Leikki-ikäisten lasten pelot hammashoidossa ja pelkojen lievittäminen

Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata leikki-ikäisen lapsen pelkoja hammashoidossa ja pelkojen lievittämistä. Tavoitteena oli tuottaa tietoa, jonka avulla kyetään tunnistamaan lasten pelkoja hammashoidossa ja löytämään keinoja pelkojen lievittämiseen. Tutkimuksen kohderyhmän muodostivat leikki-ikäisten (4–6 v.) lasten vanhemmat (n=136, vastausprosentti 68%). Aineistonkeruumenetelmänä oli vanhemmille suunnattu kyselylomake, jossa kysyttiin lasten hammashoitopeloista ja siitä, millä keinoilla pelkoja voitaisiin lievittää. Kyselylomake sisälsi sekä strukturoituja että avoimia kysymyksiä. Strukturoitujen kysymysten tuottama aineisto analysoitiin tilastollisin menetelmin (SPSS 22.0) ja avointen kysymysten tuottama aineisto sisältöä luokittelemalla. Tutkimustulosten mukaan lapsilla oli monia hammashoitoon liittyviä pelkoja. Pelot liittyivät uusiin ihmisiin ja tilanteisiin, hoitovälineisiin ja -laitteisiin sekä hammaslääkärikäynteihin. Lapset jännittivät tai tunsivat pelkoa tavatessaan heille tuntemattomia ihmisiä. Hoitotilanteiden kovat äänet pelottivat. Yksittäisistä asioista eniten lapsille pelkoa aiheuttivat neulat ja rokotteet. Muita hammaslääkärikäyntiin liittyviä pelkoja olivat hammashoitotilojen hajut, veren näkeminen ja lääkkeiden saaminen. Lasten hammashoitopelkoa lievittivät iloinen ja ystävällinen ilmapiiri, tuttu henkilökunta, lapsen huomioiminen hoidossa, riittävä ajankäyttö sekä kehuminen ja palkkion saaminen. Lapset kokivat tyytyväisyyttä, kun heille kerrottiin, mitä tehtiin ja pidettiin huolta heidän viihtyvyydestään. Vanhempien etukäteen antama tieto hammashoidosta sekä vanhempien oma positiivinen asenne koettiin myös pelkoa lievittäviksi keinoiksi. Leikki-ikäisillä lapsilla voi esiintyä erilaisia pelkoja hammashoidossa. Pelkojen tunnistaminen ja niiden lievittäminen on tärkeää, koska lapsena koetut pelottavat ja negatiiviset hammashoitokokemukset aiheuttavat lapselle kärsimystä ja voivat jatkua pitkälle aikuisuuteen saakka. Tutkimustulosten perusteella osalla leikki-ikäisistä lapsista on pelkoja hammashoidossa, mutta niitä voidaan lievittää erilaisin keinoin. Olisikin tärkeää löytää kullekin lapselle sopivat menetelmät pelkojen lievittämiseen.

Kuka minä olen? Narratiivinen näkökulma identiteetin rakentumiseen CP-vammaisten aikuisten kertomuksissa

Pro gradu -tutkielmani lähtökohtana on, että kertomukset välittävät ja rakentavat tietoa. Tarkastelen narratiivisesta näkökulmasta sitä, miten CP-vammaisten aikuisten identiteetti rakentuu kertomuksissa. Tutkimukseni taustalla on ajatus siitä, että yksilö voi tietoisesti muodostaa omaa identiteettiään kertomusten avulla. Aineisto on Invalidiliitto ry:n ja Suomen CP-liitto ry:n yhteisen CP-vammaisten aikuisten hyvinvointi ja kuntoutus elämänkaarella –projektin (2007–2010) myötä kerätty elämäkerta-aineisto. Aineistoni koostuu kahdenkymmenen (20) CP-vammaisen aikuisen kertomuksesta, joissa he kertovat elämästään CP-vamman kanssa, elämänvaiheistaan ja mahdollisuuksistaan yhteiskunnassa. Etsin kertomuksista yhteneväisiä teemoja ja käytän kategorioiden muodostamisessa apuna Catherine Kohler Riessmanin (2004, 2008) huomioita narratiivisesta temaattisesta analysoinnista. Vilma Hännisen (1999) esittelemien identiteettitasojen sekä Kirsi Juhilan (2004) esiintuoman leimatun identiteetin käsitteen avulla muodostan aineistosta identiteettikategorioita. Tarkastelen kertomusten avulla, millaisia tulkintoja ja merkityksiä kirjoittajat antavat CP-vammalle ja vammaisuudelle sekä tuon esiin, millaisiin identiteettikategorioihin kirjoittajien identiteetti tulkintani mukaan sijoittuu. Vammaisten ja vammattomien välinen vastakkainasettelu nousee esiin muiden kategorisointina ja kirjoittajien omana kokemuksena, mutta aina rajanveto ei ole tarpeellista. CP-vamma rajoittaa kirjoittajia tietyissä asioissa, mutta tietyissä asioissa vamma on heille rikkaus, syntymälahja. CP-vamma ilmenee vain yhtenä ominaisuutena, ja vammaisuus on hyväksytty osaksi omaa identiteettiä. Identiteetti rakentuu kertomuksissa prosessina, sillä kirjoittajat hallitsevat erilaisia ja muuttuvia identiteettejä. Kirjoittajat rakentavat sosiaalisia identiteettejä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Henkilökohtainen elämä ja perhe rakentavat kirjoittajille identiteettiä, mutta he hallitsevat myös yhteiskunnallisella tasolla erilaisia rooleja. Identiteetit vaihtelevat myös elämäntilanteiden mukaan. Kirjoittajat vastustavat ”CP-vammaisen roolia”, sillä vamma yksinään ei määrittele heitä. Varsinkin elämässä koetut käännekohdat saivat kirjoittajat rakentamaan omaa identiteettiään uudelleen; CP-vamma saa merkityksensä identiteetin yhtenä osana. Tutkimuksestani käy ilmi, miten kirjoittajat kyseenalaistavat heille annetun leimatun identiteetin ja neuvottelevat itselleen vaihtelevia identiteettejä. Työni perusteella vamma määrittää heitä yhtä lailla kuin jokin muukin ominaisuus, sillä vammaisuuden ei koeta automaattisesti merkitsevän samaa asiaa kuin identiteetti.

Opetus lastensuojelulaitosten opetusyksiköissä kentällä toimivien asiantuntijoiden kuvaamana

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää yksityisten lastensuojelulaitosten yhteydessä toimivissa opetusyksiköissä tapahtuvaa, Perusopetuslain 4§:n perusteella laitoksen sijaintikunnan vastuulla olevaa sijoitettujen lasten perusopetusta. Suomessa on 1990-luvulta alkaen annettu lisääntyvässä määrin perusopetusta sijoitetuille lapsille lastenkotien yhteydessä. Toimintatavat ovat olleet vakiintumattomia ja säätelemättömiä ja opetuksen toteutumisessa on todettu epäkohtia. Lisääntyvä trendi on ollut opetusyksikkömuodossa tapahtuva opetus, jolloin laitoksen sijaintikunta vastaa opetuksesta. Ilmiötä ei kuitenkaan ole aiemmin tutkittu ja opetusmallit eri yksiköissä ovat kehittyneet käytännössä toisistaan riippumatta. Tutkimuksessa on lähdetty selvittämään, miksi opetusyksiköitä on syntynyt, miten opetus niissä on organisoitu ja mitä se vaatii opettajalta sekä miten opetusyksikköopetuksessa toteutuu lapsen edun ideaali. Tutkimusjoukkona on ollut kolme erillistä laitosta yhteistyötahoineen siten, että tutkimukseen on haastateltu opettajia, laitosjohtajia, rehtoreita ja sosiaalityöntekijöitä. Pedagogisen sisällön selvittämisessä pääpaino on ollut opettajien haastatteluissa. Tutkimuksen perusteella näyttä, että opetusyksiköitä on syntynyt vastaamaan käytännön tarpeeseen. Osa sijoitetuista lapsista ei yksinkertaisesti kykene käymään koulua kevyemmin tukitoimin ja koulukotijärjestelmä ei riitä tukemaan kaikkia tukea tarvitsevia. Tapa järjestää opetus on kehittynyt melko samankaltaiseksi toisistaan riippumattomissa laitoksissa. Opettajalta opetusyksikköopetus vaatii tietynlaista persoonaa, haastateltavat näkivät, että kaikista opettajista ei kyseiseen työhön ole. Toimivana opetusmetodina nähtiin strukturoitu ja selkeä opettajajohtoinen opetus. Lapsen etua opetusyksiköiden nähtiin palvelevan sen osalta, että lapset saavat käydä koulua. Suurimpana nähtiin integroituminen takaisin yhteiskuntaan laitoksesta. Opetusyksikköopetus vaatisi kehittämistä nimenomaan sen osalta, miten siellä koulua käyvät oppilaat saadaan integroitua jatko-opiskeluihin menestyksellä. Laitoshuollon tutkimus Suomessa on ylipäätään melko puutteellista, joten sen vaikuttavuutta tulisi tutkia laajemmin kokonaisvaltaisesti. Lisäksi opetusyksikköopetusta tulisi kehittää yhtenäisemmin kuin jokainen laitos omillaan. Tämä vaatisi lisätutkimusta ilmiöstä.

Oppilaiden osallisuus - Opettaja osallisuuden mahdollistajana

Tutkielman aiheena on oppilaiden osallisuus ja sen mahdollistaminen opettajan näkökulmasta. Osallisuus on uuden Peruskoulun perusopetussuunnitelman kantava teema. Lasten kuuleminen ja osallisuuden vahvistaminen on keskeinen laadukkaan kasvatus- ja opetustyön tekijä niin yhteiskunnallisesta, pedagogisesta kuin ammatillisestakin näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisena opettajat kokevat oppilaiden vaikutusmahdollisuudet, miten opettajat voivat lisätä oppilaiden osallisuutta ja mitkä ovat niitä konkreettisia toimia, joita opettaja voi luokassa ottaa osaksi omaa toimintatapaa. Tämän pro gradu -tutkimuksen perustana on vuonna 2012 Turun lapsi ja nuorisotutkimuskeskus Cyrin toteuttama Nuoret luupin alla –tutkimus. Kyselyyn vastasi 139 opettajaa, koskien opettajien toimintamahdollisuuksia ja kiinnostusta yhteiskunnallisiin asioihin. Monivalintakysymykset analysoin SPSS-ohjelman avulla ja avoimen kysymyksen teoreettisena perustana oli Shierin osallisuuden portaat teoria. Tutkimustulosten perusteella miesopettajat olivat kiinnostuneempia yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kuin naisopettajat. Mielenkiintoista oli havaita, että opettajien kiinnostus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen oli vastausten perusteella voimakkainta, kun kokemusvuosia oli eniten takana. Osallisuuden tukitoiminnoiksi oli kyselyssä luokiteltu oppilaskuntatoiminta, vertaissovittelu, välituntiliikuttajat, ruokaraati ja kummitoiminta. Opettajien mukaan kouluissa oli yleisimmin käytössä oppilaskunta- ja kummitoiminta. Oppilaiden osallisuus vaikutusmahdollisuuksina tuli parhaiten esille luokkaretkien ja koulun sääntöjen muodossa. Opettajien mahdollisuudet toteuttaa osallisuuskasvatusta opetustoiminnassa, luokiteltiin Kuunteluun, Mielipiteen ilmaisun tukemiseen, Lasten näkemysten huomioon ottamiseen, Lapset mukana päätöksen tekoon ja Lasten kanssa jaettuun valtaan ja vastuuseen. Eniten opettajat toteuttivat mahdollisuutta ottaa lapset mukaan päätöksentekoon. Lisäksi vastauksista nousi esiin toiminnallisuuden hyödyntäminen osallisuudessa.

Central auditory processing and the acquisition of phonology in 2-year-old children with recurrent acute otitis media

Middle ear infections (acute otitis media, AOM) are among the most common infectious diseases in childhood, their incidence being greatest at the age of 6–12 months. Approximately 10–30% of children undergo repetitive periods of AOM, referred to as recurrent acute otitis media (RAOM). Middle ear fluid during an AOM episode causes, on average, 20–30 dB of hearing loss lasting from a few days to as much as a couple of months. It is well known that even a mild permanent hearing loss has an effect on language development but so far there is no consensus regarding the consequences of RAOM on childhood language acquisition. The results of studies on middle ear infections and language development have been partly discrepant and the exact effects of RAOM on the developing central auditory nervous system are as yet unknown. This thesis aims to examine central auditory processing and speech production among 2-year-old children with RAOM. Event-related potentials (ERPs) extracted from electroencephalography can be used to objectively investigate the functioning of the central auditory nervous system. For the first time this thesis has utilized auditory ERPs to study sound encoding and preattentive auditory discrimination of speech stimuli, and neural mechanisms of involuntary auditory attention in children with RAOM. Furthermore, the level of phonological development was studied by investigating the number and the quality of consonants produced by these children. Acquisition of consonant phonemes, which are harder to hear than vowels, is a good indicator of the ability to form accurate memory representations of ambient language and has not been studied previously in Finnish-speaking children with RAOM. The results showed that the cortical sound encoding was intact but the preattentive auditory discrimination of multiple speech sound features was atypical in those children with RAOM. Furthermore, their neural mechanisms of auditory attention differed from those of their peers, thus indicating that children with RAOM are atypically sensitive to novel but meaningless sounds. The children with RAOM also produced fewer consonants than their controls. Noticeably, they had a delay in the acquisition of word-medial consonants and the Finnish phoneme /s/, which is acoustically challenging to perceive compared to the other Finnish phonemes. The findings indicate the immaturity of central auditory processing in the children with RAOM, and this might also emerge in speech production. This thesis also showed that the effects of RAOM on central auditory processing are long-lasting because the children had healthy ears at the time of the study. An effective neural network for speech sound processing is a basic requisite of language acquisition, and RAOM in early childhood should be considered as a risk factor for language development.

Prediction of neurodevelopment and neuromotor trajectories in very preterm born children up to 11 years of age: PIPARI Study

Very preterm birth is a risk for brain injury and abnormal neurodevelopment. While the incidence of cerebral palsy has decreased due to advances in perinatal and neonatal care, the rate of less severe neuromotor problems continues to be high in very prematurely born children. Neonatal brain imaging can aid in identifying children for closer follow-up and in providing parents information on developmental risks. This thesis aimed to study the predictive value of structural brain magnetic resonance imaging (MRI) at term age, serial neonatal cranial ultrasound (cUS), and structured neurological examinations during the longitudinal follow-up for the neurodevelopment of very preterm born children up to 11 years of age as a part of the PIPARI Study (The Development and Functioning of Very Low Birth Weight Infants from Infancy to School Age). A further aim was to describe the associations between regional brain volumes and long-term neuromotor profile. The prospective follow-up comprised of the assessment of neurosensory development at 2 years of corrected age, cognitive development at 5 years of chronological age, and neuromotor development at 11 years of age. Neonatal brain imaging and structured neurological examinations predicted neurodevelopment at all age-points. The combination of neurological examination and brain MRI or cUS improved the predictive value of neonatal brain imaging alone. Decreased brain volumes associated with neuromotor performance. At the age of 11 years, the majority of the very preterm born children had age-appropriate neuromotor development and after-school sporting activities. Long-term clinical follow-up is recommended at least for all very preterm infants with major brain pathologies.

Kirkko ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murros Merikarvialla 1880–1940

Tämä tutkimus käsittelee Merikarvian kirkkoa ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murenemista 1880-luvulta 1930-luvun loppuun. Tarkastelen ilmiötä mikrohistorian ja muistitietotutkimuksen metodeilla. Paikallishistoriaa edustava tutkimukseni on osa tilaushistoriaa – Merikarvian historia -hanketta, jonka lopputuloksena julkaistaan paikkakunnan historiaa 1800-luvun lopulta 2000-luvulle käsittelevä teos. Merikarvian seurakunta rakensi vuonna 1899 suuren puukirkon, koska 1800-luvun lopun kiihtyvä väestönkasvu oli tehnyt entisestä kirkosta liian pienen. Uuden kirkon rakentaminen alkoi vuonna 1897. Rakentamisen ollessa käynnissä kirkonkokous kiisteli, miten se pitäisi rahoittaa. Osa seurakuntalaisista halusi hakea valtiolta kuoletuslainaa, enemmistö taas vastusti ajatusta. Karkeasti jaotellen valtiolainan kannattajat koostuivat virka- ja liikemiehistä, kun vastustajat olivat enimmäkseen työväkeä ja talonpoikia. Lainanottajien kanta voitti kirkonkokouksen äänestyksissä, mutta vastustajat eivät tyytyneet tähän, vaan lukuisilla valituksilla maaherralle, tuomiokapituliin ja senaattiin saivat estettyä valtiolainan hakemisen. Kirkko rakennettiin lopulta vuosittaisilla ylöskannoilla ja yksityisellä lainalla. Rahoituksesta syntynyt riita voidaan nähdä yhtenä yhtenäiskulttuurin murtumisen merkkinä. Merikarvian hengellinen elämä oli 1800-luvun lopulla tyypillistä länsisuomalaista maalaispitäjän elämää. Kirkollisen kansanperinteen yleiskyselyn Merikarvialla tehdyt haastattelut kertovat, miten seurakuntalaiset kävivät kirkossa ja ehtoollisella, kotona luettiin hartauskirjallisuutta, lapset ja vanhemmat osallistuivat kinkereille, ja rippikoulu oli tärkeä käännekohta nuoren elämässä. Samaan aikaan 1880-luvulta lähtien alkoivat uudet sivistykselliset ja aatteelliset tuulet muuttaa ihmisten ajatuksia ja asenteita kirkkoa kohtaan. Kirkko vastasi ajan kehitykseen lisäämällä kirkkokuria. Yksi kirkkoneuvoston tärkeimmistä tehtävistä oli valvoa seurakunnan siveellisyyttä. Merikarvialla 1800-luvun loppupuolella kirkkoneuvoston eteen tuotiin nuhdeltaviksi nuoria pareja, joiden tiedettiin elävän yhdessä, vaikka heitä ei ollut vihitty. Samoin avioparit, joiden välillä tiedettiin olevan riitaa ja jotka mahdollisesti asuivat erillään, saivat kirkkoneuvoston nuhteet ja varoituksen sopia riidat tai hakea laillisen eron. Toisaalta samaan aikaan seurakunnassa tapahtui myös herätyksiä. Varsinkin kirkon ulkopuolisten uskonnollisten liikkeiden vaikutus oli vahvaa. 1910-luvulta lähtien paikkakunnalla vaikutti Vapaaevankelinen liike eli skutnabbilaisuus, jonka opetus erosi evankelisluterilaisen kirkon opista varsinkin aikuiskastekäytännössä. Kirkko otti liikkeeseen vastustavan kannan, vaikka se myönsi liikkeen vaikuttavan myönteisesti paikkakuntalaisten siveellisyyden. Vuonna 1923 voimaan tulleen uskonnonvapauslain myötä skutnabbilaiset erosivat kirkosta. Eroaminen oli silti maltillista, suhteellinen määrä oli suomalaisten maaseutupitäjien keskitasoa ja väheni seuraavina vuosina, kunnes vuonna 1931 koko maata koetteli pula-aika, ja samalla helluntaiherätys saapui Merikarvialle, joka osaltaan vaikutti kirkosta eroamiseen ja hengellisen kentän moninaistumiseen.

Lastenpsykiatrisen avohoidon tuloksellisuus – lapsen mielenterveyden ja elämänlaadun arviointi

Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata lastenpsykiatrisen avohoidon tuloksellisuutta tarkastelemalla lapsen mielenterveyshäiriössä tapahtunutta muutosta vanhemman arvioimana ja lapsen elämänlaadussa tapahtunutta muutosta lapsen itsensä arvioimana. Tutkimuksen kohderyhmän muodostivat lastenpsykiatriseen avohoitoon 1.8.2013–30.6.2014 tulleet lapset (n=86), joilta löytyivät tutkimuksen kannalta tarvittavat tiedot. Aineisto kerättiin lastenpsykiatrisen yksikön hoidonseuranta-taulukkoon tallennetuista tiedoista. Lapsen mielenterveyshäiriössä tapahtunutta muutosta vanhemman arvioimana mitattiin lapsen vahvuuksia ja heikkouksia mittaavalla Strengths and Difficulties Questionnaire (SDQ) -mittarilla. Lapsi arvioi itse omaa elämänlaatuaan 17D-mittarilla. Vanhemmat arvioivat lapsen mielenterveyshäiriötä hoidon alussa ja puolen vuoden kuluttua. Lapsi arvioi omaa elämänlaatuaan samoissa aikapisteissä. Tutkimuksessa tarkasteltiin mittareiden tuottamien kokonaispisteiden keskiarvoja kahdessa eri mittauspisteessä. Aineisto analysoitiin tilastollisesti SPSS-ohjelmalla. Lapsista hieman yli kaksi kolmasosaa oli poikia (67 %). Lasten ikä oli keskimäärin 10 vuotta. Lapsista hieman yli puolella (53 %) oli käyttäytymisen säätelyn häiriö ja vajaalla puolella (47 %) tunne-elämän häiriö. Puolen vuoden mittauspisteessä kokonaispisteiden keskiarvot olivat tulleet paremmiksi sekä lapsen vahvuuksien ja heikkouksien että elämänlaadun suhteen. Myös tarkasteltaessa tuloksia sukupuolen, ikä- ja häiriöluokan mukaan voitiin havaita keskiarvoissa kohentumista toisella mittauskerralla. Lasten mielenterveyshäiriöiden osalta eniten edistymistä tapahtui pojilla, tytöillä, nuoremmalla ikäluokalla ja käyttäytymisen säätelyn häiriöitä olevilla lapsilla. Elämänlaadun osalta muutokset eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Tulokset ovat suuntaa-antavia, mutta tuovat näyttöä hoidon tuloksellisuudesta. Lapsen kokonaistilanteen kartoittamiseksi ja hoidon suunnittelua varten on tärkeää kerätä tietoa lapsesta eri tiedonantajilta. Tiedon kerääminen mittareiden avulla on tärkeä osa lapsen kokonaishoitoprosessia. Saadun tiedon hyödyntämiseen lapsen hoitoprosessissa tulee kiinnittää jatkossa huomiota. Jatkossa olisi myös mielenkiintoista tutkia lasten ja vanhempien omia käsityksiä hoidon vaikuttavuudesta sekä elämänlaadun eri osa-alueiden pistemäärien muutoksia hoidon aikana.

Pissakoulu lasten toiminnallisen kastelun hoidossa: Intervention vaikuttavuuden arviointi kastelun määrän ja lasten kokemuksien avulla

Kastelu on merkittävästi lapsen arkielämää haittaava kiusallinen oire. Koulun aloittavista perusterveistä lapsista 10 – 25 % kastelee viikoittain joko päivällä ja/tai yöllä. Keskeistä kastelevan lapsen hoidossa on kastelua vähentävien ja virtsarakon hallintaa lisäävien tapa-asioiden ohjaus ja uusien toimintamallien vakiinnuttaminen lapsen arkeen. International Children’s Continence Societyn (ICCS) suositusten mukaan arjen tapa-asioiden ohjaukseen perustuvan uroterapian tulisi olla kastelevan lapsen ensisijainen hoitomuoto. Tutkimuksen tarkoituksena oli arvioida pissakoulu-intervention vaikuttavuutta kastelun hoidossa sekä kuvata lasten kokemuksia pissakoulusta. Tutkimusasetelmassa käytettiin toisiaan täydentävinä sekä kvantatiivisia että kvalitatiivisia aineistonkeruumenetelmiä. Kuusikymmentäyhdeksän hoitoresistentiksi kastelijaksi luokiteltua 6-12-vuotiasta lasta osallistui polikliiniseen pissakouluun 4-6 lapsen ryhmissä kahtena erillisenä päivänä kahden kuukauden välein. Otoskooksi määriteltiin voima-analyysin perusteella 52. Ohjauksen sisältö perustui ICCS:n suosituksiin ja toteutuksessa painotettiin lapsilähtöisyyttä sekä yhdessä tekemistä ja keskustelua. Kvantitatiivisen osan aineistonkeruumenetelmänä käytettiin viikon WC-päiväkirjaa. Kastelun määrän muutoksia mitattiin ennen ja jälkeen molempien pissakoulupäivien ja tulokset analysoitiin SPSS tilasto-ohjelmalla. Kvalitatiivinen aineisto kerättiin pissakoulun toisen päivän päätteeksi haastattelemalla viisi ensimmäistä pissakouluryhmää, jonka jälkeen aineiston todettiin saturoituneen. Ryhmäkeskustelut analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Tutkimukseen osallistuneista 69 lapsesta 58:lta saatiin tiedot kaikilta neljältä mittauskerralta. Lapset olivat iältään keskimäärin 8,3 vuotiaita, 34 oli tyttöä ja 24 poikaa. Verrattaessa ensimmäisen ja viimeisen mittauksen keskiarvojen välisiä eroja kuivat päivät (3,5 vrt. 5,3, p<0.001) ja kuivat yöt (2,4 vrt. 3,9, p<0.001) lisääntyivät tilastollisesti merkitsevästi. Päiväkastelun osalta 24/40 (60 %) ja yökastelun osalta 23/46 (50 %) lapsella kastelu väheni ≥50 %. Kuivaksi tuli 13/58 (22 %) lasta. Ryhmähaastatteluihin osallistui 19 lasta (12 tyttöä ja 7 poikaa, keski-ikä 8,9 vuotta). Lapset kokivat kastelun monella tapaa arkea haittaavaksi noloksi pulmaksi. Pissakoulu auttoi heitä tulemaan pissarakon pomoksi, jolloin pulmasta tuli hallittava tai siitä pääsi kokonaan eroon. Erityisen tärkeää lapsille oli tavata toisia kastelevia lapsia ja jakaa kokemuksia heidän kanssaan sekä oppia tekemällä lapsilähtöisin menetelmin. Pissakoulu on lapsilähtöinen ja vaikuttava hoitotyön interventio, joka arjen tapa-asioiden muutoksilla auttaa lapsia saavuttamaan paremman virtsarakon hallinnan ja vähentämään kastelua tarjoten myös arvokasta vertaistukea.

Suomen laskusuhdanteiden vertailu: 1990-luvun laman ja 2000-luvun globaalin finanssikriisin vaikutukset kuluttajille

Suomessa merkittävimpiä talouden laskusuhdanteita ja talouskriisejä ovat sotien jälkeen olleet 1990-luvun alun lama sekä vuonna 2008 alkanut finanssikriisin jälkeinen taantuma. Näillä kahdella ilmiöllä on ollut laajalti vaikutuksia koko kansantalouteemme, ja luonnollisesti suomalaisten kuluttajien taloudellinen hyvinvointi on muuttunut ilmiöiden myötä. Yksilöiden aiempaa huonompi taloudellinen hyvinvointi laskusuhdanteissa aiheutuu laskeneista tuloista, työttömyydestä ja varallisuushintojen laskusta sekä edellä mainittujen seurauksista. Tämän tutkielman tavoitteena on analysoida ja vertailla 1990-luvun laman ja 2000-luvun globaalin finanssikriisin aiheuttamia taloudellisia vaikutuksia suomalaisille kuluttajille. Lisäksi tarkoituksena on selvittää, minkä eri tekijöiden kautta laskusuhdanteet vaikuttavat kuluttajiin ja miksi. Tutkielman empiirisessä osiossa käytetään pääasiassa Tilastokeskuksen tuottamaa kvantitatiivista materiaalia sekä analyysin rikastamiseksi erilaisia kvalitatiivisia tutkimustuloksia aiheesta. Tutkielman lopputuloksena voidaan todeta 1990-luvun laman vaikuttaneen suomalaisiin kuluttajiin voimakkaammin ja pitkäkestoisemmin kuin finanssikriisin aiheuttaman taantuman. Laman vaikutukset kestivät useita vuosia, ja palautuminen oli hidasta. Erityisen suureksi ongelmaksi nousi työttömyyden voimakas kasvu. Finanssikriisin myötä työttömyys reagoi bruttokansantuotteen laskuun nähden sen sijaan maltillisesti, eivätkä esimerkiksi kotitalouksien tulot laskeneet samalla tavalla kuin laman aikana. Lisäksi merkittävässä osassa 1990-luvun lamaa oli asuntomarkkinoiden hintakupla ja sen puhkeaminen, jolla oli voimakas vaikutus reaalitalouteen. Laskukausien toisistaan poikkeavat vaikutukset johtuvat pitkälti niiden syntyyn johtaneiden syiden eroista sekä valtion talouspoliittisista toimista laskukausien helpottamiseksi. Siinä missä 1990-luvun lama johtui pääasiassa Suomen sisäisistä poliittisista päätöksistä ja pankkisektorista, oli finanssikriisi Suomen ulkopuolinen globaalin rahoitusmarkkinoiden häiriö.

Osuustoiminnallisen pankin yhteiskuntavastuu - jäsenistön näkökulma

Tutkimuksen tavoitteena on kuvata ja ymmärtää osuustoiminnallisen pankin yhteiskuntavastuun toteuttamista. Yhteiskuntavastuussa on kysymys vastuusta toiminnan aiheuttamista vaikutuksista sekä teoista, joilla vastataan yhteiskunnan ja sidosryhmien odotuksiin. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, mitä odotuksia jäsenistöllä on osuustoiminnallisen pankin yhteiskuntavastuusta. Tutkimus on tapaustutkimus ja kohdeyhteisönä on itsenäisesti toimiva osuuspankki. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen ja aineiston keräämisessä käytetään triangulaatiota. Empiirinen aineisto koostuu valmiista aineistosta, kohdeyhteisön kahden henkilöstön edustajan teemahaastatteluista sekä kyselytutkimuksesta, joka osoitettiin kohdeyhteisön jäsenistöä edustavalle edustajistolle. Jäsenistö odottaa osuustoiminnallisen pankin toimivan vastuullisesti. Osuuspankin yhteiskuntavastuussa korostuu paikallisuus sekä jäsenistön hyvinvointi. Yhteiskuntavastuullisuuden edellytyksenä pidetään toiminnan kannattavuutta, pankkipalveluiden saatavuutta sekä lakien ja säännösten noudattamista.

Kirkko ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murros Merikarvialla 1880–1940

Tämä tutkimus käsittelee Merikarvian kirkkoa ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murenemista 1880-luvulta 1930-luvun loppuun. Tarkastelen ilmiötä mikrohistorian ja muistitietotutkimuksen metodeilla. Paikallishistoriaa edustava tutkimukseni on osa tilaushistoriaa – Merikarvian historia -hanketta, jonka lopputuloksena julkaistaan paikkakunnan historiaa 1800-luvun lopulta 2000-luvulle käsittelevä teos. Merikarvian seurakunta rakensi vuonna 1899 suuren puukirkon, koska 1800-luvun lopun kiihtyvä väestönkasvu oli tehnyt entisestä kirkosta liian pienen. Uuden kirkon rakentaminen alkoi vuonna 1897. Rakentamisen ollessa käynnissä kirkonkokous kiisteli, miten se pitäisi rahoittaa. Osa seurakuntalaisista halusi hakea valtiolta kuoletuslainaa, enemmistö taas vastusti ajatusta. Karkeasti jaotellen valtiolainan kannattajat koostuivat virka- ja liikemiehistä, kun vastustajat olivat enimmäkseen työväkeä ja talonpoikia. Lainanottajien kanta voitti kirkonkokouksen äänestyksissä, mutta vastustajat eivät tyytyneet tähän, vaan lukuisilla valituksilla maaherralle, tuomiokapituliin ja senaattiin saivat estettyä valtiolainan hakemisen. Kirkko rakennettiin lopulta vuosittaisilla ylöskannoilla ja yksityisellä lainalla. Rahoituksesta syntynyt riita voidaan nähdä yhtenä yhtenäiskulttuurin murtumisen merkkinä. Merikarvian hengellinen elämä oli 1800-luvun lopulla tyypillistä länsisuomalaista maalaispitäjän elämää. Kirkollisen kansanperinteen yleiskyselyn Merikarvialla tehdyt haastattelut kertovat, miten seurakuntalaiset kävivät kirkossa ja ehtoollisella, kotona luettiin hartauskirjallisuutta, lapset ja vanhemmat osallistuivat kinkereille, ja rippikoulu oli tärkeä käännekohta nuoren elämässä. Samaan aikaan 1880-luvulta lähtien alkoivat uudet sivistykselliset ja aatteelliset tuulet muuttaa ihmisten ajatuksia ja asenteita kirkkoa kohtaan. Kirkko vastasi ajan kehitykseen lisäämällä kirkkokuria. Yksi kirkkoneuvoston tärkeimmistä tehtävistä oli valvoa seurakunnan siveellisyyttä. Merikarvialla 1800-luvun loppupuolella kirkkoneuvoston eteen tuotiin nuhdeltaviksi nuoria pareja, joiden tiedettiin elävän yhdessä, vaikka heitä ei ollut vihitty. Samoin avioparit, joiden välillä tiedettiin olevan riitaa ja jotka mahdollisesti asuivat erillään, saivat kirkkoneuvoston nuhteet ja varoituksen sopia riidat tai hakea laillisen eron. Toisaalta samaan aikaan seurakunnassa tapahtui myös herätyksiä. Varsinkin kirkon ulkopuolisten uskonnollisten liikkeiden vaikutus oli vahvaa. 1910-luvulta lähtien paikkakunnalla vaikutti Vapaaevankelinen liike eli skutnabbilaisuus, jonka opetus erosi evankelisluterilaisen kirkon opista varsinkin aikuiskastekäytännössä. Kirkko otti liikkeeseen vastustavan kannan, vaikka se myönsi liikkeen vaikuttavan myönteisesti paikkakuntalaisten siveellisyyden. Vuonna 1923 voimaan tulleen uskonnonvapauslain myötä skutnabbilaiset erosivat kirkosta. Eroaminen oli silti maltillista, suhteellinen määrä oli suomalaisten maaseutupitäjien keskitasoa ja väheni seuraavina vuosina, kunnes vuonna 1931 koko maata koetteli pula-aika, ja samalla helluntaiherätys saapui Merikarvialle, joka osaltaan vaikutti kirkosta eroamiseen ja hengellisen kentän moninaistumiseen.

Sadutus varhaiskasvatuksessa –Tapaustutkimus Auran kunnan päivähoidon sadutuksen käytöstä

Tutkimuksessa tarkastellaan sadutuksen käyttöä varhaiskasvatuksessa. Tutkimuksen kohteena on Auran varhaiskasvatuksen henkilökunta, jotka vastasivat lomakekyselyyn, jossa painotettiin avoimia kysymyksiä. Kyselyyn osallistui 26 varhaiskasvattajaa, joista kahdelle tehtiin kyselylomakkeen lisäksi teemahaastattelu. Tutkimuksen tarkoitus on tarkastella miten yleistä sadutusmenetelmän käyttö on varhaiskasvatuksessa, millaiseksi sadutuksen merkitys koetaan ja miten lapset ottavat sadutuksen vastaan kasvattajan näkökulmasta katsottuna. Lisäksi tutkitaan ovatko kasvattajat saaneet sadutukseen koulutusta ja millaisena sadutuksen tulevaisuus nähdään Auran varhaiskasvatuksessa. Tutkimuksen toivotaan tuottavan myös sellaisia tuloksia, joita voidaan hyödyntää sadutuksen käytössä käytännön työssä varhaiskasvatuksessa. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena lomakekyselyn ja teemahaastattelujen avulla. Kerätty aineisto analysoitiin teemahaastattelut litteroimalla ja sisällönanalyysillä. Tutkimuksen mukaan sadutusmenetelmä Auran varhaiskasvatuksessa on tuttu menetelmä. Kasvattajat käyttävät sadutusta työssään enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Sadutus nähdään erittäin myönteisessä valossa varhaiskasvatuksessa ja siitä koetaan olevan myönteisiä kokemuksia ja runsaasti hyötyä lasten kasvatuksessa. Kolmasosa vastaajista ei ole kokenut mitään negatiivisia tuntemuksia sadutusmenetelmää käyttäessään. 62,5 % varhaiskasvattajista kokee, että sadutuksessa ei ole haittapuolia. Loput vastaajista kokevat yleisimmäksi haitaksi sadutukseen tarvittavan runsaan ajan sekä mahdollisten pettymysten ja ahdistuksen tunteiden esille nousemisen epäonnistuneen sadutuksen tuloksena. Kasvattajien mielestä lapset reagoivan sadutusmenetelmään iloisesti, innokkaasti ja avoimesti. Pääsääntöisesti sadut päätyvät lapsen omaan kasvunkansioon ja sitä kautta aikanaan koteihin. Auran varhaiskasvattajista puolet eivät ole saaneet minkäänlaista koulutusta sadutukseen. Suurin osa on oppinut saduttamaan työnsä ja työkaveriensa innoittamana. 21 kasvattajaa eli kaikki vastanneista aikovat käyttää sadutusta jatkossakin Auran varhaiskasvatuksessa. Sadutuksen hyödyllisyyttä ja arvostusta mitattaessa kasvattajien antamien kouluasteikollisten (4-10) arvosanojen keskiarvoksi tuli 8,5, joka kouluasteikolla on hyvä. Tutkimuksen tulokset tukevat yleisesti sitä tulkintaa, että sadutus koetaan päiväkotihenkilöstön piirissä hyödylliseksi menetelmäksi, jota käytetään laajasti hyödyksi, tosin kielteisiä kokemuksiakin löytyy sen intensiivisyyden ja runsaan sosiaalisen vuorovaikutuksen käytön vuoksi. Tämän tutkimuksen tulokset eivät kuitenkaan ole yleistettävissä laajemmin, vaan tältä osin vaadittaisiin lisätutkimuksia.

Puheen sujuvuus 3- ja 4-vuotiailla suomenkielisillä lapsilla

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää suomenkielisten sujuvasti puhuvien 3- ja 4-vuotiaiden lasten puheen sujuvuutta sekä sitä, miten puheen sujuvuuden piirteet muuttuvat kolmen ja neljän ikävuoden välillä. Puheen sujumattomuuksia tutkittiin niiden tyyppien, määrien ja kestojen perusteella. Tutkielman aineisto koostui seitsemän tytön ja seitsemän pojan kolme- ja neljävuotiaana nauhoitetuista videonäytteistä, jotka saatiin Maarit Silvénin pitkittäistutkimuksena kerätystä aineistosta. Videonäytteistä saaduista puhenäytteistä litteroitiin ortografisesti lapsen 50 ilmaisua vähintään kahdesta erilaisesta tilanteesta. Sujumattomuudet tunnistettiin kuulonvaraisesti. Litteroiduista puhenäytteistä laskettiin sujumattomuuksien määrät sekä puhenäytteen sisältämien tavujen ja sanojen määrät. Lapsen tuottamat 50 ilmaisua vietiin Praat-tietokoneohjelmaan, jonka avulla laskettiin ilmausten kokonaispuheaikaa, sujuvan ja sujumattoman puheen osuuksia kokonaispuheajasta sekä sujumattomuuksien kestoja. Tilastolliset analyysit toteutettiin SPSS Statistics-ohjelman versiolla 22. Tutkielman tulokset antoivat viitteitä siitä, että suomenkieliset lapset olisivat hieman englanninkielisiä kolme- ja neljävuotiaita lapsia sujumattomampia sekä änkytyksenkaltaisten ja muiden sujumattomuuksien osalta että sujumattomuuksien kokonaismäärältä. Änkytyksenkaltaiset sujumattomuudet vähentyivät iän myötä muiden sujumattomuuksien ja sujumattomuuksien kokonaismäärän lisääntyessä. Määrällisesti kummassakin ikäryhmässä esiintyi eniten väli- ja täytesanoja, täyttämättömiä taukoja ja uudelleenmuotoiluja. Näiden sujumattomuustyyppien määrä myös lisääntyi iän myötä, ja ne olivat kestollisesti pisimpiä sujumattomuuksia. Rikkoontuneiden sanojen määrä oli suuri vielä kolmevuotiailla, mutta väheni neljään ikävuoteen mennessä. Tutkielman tulokset perustuvat pieneen aineistoon, joten tuloksia ei voida yleistää. Tulokset antoivat kuitenkin alustavia viitteitä siitä, että suomenkielisten lasten puheen sujuvuus ei etene kaikilta osin samalla tavoin kuin englanninkielisillä lapsilla, joiden puheen sujuvuuteen suurin osa puheen sujuvuustutkimusten tuloksista perustuu. Suomenkieliseen aineistoon perustuvaan puheen sujuvuustutkimukseen suuremmilla aineistolla on siis aihetta, jotta saadaan tietoa suomenkielisten lasten puheen sujuvuuden kehittymisestä ja suomenkieliseen aineistoon sopivia puheen sujuvuuden mittareita, joilla tyypillinen puheen sujumattomuus voidaan erottaa änkytyksestä sen varhaisessa vaiheessa.