Kansainväliset toimijat Afganistanissa. Tapaustutkimus Afganistanissa työskentelevien kansainvälisten toimijoiden koordinaatiotavoista ja keskinäisriippuvuussuhteista.

Afganistan on maailmanpolitiikan ajankohtaisimpia näyttämöitä ja maassa työskentelee runsaasti erilaisia kansainvälisiä toimijoita. Toimijoiden keskinäinen koordinaatio ja sujuva yhteistyö ovat keskeisiä tekijöitä kokonaistavoitteen, maan vakauttamisen, saavuttamisen sekä kansainvälisen tuen perillepääsyn kannalta. Toimijoiden välinen koordinaatio ja yhteistyö ovat osoittautuneet haastavaksi Afganistanissa, kuten jo useilla kriisialueilla aiemmin. Tutkimuksessa keskitytään kansainvälisten toimijoiden koordinaatiotapojen sekä toimijoiden välillä ilmenevien riippuvuussuhteiden tutkimiseen Afganistanissa. Aihetta lähestytään kolmen toimijaryhmän avulla: diplomaattinen, kehitys- ja sotilaalliset toimijat. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten toimijaryhmien väliset koordinaatiotavat eroavat toisistaan ja millaisia keskinäisriippuvuuksia toimijaryhmien välillä esiintyy. Tutkimus osallistuu keskusteluun kansainvälisten toimijoiden keskinäisistä suhteista kriisinhallintaoperaatioissa. Aiheesta on kirjoitettu enenevässä määrin viimeisten 15 vuoden aikana, mutta aiheesta käyty teoreettinen keskustelu on tähän mennessä pysynyt rajoittuneena. Eräs tapa tutkia kansainvälisten organisaatioiden välisiä suhteita maailmanpolitiikan alalla on käyttää teoreettisena viitekehyksenä organisaatioteorioita. Tämän tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat verkostoanalyysi ja resurssiriippuvuusteoria. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen tapaustutkimus, jonka aineisto on pääosin kerätty haastattelemalla kansainvälisissä organisaatioissa työskenteleviä Afganistan asiantuntijoita. Aineiston analyysimenetelmänä käytetään teoriasidonnaista sisällönanalyysiä. Tutkimus osoittaa, että vaikean turvallisuustilanteen ja muilla tavoin monimutkaisen toimintaympäristön seurauksena kansainvälisten toimijoiden koordinaatio on saanut verkostomaisia piirteitä. Diplomaattisen, kehitys- ja sotilaallisen toimijaryhmän välillä on painotuseroja erilaisten koordinaatiotapojen käytössä, mutta kaikille toimijaryhmille mahdollisuus muodollisten ja epämuodollisten sekä kahden- ja monenvälisten koordinaatiotapojen käyttöön on tärkeää. Kaikki toimijaryhmät näkevät koordinaation oman toimintansa kannalta välttämättömänä. Kansainväliset toimijat ovat voimakkaasti keskinäisriippuvaisia toisistaan, mutta riippuvuussuhteet saavat erilaisia muotoja eri toimijaryhmien välillä.

Venäjän politiikka ja perustuslaki : Tutkimus Venäjän perustuslakikäsitteistön kehityksestä 1900-luvulla

Constitutional politics in Russia, a conceptual history study of the constitutional rhetoric in the 20th century In April 2006 the Russian Constitution had its 100th anniversary. Following its late start, five constitutions have been adopted. The great number of constitutions is partly explained in my work by the fact that Russia s political system has changed many times, from one state system to another. From a monarchical state power, it changed first, with the October revolution, into the Russian Socialist Federal Soviet Republic, and after that, in 1924, into the Union of Soviet Socialist Republics. In 1991, the Russian Federation was established. The great number of constitutions can also be explained by the fact that in a one-party system, constitutional concepts became one of the most important instruments for introducing political programmes. When the political unity of the state was not only restricted by the Constitution, but also by the party ideology, the political debates concerning constitutional concepts were the key discussions for all the reformative pursuits of Soviet politics. It can be said that, in the Soviet Union, almost all political discourses dealt with constitutional concepts. In the context of restricted unity, the constitutional concepts were the most important tools to argue and create a basis for a new presentation and new political programmes. Thus, the basic feature of the Soviet political discourses has been a continuous competition regarding the constitutional concepts. By defining the constitutional concepts, a new, the political elites wanted especially to redefine, their own way, the traditional meanings of the October 1917 Revolution, and to differentiate them from those of the preceding period of power. From a methodological point of view, I argue that the Russian constitutional concepts make a conceptual historical approach very suitable, and change the focus on history. This approach studies history in contemporary contexts which follow after each other, and whose texts are the main research target. The picture of history is created through the interpretation of the original sources of contemporary contexts. Focusing on the dynamic and traditional characteristic of Russian constitutional concepts, I refer to a certain kind of value and the task of these concepts to justify and define the political and societal unity in every situation. This is done by combining the pursued future orientation of constitutional unity with the new acts of preservation of the traditional principles of the revolution. The different time layers of the constitutional concepts, the past, the present and the future, are the key aspects of storytelling in justifying the continuity and redefining the constitutional unity for the sake of reform. These aspects of constitutional concepts, in addition to all the other functions, have been the main elements of the argumentative structure of acting against opponents.

Tasa-arvo ja muutoksen rajat : Sukupuolten tasa-arvo poliittisena ongelmana Ranskan parité- ja Suomen kiintiökeskusteluissa

The study looks at the debates on gender equality in political decision-making in Finland and France in the 1990s and 2000s by analysing the argumentation for parité and quotas and the ways in which gender equality was constructed as a political problem. The focus of the study is on the parliamentary debates on the amendment of the electoral law in France in 2000 and the introduction of quota regulations into the Act on Equality in Finland in 1994 - 1995. The debates ended in the adoption of quota regulations in the electoral lists (France) and in the executive and preparatory bodies at the national and the local level (Finland). Apart from the analysis of the parliamentary debates, the study explores the political processes preceding the adoption of legislation as well as the debates on quotas and parity in Finnish and French societies in the 1980s and 1990s. The debates on gender equality are analysed as the sites of struggle and change with regard to the normative boundaries of gender equality, as well as of politics and citizenship. The cross-cultural perspective gives room to explore the ways in which gender equality and change can be imagined in different national contexts, and which kinds of discursive resources are available for the politicization of gender equality. Specific attention is paid to the discursive frames and agenda settings in the debates and how these set the limits of the imaginable and the possible in the promotion of gender equality. In both Finland and France, the promotion of equality was constructed as a national project, in which the main beneficiary was the society or the nation as a whole. In France, gender equality was an inherent part of the promotion of French democracy; in Finland, gender equality was regarded as a means to bring the expertise of both women and men to the benefit of the whole society. Furthermore, in both countries the promotion of gender equality was based on the harmonious cooperation of women and men and the temporal dimension of "nearly achieved" gender equality. In this kind of a context, gender equality served as a means towards the wider national ends, and there was little room to discuss the aspects of power and agency with regard to gender equality. However, the internationalisation of equality politics, as well as the conflicting interpretations of gender equality in the national political arenas, calls into question the existence of clearly defined and immutable boundaries of "Finnish" and "French" gender equality. At the same time, the rules of the game in politics, including the meaning of French republicanism and Finnish "expert oriented" politics were contested. In this way, the new equality legislation and the preceding political processes played a part in the transformation of the limits of gender equality, politics and citizenship.

Ministers as strategic political leaders? : Strategic political steering after NPM reforms in Finland

This study explores strategic political steering after the New Public Management (NPM) reforms, with emphasis on the new role assigned to Government ministers in Finland. In the NPM model, politicians concentrate on broad, principal issues, while agencies have discretion within the limits set by politicians. In Finland, strategic steering was introduced with Management by Results (MBR), but the actual tools for strategic political steering have been the Government Programme, the Government Strategy Portfolio (GSP) and Frame Budgeting. This study addresses these tools as means of strategic steering conducted by the Cabinet and individual ministers within their respective ministries. The time frame of the study includes the two Lipponen Cabinets between 1995 and 2003. Interviews with fourteen ministers as well as with fourteen top officials were conducted. In addition, administrative reform documents and documents related to strategic steering tools were analysed. The empirical conclusions of the study can be summarised as follows: There were few signs of strategic political steering in the Lipponen Cabinets. Although the Government Programmes of both Cabinets introduced strategic thinking, the strategic guidelines set forth at the beginning of the Programme were not linked to the GSP or to Frame Budgeting. The GSP could be characterised as the collected strategic agendas of each ministry, while there was neither the will nor the courage among Cabinet members to prioritise the projects and to make selections. The Cabinet used Frame Budgeting mainly in the sense of spending limits, not in making strategic allocation decisions. As for the GSP at the departmental level, projects were suggested by top officials, and ministers only approved the suggested list. Frame Budgeting at the departmental level proved to be the most interesting strategic steering tool from ministers viewpoint: they actively participated in defining which issues would need extra financing. Because the chances for extra financing were minimal, ministers had an effect only on a marginal share of the budget. At the departmental level, the study shows that strategic plans were considered the domain of officials. As for strategies concerning specific substances, there was variation in the interest shown by the ministers. A few ministers emphasised the importance of strategic work and led strategy processes. In most cases, however, officials led the process while ministers offered comments on the drafts of strategy documents. The results of this study together with experiences reported in other countries and local politics show that political decision-makers have difficulty operating at the strategic level. The conclusion is that politicians do not have sufficient incentive to perform the strategic role implied by the NPM type of reforms. Overall, the empirical results of the study indicate the power of politics over management reforms.

Pahaa hyvän puolesta? Venäjän Georgian- ja Naton Kosovon-interventioiden oikeutusperusteet presidenttien puheissa

Naton Kosovon-interventiolla vuonna 1999 ja Venäjän Georgian-interventiolla vuonna 2008 ei äkkiseltään katsottuna ole juurikaan yhteistä. Molemmissa tapauksissa kuitenkin suurempi valtio tai organisaatio toteutti sotilaallisen intervention suvereenin valtion fyysiselle alueelle ilman legitiimin kansainvälisen auktoriteetin, Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston, siunausta. Molemmissa tapauksissa intervention kohteena oli monikulttuurinen, monien sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten jakolinjojen maa ja alue, jossa vähemmistöjen asema oli voimakkaan debatin aiheena. Tämän ”Pahaa hyvän puolesta?” -tutkielman tavoitteena on Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien puheissaan esittämien interventioiden oikeusperusteiden sekä niiden samankaltaisuuksien ja erojen määritteleminen. Tutkimuksen aineiston muodostavat presidentti Clintonin maalis-huhtikuussa 1999 ja presidentti Medvedevin elokuussa 2008 pitämät puheet, joissa he pyrkivät oikeuttamaan johtamaansa interventiota. Keskustelu Kosovon ja Georgian tapausten yhteneväisyyksistä heräsi syksyllä 2008: esimerkiksi pääministeri Vladimir Putin käytti Kosovon itsenäistymistä Georgian separatistialueiden itsenäistymisen esikuvana ja suomalaisten Venäjän-tutkijoiden piirissä interventioiden yhtäläisyyksiä pohdittiin jo pian Georgian tapahtumien alettua elokuussa 2008. Tähän keskusteluun haluan tällä tutkimuksella osallistua. Tutkimuksen teoreettinen tausta muodostuu valtiota, suvereniteettia, interventiota, sotaa, uhkaa ja identiteettiä käsittelevistä teorioista, Chaïm Perelmanin retoriikan teoriasta sekä aiemmasta Venäjän ja Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja Georgiaa ja Kosovoa käsittelevästä tutkimuksesta. Aineiston analyysi osoittaa, että presidenttien esittämissä oikeusperusteissa oli sekä samankaltaisuuksia että eroavaisuuksia. Medvedevin esittelemät oikeutusperusteet voidaan jakaa neljään eri ryhmään, joita ovat kansainvälisen lainsäädännön rikkominen, humanitaariset syyt ja omien kansalaisten suojelu, rauhanturvaamisen ja historiallisen tehtävän täyttäminen sekä interventio rangaistuksena. Clintonin esittämät oikeutusperusteet jaan tässä tutkimuksessa viiteen ryhmään: interventio suuremman katastrofin estämiskeinona, humanitaarisen katastrofin, etnisen väkivallan ja julmuuden lopettamiskeinona, Yhdysvallat rauhantekijänä, vapaan, rauhallisen ja vakaan Euroopan puolesta sekä interventio moraalisena valintana ja vastauksena kansainvälisten sopimusten rikkomiselle. Puheissa esiintyy voimakkaita tunteisiin vetoavia ilmaisuja ja niissä on havaittavissa ajallinen evoluutio, ilmaisujen vähittäinen muuttuminen ajan kuluessa. Aineisto keskittyy erityisesti intervention alkuvaiheeseen, jolloin legitimiteetin vahvistaminen oli erityisen tärkeää. Molemmissa presidenttien puheissa uhka ja toiseus määritellään selkeästi. Oma toiminta esitetään korostetun positiivisessa valossa, viattomien pelastajana ja lain, oikeudenmukaisuuden ja turvallisuuden puolustajana. Puheet on suunnattu tarjoamaan jotain jokaiselle yleisölle. Poliittisina, virallisina dokumentteina niiden tehtävänä on vallankäyttö ja yleisöjen asenteisiin ja mielipiteisiin vaikuttaminen myös arvoihin vetoamalla. Puheet ovat viimeisteltyjä poliittisen teatterin näytöksiä. Näiden näytösten rooleja näyttelevät niin suuri valtio, pieni valtio, kansainvälinen yhteisö ja viattomien ihmisten kohtalokin.

Kansainväliset sanktiot – kauniita sanoja vai harkittuja tekoja? Miksi kansainväliset sanktiot eivät toimi - esimerkkimaina Rhodesia, Etelä-Afrikka ja Zimbabwe.

Tutkin Pro Gradu – tutkielmassani kansainvälisen yhteisön toimeenpanemien sanktioiden ongelmallisuutta, niiden toimivuuden näkökulmasta. Aiempien tapausten valossa, sanktioiden suurimpana kärsijänä on usein nähty olevan siviiliväestö. Sanktioista huolimatta ne henkilöt ja ryhmät joiden katsotaan ollen vastuussa tilanteesta, ovat kuitenkin kyenneet jatkamaan toimintaansa. Sanktio-keskustelua onkin jakanut suhtautuminen sanktioiden hyödyllisyyteen, ennen kaikkea siihen miksi niitä käytetään kun ne eivät toimi. Pyrin työlläni osallistumaan kyseiseen keskusteluun kansainvälisten suhteiden tutkimuksen näkökulmasta. Aikaisemmin akateemista keskustelua on käyty pitkälti oikeudellisesta sekä taloudellisesta näkökulmasta. Työ on teoriasidonnainen tutkimus, jossa vertailevan tapaustutkimuksen keinoin haetaan teorioista tukea esimerkkitapausten käsittelyyn sekä johtopäätöksien tulkintaan. Tutkimuskysymystä lähestytään ensiksi aihepiirin teoreettisen sisällön esittelyllä, jonka jälkeen sitä sovelletaan kolmeen esimerkkitapaukseen. Esimerkkitapaukset ovat Rhodesia, Etelä-Afrikka ja Zimbabwe. Maat on valittu niiden sanktioihin johtaneiden olosuhteiden samankaltaisuuden vuoksi. Zimbabwe on lisäksi esimerkki sanktioissa ja niiden käytössä tapahtuneesta muutoksesta. Muutos on ollut siirtyminen kokonaisvaltaisista sanktioista kohdennettuihin sanktioihin. Teoreettisena viitekehyksenä työssä on toimijoiden rationaalinen toiminta, jonka lähtökohtana ovat heidät omat intressit. Kyseinen toiminta myötävaikuttaa osaltaan sanktioiden toimimattomuuteen, toimijoiden suhteuttaessa aina oman toimintansa muiden toimintaan. Sanktiokeskustelun sijoittumista tieteellisessä keskustelussa selvennän regiimiteorian avulla. Sanktioiden eri osapuolten toimintaa pyrin vuorostaan tuomaan esille rationaalisen valinnan teorian, eritoten peliteorian, avulla. Mainitun lisäksi tuon esille myös poliittisen päätöksenteon epävarmuuden, sekä sen vaikutukset osapuolten toimintamalleihin. Hypoteesina tutkimukselle on, että sanktioita lähettävien maiden keskinäisen yhteistyön heikkous sekä niiden omat kansalliset intressit vaikeuttavat sanktioiden toimintaa. Lähteinä työssä on käytetty julkisia lähteitä, jotka käsittelevät aihepiirin yleistä sekä teoreettista keskustelua. Esimerkkitapauksissa on käytetty myös julkisia lähteitä, sekä aikalaiskirjoituksia. Viimeksi mainitun taustalla on kahden esimerkkitapauksen, Rhodesian ja Etelä-Afrikan, historiallinen näkökulma. Kolmen esimerkkitapauksen kautta, tutkielmassani vahvistuu siinä esitetty hypoteesi. Tämän mukaan sanktioiden toimintaa vaikeuttavat sanktiota lähettävien maiden keskinäisen yhteistyön puute sekä niiden kansalliset intressit. Yhtä lailla sanktioitavat maat ovat sanktioprosessien hitaudesta johtuen kyenneet ennakoimaan ja varautumaan tuleviin muutoksiin. Esimerkkitapauksista Rhodesian ja Etelä-Afrikan kohdalla halutun muutoksen taustalla voidaan katsoa olleen pääasiallisesti muut tekijät kuin sanktiot. Zimbabwen osalta voidaan vuorostaan todeta, että siinä missä kokonaisvaltaiset sanktiot eivät toimineet Etelä-Afrikan ja Rhodesian tapauksissa halutulla tavalla, kohdennetut sanktiot ovat olleet yhtä lailla ongelmallisia. Esimerkkitapausten tuloksista ei voida vetää vedenpitäviä johtopäätöksiä joilla kyettäisiin arvioimaan tai ennustamaan sanktioiden toimivuutta kokonaisvaltaisemmin. Syynä on kansainvälisten sanktio-tapausten yksilöllisyys sekä sanktioiden käytön kiistanalaisuus kansainvälisessä politiikassa.

Kansalaisjärjestöt paikallistason ihmisoikeuspolitiikan määrittelykamppailussa. Tapaustutkimus lähisuhde- ja perheväkivallan vastaisen ohjelman valmistelusta Espoossa.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on kansalaisjärjestöjen vaikutus ja osallisuus ihmisoikeuksia koskevassa määrittelykamppailussa paikallistasolla. Tutkimus on tapaustutkimus, jonka kohteena on Espoon kaupungin perhe- ja lähisuhdeväkivallan vastaisen Puhu – älä lyö! -toimintaohjelman valmisteluprosessi. Tutkimuksen aineistona on kymmenen ohjelman valmisteluun osallistuneen henkilön haastattelua sekä ohjelmasta tuotettuja versioita ja muita materiaaleja. Tutkimuksen ote on kehysanalyyttinen. Perhe- ja lähisuhdeväkivallan vastaista politiikkaa Espoossa tarkastellaan ihmisoikeuspolitiikan ja siten naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen politiikan näkökulmasta. Ihmisoikeussopimuksissa naisiin kohdistuva väkivalta on määritelty tasa-arvokysymykseksi. Koska naisjärjestöt ovat tutkimusten mukaan olleet merkittäviä tekijöitä tasa-arvopolitiikan kehittämisessä niin Suomessa kuin ulkomailla, on järjestöjen vaikutus Espoossa valmisteltuun perhe- ja lähisuhdeväkivallan vastaiseen ohjelmaan otettu tämän tutkimuksen kohteeksi. Johtuen väkivallan erilaisten määritelmien vaikutuksista siihen, kuinka ongelmaa pyritään hoitamaan, kiinnitetään tutkimuksessa erityistä huomiota niihin kehystämisen tapoihin, joita ohjelman valmistelussa on esiintynyt ja kysytään kuinka järjestöt ovat vaikuttaneet ongelman määritelmään Espoossa. Etenkin konstruktivistiset teoriat ihmisoikeussopimusten vaikutuksesta kansallisiin politiikkoihin väittävät, että kansalaisjärjestöillä on merkittävät vaikutus eri valtiollisten toimijoiden painostamisessa muuttamaan politiikkojaan ihmisoikeuksia kunnioittavaan suuntaan. Valtionhallinnossa järjestöjä taas on pyritty osallistamaan enemmän päätöksentekoon, mitä on perusteltu osallistuvan demokratian näkökulmasta. Puhu - älä lyö! -ohjelman kehys lähisuhde- ja perheväkivallasta paljastui analyysin ensimmäisessä osassa venytetyksi ja taivutetuksi. Ohjelmassa ei siis ole kyse nimenomaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta, niin kuin monet järjestöt olisivat toivoneet. Järjestöjen osallistaminen tapahtui kaupungin ehdoilla. Kaupunki rajoitti valmisteluryhmän sisäisten palveluntuottajajärjestöjen mahdollisuutta tuoda esille väkivallan sukupuolittunutta luonnetta, mikä heikensi niiden mahdollisuutta politisoida koko naisiin kohdistuvasta väkivallasta käytyä keskustelua sukupuolten erilaisten valtasuhteiden näkökulmasta. Kaupungista riippumattomien järjestöjen poliittiset kannanotot taas valjastettiin valmistelun osana viranhaltijoiden omien poliittisten päämäärien tueksi ja legitimoimaan itse ongelmaa. Määrittelykampailussa kansalaisjärjestöt eivät onnistuneet Espoossa määrittelemään toimintaohjelmaprosessissa kehystä, joka olisi ollut sekä paikalliseen sukupuolten välistä konfliktia välttelevään kulttuuriin sopiva, että tarpeeksi radikaali haastaakseen niitä väkivallan sukupuolineutraaliin käsittelytapaan liittyviä uskomuksia, jotka estävät puuttumasta sukupuolten erilaisiin valtasuhteisiin yhteiskunnassa.

Asiakaslähtöisyyden edellytykset ELY-keskuksissa

Tutkielmassa selvitetään asiakaslähtöisen toiminnan edellytyksiä työ- ja elinkeinohallinnon alaisissa ELY-keskuksissa. Ensim-mäisenä tutkimuskysymyksenä on se, millaiset edellytykset ELY-keskuksilla on tällä hetkellä asiakaslähtöisten toimintatapojen toteuttamiseen ja siten omien asiakaslähtöisyyteen kannustavien strategioidensa noudattamiseen. Tutkielman toinen tutkimusky-symys selvittää sitä, voidaanko asiakaslähtöisyyden edellytysten toteutumisella selittää asiakaspalvelun sisäistä toimivuutta ELY-keskuksissa. Toisin sanoen, kannattaisiko asiakaspalveluaan parantamaan pyrkivien ELY-keskusten panostaa erityisesti joidenkin organisaatioidensa ominaisuuksien kehittämiseen? Asiakaslähtöisyyden käsitettä lähestytään julkishallinnon muutoksen ja uuden julkisen johtamisen näkökulmasta ja teoriaosuudessa korostuvat erityisesti Pirjo Vuokon ja Christian Grönroosin näkemykset aihepiiristä. Asiakaslähtöisyyden käsite määritellään tässä yhteydessä organisaation toimintatavaksi, joka toimiessaan mahdollistaa laadukkaan asiakaspalvelun ja siten organisaation positiivisen tuloksen. Asiakaslähtöisyyden edellytyksiä on empiirisesti tutkittu varsin vähän, joten tutkielmassa luodaan uusi, viisiosainen asiakaslähtöisyyden edellytysten malli, joka viimeistellään faktorianalyysin avulla. Mallissa asiakaslähtöisyyden edellytykset jaetaan johtamisedellytyksiin, strategisiin edellytyksiin, asiakaspalvelun edellytyksiin, työntekijöiden edellytyksiin sekä organisatorisiin edellytyksiin. Näitä ryhmiä ja niiden suhteita tutkitaan ensin kuvailevan analyysin (1. tutkimuskysymys) ja myöhemmin kvantitatiivisen regressioanalyysin avulla (2. tutkimuskysymys). Tutkielman varsinaisena aineistona toimii ELY-keskusten yritysasiantuntijoille suunnattu kysely organisaatioiden uudistumiskyvystä. Tutkielman tekijän ELY-keskuksiin toukokuussa 2010 lähettämään kyselyyn saapui 114 vastausta, mikä tarkoittaa, että noin joka kolmas ELY-keskusten yritysasiantuntijoista vastasi kyselyyn. Tutkielman oheisaineistona toimivat ELY-keskuksia edeltäneiden TE-keskusten toteuttamat asiakaspalautteet ja ulkoiset arvioinnit, joissa ilmenneitä huomioita peilataan uudistumiskykykyselyn tuloksiin. Analyysiluvussa ilmenee, että ELY-keskusten yrityspalveluissa asiakaslähtöisyyden edellytykset toteutuvat tällä hetkellä kohtuullisesti. Strategisella tasolla ja asiakaspalvelussa tilanne on tyydyttävä, työntekijöiden työmotivaation, asiantuntemuksen sekä työyhteisöjen ilmapiirin parissa tilanne on hyvä, mutta organisaatioiden johtamisen kohdalla tilanne on heikko. Johtamisen parissa erityisen ongelmallisilta vaikuttavat työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksiin liittyvät tekijät, joilla on aiemmassa tutkimuksessa todettu olevan positiivinen yhteys työorganisaation tulokseen. Positiivista on puolestaan se, että työmotivaatio ja organisaatioiden ilmapiiri vaikuttavat olevan kunnossa ja työntekijöiden yhteistyö toimii ongelmitta. Tutkielman toisen tutkimuskysymyksen vastaukseksi selviää, että ELY-keskusten asiakaspalvelun sisäiseen toimivuuteen vaikuttavat erityisen vahvasti asiakaslähtöisyyden johtamisedellytysten toteutuminen. Nämä samat tekijät, joiden toteutumiseen ELY-keskusten yritysasiantuntijat ovat kaikkein tyytymättömimpiä, ovat myös niitä, jotka kehittyessään vaikuttavat positiivisimmin asiakaspalvelun sisäiseen toimivuuteen. Molempien tutkimuskysymysten vastausten valossa vaikuttaakin ilmeiseltä, että johtamisen kehittäminen ja etenkin työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksien lisääminen tulisi nähdä ELY-keskuksissa ensisijaisen tärkeinä tavoitteina.

Asukaslähtöisyys ja kulttuurin instrumentaalinen rooli paikalliskulttuuriprojekteissa - tapausesimerkkinä urbaani luovuus ja kulttuuriraide

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan kahta asukaslähtöisyyteen pyrkivää paikalliskulttuurihanketta. Helsingin kulttuurikeskuksen kulttuuriraide-yhteistyöverkostoa toteutetaan Mellunkylän alueella ja Metropolia Ammattikorkeakoulun Urbaani luovuus -hanketta Arabianrannan ympäristössä. Mielenkiintoni kohteena ovat paikalliskulttuuritoimintaa järjestävien tahojen ja paikallisaktiivien käsitykset asukaslähtöisyydestä ja hankkeiden tarkoituksesta. Työssä pyritään vastaamaan kahteen pääkysymykseen. Ensinnäkin: miten asukaslähtöisyys tulkitaan Urbaani luovuus -hankkeessa ja kulttuuriraide-verkostossa? Toinen tutkimuskysymykseni kuuluu, miten haastateltavat tulkitsevat kyseisten kulttuurihankkeiden tarkoitusta ja merkitystä? Työssä tarkastellaan paikalliskulttuuriprojekteja niiden keskeisten tekijöiden ja toimijoiden näkökulmista katsottuna. Näin ollen valitsin työni empiirisen osuuden menetelmäksi henkilöhaastattelun. Aineiston analysoinnissa käytetään niin kutsuttua ad hoe -menetelmää, eli yhdistellään vapaasti muun muassa tiivistämisen ja luokittelun tekniikoita. Asukaslähtöiset kulttuurihankkeet nojaavat jonkinlaiseen käsitykseen asukkaiden roolista ja osallisuudesta. Olen valinnut työni tulkintateoriaksi osallisuutta ja moniäänisyyttä korostavan käsitejärjestelmän, joka pohjautuu muun muassa Hannah Arendtin ja deliberatiivisen demokratian teoreetikon Joshua Cohenin ajatuksiin. Niissä korostetaan julkisen yhteistoiminnan ja keskustelevien käytäntöjen merkitystä moniäänisyyden ja inklusiivisyyden takaamisessa. Deliberatiiviset periaatteet ovat toimivia paikalliskulttuurihankkeiden yhteistoimintaprosessin tarkastelussa. Toinen mielenkiinnon kohteeni on kulttuurin instrumentaalinen rooli kaupunkipolitiikassa. Kulttuurisesta suunnittelusta on haettu apua niin kaupunkien kansainvälistymispyrkimyksiin kuin lähiöiden parannukseen. Lähestyn asiaa muiden muassa Charles Landryn tutkimusten pohjalta, joskin pyrin kartoittamaan ennen kaikkea käydyn keskustelun laajuutta. Urbaanissa luovuudessa asukaslähtöisyys ymmärretään pyrkimyksenä päästä tekemisiin asukkaiden kanssa. Metropolia suunnittelee ja toteuttaa alueelle vuorovaikutteisia sisältöjä, joihin asukkaiden toivotaan osallistuvan

Kolmas tehtävä ja neljäs valtiomahti. Uusi yliopistolaki ja yliopiston rooli yhteiskunnassa julkisen keskustelun kohteena 2008-2009.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan yliopiston yhteiskunnallista vuorovaikutusta koskevaa julkista keskustelua. Aineisto koostuu viiden levikiltään Suomen suurimpien joukkoon kuuluvan sanomalehden yliopiston yhteiskunnallista vuorovaikutusta käsittelevistä pääkirjoituksista ajalta 1.1.2008–31.12.2009. Pääkirjoituksia on aineistossa yhteensä 110. Tutkielman tarkoituksena on täydentää politiikan tutkimuksen alalla laiminlyötyä koulutuspolitiikan tutkimusta paneutuen yliopiston yhteiskunnallista roolia koskeviin merkityksiin, jotka nousivat aktiiviseen julkiseen keskusteluun yliopistolain uudistuksen myötä. Tutkimuskysymyksenä on, minkälaisia representaatioita yliopiston roolista yhteiskunnassa suomalaiset sanomalehdet välittivät pääkirjoituksissaan uuden yliopistolain säätämistä edeltäneessä uutisoinnissaan? Tutkielmassa eritellään pääkirjoituksista löytyviä yliopiston yhteiskunnallista roolia koskevia merkitysjärjestelmiä eli diskursseja käyttäen menetelmänä Teun van Dijkin diskurssianalyysia. Yliopiston roolia koskevia representaatioita tarkastellaan Jürgen Habermasin tiedon intressien teoriaan peilaten. Muita keskeisiä teoreetikkoja ovat Gerard Delanty, Henry Etzkowitz, Helga Nowotny, Jean-Francois Lyotard, Andy Green ja Marek Kwiek. Yliopiston kolmannen tehtävän korostumista pohjustetaan historiallisella kuvauksella modernin yliopiston synnystä ja yliopistoinstituution kehityksestä Euroopassa ja tarkemmin Suomessa. Työssä käydään myös läpi tutkimusta, joka pureutuu kansallisvaltion ja yliopistoinstituution historiallisen siteen purkautumiseen ja yliopiston toiminnan legitimiteetin uudelleenmäärittelyyn. Lisäksi nostetaan esiin näkemyksiä tiedon tuotannon monopolin irtautumisesta yliopistolta yhä suuremmalle joukolle toimijoita. Analyysia taustoitetaan myös uuden yliopistolain ja sen taustalla olleen ylikansallisen koulutuspolitiikan konsensuksen kautta. Pääkirjoituksissa esiintyneitä yliopiston yhteiskunnallisen roolin saamia merkityksiä tarkastellaan ensin lehtikohtaisesti, minkä jälkeen pääkirjoitusten sisältämistä representaatioista muodostetaan diskursseja. Aineistosta muodostui viisi diskurssia: globaalin selviämistaistelun diskurssi, lokaalin identiteetin diskurssi, maineenrakennuksen diskurssi, panos-tuotos-diskurssi ja myyttisen humboldtilaisuuden diskurssi. Yliopisto representoitiin alueellisen identiteetinrakennuksen ja integraation välineenä ja sellaiseksi alueen integraation välineeksi, jolle valtio on prosessin laidalla oleva tukiverkko. Alueen integraation välineeksi representoitu yliopisto esitettiin samalla globaalille huipulle tähtäämisen myötä legitimoituvaksi instituutioksi. Yliopisto representoitiin siis glokaalin huipulle nousun välineenä. Pääkirjoituksissa epäpolitisoitiin yliopiston ja alueen välinen yhteys sekä yliopiston ja elinkeinoelämän välinen yhteys. Globaalin selviämistaistelun ja myyttisen humboldtilaisuuden välinen merkityskamppailu kulki läpi aineiston. Yliopisto representoitiin teknisen tiedon intressin mukaisesti välineeksi globaalin kilpailukyvyn nostamiseksi. Toisaalta yliopisto esitettiin myös myyttisen humboldtilaiseksi puhdasta tutkimusta tekeväksi ympäröivästä yhteiskunnasta eristäytyneeksi instituutioksi. Aineistossa ei representoitu yliopistoa emansipatorista tiedon intressiä toteuttavana instituutiona vaihtoehtona teknisen tiedon intressin mukaisille representaatioille. Myöskään kommunikatiivisen tiedon intressin mukainen yliopisto ei tullut aineistossa esiin. Aineistossa annettiin vastoin tutkimuskirjallisuuden näkemyksiä yliopistolle legitiimin tiedon monopolin haltijan rooli. Pääkirjoituksissa representoitiin valtiovallan, yksityisen sektorin ja tiedeyhteisön yliopistoa koskevia intressejä. Kansalaisyhteiskunnan ja yliopiston välistä vuorovaikutusta aineisto ei nostanut esiin. Keskeisimmäksi jatkotutkimuksen aiheeksi identifioitiin tämän myötä yliopiston ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden välisen vuorovaikutuksen tarkastelu.

Eräiden kansalaisjärjestöjen verkkosivut ja osallistamisen muutos 1990-luvulta 2010-luvulle

Tutkimus analysoi kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen välistä vuorovaikutusta verkkomedian mahdollisuuksien kautta. Taustalla on ensinnäkin politiikan teorian kautta muodostettu käsitys kansalaisjärjestöjen positiivisista vaikutuksista niin demokratiaan kuin kansalaisten omiin taitoihin. Toiseksi aiemman aihetta käsittelevän empiirisen tutkimuksen, erityisesti Steinin (2009) ja Brudinin (2008) analyysien perusteella kansalaisjärjestöjen verkkosivut on luotu ennen kaikkea yksisuuntaiseen tiedotukseen, eivätkä ne sisällä kaksisuuntaisen vuorovaikutuksen elementtejä. Viimeisenä perusteena tutkimuksen mielekkyydelle toimii esimerkiksi Winnerin (1985) huomio, että teknologialla ja sen käyttöönotolla on aina poliittinen ulottuvuus, minkä voidaan ajatella pätevän myös kansalaisjärjestöjen tilanteessa. Tässä tutkimuksessa olennainen lisä aiempaan tutkimukseen verrattuna on historiallinen tarkastelutapa. Tutkimuksessa tarkastellaan kymmenen kansalaisjärjestön verkkosivujen ja muun verkkopresenssin kehittymistä vuodesta 1996 vuoteen 2011. Tätä kautta on mahdollista tutkia tarkemmin kahta tutkimuskysymystä: 1. Kansalaisjärjestöjen organisaatiollinen kehityksen, erityisesti institutionalisoitumisen ja professionalisoistumisen vaikutukset, vähentävät kansalaisjärjestöjen osallistuvuutta (Kriesi 1996, Tarrow 1998, Blumer 1951). Havaitaanko näitä muutoksia myös verkkopresenssin kautta? 2. Verkkomedia on kokenut voimakkaita muutoksia, erityisesti 2000-luvun alusta lähtien. Eräs näiden muutoksien keskeinen elementti on ollut kaksisuuntaisten viestintämahdollisuuksien kehittyminen ja parantuminen (Majava 2006, Erkkola 2008). Miten kansalaisjärjestöjen verkkoviestinnässä on otettu näitä uusia verkkomedian mahdollisuuksia käyttöön? Kysymyksiä lähestytään laadullisen analyysin kautta tutkimalla verkkosivujen osallistamista, eli sitä onko kaksisuuntainen vuorovaikutus mahdollista vai ei. Osallistumisen mahdollisuuksien kuvaukseen käytetään Chadwickin ja Mayn (2003) viitekehystä, jonka mukaan verkko-osallistuminen voi olla tiedottavaa, konsultoivaa tai keskustelevaa. Tiedottavalle verkko-osallistumiselle ominaispiirteistä on sen yksisuuntainen luonne, kun taas konsultoiva ja keskusteleva osallistuminen ovat kaksisuuntaista viestintää. Konsultoivaan osallistumiseen verrattuna keskustelevalle osallistumiselle ominaista on jaetumpi tietokäsitys ja kansalaisten mukaanotto agendan muotoilussa. Keskeisenä tuloksena voidaan esittää, ettei ensimmäiseen tutkimuskysymykseen tämän kymmenen tapauksen tapaustutkimuksella voida antaa luotettavaa vastausta. Ensinnäkin, eri ikäisten kansalaisjärjestöjen verkkosivujen osallistumisen mahdollisuuksien välillä ei ole selkeitä eroja. Toiseksi, nuorempien kansalaisjärjestöjen kohdalla osallistumisen mahdollisuuksissa ei havaittu merkittävää muutosta tarkastellulla aikavälillä. Toiseen tutkimuskysymykseen taas voidaan vastata, että osallistumisen mahdollisuudet ovat kasvaneet verkkomedian muutosten ansiosta. Käytännössä siirtymä osallistumista paremmin mahdollistaviin mekaniikkoihin, kuten kommentoinnin mahdollistamiseen, tapahtui 2000-luvun lopussa. Siirtymä on kuitenkin kohdistunut suurimmilta osin vain konsultoiviin mekaniikkoihin, eli näennäisestä vuorovaikutteisuudesta huolimatta aloitteen tekemisen monopoli on säilynyt kansalaisjärjestöillä itsellään. Lisäksi on syytä huomioida, etteivät osallistumisen mahdollisuudet sellaisenaan johda vielä aitoon osallistumiseen, eli kansalaisjärjestöjen ja kansalaisten väliseen vuorovaikutukseen.

"Suksi mafioso kuuseen ja tunge varastettu musasi syvälle!" : Tekijänoikeusalan etujärjestöjen peruskoululaisille tuottaman oppimateriaalin tekijänoikeusdiskurssien problematisointia

Problematisoin pro gradu -tutkielmassani tekijänoikeusdiskurssia. Aineistona käytän peruskoululaisille tuotettuja Piraatti-tehdas (2006) sekä Tekijänoikeus suojaa luovaa työtä (2008) –oppimateriaaleja. Tarkastelen kuinka tekijänoikeuksien haltijat pyrkivät aineiston kautta vaikuttamaan koululaisiin. Toteutan analyysini käyttäen hyväksi Arja Jokisen retoristen keinojen viitekehystä lähtökohtanani Bourdieun ajatus siitä, että kieli ei ole ainoastaan väline kommunikointiin, vaan myös vallankäytön väline. Lähestyn tekijänoikeuksia yhteiskunnallisena prosessina, sosiaalisena luomuksena. Lähtökohtani on, että tekijänoikeudet eivät ole luonnonoikeuksia vaan yhteiskunnallisen neuvottelun tuloksena syntyneitä. Tekijänoikeudessa on kyse arvovalinnoista ja vallasta: siitä kenen ääni kuuluu ja kuinka perustelut vahvistavat valta-asetelmia ja tuottavat sosiaalista todellisuutta. Esittelen tekijänoikeuspolitiikan kontekstin ymmärtämiseksi immateriaalioikeuksien ympärillä käytävää keskustelua, jonka yhtenä perimmäisistä kysymyksistä on, kuinka paljon yhteisiä hyödykkeitä on tarpeen aidata, me-neekö edelle yksilön vai yhteisön etu ja ovatko nämä keskenään, ja jos ovat niin millä perustein, yhteen sovitettavia. Oppimateriaalia voidaan kuvata sen laatijoiden pyrkimykseksi tuottaa neutralisoitua tekijänoikeuskuvaa. Tekijänoikeuden ajatellaan sääntelevän ja turvaavan vain omistusta ilman konflikteja muiden yhteiskunnallisten intressien kanssa. Materiaalista nousee esille vastakkainasettelu laillisen ja laittoman sekä moraalisuuden ja moraalittomuuden välillä. Materiaalin tuottajat ottavat oppiainemateriaalissa aseman, joka peilautuu suhteessa ei-toivottuun tilaan: laittomaan ja moraalittomaan. Retoriikassa pyritään asettamaan koululaiset lakia noudattavien moraalisten kansalaisten muottiin. Tämän muotin tekijänoikeuden etujärjestöt pyrkivät määrittämään, eikä muotin ulkopuolella ole tilaa. Etujärjestöjen maailmassa asiat ovat mustavalkoisia ja tekijöiden taloudelliset intressit koetaan kaikkien yhteisinä intresseinä. Argumentoinnin kautta hälvennetään sosiaalisen todellisuuden konstruktiivista rakennetta ja tuotetaan todellisuutta, jossa ei ole sijaa piraateille, joiden toimillaan arvioidaan saattavan kaiken uuden kulttuurin tuottamisen vaaranalaiseksi. Sen sijaan että tekijänoikeuskasvatuksellinen tehtävä suodaan tekijänoikeusalan järjestöille, olisi tarvetta moniääniselle kriittiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle, jossa ovat mukana eri intressiryhmät ja joka tunnustaa sekä tekijänoikeuden esillä oleviin kysymyksiin liittyvät hyödyt että haitat. Oppimateriaali ilmentää ongelmallista ja pitkälti kyseenalaistamaton-ta tilannetta, jossa käytävä keskustelu noudattaa tekijänoikeusalan etujärjestöjen logiikkaa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että kuka hyötyy tekijänoikeudesta ja mikä on sen tehtävä? Vahvat tekijänoikeudet eivät välttämättä ole yhteiskunnan etu, niin jonkinlaiselle tekijänoikeudelle on kuitenkin myös tarve.

Kohti yksilöllistyvää perhettä? Perhe, sukupuoli ja seksuaalisuus suomalaisessa lainsäädäntökeskustelussa 2000-luvulla

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyviä käsityksiä perheestä, keskittyen erityisesti siihen miten perheen, sukupuolen ja seksuaalisuuden käsitteitä määriteltiin ja tuotettiin diskursiivisesti eduskunnan lainsäädäntökeskusteluissa 2000-luvun kuluessa. Tutkimusongelmaa lähestytään eduskunnassa vuonna 2000 ja 2001 käytyjen parisuhdelaki- ja vuonna 2005 käytyjen hedelmöityshoitolakikeskustelujen sekä vuonna 2009 parisuhdelain 9§:n muutoksesta käytyjen keskusteluiden kautta. Keskusteluja analysoidaan diskurssianalyysin avulla siitä lähtökohdasta käsin, että eduskunnassa käytyjen keskustelujen kautta osallistutaan yhteiskunnallisen todellisuuden rakentamiseen ja määrittelyyn. Eduskunnassa käydyillä keskusteluilla ja itse lainsäädännöllä voidaankin näin ollen katsoa olevan huomattavia ideologisia vaikutuksia yhteiskunnalle, liittyen esimerkiksi erilaisten perhemallien arvostukseen, sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. Tutkimuksen perusteella voidaan lakiesitysten vastustajien ja puolustajien puheiden nähdä muodostavan varsin johdonmukaiset ja yhtenäiset, toisilleen vastakkaiset diskursiiviset kokonaisuudet. Puheesta löydettyjen diskurssien perusteella tutkielmassa on erotettu toisistaan konservatiivis-normatiiviseksi ja liberaalis-individualistiseksi nimitetyt diskursiiviset kokonaisuudet. Konservatiivis-normatiivisen diskursiivisen kokonaisuuden kautta ainoastaan heteroseksuaaliseen avioliittoon pohjaava ydinperhe nähtiin oikeana ja hyväksyttävänä perheenä. Tällaista perhettä pidettiin luonnollisena ja ehdottomana. Sen nähtiin perustuvan ulkopuoliseen kontrolliin sekä perinteestä johdettuihin sääntöihin ja varmuuksiin. Sukupuoli ymmärrettiin olemukselliseksi ja biologiaan perustuvaksi tilaksi. Sukupuoli jaettiin lisäksi puheessa kahtia ja sukupuolet nähtiin merkittävällä tavalla toisistaan eroaviksi. Lisäksi puheessa ylläpidettiin heteronormia erottamalla normaali ja luonnollinen heteroseksuaalisuus epänormaalista, epäluonnollisesta ja epäterveestä homoseksuaalisuudesta. Liberaalis-individualistisessa diskursiivisessa kokonaisuudessa perhemuodot nähtiin sitä vastoin moninaisina ja erilaiset perhemallit yhtä hyväksyttävinä ja tuettavina. Perheen katsottiin pohjaavan vapaaehtoisuuteen sekä yksilöiden väliseen tunnesiteeseen ja rakkauteen. Sukupuolia ei määritelty toisistaan eroaviksi eikä sukupuolta pidetty merkityksellisenä perheen tai vanhemmuuden käsitteiden kannalta. Sukupuoli nähtiin biologian sijaan sosiaalisesti ja performatiivisesti tuotetuksi. Puheessa pyrittiin lisäksi purkamaan heteronormia korostamalla hetero- ja homoseksuaalisuuden yhdenvertaisuutta ja samanlaisuutta. Lakiesityksen vastustajien näkemysten ja käsitysten voidaankin nähdä edustavan yhteiskunnan perinteisiksi miellettyjä, jo kauan vallalla olleita arvoja ja näkökulmia. Puolustajien puhe taas heijastaa uusia arvoja ja näkemyksiä, jotka mahdollisesti ovat valtaamassa paikkaansa vanhemmilta näkemyksiltä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kansalaisjärjestöt paikallistason ihmisoikeuspolitiikan määrittelykamppailussa. Tapaustutkimus lähisuhde- ja perheväkivallan vastaisen ohjelman valmistelusta Espoossa.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on kansalaisjärjestöjen vaikutus ja osallisuus ihmisoikeuksia koskevassa määrittelykamppailussa paikallistasolla. Tutkimus on tapaustutkimus, jonka kohteena on Espoon kaupungin perhe- ja lähisuhdeväkivallan vastaisen Puhu – älä lyö! -toimintaohjelman valmisteluprosessi. Tutkimuksen aineistona on kymmenen ohjelman valmisteluun osallistuneen henkilön haastattelua sekä ohjelmasta tuotettuja versioita ja muita materiaaleja. Tutkimuksen ote on kehysanalyyttinen. Perhe- ja lähisuhdeväkivallan vastaista politiikkaa Espoossa tarkastellaan ihmisoikeuspolitiikan ja siten naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen politiikan näkökulmasta. Ihmisoikeussopimuksissa naisiin kohdistuva väkivalta on määritelty tasa-arvokysymykseksi. Koska naisjärjestöt ovat tutkimusten mukaan olleet merkittäviä tekijöitä tasa-arvopolitiikan kehittämisessä niin Suomessa kuin ulkomailla, on järjestöjen vaikutus Espoossa valmisteltuun perhe- ja lähisuhdeväkivallan vastaiseen ohjelmaan otettu tämän tutkimuksen kohteeksi. Johtuen väkivallan erilaisten määritelmien vaikutuksista siihen, kuinka ongelmaa pyritään hoitamaan, kiinnitetään tutkimuksessa erityistä huomiota niihin kehystämisen tapoihin, joita ohjelman valmistelussa on esiintynyt ja kysytään kuinka järjestöt ovat vaikuttaneet ongelman määritelmään Espoossa. Etenkin konstruktivistiset teoriat ihmisoikeussopimusten vaikutuksesta kansallisiin politiikkoihin väittävät, että kansalaisjärjestöillä on merkittävät vaikutus eri valtiollisten toimijoiden painostamisessa muuttamaan politiikkojaan ihmisoikeuksia kunnioittavaan suuntaan. Valtionhallinnossa järjestöjä taas on pyritty osallistamaan enemmän päätöksentekoon, mitä on perusteltu osallistuvan demokratian näkökulmasta. Puhu - älä lyö! -ohjelman kehys lähisuhde- ja perheväkivallasta paljastui analyysin ensimmäisessä osassa venytetyksi ja taivutetuksi. Ohjelmassa ei siis ole kyse nimenomaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta, niin kuin monet järjestöt olisivat toivoneet. Järjestöjen osallistaminen tapahtui kaupungin ehdoilla. Kaupunki rajoitti valmisteluryhmän sisäisten palveluntuottajajärjestöjen mahdollisuutta tuoda esille väkivallan sukupuolittunutta luonnetta, mikä heikensi niiden mahdollisuutta politisoida koko naisiin kohdistuvasta väkivallasta käytyä keskustelua sukupuolten erilaisten valtasuhteiden näkökulmasta. Kaupungista riippumattomien järjestöjen poliittiset kannanotot taas valjastettiin valmistelun osana viranhaltijoiden omien poliittisten päämäärien tueksi ja legitimoimaan itse ongelmaa. Määrittelykampailussa kansalaisjärjestöt eivät onnistuneet Espoossa määrittelemään toimintaohjelmaprosessissa kehystä, joka olisi ollut sekä paikalliseen sukupuolten välistä konfliktia välttelevään kulttuuriin sopiva, että tarpeeksi radikaali haastaakseen niitä väkivallan sukupuolineutraaliin käsittelytapaan liittyviä uskomuksia, jotka estävät puuttumasta sukupuolten erilaisiin valtasuhteisiin yhteiskunnassa.

Diasporakysymyksiä kansainvälisessä yhteisössä. Esimerkkinä Venäjän politiikka ja lapsikiistat Suomessa.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen diasporia ja niihin kohdistuvaa kansainvälistä sääntelyä. Diasporilla tarkoitan valtion rajojen ulkopuolella asuvia ihmisiä, joilla on jokin, esimerkiksi etninen tai kieliside tuohon valtioon. Valtiolla puolestaan voi olla jokin intressi suhteessa diasporaansa. Diasporiin liittyvät kysymykset ovat ajankohtaisia globaalissa maailmassa, jossa ihmisillä on entistä enemmän mahdollisuuksia pitää siteitä yllä useampaan kuin yhteen valtioon. Diasporien ohella kirjallisuudessa puhutaan myös kin-state -problematiikasta, kun viitataan valtioiden harjoittamaan politiikkaan, joka pyrkii vaikuttamaan toisen valtion alueella asuvien tai oleskelevien ihmisten asemaan. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on englantilaisen koulukunnan ajatus kansainvälisestä yhteisöstä ja sille keskeisistä primaari-instituutioista, kuten valtiosuvereniteetti ja kansainvälinen oikeus. Se, miten valtio politiikassaan suhtautuu instituutioihin, kertoo valtion suhteesta kansainväliseen yhteisöön yleensä. Instituutioita voidaan puolestaan tarkastella tiettyjen kapea-alaisempien normien, sekundaari-instituutioiden, valossa. Edellä mainittuna sekundaari-instituutiona esitellään tutkielmassa se kansainvälinen normisto, joka vaikuttaa diasporien asemaan valtioiden välisessä politiikassa. Normisto perustuu Yhdistyneiden kansakuntien, Euroopan neuvoston ja ETYJ:n sopimuksiin ja suosituksiin. Kansainvälisen oikeuden lähtökohta on, ettei valtio voi puuttua diasporakseen katsomiensa ihmisten asemaan toisessa valtiossa edes ääritapauksessa, jossa asuinvaltio epäonnistuu tehtävässään suojella toisen valtion kansalaisia tai vähemmistöjään. Reagointivastuu on kansainvälisellä yhteisöllä – vaikka interventiota ulkomailla olevien kansalaisten suojelemiseksi onkin suoritettu sekä kylmän sodan aikana että sen jälkeen. Interventiot eivät ole diasporapolitiikan ainoa muoto ja monilla valtioilla onkin niin sanottuja diasporalakeja, joiden puitteissa ne voivat vaikuttaa diasporiensa asemaan. Koulutukseen ja kulttuuriin liittyvä tuki on eurooppalaisissa suosituksissa katsottu hyväksyttäväksi, mutta muiden tukimuotojen ulottamista diasporiin tulee harkita ja soveltaa vain erityistapauksissa, jos politiikalla on valtion toimivallan ulkopuolella vaikuttavia seurauksia. Tutkimus näyttää, että diasporakysymysten sääntely on kansainvälisessä yhteisössä vielä osin määrittelemätöntä sekä altista valtioiden tulkinnoille. Esimerkkinä valtioiden tulkinnoista ja niiden harjoittamasta diasporapolitiikasta tarkastellaan Venäjän federaation politiikkaa, sillä Venäjän ulkopolitiikassa esillä pidetty kiinnostus suojella ulkomailla olevia kansalaisia ja maanmiehiä on herättänyt myös kansainvälistä huomiota. Venäjän politiikan tarkastelu luo kontekstin, jossa tutkielman varsinaista kiinnostuksenkohdetta, Suomen venäläisen diasporan asemaa, on mahdollista tarkastella. Tutkimusaineistoa ovat Venäjän johdon lausunnot liittyen viimeaikaisiin Suomen ja Venäjän välisiin nk. lapsikiistoihin. Teoriaohjaava sisällönanalyysi aineistosta esittää, että vaikka vihjeitä politiikassa yleisesti esiintyvästä nk. suojelupuheesta on havaittavissa myös Suomen venäläisen vähemmistön asemaan liittyen, ei Venäjä lapsikiistoissa kuitenkaan suoraan loukannut Suomen suvereniteettia tai kansainvälistä oikeutta. Tiettyjen puhetapojen ja esimerkiksi lapsiasiamies Astahovin toiminnan voidaan kuitenkin tulkita olevan kansainvälisen normiston vastaisia ja siten myös loukkaavan suvereniteettia ja kansainvälisen oikeuden henkeä. Teoreettisen viitekehyksen tehtävä oli ensisijaisesti antaa näkökulmia aineiston tarkasteluun. Venäjän politiikan suhde suvereniteettiin ja kansainväliseen oikeuteen suhteessa tässä tarkasteltuun politiikkakysymykseen kertoo kuitenkin myös Venäjän asemasta kansainvälisen yhteisön jäsenenä. Diasporanormistoon sitoutuminen osoittaa Venäjän sitoutuneen ainakin periaatteellisella tasolla solidaristiseen, yhteisiä normeja jakavaan kansainväliseen yhteisöön – toisaalta Venäjän viime vuosien politiikka kuitenkin osoittaa Venäjän samalla haastavan myös pluralistisille yhteisöille keskeisiä valtiosuvereniteetin ja kansainvälisen oikeuden noudattamisen periaatteita. Tärkeimmät lähteet: Buzan (2004), Brubakers (1995), Hannikainen (2000), Holsti (2004), Gazzini (2005), Gray (2000), Kántor ym. (2004), Sheffer (2003), Shevel (2010 ja 2011), Turner ja Otsuki (2010) ja Zevelev (2001 ja 2008).