaalisesta kompetenssista (MASK) -arviointimenetelmä (artikkeli 1). Konfirmatorisen faktorianalyysin tulosten perusteella nelifaktorinen rakenne (prososiaalisuus sisältäen yhteistyötaidot ja empatiakyvyn sekä antisosiaalisuus sisältäen impulsiivisuuden ja häiritsevyyden) sopi sekä lasten itsensä, heidän luokkatovereidensa, opettajiensa että vanhempiensa tekemiin arviointeihin. Eri tahojen arviointien väliset korrelaatiot olivat tilastollisesti merkitseviä, joskin suhteellisen matalia, ts. eri tahojen näkökulmat lapsen sosiaalisesta kompetenssista ovat toisistaan eriäviä. Täten eri arvioitsijatahojen käyttäminen on kokonaisuuden tutkimisen kannalta tärkeää. Toisena mittaamiseen liittyvänä tavoitteena oli validoida Hozan, Bukowskin ja Beeryn (2000) sosiaalisen ja emotionaalisen yksinäisyyden mittari suomalaisille lapsille (artikkeli 3) ja nuorille (artikkeli 4) soveltuvaksi sekä tutkia, ovatko lasten ja nuorten arviot omasta yksinäisyydestään ajallisesti pysyviä. Alakoululaisten lasten osalta yksinäisyys, erityisesti sosiaalinen yksinäisyys osoittautui suhteellisen pysyväksi, mutta vahvistui entisestään yläkouluikäisten nuorten aineistoa tarkasteltaessa. Huomionarvoista sekä ala- että yläkoululaisten aineistoissa oli poikien kokema vahva emotionaalinen yksinäisyys. Molempien mittareiden osalta sekä validiteetti että reliabiliteetti todettiin hyväksyttäväksi ja niitä voidaan suositella lasten ja nuorten sosiaalisen kompetenssin ja yksinäisyyden arviointimenetelmiksi. Toisena päätavoitteena oli rakenneyhtälömallinnuksen keinoin tarkastella sosiaalisen kompetenssin ja yksinäisyyden yhteyksiä sekä keskenään (artikkelit 2 ja 3) että suhteessa lasten oppimiseen (artikkeli 2) ja nuorten psykososiaaliseen hyvinvointiin (artikkeli 4). Alakouluikäisten lasten osalta sosiaalinen kompetenssi oli yhteydessä pait¬si yksinäisyyteen myös opettajien oppilaistaan tekemiin motivationaalisen orientaation arvioihin sekä standardoiduin testien arvioituihin akateemisiin taitoihin. Yläkouluikäisten nuorten osalta yksinäisyys oli yhteydessä sosiaaliseen ahdistuneisuuteen ja sosiaaliseen fobiaan. Täten sosiaalisen kompetenssin voidaan katsoa olevan koululaisten hyvinvointia ja oppimista vahvistava, ja toisaalta yksinäisyyden nuorten psykososiaalista hyvinvointia heikentävä tekijä. Viimeisenä päätavoitteena mallinnettiin yksinäisyyden mahdollista periytyvyyttä. Ensimmäisessä vaiheessa periytyvyyttä tarkasteltiin koko perheen sisällä, vanhempien tai lasten sukupuolta erottelematta (artikkeli 2). Tässä rakenneyhtälömallissa vanhempien kokema yksinäisyys ennusti heikompaa kyvykkyydentunnetta vanhemmuudesta, joka edelleen ennusti lapsen heikompaa toveriarvioitua sosiaalista kompetenssia koulussa ja tätä kautta vahvempaa yksinäisyyden kokemusta. Toisessa mallissa eroteltiin äitien ja isien sekä tyttöjen ja poikien aineistot, jotta periytyvyyttä voitiin tarkastella äiti-tytär, äiti-poika, isä-tytär ja isä-poika dyadisuhteissa. Rakenneyhtälömallinnuksen tulosten perusteella sekä äitien että isien kokema yksinäisyys ennusti

Nuorisorikollisuuden esiintyvyys, taustatekijät ja sovittelu

Tausta Vaikka nuorisorikollisuus on kriminologisen tutkimuksen perinteinen kohde, on edelleen tarvetta pitkittäistutkimuksille, joissa on laaja, koko väestöä edustava otos. Kriminaalipolitiikan alalla puolestaan rikosten sovittelu ja muut restoratiivisen oikeuden muodot ovat nousseet Suomessakin haastamaan perinteiset rikoskontrollin paradigmat, rangaistuksen ja hoidon. Tutkimuskysymykset Tutkimuksen pääkysymyksenä oli, mitkä lapsuudessa (8 v.) ja nuoruudessa (18 v.) mitatut psykososiaaliset tekijät ovat yhteydessä nuorisorikollisuuden (16-20 v.) määrään ja lajiin. Lisäksi yhtenä kysymyksenä oli, miten varusmiespalvelun aikaiset psykiatriset diagnoosit liittyvät nuorisorikollisuuteen. Lisäksi tutkimme nuorisorikollisuuden esiintyvyyttä ja palvelujen käyttöä, ja vertailimme eri informanttien (tutkimushenkilöt itse, vanhemmat ja opettajat) vastausten ennusvoimaa lasten tulevan rikollisuuden suhteen. Rikosten sovittelun osalta kysymyksenä oli, miten suomalainen sovittelukäytäntö vastaa restoratiivisen oikeuden teoriaa ja miten sovittelua pitäisi kehittää. Aineisto ja metodit Pitkittäistutkimuksemme aineistona oli valtakunnallisesti edustava satunnaisotos, joka vastasi 10% vuonna 1981 Suomessa syntyneistä suomenkielisistä pojista. Ensimmäinen tiedonkeruu tapahtui 1989, kun pojat olivat 8-vuotiaita. Tietoa kerättiin lomakekyselyin pojilta itseltään sekä heidän vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Tietoja saatiin 2946 pojasta. Lasten lomakkeena oli Children’s Depression Inventory, vanhemman lomakkeena Rutter A2 ja opettajan lomakkeena Rutter B2. Toinen tiedonkeruu järjestettiin, kun pojat osallistuivat kutsuntoihin 1999. Tietoja saatiin 2330 pojasta. Lomakkeena oli Young Adult Self-Report . Puolustusvoimien rekisteristä saatiin tiedot poikien kutsunnoissa ja palvelusaikana (vuosina 1999-04) saamista psykiatrisista diagnooseista, jotka luokiteltiin kuuteen luokkaan: antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, päihdehäiriöt, psykoottiset häiriöt, ahdistuneisuushäiriöt, masennustilat ja sopeutumishäiriöt. Tieto mahdollisesta diagnoosista saatiin 2712 pojasta. Rikollisuus operationalisoitiin poliisin ns. RIKI-rekisteriin vuosina 1998-2001 rekisteröityjen tekojen avulla, kun pojat olivat pääasiassa 16-20-vuotiaita. Rikosten määrän mukaan pojat jaettiin neljään ryhmään: ei rikoksia, 1-2 rikosta (satunnainen rikollisuus), 3-5 rikosta (uusintarikollisuus) ja yli 5 rikosta (aktiivinen uusintarikollisuus). Rikoslajeista muodostettiin viisi kategoriaa: huume-, väkivalta-, omaisuus-, liikenne- ja rattijuopumusrikollisuus. Analyysivaiheessa rekisteridatasta poistettiin liikennerikkomukset. Kaikkiaan tiedot mahdollisista poliisikontakteista saatiin 2866 pojasta. Sovitteludata koostui 16 sovittelujutun havainnoinnista Turussa vuosina 2001- 2003. Tulokset Kaikkiaan 23% pojista oli rekisteröity rikoksesta (poissulkien liikennerikkomukset) nelivuotisen tutkimusperiodin aikana 16-20-vuotiaana. Satunnaisia rikoksentekijöitä oli 15%, uusijoita 4% ja moninkertaisia uusijoita 4%. Rikokset kasautuivat moninkertaisille uusijoille: tämä 4%:n ryhmä teki 72% kaikista rikoksista . Omaisuus- ja liikennerikollisia oli eniten (kumpiakin 11%), ja huumerikollisia vähiten (4%). Kaikki rikoslajit korreloivat keskenään tilastollisesti merkitsevästi. Nuorisorikollisuuden itsenäisiä ennustekijöitä lapsuudessa olivat rikkinäinen perherakenne, vanhempien alhainen koulutustaso, lapsen käytösongelmat ja hyperaktiivisuus. Kun verrattiin eri informantteja (lapset itse ja heidän vanhempansa ja opettajansa), etenkin opettajien vastaukset ennustivat lasten tulevaa rikollisuutta. Nuoruudessa rikollisuuden itsenäisiä korrelaatteja olivat pienellä paikkakunnalla asuminen, vanhempien ero, seurustelu, itse ilmoitettu antisosiaalisuus ja säännöllinen tupakointi ja humalajuominen. Ennus- ja taustatekijöille oli tyypillistä se, että ne olivat lineaarisessa yhteydessä rikosten määrään (ongelmat ja rikosten määrä lisääntyivät käsi kädessä) ja että ne liittyivät useaan rikoslajiin yhtä aikaa. Huumerikollisuudella oli kuitenkin vähemmän itsenäisiä ennus- ja taustatekijöitä kuin muilla rikoslajeilla. Joka kymmenes poika kärsi psykiatrisista häiriöistä. Tämä ryhmä teki noin puolet kaikista rikoksista, ja lähes joka toinen poika, jolla oli psykiatrinen häiriö, oli rekisteröity rikoksista. Rikolliseen käytökseen liittyivät etenkin antisosiaalinen persoonallisuushäiriö ja päihdehäiriöt. Masennustilat olivat kuitenkin ainoa diagnoosiryhmä, joka ei ollut yhteydessä rikollisuuteen. Myös psykiatristen häiriöiden esiintyvyys kasvoi lineaarisesti rikosten määrän kanssa; aktiivisista uusintarikollisista yli puolella (59%) oli psykiatrinen diagnoosi. Rikollisuuden lisäksi erilaiset psykososiaaliset ongelmat kasautuivat pienelle vähemmistölle. Aktiivisten uusijoiden ryhmään olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä lähes kaikki ongelmat mitä tutkimme. Kuitenkin tästä ryhmästä vain alle 3% oli käyttänyt mielenterveyspalveluja viimeisen vuoden aikana. Rikossovittelun havainnointitutkimuksen perusteella sovittelussa monet perusasiat ovat kunnossa, ja toiminta on mielekästä niin asianosaisten kuin yhteiskunnankin kannalta. Useimmiten osapuolet kohtasivat ja saivat aikaan sopimuksen, johon he vaikuttivat tyytyväisiltä. Rikoksentekijät olivat motivoituneita korvaamaan aiheuttamansa vahingot. Osapuolet saivat kertoa tarinansa omin sanoin, heitä kuunneltiin ja he ymmärsivät mitä sovittelussa puhutaan ja sovitaan. Sovittelun kuluessa jännitys väheni ja asiat saatiin loppuunkäsiteltyä. Asianosaiset saivat vaikuttaa prosessiin ja sopimukseen, ja uhrin oikeudet olivat sovittelussa keskeisellä sijalla. Restoratiivisen teorian perusteella sovittelussa havaittiin myös kehittämisen varaa: Etenkin nuoria rikoksentekijöitä oli hankala saada osallistumaan tosissaan, ja aikuiset helposti hallitsivat keskustelua. Etukäteistapaamisia ja tukihenkilöitä ei juuri hyödynnetty. Sovitteluja hallitsi puhe sopimuksesta ja rahasta. Työkorvauksia ei käytetty eikä rehabilitaatiota käsitelty. Sekä sovitteluun pääsy että sovittelumenettely riippuivat yksittäisistä henkilöistä. Johtopäätökset Rikosten tekeminen nuoruudessa on melko yleistä ja monimuotoista. Rikokset ja psykososiaaliset ongelmat kasautuvat pienelle ryhmälle ja kulkevat käsi kädessä. Myös psykiatriset häiriöt ovat lineaarisessa yhteydessä rikosten määrään. Rikosriskiä voidaan ennustaa jo lapsuudessa, ja etenkin opettajat ovat tarkkanäköisiä lasten ongelmien suhteen. Eri rikoslajeilla on varsin samanlaisia taustatekijöitä. Aktiiviset rikoksentekijät vastaavat suuresta osasta kokonaisrikollisuutta, tarvitsevat eniten apua, mutta eivät kuitenkaan hakeudu psykososiaalisten palvelujen piiriin. Rikosten sovittelu tarjoaa keinon puuttua ongelmiin varhaisessa vaiheessa ilman leimaamista. Sovittelun kehitystehtävät liittyvät etenkin dialogiin, valmisteluihin, tukihenkilöihin, työkorvauksiin, palveluunohjaukseen ja sovittelun sovellusalaan. Sovittelua ja muita restoratiivisia menettelyjä on kehitettävä ja laajennettava esimerkiksi niin, että niitä voitaisiin käyttää palveluunohjauksen välineenä.

The family school : the impact of a group training programme on overactive hard-to-manage preschool children and their parents

Föräldraskap upplevs som en utmanande uppgift i dag och det påstås att föräldrar oftare än förr skulle var i behov av råd och stöd beträffande barnuppfostran. Denna uppgift kan ytterligare försvåras om det i familjen finns ett hyperaktivt okoncentrerat barn att uppfostra. Detta arbete undersökte effekterna av ett kortvarigt gruppbaserat interventionsprogram benämnt Familjeskolan POP (Preschool Overactivity Programme). Familjeskolan är avsedd för familjer med barn i lekåldern, som visar beteendesvårigheter såsom ADHD (Attention Deficit Hyperactivity Disorder), ODD (Oppositional Deficit Disorder) eller CD (Conduct Disorder). Målet för Familjeskolan är att öka föräldrarnas kunskaper och självförtroende då de har ett krävande svårhanterligt barn att uppfostra. Familjeskolan strävar också till att reducera barns icke-önskvärda beteenden genom att öka deras sociala färdigheter och koncentrationsförmåga. Familjeskolan verkställdes i Helsingfors vid ADHD- centrets lokaliteter. 45 mödrar och deras barn från huvudstadsregionen deltog i denna undersökning. Av dessa deltog 33 i Familjeskola-programmet medan de 12 övriga bildade den s.k. kontrollgruppen. Undersökningsresultaten tyder på förbättringar beträffande både moderns och faderns föräldrakunskaper efter Familjeskola-interventionen. Det är att lägga märke till att enbart mödrar deltog i interventionsprogrammet. Efter programmet klarade mödrar enligt egen utsaga vardagen bättre. Speciellt hade de blivit bättre på att hantera barnens beteendesvårigheter och hyperaktivt okoncentrerat beteende. Resultaten påvisade också att programmet var effektivast för de mödrar som före Familjeskolan upplevde sig besitta ringa föräldrakunskaper. Mödrarna rapporterade en signifikant minskning i barnens totala beteendesvårigheter. Efter interventionen ansåg mödrarna att deras barn var mindre olydiga, hyperaktiva samt att deras beteendesvårigheter var lindrigare. Enligt dagvårdspersonalen hade barnens totala beteendesvårigheter och problem med koncentration och hyperaktivitet också minskat. Motsvarande förbättringar uppnåddes inte i kontrollgruppen. Resultaten från uppföljningsintervjun, visade också att barnens beteendeförändringar var bestående både hemma och i daghemmet. Både föräldrar och dagvårdspersonalen rapporterade en signifikant minskning i barnens totala svårigheter jämfört med innan familjerna påbörjade interventionen. Föräldrarna rapporterade en marginell minskning i barnens ADHD-liknande beteende, beteendesvårigheter och i svårigheter med kamrater, dagvårdspersonalen däremot rapporterade en signifikant minskning i barnens beteendesvårigheter, hyperaktivt/okoncentrerat beteende samt i svårigheter med kamrater mellan innan familjerna påbörjade interventionen och uppföljningen ett år efter. Resultaten av denna undersökning stödjer hypotesen att kortvariga gruppbaserade interventionsprogram kan åstadkomma permanenta förbättringar i föräldrakunskaper och barns beteende. Detta gäller främst hyperaktivitet, koncentrationssvårigheter och trotsighet.

Nuorena vanhemmaksi tulemista ja raskaudenkeskeytystä ennustavat lapsuusiän tekijät

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia kahdeksan vuoden iässä arvioitujen perhetekijöiden, psyykkisten oireiden ja kiusaamiskäyttäytymisen yhteyttä äidiksi tulemiseen alle 20-vuotiaana, isäksi tulemiseen alle 22-vuotiaana ja raskaudenkeskeytyksen tekemiseen alle 29-vuotiaana. Tutkimus perustui suomalaiseen LAPSET-kohorttiin, joka on yleisväestöotos (n=5813) vuonna 1981 syntyneistä henkilöistä. Vuonna 1989 tutkittavat sekä heidän vanhempansa ja opettajansa vastasivat psyykkistä oireilua ja kiusaamista koskeviin kyselyihin. Vanhemmat antoivat tietoa myös perhetekijöistä ja opettajat koulumenestyksestä. Tiedot tyttöjen (n=2694, 94 % osallistuneista tytöistä) synnytyksistä ja raskaudenkeskeytyksistä kerättiin hoitoilmoitusrekisteristä ja raskaudenkeskeyttämisrekisteristä. Poikien (n=2721, 92 % osallistuneista pojista) osalta nuorena isäksi tuleminen selvitettiin väestötietojärjestelmästä. Nuorten äitien tyttäret tulivat vanhempien äitien tyttäriä todennäköisemmin nuorena äidiksi ja nuorten isien pojat nuorena isäksi. Matalasti koulutettujen äitien pojilla oli kohonnut todennäköisyys nuorena isäksi tulemiseen ja tyttärillä raskaudenkeskeytykseen. Muu kuin kahden biologisen vanhemman muodostama perherakenne oli yhteydessä nuorena äidiksi tulemiseen ja raskaudenkeskeytykseen. Lapsuuden käytösongelmat olivat yhteydessä nuorena vanhemmaksi tulemiseen sekä raskaudenkeskeytykseen. Ylivilkkaus oli yhteydessä nuorena äidiksi tulemiseen. Tytöistä ne, jotka olivat kiusaajia tai kiusaaja-kiusattuja, tulivat todennäköisimmin nuorena äidiksi ja pojista kiusaaja-kiusatut nuorena isäksi. Kiusaaminen ei ollut yhteydessä raskaudenkeskeytyksen tekemiseen. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää terveydenhuollossa kohdattaessa nuoria vanhempia ja muita nuoria. Lisäksi niillä voi olla merkitystä esimerkiksi suunniteltaessa toimenpiteitä, joiden tavoitteena on nuorten epätoivottujen raskauksien ehkäiseminen.

Alcohol dependence induced in rats by semivoluntary intermittent intake

The objective of the present experiment was to assess ethyl alcohol (ETOH) dependence brought about by a semivoluntary intermittent intake regimen in rats. Male Wistar rats weighing 150-250 g at the onset of the experiment were assigned to the following groups: 0% ETOH (N = 11), 5% ETOH (N = 20), 20% ETOH (N = 20) and 40% ETOH (N = 18). ETOH solutions were offered at the end of the day and overnight from Monday to Friday, and throughout weekends, for 90 days. The concentration of the ETOH solutions was increased in a stepwise fashion allowing the rats to get used to the taste of alcohol. Reposition of pure water was permitted during 1-h water drinking periods in the morning. Daily volume intake (± SEM) averaged 25.4 ± 0.4 ml (0% ETOH), 23.8 ± 0.6 ml (5% ETOH), 17.6 ± 0.7 ml (20% ETOH) and 17.5 ± 0.6 ml (40% ETOH). ETOH consumption differed significantly (P<0.05) among groups, averaging 4.4 ± 0.2 g kg-1 day-1 (5% ETOH), 10.3 ± 0.3 g kg-1 day-1 (20% ETOH) and 26 ± 1.2 g kg-1 day-1 (40% ETOH). Furthermore, ETOH detection in plasma 10-12 h after offering the solution indicated that its consumption in the 40% ETOH group was sufficient to override its metabolism. Overt signs of ETOH dependence, such as increased thirst, hyperactivity, puffing, hair ruffling and startle responsiveness as well as reduced drowsiness, were significantly increased in the 20% and 40% ETOH groups compared to the 0% and 5% groups. Accordingly, the model described here proved to be a useful tool for the evaluation of subtle or moderate behavioral and physical consequences of long-term ETOH intake

Developmental norms for eight instruments used in the neuropsychological assessment of children: studies in Brazil

Norms for a battery of instruments, including Denckla's and Garfield's tests of Motor Persistence, Benton's Right-Left Discrimination, two recall modalities (Immediate and Delayed) of the Bender Test, Wechsler's Digit Span, the Color Span Test and the Human Figure Drawing Test, were developed for the neuropsychological assessment of children in the greater Rio de Janeiro area. Additionally, the behavior of each child was assessed with the Composite Teacher Rating Scale (Brito GNO and Pinto RCA (1991) Journal of Clinical and Experimental Neuropsychology, 13: 417-418). A total of 398 children (199 boys and 199 girls balanced for age) with a mean age of 9.3 years (SD = 2.8), who were attending a public school in Niterói, were the subjects of this study. Gender and age had significant effects on performance which depended on the instrument. Nonachievers performed worse than achievers in most neuropsychological tests. Comparison of our data to the available counterparts in the United States revealed that American children outperformed Brazilian children on the Right-Left Discrimination, Forward Digit Span, Color Span and Human Figure Drawing Tests. Further analysis showed that the neurobehavioral data consist of different factorial dimensions, including Human Body Representation, Motor Persistence of the Legs, Orbito-Orobuccal Motor Persistence, Attention-Memory, Visuospatial Memory, Neuropsychomotor Speed, Hyperactivity-Inattention, and Anxiety-Negative Socialization. We conclude that gender and age should be taken into account when using the normative data for most of the instruments studied in the present report. Furthermore, we stress the need for major changes in the Brazilian public school system in order to foster the development of secondary cognitive abilities in our children

Stability of Natural Colorants of Plant Origin

In recent years, there have been studies that show a correlation between the hyperactivity of children and use of artificial food additives, including colorants. This has, in part, led to preference of natural products over products with artificial additives. Consumers have also become more aware of health issues. Natural food colorants have many bioactive functions, mainly vitamin A activity of carotenoids and antioxidativity, and therefore they could be more easily accepted by the consumers. However, natural colorant compounds are usually unstable, which restricts their usage. Microencapsulation could be one way to enhance the stability of natural colorant compounds and thus enable better usage for them as food colorants. Microencapsulation is a term used for processes in which the active material is totally enveloped in a coating or capsule, and thus it is separated and protected from the surrounding environment. In addition to protection by the capsule, microencapsulation can also be used to modify solubility and other properties of the encapsulated material, for example, to incorporate fat-soluble compounds into aqueous matrices. The aim of this thesis work was to study the stability of two natural pigments, lutein (carotenoid) and betanin (betalain), and to determine possible ways to enhance their stability with different microencapsulation techniques. Another aim was the extraction of pigments without the use of organic solvents and the development of previously used extraction methods. Stability of pigments in microencapsulated pigment preparations and model foods containing these were studied by measuring the pigment content after storage in different conditions. Preliminary studies on the bioavailability of microencapsulated pigments and sensory evaluation for consumer acceptance of model foods containing microencapsulated pigments were also carried out. Enzyme-assisted oil extraction was used to extract lutein from marigold (Tagetes erecta) flower without organic solvents, and the yield was comparable to solvent extraction of lutein from the same flowers. The effects of temperature, extraction time, and beet:water ratio on extraction efficiency of betanin from red beet (Beta vulgaris) were studied and the optimal conditions for maximum yield and maximum betanin concentration were determined. In both cases, extraction at 40 °C was better than extraction at 80 °C and the extraction for five minutes was as efficient as 15 or 30 minutes. For maximum betanin yield, the beet:water ratio of 1:2 was better, with possibly repeated extraction, but for maximum betanin concentration, a ratio of 1:1 was better. Lutein was incorporated into oil-in-water (o/w) emulsions with a polar oil fraction from oat (Avena sativa) as an emulsifier and mixtures of guar gum and xanthan gum or locust bean gum and xanthan gum as stabilizers to retard creaming. The stability of lutein in these emulsions was quite good, with 77 to 91 percent of lutein being left after storage in the dark at 20 to 22°C for 10 weeks whereas in spray dried emulsions the retention of lutein was 67 to 75 percent. The retention of lutein in oil was also good at 85 percent. Betanin was incorporated into the inner w1 water phase of a water1-in-oil-inwater2 (w1/o/w2) double emulsion with primary w1/o emulsion droplet size of 0.34 μm and secondary w1/o/w2 emulsion droplet size of 5.5 μm and encapsulation efficiency of betanin of 89 percent. In vitro intestinal lipid digestion was performed on the double emulsion, and during the first two hours, coalescence of the inner water phase droplets was observed, and the sizes of the double emulsion droplets increased quickly because of aggregation. This period also corresponded to gradual release of betanin, with a final release of 35 percent. The double emulsion structure was retained throughout the three-hour experiment. Betanin was also spray dried and incorporated into model juices with different pH and dry matter content. Model juices were stored in the dark at -20, 4, 20–24 or 60 °C (accelerated test) for several months. Betanin degraded quite rapidly in all of the samples and higher temperature and a lower pH accelerated degradation. Stability of betanin was much better in the spray dried powder, with practically no degradation during six months of storage in the dark at 20 to 24 °C and good stability also for six months in the dark at 60 °C with 60 percent retention. Consumer acceptance of model juices colored with spray dried betanin was compared with similar model juices colored with anthocyanins or beet extract. Consumers preferred beet extract and anthocyanin colored model juices over juices colored with spray dried betanin. However, spray dried betanin did not impart any off-odors or off-flavors into the model juices contrary to the beet extract. In conclusion, this thesis describes novel solvent-free extraction and encapsulation processes for lutein and betanin from plant sources. Lutein showed good stability in oil and in o/w emulsions, but slightly inferior in spray dried emulsions. In vitro intestinal lipid digestion showed a good stability of w1/o/w2 double emulsion and quite high retention of betanin during digestion. Consumer acceptance of model juices colored with spray dried betanin was not as good as model juices colored with anthocyanins, but addition of betanin to real berry juice could produce better results with mixture of added betanin and natural berry anthocyanins could produce a more acceptable color. Overall, further studies are needed to obtain natural colorants with good stability for the use in food products.

Is pancreas development abnormal in the non-obese diabetic mouse, a spontaneous model of type I diabetes?

Despite extensive genetic and immunological research, the complex etiology and pathogenesis of type I diabetes remains unresolved. During the last few years, our attention has been focused on factors such as abnormalities of islet function and/or microenvironment, that could interact with immune partners in the spontaneous model of the disease, the non-obese diabetic (NOD) mouse. Intriguingly, the first anomalies that we noted in NOD mice, compared to control strains, are already present at birth and consist of 1) higher numbers of paradoxically hyperactive ß cells, assessed by in situ preproinsulin II expression; 2) high percentages of immature islets, representing islet neogenesis related to neonatal ß-cell hyperactivity and suggestive of in utero ß-cell stimulation; 3) elevated levels of some types of antigen-presenting cells and FasL+ cells, and 4) abnormalities of extracellular matrix (ECM) protein expression. However, the colocalization in all control mouse strains studied of fibroblast-like cells (anti-TR-7 labeling), some ECM proteins (particularly, fibronectin and collagen I), antigen-presenting cells and a few FasL+ cells at the periphery of islets undergoing neogenesis suggests that remodeling phenomena that normally take place during postnatal pancreas development could be disturbed in NOD mice. These data show that from birth onwards there is an intricate relationship between endocrine and immune events in the NOD mouse. They also suggest that tissue-specific autoimmune reactions could arise from developmental phenomena taking place during fetal life in which ECM-immune cell interaction(s) may play a key role.

Strain-dependent effects of diazepam and the 5-HT2B/2C receptor antagonist SB 206553 in spontaneously hypertensive and Lewis rats tested in the elevated plus-maze

The 5-HT2B/2C receptor antagonist SB 206553 exerts anxiolytic effects in rat models of anxiety. However, these effects have been reported for standard rat strains, thus raising the issue of SB 206553 effects in rat strains displaying different levels of anxiety. Herein, the effects of SB 206553 in a 5-min elevated plus-maze test of anxiety were compared to those of the reference anxiolytic, diazepam, in two rat strains respectively displaying high (Lewis rats) and low (spontaneously hypertensive rats, SHR) anxiety. Diazepam (0.37, 0.75, or 1.5 mg/kg; 30 min before testing) increased in a dose-dependent manner the behavioral measures in SHR, but not in Lewis rats. On the other hand, SB 206553 (1.25, 2.5, or 5 mg/kg; 30 min before testing) failed to alter the anxiety parameters in both strains, whereas it increased closed arm entries in Lewis rats, suggesting that it elicited hyperactivity in the latter strain. Accordingly, the hypolocomotor effect of the nonselective 5-HT2B/2C receptor agonist m-chlorophenylpiperazine (1.5 mg/kg ip 20 min before a 15-min exposure to an activity cage) was prevented by the 1.25 and 2.5 mg/kg doses of SB 206553 in Lewis rats and SHR, respectively. Compared with SHR, Lewis rats may display a lower response to benzodiazepine-mediated effects and a more efficient control of locomotor activity by 5-HT2B/2C receptors.

Protective effects of centrally acting sympathomodulatory drugs on myocardial ischemia induced by sympathetic overactivity in rabbits

It is recognized that an imbalance of the autonomic nervous system is involved in the genesis of ventricular arrhythmia and sudden death during myocardial ischemia. In the present study we investigated the effects of clonidine and rilmenidine, two centrally acting sympathomodulatory drugs, on an experimental model of centrally induced sympathetic hyperactivity in pentobarbital-anesthetized New Zealand albino rabbits of either sex (2-3 kg, N = 89). We also compared the effects of clonidine and rilmenidine with those of propranolol, a ß-blocker, known to induce protective cardiovascular effects in patients with ischemic heart disease. Central sympathetic stimulation was achieved by intracerebroventricular injection of the excitatory amino acid L-glutamate (10 µmol), associated with inhibition of nitric oxide synthesis with L-NAME (40 mg/kg, iv). Glutamate triggered ventricular arrhythmia and persistent ST-segment shifts in the ECG, indicating myocardial ischemia. The intracisternal administration of clonidine (1 µg/kg) and rilmenidine (30 µg/kg) or of a nonhypotensive dose of rilmenidine (3 µg/kg) decreased the incidence of myocardial ischemia (25, 14 and 25%, respectively, versus 60% in controls) and reduced the mortality rate from 40% to 0.0, 0.0 and 12%, respectively. The total number of ventricular premature beats per minute fell from 30 ± 9 in the control group to 7 ± 3, 6 ± 3 and 2 ± 2, respectively. Intravenous administration of clonidine (10 µg/kg), rilmenidine (300 µg/kg) or propranolol (500 µg/kg) elicited similar protective effects. We conclude that clonidine and rilmenidine present cardioprotective effects of central origin, which can be reproduced by propranolol, a lipophilic ß-blocking agent.

Autonomic nervous system dysfunction in children with severe tetanus: dissociation of cardiac and vascular sympathetic control

The medical records of ten pediatric patients with a clinical diagnosis of tetanus were reviewed retrospectively. The heart rate and blood pressure of all tetanus patients were measured noninvasively every hour during the first two weeks of hospitalization. Six of ten tetanus patients presented clinical evidence of sympathetic hyperactivity (group A) and were compared with a control group consisting of four children who required mechanical ventilation for diseases other than tetanus (group B). Heart rate and blood pressure simultaneously and progressively increased to a maximum by day 7. The increase over baseline was 43.70 ± 11.77 bpm (mean ± SD) for heart rate (P<0.01) and 38.60 ± 26.40 mmHg for blood pressure (P<0.01). These values were higher and significantly different from those of the control group (group B) at day 6, which had an average heart rate increase over baseline of 19.35 ± 12.26 bpm (P<0.05) and blood pressure of 10.24 ± 13.30 mmHg (P<0.05). By the end of the second week of hospitalization, in group A the increase of systolic blood pressure over baseline had diminished to 9.60 ± 15.37 mmHg (P<0.05), but the heart rate continued to be elevated (27.80 ± 33.92 bpm, P = NS), when compared to day 7 maximal values. The dissociation of these two cardiovascular variables at the end of the second week of hospitalization suggests the presence of asymmetric cardiac and vascular sympathetic control. One possible explanation for these observations is a selective and delayed action of tetanus toxin on the inhibitory neurons which control sympathetic outflow to the heart.

Preliminary data on the prevalence of psychiatric disorders in Brazilian male and female juvenile delinquents

The aim of the present investigation was to study the prevalence of psychiatric disorders in a sample of delinquent adolescents of both genders and to compare the prevalence between genders. A total of 116 adolescents (99 males and 17 females) aged 12 to 19 on parole in the State of Rio de Janeiro were interviewed using the screening interview based on the Schedule for Affective Disorders and Schizophrenia for School-Age Children - Present and Lifetime (KSADS-PL). Data were collected between May 2002 and January 2003. Of 373 male and 58 female adolescents present in May 2002 in the largest institution that gives assistance to adolescents on parole in the city of Rio de Janeiro, 119 subjects were assessed (three of them refused to participate). Their average age was 16.5 years with no difference between genders. The screening interview was positive for psychopathology for most of the sample, with the frequencies of the suggested more prevalent psychiatric disorders being 54% for attention-deficit/hyperactivity disorder, 77% for conduct disorder, 41% for oppositional defiant disorder, 57% for anxiety disorder 57, 60% for depressive disorder 60, 63% for illicit drug abuse, and 58% for regular alcohol use. Internalizing disorders (depressive disorders, anxiety disorders and phobias) were more prevalent in the female subsample. There was no significant difference in the prevalence of illicit drug abuse between genders. There were more male than female adolescents on parole and failure to comply with the sentence was significantly more frequent in females. The high prevalence of psychopathology suggested by this study indicates the need for psychiatric treatment as part of the prevention of juvenile delinquency or as part of the sentence. However, treatment had never been available for 93% of the sample in this study.

Erythrocyte glucose-6-phosphate dehydrogenase from Brazilian opossum Didelphis marsupialis

In a comparative study of erythrocyte metabolism of vertebrates, the specific activity of glucose-6-phosphate dehydrogenase (G6PD) of the Brazilian opossum Didelphis marsupialis in a hemolysate was shown to be high, 207 ± 38 IU g-1 Hb-1 min-1 at 37ºC, compared to the human erythrocyte activity of 12 ± 2 IU g-1 Hb-1 min-1 at 37ºC. The apparent high specific activity of the mixture led us to investigate the physicochemical properties of the opossum enzyme. We report that reduced glutathione (GSH) in the erythrocytes was only 50% higher than in human erythrocytes, a value lower than expected from the high G6PD activity since GSH is maintained in a reduced state by G6PD activity. The molecular mass, determined by G-200 Sephadex column chromatography at pH 8.0, was 265 kDa, which is essentially the same as that of human G6PD (260 kDa). The Michaelis-Menten constants (Km: 55 µM) for glucose-6-phosphate and nicotinamide adenine dinucleotide phosphate (Km: 3.3 µM) were similar to those of the human enzyme (Km: 50-70 and Km: 2.9-4.4, respectively). A 450-fold purification of the opossum enzyme was achieved and the specific activity of the purified enzyme, 90 IU/mg protein, was actually lower than the 150 IU/mg protein observed for human G6PD. We conclude that G6PD after purification from the hemolysate of D. marsupialis does not have a high specific activity. Thus, it is quite probable that the red cell hyperactivity reported may be explained by increased synthesis of G6PD molecules per unit of hemoglobin or to reduced inactivation in the RBC hemolysate.

Interleukin-6 promoter polymorphisms (-174 G/C) in Malaysian patients with systemic lupus erythematosus

Systemic lupus erythematosus (SLE) is a chronic autoimmune disease that involves the inflammation of various organs upon deposition of immune complexes and is characterized by uncontrolled B cell hyperactivity. Despite intensive research on the etiology of the disease, the exact cause of the onset of SLE is unknown. The pathogenesis of the disease has been proposed to be associated with the imbalance of T helper type 1 (Th1) and Th2 cytokine activities. Elevated serum levels of interleukin-6 (IL-6), a Th2 cytokine with various functions in the regulation of human biological systems, are observed in SLE patients. In the present study, 100 Malaysian SLE patients and 100 controls were evaluated in order to determine the association of polymorphisms existing in the promoter region of the IL-6 gene with the onset of SLE. The homozygous G genotype was found to be significant in SLE patients (χ² = 33.754; P = 0.00000000625), whereas the heterozygous G/C genotype was significant in the controls (χ²= 25.087; P = 0.000000548). We suggest that the C allele might have a masking effect on the G allele when both alleles are present in heterozygous individuals. However, we did not observe any significant association of the homozygous C allele with the onset of SLE or with protection from the disease (χ² = 1.684; P = 0.194366).