501 resultados para Ukkonen, Taina: Menneisyyden tulkinta kertomalla
Resumo:
”Psykologisten testien käyttö Suomessa” -tutkimushankkeen tavoitteena oli täydentää tähän asti puuttunutta tietoa ensinnäkin testien käyttömääristä ja -tarkoituksista sekä käytetyimmistä testimenetelmistä Suomessa. Toisena tavoitteena oli tarkastella testeihin ja testaamiseen liitettyjä mielipiteitä ja uskomuksia. Kolmas ja tärkein tavoite oli arvioida testien käytön toteutumista säädettyjen eettisten ja käytännöllisten ohjeiden mukaisesti. Valiovertailukohteena käytettiin International Test Commissionin (2001) ohjeistoa ”International Guidelines for Test Use”. Neljänneksi selvitettiin, millä tavoin testaamisesta annettujen ohjeiden noudattaminen on yhteydessä testaamista koskeviin uskomuksiin. Analyysit perustuivat suunnitellun toiminnan malliin (Ajzen 1991; 2005). Lisäksi mallinnettiin sitä, millaiset välittävät tekijät ovat yhteydessä testattujen kokemuksiin ohjeiden noudattamisesta ja testausprosessin laadusta. Aineisto kerättiin Web-kyselylomakkeella vuoden 2007 lopussa testien käyttäjiltä (Suomen Psykologiliiton jäsenet, n = 1777, 44 %) ja psykologiseen soveltuvuusarviointiin osallistuneilta (n = 193, 44 %). Tulosten mukaan 84 % suomalaisista psykologeista käyttää testejä työssään ja testaa tyypillisesti 1–4 henkilöä kuukaudessa. Suomessa testataan arviolta noin 230 000 henkilöä vuodessa, mikä vastaa noin 5 % väestöstä. Testatut olivat osallistuneet keskimäärin neljään testaukseen. Testejä hyödynnetään asiakassuhteen tai hoitoprosessin kaikissa vaiheissa ja kaiken ikäisten asiakkaiden parissa, pääosin yksilöitä tutkittaessa. Yleisimmät perusteet testien käyttämiseen ovat diagnoosin asettaminen tai varmistaminen, työkyvyn arviointi ja oppimisvaikeuk sien tutkiminen. Vastauksista heijastuu psykologisten testien erittäin monipuolinen hyödyntämismahdollisuus, vaikkakin käyttötarkoitukset kasaantuvat vahvasti muutamaan käyttötilanteeseen. Useimmin testejä käytetään luokittelutyyppisesti ja toiseksi useimmin asiakkaan itseymmärryksen lisäämiseksi. Aihealueissa ja käyttötarkoituksissa näkyy suomalaisten psykologien pysytteleminen hyvin asianmukaisissa ja ammattimaisissa rajoissa testien käytössä. Käytössä on 297 erilaista testiä. Tavallisimmat testit ovat WAIS, WISC, WZT, Ro, Nepsy, WMS, WPPSI, BDI, Lukilasse ja PRF. Keskimäärin psykologin työkalupakista löytyy seitsemän testiä. Suosituimpien 50 testin joukosta lähes kolmannes on projektiivisia persoonallisuustestejä. Suomen kärkilista muistuttaa kansainvälisen vertailun tuottamaa perusrakennetta testityyppien suhteen, mutta yksittäisten testien valinnoissa on kansallisia ominaispiirteitä. Testaavien ja ei-testaavien psykologien uskomukset testeistä ja testaamisesta eroavat toisistaan useissa kohdin. Testaajiin verrattuna ei-testaavien uskomukset ilmaisevat vahvemmin negatiivisten ominaisuuk sien liittämistä testeihin ja niiden käyttöön. Testattujen vastaukset eivät ilmaise erityisen voimakkaita testeihin ja testaamiseen kohdistuvia uskomuksia, toisin kuin tehdyn lehtiotsikkokatsauksen ja julkisen keskustelun perusteella voisi olettaa. Voimakkaimmin he uskovat siihen, että testaukseen osallistumisen pitää aina olla vapaaehtoista ja ettei psykologisiin testeihin liity mitään salaperäistä. Testien oikeudenmukaisuuteen testatut uskovat hieman asteikon keskitasoa vahvemmin, tieteellisyyteen tätä enemmän, mutta luotettavuuteen selvästi tätä vähemmän. Vastaajaryhmästä riippuen yksittäiset uskomukset jäsentyvät eri tavoin painottuviksi kokonaisuuksiksi, jotka heijastavat vastaajaryhmien olennaisiksi kokemia aiheita. Testaaville psykologeille ominaisia uskomuskokonaisuuksia ovat luottamus testien vankkaan perustaan sekä testien positiivinen arvostus, joihin uskotaan vahvasti. Ei-testaavien uskomuksissa ominaisen kokonaisuuden muodostaa testien paljastuskykyyn liittyvä kokonaisuus. Testattujen kaksi ominaista uskomuskokonaisuutta ovat testejä kohtaan tunnettu luottamus ja testaamisen turvallisuus, joihin molempiin he uskovat asteikon keskitasoa enemmän. Psykologit arvioivat, että eettiset ja praktiset ohjeet toteutuvat yhtä hyvin. Sen sijaan testatut kokevat praktisten ohjeiden toteutuvan selvästi heikommin kuin eettiset ohjeet. Psykologit arvioivat ohjeiden toteutumisen keskimäärin selvästi paremmaksi (x = 4,02 / 5) kuin testatut (x = 3,66 / 5). Parhaiten toteutuvat testitulosten luottamuksellisuutta sekä testitilanteiden käytännön toteutusta ja ilmapiiriä koskevat ohjeet, joita sekä psykologit että testatut arvioivat toteutettavan erittäin hyvin (keskiarvot > 4,7 / 5). Psykologit raportoivat lisäksi arvioinnin kokonaisvaltaisuutta ja testatut testauksen vahingoittamattomuutta koskevien ohjeiden toteutuvan hyvin. Heikoimmin toteutuvat sekä psykologien että testattujen mukaan ohjeet kommunikoinnista testattavien kanssa ja informaation jakamisesta heille. Testatut katsovat testauksesta sopimisessa ja suullisen palautteen saamisessa olevan suurimmat puutteet. Psykologit puolestaan arvioivat testien teknisen laadun tuntemiseen ja varmistamiseen sekä puutteellisten testien käytön välttämiseen liittyvien ohjeiden toteutumisessa olevan puutteita. Testien käyttöä sääntelevät ohjeistot eivät ole psykologeille erityisen tuttuja. Kaikkien ohjekokonaisuuksien parempaan noudattamiseen ovat yhteydessä psykologin pidempi työkokemus, ohjeistojen tuntemus ja arvostus sekä työpaikalla testaukseen käytössä olevat väline- ja tilaresurssit. Psykologin korkea testien arvostus on negatiivisesti yhteydessä testien teknisen laadun varmistamiseen sekä arviointitarvelähtöiseen testaamiseen liittyvien ohjeiden noudattamiseen. Ohjeet toteutuvat sovellusaloilla eri tavoin, mutta alasta riippumatta luottamuksellisuus ja kokonaisvaltainen arviointi toteutuvat yhtä hyvin. Työja organisaatiopsykologien ja soveltuvuusarvioinnissa käyneiden testattujen tulosten vertailussa tulee esiin selkeä käsitysero koskien testitilanteen turvallisen ilmapiirin luomista ja jännityksen vähentämistä koskevien ohjeiden toteuttamista. Merkittävä ero on myös osapuolten käsityksissä siitä, onko testituloksia tulkittaessa otettu huomioon muu testattavasta saatavilla oleva tieto. Osapuolten arviot eroavat myös koskien kommunikointia ja informaation jakoa kuvaavien ohjeiden toteutumista. Ohjeiden toteutumista kuvaavia tuloksia tarkasteltaessa on huomattava, että psykologien vastaukset perustuvat heidän ammatilliseen refl ektioonsa ja itsearviointeihinsa ja testattujen vastaukset koskevat tässä pääasiassa yhtä testauskokemusta. Testattujen kokemuksiin erilaisten ohjekokonaisuuksien toteutumisesta ovat yhteydessä useat välittävät tekijät. Ennakko-odotukset ovat yhteydessä useimmin kokemukseen ohjeiden toteutumisesta, kun taas mahdolliset aiemmat valintapäätökset työpaikan saamisesta eivät ole yhteydessä yhteenkään kokonaisuuteen. Testausprosessin miellyttävyyden kokemus on yhteydessä viiden ohjekokonaisuuden toteutumiseen: kommunikointi ja informaationjako, testijärjestelyt ja -ilmapiiri, testauksesta sopiminen, luottamuksellisuus ja vahingoittamattomuus sekä keskustelu yhteys. Testattujen uskomukset testien käytön turvallisuudesta ovat yhteydessä kokemukseen kommunikaation, informaation jaon ja testauksen vakuuttavan perustelun sekä testauksen sopimisen paremmasta onnistumisesta. Ohjeiden hyvä toteutuminen on yhteydessä testattujen aikomukseen osallistua testaukseen uudelleenkin. Suunnitellun toiminnan malli sopii hyvin selittämään testaamisesta annettujen ohjeiden noudattamista (selitysaste 39 %). Voimakkaimmin aikomusta noudattaa ohjeita selittää psykologin asenne. Subjektiivisen normin ja havaitun kontrollin selitysvoimakkuus ovat keskenään samaa tasoa. Psykologeista 90 % pyrkii noudattamaan testaamisesta annettuja ohjeita tarkasti työssään, 85 % pitää ohjeiden noudattamista hyödyllisenä ja 81 % tärkeänä. Kymmenes vastaajista kokee ohjeiden tarkan noudattamisen työssään mahdottomaksi. Testattujen kokemus prosessin laadusta eli testauksen toteutumisesta ohjeiden suuntaisesti on keskimäärin hyvä (yleisarvosanan x = 3,67 / 5). Testauksesta jäänyt kokemuksellinen loppuvaikutelma on myös selvästi myönteinen (x = 4,02 / 5). Voimakkaimmin testattavalle jäävää loppuvaikutelmaa selittävät rakenneyhtälömallissa ennakko-odotukset, yleisarvosana, suoriutumismotivaatio, valintapäätös, tyytyväisyys omaan suoriutumiseen sekä suullisen palautteen saaminen. Testatuille jäänyt loppuvaikutelma puolestaan selittää luottamusta testaamiseen kuvaavaa uskomuskokonaisuutta. Mallin selitysaste on 53 % ja tunnuslukujen perusteella sen sopivuus on erittäin hyvä. Tutkimus tuo esiin useita myönteisiä havaintoja suomalaisen testien käytön laadukkuudesta. Merkittävimmät puutteet näyttävät liittyvän testaajien ja testattavien väliseen kommunikointiin ja informaation jakoon. Pohdinnassa käsitellään tätä kysymystä ja nostetaan esiin myös testatta vien aktiivisuuden vaatimus tiedonhankkimisessa sekä esitetään neuvo: Kysy! Kerro! Lisäksi pohditaan mahdollisuuksia toteuttaa ohjeita tarkasti erittäin vaihtelevissa testaustilanteissa, asiakasryhmissä ja työympäristöissä sekä nostetaan esiin testattavien oikeuksien vastapainona myös heidän velvollisuutensa testaamisen laadun edistäjinä.
Resumo:
Työssä käsitellään kokonaisarkkitehtuuria kehittämisen välineenä Hollolan kunnassa. Kokonaisarkkitehtuurin avulla kuvataan ja kehitetään organisaation toimintaa, toiminnassa käsiteltävää tietoa ja teknologista toimintaympäristöä kokonaisuutena strategialähtöisesti. Kokonaisarkkitehtuurin käyttäminen on julkishallinnon organisaatioille toisaalta lakisääteinen velvollisuus, toisaalta keino ohjata toimintaympäristön kehittymistä toimintalähtöisesti. Tämän työn tavoite on luoda edellytykset kokonaisarkkitehtuurimenetelmän käyttämiselle Hollolan kunnassa. Tutkimus suoritetaan toimintatutkimuksena, jossa tutkija esittelee ja edesauttaa uuden menetelmän käyttämistä ja havainnoi tämän myötä saavutettuja tuloksia. Työn teoriaosa käsittelee kokonaisarkkitehtuuria erityisesti kansallisena tietohallinnon ohjaamisen välineenä ja kehittämismenetelmänä. Tämän työn tärkeimmät tulokset ovat Hollolan kunnalle sovitettu kehittämismenetelmä, kokonaisarkkitehtuurin hallintamalli ja menetelmän avulla tuotetut kuvaukset nykytilasta ja viitearkkitehtuurista. Työssä havaittiin, että luonnosvaiheessa oleva julkishallintoa ohjaava yhteinen kokonaisarkkitehtuuri on vielä keskeneräinen ja sen tulkinta on vaikeaa. Lisäksi havaittiin, että kokonaisarkkitehtuurimenetelmän käyttäminen vaatii organisaatiolta paljon, mutta tämän työn perusteella hyviä tuloksia voidaan saavuttaa jo menetelmän käytön varhaisessa vaiheessa.
Resumo:
Väitöskirjan tavoitteena on ollut rakentaa kokonaiskuva aiheesta Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa ei ole rajoituttu ainoastaan kuvailemaan sotataidollisen ajattelun kehittyminen, vaan on pyritty selvittämään kehittymiseen vaikuttaneet tekijät ja vastaamaan kysymykseen, miksi näin on tapahtunut? Aiemmat länsimaiset tutkimukset ovat tarkastelleet jugoslavialaista sotataitoa tai maanpuolustusta vain jostain tietystä rajallisesta näkökulmasta, kuten esimerkiksi Jugoslavian kansanarmeijaa, asevoimien vaikutusta maan poliittiseen elämään tai sotilaallista doktriinia koskien. Sotataidon kehittymiseen vaikuttavat tekijät huomioivaa kokonaisesitystä ole tehty. Myös jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu on jäänyt pääosin pimentoon. Jugoslavialainen maan sotataitoon kohdistunut tutkimus on ollut laajaa ja monipuolista, mutta sen käytettävyyteen osittain vaikuttaa marxilais-leniniläinen materialistis-dialektinen, historialliseen materialismiin perustuva tutkimusmenetelmä. Väitöskirjan päätutkimusaineiston ovat muodostaneet alkuperäislähteet, ensisijaisesti jugoslavialaiset ohjesäännöt, käsikirjat, oppaat ja oppikirjat. Muu lähteistö on koostunut lähinnä arkistoasiakirjoista ja muusta kirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmä on ollut historiatieteellinen käsittäen muun muassa ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin harjoittamisen, tietojen varmistamisen mahdollisimman useasta toisistaan riippumattomasta lähteestä sekä pyrkimyksen rekonstruoida ristiriidaton kokonaiskuva tutkimuskohteesta. Eri lähteistä ja lähderyhmistä saatuja tietoja on vertailtu, analysoitu sekä yhdistetty kriittisesti. Lähteiden käytettävyyden, lähdearvon ja luotettavuuden arviointi ovat olleet merkittävässä roolissa, näistä kaikista tärkeimpänä luotettavuuden arviointi. Sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin keinoin on pyritty luomaan oma ristiriidaton tulkinta kokonaisuudesta, jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisestä toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa on pitäydytty niin pitkälle kuin mahdollista jugoslavialaisen sotataidon alkuperäisessä terminologiassa. Jugoslavialaisia termejä ei ole muokattu vastaamaan paremmin esimerkiksi tällä hetkellä länsimaisessa sotataidossa käytettyjä käsitteitä. Väitöskirjan rakenne on temaattinen. Läpi koko tutkittavan ajanjakson jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisessä on tunnistettavissa samat määräävät tekijät: historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, sotilaallinen doktriini, lakiperusteet, kommunistiliiton ohjaus ja asevoimien sekä yhteiskunnan valmiuden kehittyminen. Jugoslaviassa puhuttiin aseelliseen kamppailuun vaikuttavista sodankäynnin faktoreista, joita olivat yhteiskunnalliset tekijät, materiaalis-tekniset tekijät ja sotilaalliset tekijät. Kaikista tärkeimpänä tekijänä pidettiin kuitenkin ihmistä itseään, vaikka ihmisen merkitys välillä tuntuikin hukkuvan ”moraalis-poliittiset tekijät”-sanahirviön alle. Tutkimuskysymyksiin on vastattu sotataitoon vaikuttaneiden edellä mainittujen tekijöiden kautta. Kuhunkin muutostekijään liittyvä kehitys on kuvattu kronologisena esityksenä. Kansan vapautussodassa vuosina 1941–1945 perustettujen partisaaniyksiköiden muodostamisessa sekä niiden toimintamenetelmissä on havaittavissa runsaasti yhtymäkohtia 1700- ja 1800-luvun hajdukkijoukkojen sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun četnikkijoukkojen vastaaviin periaatteisiin. Samankaltaisuuksia ilmenee 1950-luvulta alkaen alueellisen puolustuksen joukkojen ja partisaaniyksiköiden toimintamenetelmien yhteydessä väliaikaisesti menetetyllä alueella toimittaessa. Kansan tukeen, karismaattisiin johtajiin ja yllätyselementtiin perustuva sissitoiminta on perinteistä eteläslaavilaista sotataitoa. Sodanjälkeinen jugoslavialainen sotataito oli jatkumoa eteläslaavien vuosisatoja vanhalle sotataidolliselle perinteelle, vaikka sitä ei julkisesti Jugoslaviassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myönnettykään. Jugoslavian sotilaallinen doktriini oli luotu kaikista suunnista kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan, mutta sotilaallisen uhkan painotukset vaihtelivat usein, jopa vain muutaman vuoden välein. Tämä ei johtunut päättämättömyydestä eikä pelkästään koetun uhkan suunnan vaihtumisesta. Painottamalla sisäisen ja ulkoisen uhkan jatkuvuutta sekä uhkan suunnan vaihtelua pyrittiin pitämään maanpuolustuspiirit valppaina ja kansalaiset aktiivisina. Tällä tavalla myös perusteltiin maanpuolustuksen korkeita kustannuksia ja ennen kaikkea pyrittiin lisäämään maan sisäistä veljeyttä ja yhtenäisyyttä. On ilmeistä, että sekä lännestä että idästä kohdistui Jugoslavian suuntaan suurta poliittista ja sotilaallista intressiä kylmän sodan vuosina 1945–1990, mutta suoran sotilaallisen uhkan aukoton todistaminen olisi kuitenkin hankalaa. Oleellista onkin jugoslavialaisten oma käsitys maataan vastaan kohdistuneesta sotilaallisesta uhkasta. Sisäisen uhkan vaikutus alkoi kasvaa 1970-luvun alkupuolelta lähtien ja se johti lopulta 1980-luvulla alueellisen puolustuksen joukkojen esikuntien lakkauttamiseen ja taisteluvälineiden hajavarastointijärjestelmän purkamiseen. Yhteiskunnallisista tekijöistä merkittävimpinä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun vaikuttaneina osina olivat lait ja Jugoslavian kommunistiliitto. Perustuslakiin ja lakiin kansallisesta puolustuksesta sekä kommunistiliiton päätöslauselmiin sisällytetyt vaatimukset sotataidon kehittymiselle kuitenkin vain toistivat sotilaallisessa doktriinissa määritettyjä suuntaviivoja sekä määräyksiä. Maanpuolustukseen liittyneiden määräysten ja ohjeiden hyväksymiselle laillisen järjestyksen mukaisesti annettiin kuitenkin erittäin suuri arvo. Niiden toimeenpanon leviäminen maanlaajuisesti varmistettiin puolueen päätöksillä velvoittamalla muun muassa kommunistiliiton paikallisorganisaatiot, puoluesolut asevoimien sisällä sekä kaikki liittovaltion hallintotasot tekemään kaikkensa yleisen kansanpuolustuksen ja sitä ilmentävän sotataidon toteutumisen eteen. Materiaalis-teknisen tekijän kokonaisuus sisälsi aseet ja varusteet sekä niihin liittyviä muita seikkoja, kuten yhteiskunnan teollisuuden kehittymisen asteen sekä kyvyn suojautua vihollisen taisteluvälineitä vastaan ja luoda vihollisen aseita vastaan tehokkaampi vasta-ase. Siihen luettiin myös yksilöiden, taktisten ja yhdistettyjen taktisten yksiköiden sekä koko kansan koulutus aseiden ja varusteiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Vaikka jugoslavialainen aseteollisuus kehittyi tutkimusperiodin aikana voimakkaasti, joutui maa taloudellisten resurssiensa rajallisuuden ja mahdollisen vihollishyökkäyksen ylivoimaisuuden havaittuaan toteamaan, että maanpuolustuksen ongelmia ei voida ratkaista materiaalin ja tekniikan määrällä tai laadulla. Ratkaisun oli löydyttävä sotilaallisista tekijöistä ja varsinkin sotataidosta. Sotilaalliset tekijät ja prosessit olivat jugoslavialaisen sotataidon ja sotataidollisen ajattelun kehittymisen kannalta tärkein muutostekijä. Sotilaallisten tekijöiden ytimen muodosti sotataito, joka Jugoslaviassa koostui teoriasta ja käytännöstä. Tämä jako koski sotataidon kolmea tasoa: strategiaa, operatiikkaa ja taktiikkaa. Sotataitoon kuuluvina osina pidettiin muun muassa taisteluvalmiutta, liikekannallepanovalmiutta, yhteiskunnallis-poliittisten yhteisöjen aseetonta vastarintaa, aseellisen kamppailun operatiivista ja taktista tasoa, materiaalista ja teknistä varustamista, sotatalouden valmistelujen organisointia sekä yhteiskunnallisia palveluja poikkeusoloissa. Osa näistä kuului edellä mainittuihin yhteiskunnallisiin tai materiaalis-teknisiin tekijöihin. Jugoslavialainen sotataito onkin nähtävä matriisinomaisena kokonaisuutena, jossa sotataidon kolmeen toiminnalliseen tasoon, strategiaan, operatiikkaan ja taktiikkaan vaikuttivat historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, yhteiskunnalliset tekijät ja materiaalis-tekniset tekijät. Jugoslavialaisen sotataidon kokonaisuuteen kuului myös se, että mainitut muutostekijät vaikuttivat vielä toisiinsa. Lopputuloksena näin kokonaisvaltaisesta näkemyksestä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun Jugoslavia kykeni luomaan poikkeuksellisen tehokkaana pidetyn puolustusratkaisun, jossa koko yhteiskunnan kaikki resurssit pystyttiin suuntaamaan hyökkäyksen torjumiseen ja maahan tunkeutuneiden pois ajamiseen. Aiempi tutkimus on nähnyt jugoslavialaisen sotataidon kehittymisen keskeisimpänä vaikuttimena ja murroskohtana Varsovan liiton joukkojen toimeenpaneman Tšekkoslovakian miehityksen ja siitä seuranneen koetun uhkan merkittävän voimistumisen. Yleisen kansanpuolustuksen doktriiniin liittyvä taustatutkimus, teorianmuodostus ja doktriinin käyttöönotto tapahtuivat kuitenkin jo 1950-luvulla. Tšekkoslovakian miehitys toimi vain muutoksen toimeenpanoa vauhdittavana tekijänä. Jugoslavialaiset korostivat, että jugoslavialaisessa yhteiskunnassa keskeisessä asemassa ollut yhteisjohtoisuuden periaate ulottui myös maanpuolustukseen ja sotataitoon. Tutkimusaineistoon perehtyminen kuitenkin osoitti, että yleisen kansanpuolustuksen kokonaisuutta kuvaavat oppikirjat, laeissa asetetut määräykset ja Jugoslavian kommunistiliiton julkaisemat vaatimukset eivät olleet jalkautuneet sotataidon teoriaan tai käytäntöön operatiivisella tai taktisella tasolla. Strategisella tasolla yhteisjohtoisuus esiintyi näkyvämmin vain sotilaallisen konseptin ja strategian yhteydessä. Sotilaallisen doktriinin osalta yhteisjohtoisuus ilmeni lähinnä kahdessa asiassa. Alueellisen puolustuksen yksiköiden varustamisvelvoite oli asetettu siviilihallinnon eri tasojen vastuulle. Alueellisen puolustuksen esikunnat ja komentajat olivat vastuussa yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoille. Siviilihallinnon organisaatioiden kyky varustaa alueellisen puolustuksen yksiköt osoittautui kuitenkin heikoksi. Alueellisen puolustuksen esikunnatkin toimivat upseereiden johtamina sotilaallisina johtoportaina, ja yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoiden toiminta komentajien ja esikuntien suuntaan rajoittui vain nimelliseen ohjaukseen. Yhteisjohtoisuus osoittautuikin tutkimuksen kuluessa piirteeksi, joka julkisesta retoriikasta huolimatta ei toteutunut jugoslavialaisessa sotataidon praktiikassa. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisen kaari käynnistyi partisaanisodasta ja päätyi alueelliseen puolustusjärjestelmään. Kansakunta ja sen useat eri kansallisuudet onnistuivat luomaan tieteelliseen ja tutkittuun tietoon perustuvan välineen, sotataidon teorian ja käytännön, joka suojeli maata yli puolen vuosisadan ajan. Yleinen kansanpuolustus sekä jugoslavialainen sotataito ovat toisiensa synonyymejä, seurauksia ja synnyttäjiä. Puolustusratkaisu lähti omista kansallisista lähtökohdista, siihen sulautettiin valikoiden ja jalostettuna hyviksi sekä menestyksekkäiksi koettuja ulkomaisia elementtejä sekä vaikutteita. Sitä perusteltiin monipuolisilla poliittisilla, ideologisilla, teoreettisilla, historiallisilla sekä nykyaikaisilla sotataidollisilla argumenteilla, mutta kaikesta tästä huolimatta sen ydin oli omintakeinen jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu.
Resumo:
Moniammatillinen yhteistyö liitetään yleensä vaativiin asiakastilanteisiin, joissa esimerkiksi asiakkaan sairauden hoito, vaikeudet elämänhallinnassa tai oppimisvaikeuksien kartoittaminen edellyttävät ammattilaisten yhteistyötä. Nykyinen sosiaali- ja terveydenhuollon poliittis-hallinnollinen ohjaus korostaa moniammatillisen yhteistyön roolia myös ennaltaehkäisevässä työssä, esimerkiksi lapsiperheille tarjottavissa varhaisen tuen palveluissa ja ehkäisevässä lastensuojelutyössä. Useissa moniammatillisen yhteistyön määritelmissä korostuu asiakkaan ongelmien kohtaaminen ja niiden tavoitteellinen hoitaminen. Käsitteenä moniammatillinen yhteistyö on myös hyvin yleisesti käytetty. Useimmissa asiakirjoissa se mainitaan pääasiassa joko yhteistyön muotona tai keinona. Tyypillistä on, että termiä ei yleensä mitenkään määritellä, vaan merkitys pidetään itsestään selvänä, ja oletetaan se implisiittisesti ymmärretyksi. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella Lastensuojelullisen varhaiskuntoutuksen kehittäminen ja toteuttaminen -kehittämishankkeessa saatuja kokemuksia moniammatillisesta yhteistyöstä ja sen kehittämisestä. Hanke toteutettiin eteläisessä Suomessa viidellä paikkakunnalla vuosina 2003–2007. Hankkeeseen osallistui yhteensä 215 perhettä ja yli 100 työntekijää. Työntekijöiden edustama moniammatillisuus oli sekä horisontaalista että vertikaalista, mikä tarkoittaa, että työntekijöillä on hyvin erilaisia ammatteja ja eritasoisia koulutuksia. Hankkeeseen liittyvät kehittämisinterventiot olivat voimavaraistava yhteistyön suunnittelu, toteutus ja arviointi, yhteinen koulutus ja opintopiirityöskentely sekä Videoavusteinen vuorovaikutuksen ohjaus (VIG MLL®) ammattilaisille suunnattuna työnohjauksena. Tässä tutkimuksessa moniammatillisen yhteistyön oletetaan olevan organisaatiokulttuurinen ilmiö. Se joko kannustaa yli ammattirajojen ja yli organisaatiorajojen tehtävään yhteistyöhön tai rajoittaa sitä. Teoreettinen viitekehys koostuu kahdesta teoriasta. Toinen on Andrew Abbottin (1988, 1995) teoria professioiden systeemisyydestä ja linkittymisestä, toinen Anne Edwardsin (2010) teoria professionaalisen asiantuntijuuden synnyn relationaalisesta luonteesta. Näiden mukaan professiot kehittyvät, luovat käytäntönsä ja muuttuvat suhteessa toisiinsa. Asiantuntijuus syntyy ammattilaisten keskinäisessä sekä ammattilaisten ja asiakkaiden välisissä suhteissa. Rajatyö ja rajojen ylittäminen ovat moniammatillisen yhteistyön ytimessä. Moniammatillinen yhteistyö on postmodernin professionaalisuuden ilmentymä. Teoreettiseen kehykseen kuuluvat myös moniammatillisen yhteistyön käsitteellisiset jäsennykset (mm. D’Amour ym. 2005, Leathard 2003). Ne kuvaavat yhteistyötä erilaisin vaihe- ja tasomallein, joissa yhteistyö syntyy ja syvenee prosessimaisesti. Tutkimusasetelmassa on toimintatutkimuksellisia piirteitä. Tutkimuksessa haetaan vastauksia siihen, millaisia edellytyksiä yhteistyön käynnistymiselle on, miten yhteistyön tavoitteet rakentuvat ja miten niiden toteutumista arvioidaan. Lisäksi kysytään, mitä yhteistoiminnallinen asiakastyö toimintana on ja miten sitä voidaan kehittää. Tutkimuksen lopussa tarkastellaan moniammatillisen yhteistyön kehittymisen prosesseja ja vastataan arvokysymykseen, miksi moniammatillisen yhteistyön kehittäminen on tärkeää. Tutkimuskysymyksiin vastaaminen on edellyttänyt aineisto- ja menetelmätriangulaatiota. Aineistona käytetään hankkeeseen osallistuneiden työntekijöiden haastatteluja ja ryhmäkeskusteluja sekä hankkeessa tuotettuja dokumentteja. Ennen varsinaisen toiminnan aloittamista on tehty pääasiassa yksilöhaastatteluja (N=7). Niissä työntekijät kuvaavat hankkeeseen liittyviä odotuksiaan ja omaan työhönsä liittyviä kehittämistarpeita. Hankkeen loppupuolella kerätty aineisto on pääasiassa ryhmäkeskusteluja (N=10), joissa työntekijät arvioivat hankkeen toteutunutta toimintaa. Kehittämisprosessiin liittyviä aineistoja ovat erilaiset työpaperit ja viralliset dokumentit, kuten vuosittain tehdyt suunnitelmat ja raportit. Käytössä ovat myös omat ”kenttämuistiinpanoni” eli omaan muistikirjaani kirjoitettuja muistiinpanoja yhteistyötilanteista. Olen osallistunut hankkeeseen sekä kehittäjänä että tutkijana, mikä on edellyttänyt tietoista eettistä arviointia ja omien positioiden reflektiivistä jäsennystä. Aineisto on analysoitu laadullisen sisällönanalyysin avulla. Analyysissä yhdistyvät aineistolähtöinen ja teoriaohjaava tulkinta. Lisäksi siinä on piirteitä narratiivisesta tulkinnasta ja keskusteluanalyysistä. Tutkimuksen tulos on, että yhteistyön käynnistyminen edellyttää asiakaslähtöisen yhteistyötarpeen tunnistamista ja siitä viriävää yhteistyötahtoa. Luottamuksen syntyminen helpottaa professioiden rajoilla käytävää neuvottelua ja mahdollistaa rajojen ylityksen, sitä kautta moniammatillisen yhteistyöprosessin käynnistymisen ja edistymisen. Toinen tärkeä tulos on toiminnan tavoitteellisuuden hahmottaminen prosessimaisesti eteneväksi käytännöksi. Tavoitteiden monitasoisuuden ymmärtäminen ja tavoitteiden konkretisointi ohjaavat yhteistyöprosessia ja mahdollistavat toiminnan arvioinnin. Kolmas keskeinen tulos on asiakastyön yhteistoiminnallisuuden merkityksen tunnistaminen. Moniammatillinen yhteistyö on prosessi, joka sisältää resurssien, vastuun ja osaamisen jakamista. Prosessin kehittäminen yhteistyössä helpottaa uusien yhteistyökäytäntöjen sisäistymistä ja juurtumista työyhteisöjen organisaatiokulttuureihin. Moniammatillisen yhteistyön kehittyminen on tärkeää, jotta lapset, nuoret ja heidän perheensä saavat laadukkaita, tuloksellisia ja vaikuttavia palveluja lähellä lapsen ja perheen arkista toimintaympäristöä.
Resumo:
Kirjallisuusarvostelu
Resumo:
Kirjallisuusarvostelu
Resumo:
Kirjallisuusarvostelu
