Traducción intersemiótica : Revisión del debate de Bologna

Roman Jakobson (1959) inaugura los desarrollos teóricos sobre transposición en cuanto fenómeno translingüístico. Su mención es ineludible en relación con el seminario sobre traducción intersemiótica (Bologna, 1999), en el que U. Eco propone una sistematización que ha sido ampliamente discutida. Esta ponencia se propone revisar los puntos principales de ese debate, que reasume la urgencia de una "cultura transpositiva" indagando en las formas y los procesos de producción de sentido, en casos específicos de pasaje de un entramado discursivo a otro

Ambivalencias y límites de la literatura como objeto para el estructuralismo

Nos proponemos esbozar una cierta trayectoria del paradigma estructuralista en el interior de la crítica literaria a partir de los distintos avatares a que fue sometido su objeto, la literatura. El estructuralismo basó su productividad en la irreductibilidad de las dicotomías que propuso, tales como langue / parole. La literatura, sin embargo, ofreció severas resistencias ante una reducción de su multiplicidad a semejantes categorías. El rigor de los análisis estructuralistas frente a tales resistencias no solo servirá para deslindar los límites del método, sino que contribuirá también a establecer todo un nuevo cuerpo de problemas para la crítica literaria contemporánea.

Ambivalencias y límites de la literatura como objeto para el estructuralismo

Nos proponemos esbozar una cierta trayectoria del paradigma estructuralista en el interior de la crítica literaria a partir de los distintos avatares a que fue sometido su objeto, la literatura. El estructuralismo basó su productividad en la irreductibilidad de las dicotomías que propuso, tales como langue / parole. La literatura, sin embargo, ofreció severas resistencias ante una reducción de su multiplicidad a semejantes categorías. El rigor de los análisis estructuralistas frente a tales resistencias no solo servirá para deslindar los límites del método, sino que contribuirá también a establecer todo un nuevo cuerpo de problemas para la crítica literaria contemporánea.

Traducción intersemiótica : Revisión del debate de Bologna

Roman Jakobson (1959) inaugura los desarrollos teóricos sobre transposición en cuanto fenómeno translingüístico. Su mención es ineludible en relación con el seminario sobre traducción intersemiótica (Bologna, 1999), en el que U. Eco propone una sistematización que ha sido ampliamente discutida. Esta ponencia se propone revisar los puntos principales de ese debate, que reasume la urgencia de una "cultura transpositiva" indagando en las formas y los procesos de producción de sentido, en casos específicos de pasaje de un entramado discursivo a otro

Ambivalencias y límites de la literatura como objeto para el estructuralismo

Nos proponemos esbozar una cierta trayectoria del paradigma estructuralista en el interior de la crítica literaria a partir de los distintos avatares a que fue sometido su objeto, la literatura. El estructuralismo basó su productividad en la irreductibilidad de las dicotomías que propuso, tales como langue / parole. La literatura, sin embargo, ofreció severas resistencias ante una reducción de su multiplicidad a semejantes categorías. El rigor de los análisis estructuralistas frente a tales resistencias no solo servirá para deslindar los límites del método, sino que contribuirá también a establecer todo un nuevo cuerpo de problemas para la crítica literaria contemporánea.

Traducción intersemiótica : Revisión del debate de Bologna

Roman Jakobson (1959) inaugura los desarrollos teóricos sobre transposición en cuanto fenómeno translingüístico. Su mención es ineludible en relación con el seminario sobre traducción intersemiótica (Bologna, 1999), en el que U. Eco propone una sistematización que ha sido ampliamente discutida. Esta ponencia se propone revisar los puntos principales de ese debate, que reasume la urgencia de una "cultura transpositiva" indagando en las formas y los procesos de producción de sentido, en casos específicos de pasaje de un entramado discursivo a otro

Tolkovyĭ slovarʹ zhivago velikoruskago i͡azyka /

"Pechatano na schet Vsemilostivi͡eĭshe pozhalovannykh sredstv."--T.p., Vol.2-4.

Kobzarʹ /

In a case, accompanied by: Borodin, V. S. Pro faksymilʹne vydanni͡a "Kobzari͡a" 1840 roku (33 p.).

The Essentials of Narrative: A Synthesis of the West and the East

This is a study on the nature of narrative in light of a narratological theory inspired by a comparison of narratives in the West and the East, and which tries to reach a deeper understanding of narratives in their particular cultural milieus as well as the nature of narrative per se. The macroscopic structure which the subject itself demands gives coherence to the study of elements which do not solely belong to narrative texts but nevertheless are essential for a text to function as a narrative. The essentials under investigation are the narrator's perspective (which gives a narrative its internal structure), language (which both enables and affects the formation of narrative), and the notion of genre (which plays a crucial role in the interpretation of narrative). These elements were selected after a consideration of theorles postulated by Erich Auerbach, Northrop Frye, Fredric Jameson and Mikhail Bakhtin, as well as of the key properties of narrative as traditionally treated in Chinese scholarship on narrative. After the initial chapter, each chapter consists of a theoretical discussion on the main topic, followed by an analysis of a particular aspect of the subject as revealed in an American novel and in a Chinese novel. These subjects in elude the internal structure of narrative, fictionalization, the objectivity of language and the diversity of voices, the potentiality of language and the elosure of narrative, plot and the ordering of a narrative, and fragmentarity and the perceiving of a narrative. In theoretical discussions, the essay challenges theories proposed by Wayne Booth, Michel Foucault, Umberto Eco, Stanley Fish, Roman Jakobson, Jacques Derrida, Jonathan Culler and Tzvetan Todorov. The major texts discussed are Henry James's The Portrait of a Lady, Luo Guanzhong's Three Kingdoms, William Faulkner's Absalom. Absalom!, Cao Xueqin's Dream of the Red Chamber. Edgar Allan Poe's "Ligeia," and Liu E's The Travels of Laocan. The central idea of the research is to question such assumptions as made by Anthony Burgess in his article on the novel in The Encyelopaedia Britannica (15th ed) that "novelists, being neither poets nor philosophers, rarely originate modes of thinking and expression."

Por um "nó" espistemológico da linguística e da psicanálise : um estudo sobre Saussure, Jakobson, Benveniste e Lacan

O objetivo do presente trabalho é construir recursos operatórios de leitura que permitam articular, desde um ponto de vista epistemológico, lingüística e psicanálise. Esta temática surge de uma problemática de pesquisa atual, relativa à crescente demanda, endereçada a lingüística, por diferentes práticas clínicas nas quais a linguagem está implicada. Neste sentido, procura-se relacionar um paradigma de linguagem com uma teoria da subjetividade apropriada tanto à reflexão clínica quanto à reflexão epistemológica. Desta forma, esta dissertação opta por um estudo teórico, visando a construção de operadores conceituais que possibilitem a articulação entre a psicanálise lacaniana e as teorias da linguagem de Saussure, Jakobson e Benveniste, utilizando como corpus de análise essas próprias teorias lingüísticas e psicanalíticas. Portanto, seu procedimento analítico pode ser qualificado como metateórico. Quatro critérios são utilizados para a seleção dos autores: 1°) as três teorias são, cada uma a seu modo, estruturalistas – isso significa que a estrutura é o conceito operador que permite pensar as proposições que estão na base de cada teoria (seus axiomas); 2°) as três teorias estabelecem proposições sobre o objeto língua – isso requer perguntar quais axiomas sobre a língua cada teoria teve que construir para dar conta da estrutura. Desses dois critérios deriva-se um terceiro; 3°) as três teorias conformam três “sistemas de linguagem” que não dissolvem o “objeto língua” para se constituírem em sua especificidade (diluindo-a em objetos de outros domínios teóricos, exteriores ao campo da linguagem – ou da lingüística – propriamente dito, tais como, por exemplo, a biologia, a psicologia, a sociologia). Cada sistema é representado por um nome próprio : I – Sistema de Linguagem elaborado por Saussure; II – Sistema de Linguagem tratado por Jakobson; III – Sistema de Linguagem concebido por Benveniste. Como critério de fechamento, temos que : 4°) as três teorias interessam de perto ao Sistema de Linguagem da psicanálise lacaniana. A relação entre tais teorias deverá servir de suporte de leitura à interlocução estabelecida no campo interdisciplinar sobre a presença da linguagem nas diferentes clínicas, assim como revitalizar os campos conceituais tanto da lingüística quanto da psicanálise.

Lessons on sin and forgiveness : a crisis in the Roman Catholic Church

One of the greatest challenges facing the Roman Catholic Church (the Church) across the world continues to be found in addressing complaints of child sexual abuse (csa) by clergy. The list of Catholic clergy in Australia who have been criminally processed for sexual offences against children is disturbingly long. As disturbing as this list is, more disturbing are the accounts of clergy who have not been criminally prosecuted, but protected within the cloister of the Church. It is increasingly recognised that the significant difficulty with child sexual abuse in Catholic Churches, in particular, has not been the presence of perpetrators but the response of Church leadership to allegations of csa by clergy. Those who have faced criminal charges have often done so due to the resilience of victim/survivors and not because of the support of Church structures or culture. The Church has been slow to come to terms with the realities of the perpetration of csa by its clergy and even slower to recognise the need to prioritise victims in any effective, just response. The church has been slowest of all recognising that there are significant cultural and discursive challenges to confront in addressing the management of csa by clergy. There is, however, progressive recognition of the role that discursive constructs of forgiveness have played in perpetuating the crises and ultimately in perpetuating abuse. The institutional praxis of forgiveness can be demonstrated not only in the Church, but in lessons learned from use of forgiveness as an institutional response to mass violations of human rights. This paper explores the juncture between criminality, church culture and forgiveness in responding to csa by clergy.

The Phraseology and Structure of Latin Building Inscriptions in Roman North Africa

This study analyses the diction of Latin building inscriptions. Despite its importance, this topic has rarely been discussed before: the most substantial contribution on the subject is a short dissertation by Klaus Gast (1965) that focuses on 100 inscriptions dating mostly from the Republican period. Marietta Horster (2001) also touched upon this theme in her thesis on imperial building inscriptions. I have collected my source material in North Africa because more Latin building inscriptions dating from the Imperial period have survived there than in any other area of the Roman Empire. By means of a thorough and independent survey, I have assembled all relevant African Latin building inscriptions datable to the Roman period (between 146 BC and AD 425), 1002 texts, into a corpus. These inscriptions are all fully edited in Appendix 1; Appendix 2 contains references to earlier editions. To facilitate search operations, both are also available in electronic form. They are downloadable from the address http://www.helsinki.fi/hum/kla/htm/jatkoopinnot.htm. Chapter one is an introduction dealing with the nature of building inscriptions as source material. Chapter two offers a statistical overview of the material. The following main section of the work falls into five chapters, each of which analyses one main part of a building inscription. An average building inscription can be divided into five parts: the starting phrase opens the inscription (a dedication to gods, for example), the subject part identifies the builder, the object part describes the constructed or repaired building, the predicate part records the building activity and the supplement part offers additional information on the project (it can specify the funding, for instance). These chapters are systematic and chronological and their purpose is to register and interpret the phrases used, to analyse reasons for their use and for their popularity among the different groups of builders. Chapter eight, which follows the main section of the work, creates a typology of building inscriptions based on their structure. It also presents the most frequently attested types of building inscriptions. The conclusion describes, on a general level, how the diction of building inscriptions developed during the period of study and how this striking development resulted from socio-economic changes that took place in Romano-African society during Antiquity. This study shows that the phraseology of building inscriptions had a clear correlation both with the type of builder and with the date of carving. Private builders tended to accentuate their participation (especially its financial side) in the project; honouring the emperor received more emphasis in the building inscriptions set up by communities; the texts produced by the army were concise. The chronological development is so clear that it enables stylistic dating. At the beginning of the imperial period the phrases were clear, concrete, formal and stereotyped but by Late Antiquity they have become vague, subjective, flexible, varied and even rhetorically or poetically coloured.

The Roman Republican Navy : from the sixth century to 167 BC

Työ käsittelee Rooman laivaston kehitystä, toimintaa ja osallistumista laajenemispolitiikkaan, jossa Rooma kasvoi kaupunkivaltiosta Välimeren hallitsijaksi. Rooma on aikaisemmissa tutkimuksissa nähty maavaltiona vailla kiinnostusta merenkulkuun. On katsottu, että ainoa merkittävä merisota Rooman historiassa on ensimmäinen puunilaissota (264-241 eKr.) ja että siinäkin roomalaiset (jotka historioitsija Polybius kuvaa vasta-alkajiksi) menestyivät Karthagoa vastaan turvautumalla laskusiltoihin, joiden avulla he saattoivat muuttaa meritaistelun maataisteluksi. Polybiuksen kuvaukseen on aina tähän asti luotettu. On katsottu että Roomalla ei ollut laivastoa ennen ensimmäistä puunilaissotaa ja että Rooma kaikissa sodissaan panosti merisodankäyntiin mahdollisimman vähän. Tämä työ pyrkii kumoamaan nämä käsitykset. Laivasto oli osallisena ja ehdottoman välttämätön kaikissa Rooman laajenemispolitiikan käänteissä. Arkeologian tiedot osoittavat, että ennen ensimmäistä puunilaissotaa Rooma kehittyi ja siitä tuli merkittävä kaupunki nimenomaan kaupankäynnin ja ulkomaisten kontaktien seurauksena. Se ei siis ollut puhdas agraarivaltio. Roomalaisilla oli laivasto jo viimeistään 500-luvulta lähtien eKr. ja sitä käytettiin Rooman laajentaessa valtaansa Italiassa. Näin ollen ensimmäisessä puunilaissodassa läntisen Välimeren herruudesta kilpaili kaksi merivaltiota, Rooma ja Karthago. Toinen puunilaissota (218-201) tunnetaan yleensä Hannibalin tulosta Alppien yli Italiaan, mutta se oli myöskin merkittävä merisota ja karthagolaiset hävisivät sen nimenomaan merellä. Rooma osallistui kilpailuun itäisen Välimeren hallinnasta ja kukisti Makedonian ja Syyrian laivastot, jotka eivät olleet mitenkään Rooman laivaston veroisia. Kaikista Rooman vastustajista Karthagolla olisi ollut suurin mahdollisuus pysäyttää Rooman laivaston voittokulu toisessa puunilaissodassa. Laivastoa käytettiin moniin eri tarkoituksiin. Suuret meritaistelut eivät ole ainoa osoitus laivastojen mukanaolosta ja merkityksestä, vaan on myös otettava huomion sotalaivojen rakenne ja toimintaedellytykset. Sotalaivat oli rakennettu taisteluita varten ja niissä oli hyvin niukasti säilytystilaa. Niiden oli päästävä laskemaan maihin aina kun miehistö tarvitsi vettä, ruokaa ja lepoa. Laivastot saattoivat toimia vain niiden rannikoiden tuntumassa, joiden satamiin ja laskupaikkoihin niillä oli turvallinen pääsy. Roomalaiset olivat hyvin tietoisia tästä. Suuret merentakaiset sotaretket Afrikkaan, Espanjaan, Kreikkaan ja Vähän-Aasian rannikolle perustuivat kaikki siihen, että Rooman laivasto hallitsi purjehdusreittejä ja sopivia laskupaikkoja ja saattoi huolehtia joukkojen ja varusteiden kuljettamisesta kaukana taisteleville armeijoille. Samalla Rooman laivasto kävi itsenäistä sotaa merellä ja haastoi ja kukisti kaikki Välimeren merivaltiot. 130-luvulle eKr. tultaessa se oli lyönyt vihollisensa ja riisunut aseista liittolaisensa; Rooman laivasto hallitsi Välimerta yksin.

Dancing and Professional Dancers in Roman Egypt

The main aim of the study is to create a many-sided view of dancing in Roman Egypt (1st - early 4th centuries AD) and especially of the dancers who earned their living by dancing as hired performers. Even though dancers and other performers played a central part in many kinds of festivities throughout the ancient world, research on ancient professional dancers is rare and tends to rest on the ancient literature, which reflects the opinions of the elite. Documentary written sources (i.e., papyri, ostraka) the core of the present study are mentioned rather superficially, easily resulting in a stereotypical view of the dancers. This study will balance the picture of professional dancers in antiquity and of ancient dancing in a more general sense. The second aim characterizes this study as basic research: to provide a corpus of written sources from Greco-Roman Egypt on dancing and to discuss pictorial sources contemporary with the texts. The study also takes into account the theoretical discussion that centres on dancing as a nonverbal communicative mode. Dancers are seen as significant conveyors of social and cultural matters. This study shows that dancers were hired to perform especially in religious contexts, where the local associations on the village level also played an important part as the employers of the performers. These performers had a better standard of living in economic terms than the average hired worker, and dancers were better paid than other performers. In the Egyptian villages and towns, where the dancers performed and lived, the dancers do not seem to have been marginal because they were professionals or because of some ethnic or social background. However, their possible marginality may have occurred for reasons related to the practicalities of their profession (e.g., the itinerant life style). The oriental background of performers was a literary topos reflecting partly the situation in the centres of the empire, especially Rome, where many performers were of other than Roman origin. The connection of dancing, prostitution and slavery reflects the essential link between dance, body and gender: dancers are equated with such professions or socio-legal statuses where the body is the focus of attention, a commodity and a source of sensual pleasure; this dimension is clearly observable in ancient literature. According to the Egyptian documentary sources, there is no watertight evidence that professional dancers would have been engaged in prostitution and very little, if any, evidence that the disapproval of the professional dancers expressed by the ancient authors was shared by the Egyptians. From the 4th century onwards the dancers almost disappear from the documentary sources, reflecting the political and religious changes in the Mediterranean east.

« Le roman est agréablement traduit » : Étude comparative sur la visibilité des traductions et des traducteurs en Finlande et en France à travers des critiques des livres

Pro gradu -työssä tutkitaan ja vertaillaan käännöskirjallisuuden arvosteluja Ranskassa ja Suomessa. Empiirinen aineisto koostuu kaikista Helsingin Sanomien ja Le Monden vuonna 2003 julkaisemista arvosteluista. Lehdissä oli yhteensä 2691 arvosteltua kirjaa, joista 845 oli käännöksiä. Päätavoite on ollut selvittää näiden valtasanomalehtien kritiikkejä tutkimalla, kummassa maassa kääntäjän ja käännöksen asema on näkyvämpi ja minkälaisia julkaistut käännöskritiikit ovat. Lisäksi tavoitteena on ollut tutkia, kumpi lehdistä on avoimempi vieraskielisiä kirjoja ja käännöksiä kohtaan. Kirja-arvostelujen lähemmälle tutkimiselle luodaan pohjaa perehtymällä kääntäjän ja käännöksen näkyvyyteen liittyviin seikkoihin. Tässä käytetään hyväksi Koskisen (2000) tutkimusta. Tutkimuksessa tarkastellaan myös, millainen on hyvä käännös eri kääntäjien ja tutkijoiden mielestä, sekä muita saman aihepiirin tutkimuksia ja aiheesta vallalla ollutta keskustelua. Lisäksi selvitetään, miksi laadukkaat käännösarvostelut ovat harvinaisia ja mistä tämä johtuu. Analyysivaiheen kvantitatiivisessa osassa perehdytään käännösten määrälliseen osuuteen sekä aineistossa että Ranskan ja Suomen kokonaisjulkaisumäärissä. Aineiston käännösarvostelut luokitellaan niiden sisällön mukaan. Tässä on käytetty soveltuvin osin Gullinin (1998) kehittelemää mallia. Käännösarvostelujen sisältöanalyysissa kiinnitetään huomiota niiden käännöstä ja kääntäjää koskeviin kommentteihin. Arvostelujen laadun ja kriitikkojen käyttämien arvosteluperusteiden pohdinta nojautuu aiheesta aikaisemmin tehtyihin teoreettisiin sekä empiirisiin tutkimuksiin. Pro gradu -työ sisältää myös erillisen katsauksen käännettyjen lastenkirjojen arvosteluihin sekä arvostelujen ulkopuolisiin kääntäjiin ja kääntämiseen liittyviin artikkeleihin. Koko tutkimuksen ajan lähestymistapa on vertaileva Le Monden ja Helsingin Sanomien välillä. Tutkimuksesta selviää, että Le Monde julkaisee huomattavasti enemmän kirja-arvosteluja. Molemmat lehdet sisältävät kuitenkin suhteellisesti yhtä paljon arvosteluja käännöskirjoista. Helsingin Sanomissa on enemmän vieraskielisten teosten arvosteluja, ja käännösten ja kääntäjän asema on huomattavasti näkyvämpi lehden kritiikeissä. Suurin osa Le Monden käännösarvosteluista sisältää vain kääntäjän nimen bibliografisissa tiedoissa. Helsingin Sanomissa vain alle puolet käännöskirjoista on arvosteltu tällä tavoin. Myös kritiikit, joissa kääntäjän nimeä ei mainita ollenkaan, ovat yleisempiä ranskalaislehdessä. Suhteellisen pieni osa käännösarvosteluista arvioi käännöksen laatua. Näille arvioille on ominaista perustelujen ja analyysin puuttuminen ja ne ovat usein lyhyitä. Arviot ovat sävyltään enimmäkseen positiivisia tai neutraaleja. Hyvin yleistä on myös se, että kriitikko sekoittaa kaksi eri asiaa: kääntäjän ja kirjailijan tyylin. Yleisin kriitikkojen käyttämä arviointikriteeri on tutkia käännöksen ja kohdekielen tai käännöksen ja lähtötekstin suhdetta. Monesti arviointikriteeri jää täysin epäselväksi. Helsingin Sanomien kritiikeissä kääntäjiin viitataan huomattavasti useammin myös itse arvostelutekstissä. Lehti tuo näkyvästi esille kääntäjiä muissakin kuin kirja-arvosteluartikkeleissaan. Sen sijaan Le Mondessa ei ole pelkästään kääntäjiä käsitteleviä tekstejä.