Variation i kvinnors namnfraser i officiella dokument i Helsingfors 1780-1930 : Socioonomastiska synvinklar på makt och identitet

This dissertation is an onomastic study of variation in women s name phrases in official documents in Finland during the period 1780−1930. The aim is to discuss from a socio-onomastic perspective both the changeover from patronymics to inherited family names and the use of surnames after marriage (i.e. whether women adopted their husbands family names or retained their maiden names), before new laws in this area entered into force in Finland in the early 20th century. In 1920, a law on family names that required fixed names put an end to the use of the patronymic as a person s only surname. After 1929, it was no longer possible for a married woman to retain her maiden name. Methodologically, to explain this development from a socio-onomastic perspective, I have based my study on a syntactic-semantic analysis of the actual name phrases. To be able to demonstrate the extensive material, I have elaborated a scheme to divide the 115 different types of name phrases into 13 main categories. The analysis of the material for Helsinki is based on frequency calculations of the different types of name phrases every thirtieth year, as well as on describing variation in the structure and semantic content of the name phrases, e.g. social variation in the use of titles and epithets. In addition to this, by applying a biographic-genealogical method, I have conducted two case studies of the usage of women s name phrases in the two chosen families. The study is based on parish registers from the period 1780−1929, estate inventory documents from the period 1780−1928, registration forms for liberty of trade from the period 1880−1908, family announcements on newspapers from the period 1829−1888, gravestones from the period 1796−1929 and diaries from the periods 1799−1801 and 1818−1820 providing a corpus of 5 950 name phrases. The syntactic-semantic analysis has revealed the overall picture of various ways of denoting women in official documents. In Helsinki, towards the end of the 19th century, the use of inherited family names seems to be almost fully developed in official contexts. At the late 19th century, a patronymic still appears as the only surname of some working-class women whereas in the early 20th century patronymics were only entered in the parish register as a kind of middle name. In the beginning of the 19th century, most married women were still registered under their maiden names, with a few exceptions among the bourgeoisie and upper class. The comparative analysis of name phrases in diaries, however, indicates that the use of the husband s family name by married women was a much earlier phenomenon in private contexts than in official documents. Keywords: socio-onomastics, syntactic-semantic analysis, name phrase, patronymic, maiden name, husband s family name

Monikasvoinen TAVA-partisiippi : Tutkimus suomen TAVA-partisiipin käyttökonteksteista ja verbiliittojen kieliopillistumisesta

The multifaceted passive present participle in Finnish This study investigates the uses of the passive present participle in Finnish. The participle occurs in a variety of syntactic environments and exhibits a rich polysemy. Former descriptions have treated it as a mainly modal element, but it has several non-modal uses as well. The present study provides an overview of its uses and meanings, with the main focus on the factors which trigger the modal reading. In addition, the study contains two case studies on modal periphrastic constructions consisting of the verb 'to be' and the present passive participle, the Obligation construction, e.g., on men-tä-vä [is go-pass-ptc], and the Possiblity construction, e.g., on pelaste-tta-v-i-ssa [is save-pass-ptc-pl-ine]. The study is based on empirical data of 9000 sentences obtained from i) large collections of transcribed material from Finnish dialects, ii) a corpus of modern Finnish newspaper texts, iii) corpora of Old Finnish texts. Both in colloquial and standard Finnish the reading of the participle is highly dependent of the context and determined by such factors as the overall syntactic environment and other co-occurring elements. One of the main findings here is that the Finnish passive present participle is not modal per se. The contextual modal reading arises whenever the state of affairs is conceptualized from the viewpoint of the implied subject of the participle, and the meaning of possibility or obligation depends mostly on whether the situation is pleasant or undesirable. In sections examining the grammaticalization of the Possibility and Obligation constructions, the perspective is diachronic. Both constructions have derived from copula constructions with the passive present participle as a predicate (adjective or adverb). These sections show how a linguistic change can be investigated on the basis of the patterns of usage in the empirical data. The Possibility construction is currently going through a restructuration to a passive verbal complex. The source of this construction is reflected in its present-day use by the fact that it heavily biased towards a small set of verbs. The Obligation construction has grammaticalized to a construction comparable to a compound tense. Patterns of use of the construction show that grammaticalization originates in specific syntactic constructions with an implication of practical necessity. Furthermore, it is shown that the Obligation construction has grammaticalized in different directions in standard and colloquial Finnish. Differing from the study on most typical phenomena investigated in the literature on grammaticalization of modality, the present study opens new perspectives and methods for discussion on these questions.

Hevosen hankittu polyneuropatia –kirjallisuuskatsaus ja sairauden kartoitus Suomessa

Hevosen hankittu polyneuropatia (Acquired equine polyneuropathy eli AEP, ”Hattulan tauti”, ”Scandinavian knuckling syndrome”) on Skandinaviassa tavattava, uudentyyppinen hermostosairaus hevosilla. Yhteensä yli 300 hevosta on sairastunut Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa lähes sadalla eri tallilla viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Hevosen hankitusta polyneuropatiasta tiedetään vasta melko vähän, eikä sairautta käsitteleviä julkaisuja ole kuin kolme. Hankittuun polyneuropatiaan sairastuneilla hevosilla on tyypillisenä oireena takajalkojen vuohisnivelten ylimeno eli ”knuckling”, josta seuraa kompurointia ja ataksiaa. Useimmiten vuohisnivelten ylimeno on sairastuneilla hevosilla symmetristä molemmissa takajaloissa. Ylimeno johtuu takavuohisnivelten ojentajalihasten heikkoudesta perifeeristen hermovaurioiden seurauksena. Tautitapauksia tavataan vakavuudeltaan eriasteisia. Vakavimmissa tapauksissa kliiniset oireet voivat pahentua jopa muutamassa päivässä siten, ettei hevonen kykene enää nousemaan makuulta ylös edes avustettuna ja eutanasia tulee aiheelliseksi. Lievin oirein sairastuneet hevoset parantuvat yleensä noin 5-6 kuukauden kuluessa. Hevosen hankitun polyneuropatian aiheuttaja on toistaiseksi tuntematon. Epäillään, että aiheuttaja voisi olla jonkin homeen tuottama mykotoksiini rehussa. Lisensiaatin tutkielmani keskeisin tarkoitus oli kartoittaa, miten paljon hevosen hankittua polyneuropatiaa on esiintynyt Suomessa. Suomen taudinpurkauksia ei ole aiemmin dokumentoitu muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Kartoitukseen valittiin mukaan tallit, joissa epäiltiin joko hoitaneen eläinlääkärin tai tallinomistajan kuvauksen perusteella esiintyneen tyypillisiä hankittuun polyneuropatiaan viittaavia kliinisiä oireita. Polyneuropatiakartoitukseen valittuihin tallinomistajiin otettiin yhteyttä syksyllä 2009 puhelimitse soittamalla ja heille esitettiin kartoitusta varten laaditut kysymykset. Kartoituksen mukaan Suomessa on ollut 11 taudinpurkausta, jossa kyseessä on todennäköisesti ollut hevosen hankittu polyneuropatia. Taudinpurkaukset ajoittuvat vuodesta 2005 vuoteen 2009. Hevosten sairastumisprosentissa esiintyy runsaasti vaihtelua tallien välillä, mutta tyypillisesti useita saman tallin hevosia sairastuu. Sairastuneista hevosista on aineiston perusteella jouduttu lopettamaan 40 % ja 60 % on parantunut. Suomen kartoitus näyttää vahvistavan olettamusta, ettei hankitussa polyneuropatiassa ole ikä-, sukupuoli- tai rotupredilektiota. Tallit, joilla sairautta on tavattu, sijaitsevat maantieteellisesti hyvin hajanaisesti. Suomessa polyneuropatiatapauksia on ilmennyt lähes yhtä paljon syksyllä ja keväällä, kun taas Ruotsissa ja Norjassa lähes kaikki taudinpurkaukset ovat esiintyneet lopputalvella ja keväällä. Suurin osa hankittuun polyneuropatiaan sairastuneista hevosista on saanut karkearehuksi muovipaaleihin pakattua, esikuivattua säilöheinää. Kartoituksen myötä tiedetään suunnilleen, millä laajuudella hevosen hankittua polyneuropatiaa on Suomessa esiintynyt. Sairaus on toistaiseksi Suomessa melko harvinainen, mutta sitä tavataan kuitenkin lähes vuosittain. Jatkossa kartoituksen tietoja pystytään hyödyntämään epidemiologisissa tutkimuksissa sairauden aiheuttajan selvittämiseksi.

Kielimuurin murtajat : Käännökset arkikeskustelun jäsentäjinä Penedon suomalaisessa siirtokunnassa

Tutkimus käsittelee käännöksiä, joita keskustelijat tuottavat monenkeskisen, kaksikielisen arkikeskustelun aikana toisilleen. Toiset osallistujista ovat kaksikielisiä ja toiset yksikielisiä, ja käännöksiä tuotetaan erityisesti silloin, kun osa puheesta on kielimuurin vuoksi jäänyt yksikielisiltä ymmärtämättä. Käännökset ovat osa kielenvälitystä eli toimintaa, jossa puhuja edesauttaa keskustelukieltä vaihtamalla erikielisten läsnäolijoiden osallistumista keskusteluun tai toimii ei-ammattimaisena tulkkina osapuolten välillä. Keskusteluaineisto on suomen- ja portugalinkielistä. Se on nauhoitettu entisessä suomalaisessa siirtokunnassa Brasilian Penedossa, jossa asuu edelleen noin 20 alkuperäisten siirtolaisten jälkeläistä tai myöhemmin muuttanutta suomenpuhujaa. Tutkimuksessa esitellään lyhyesti Penedoa, sen historiaa ja joitakin penedolaisten puhuman suomen erityispiirteitä, jotka johtuvat kontaktista portugalin kielen kanssa. Työn metodisena ja teoreettisena pohjana ovat pääasiassa keskustelunanalyysi ja vuorovaikutuslingvistiikka, joiden näkökulmasta tarkastellaan käännösten syntaktista muotoutumista meneillään olevan vuorovaikutuksellisen toiminnan tarpeisiin. Puhujat tuottavat käännösten alussa erityisiä syntaktisia rakenteita (lohkorakenne, lohkeama ja topikalisaatio), jotka niin sanotusti lohkaisevat jonkin lausuman elementin sen alkuun. Työn tavoitteena on selvittää, miksi näitä rakenteita esiintyy juuri käännösvuoroissa. Tähän pyritään tarkastelemalla rakenteiden vuorovaikutuksellisia ja syntaktisia ominaisuuksia, jotka mahdollistavat niiden hyödyntämisen kielenvälityksessä. Tyypillisimmin käännösvuoron alkuun lohjennut elementti on edeltävästä puheesta kierrätettävä leksikaalinen substantiivilauseke, joka toimii kiintopisteenä keskustelun eri kielillä tuotettujen osien välillä. Kyseisiä rakenteita on kielitieteellisissä kuvauksissa pidetty usein varsin kiteytyneinä, mutta ne esiintyvät aineistossa hyvin vaihtelevissa muodoissa. Vuorovaikutuslingvistisessä tutkimuksessa onkin käytetty erilaisia lohkeavia rakenteita esimerkkeinä puhehetkessä jäsentyvästä ja sen tarpeisiin muotoutuvasta kieliopista. Työ tuo aihepiiriin lisätietoa, sillä se esittelee lohkeavat rakenteet vuorovaikutuksellisena resurssina uudessa yhteydessä, arkikeskustelun käännöksissä. Rakenteiden esiintyminen kieltä vaihtavissa vuoroissa nostaa huomion kohteeksi sen, miten rakenteissa käytetyt viittausmuodot suhteutuvat edeltävään, erikieliseen keskusteluun. Leksikaalisia substantiivilausekkeita tuottamalla uudet vastaanottajat saatetaan selville puheenaiheesta, ja samalla rakenne, jossa lausekkeet esiintyvät, luo odotuksen vuoron jatkumisesta. Näin syntyy käännös, joka liittyy koherentiksi jatkoksi erikieliselle keskustelulle ja samalla johtaa keskustelua eteenpäin siten, että siihen voi liittyä uusia osallistujia. Meneillään oleva toiminta näkyy kieltä vaihtavien vuorojen muotoilussa: Käännöstä tuottaessaan puhujat orientoituvat ylittämään keskusteluun syntynyttä kielimuuria muun muassa juuri tuottamalla viittaukset leksikaalisina. Kielen vaihtamista hyödyntävä aiemman puheen toisto voi kuitenkin olla myös esimerkiksi koodinvaihtoa, jolla puhuja hakee vastaanottajan palautetta. Silloin kielimuuria ei tarvitse ylittää, ja viittauksia voidaan ongelmitta tuottaa ei-leksikaalisina. Työssä pohditaankin myös varsinaisen kääntämisen suhdetta muuhun eri kielellä tuotetun toiston hyödyntämiseen keskustelussa.

Kuoleman kielissä

Ihmisen virallinen olemassaolo ei pääty fysiologiseen kuolemaan. Se päättyy institutionaaliseen kielenkäyttöön: kuolintodistuksen kirjoittamiseen tai kuolleeksi julistamiseen. Valtaosa saa elämänsä viralliseksi päätökseksi lääkärin kirjoittaman kuolintodistuksen. Se on oikeuslääkinnällinen asiakirja, jolla saadaan aikaan uusi institutionaalinen asiaintila päättynyt elämä. Tarkastelen tutkielmassani 40 kuolintodistuksen kielenkäyttöä. Kartoitan, millaisia ovat niiden keskeiset kielenpiirteet. Osoitan myös, kuinka lääkäri esittää kuolintodistuksessa kertomuksen, jossa kieliopillisesti menneeseen aikaan kiinnittymätön kerronta toimii tekona, joka tekee tekstistä antinarratiivista ja avaa tien metatason merkityksenantoon. Tutkielmani keskeinen viitekehys on performatiivisuuden teoria. Esitän, ettei kuolintodistuksessa esitettyä lääketieteellistä kuolemankulkua sellaisenaan ole olemassa lääkärin kielenkäytön ja sen puitteet sanelevan institutionaalisen toiminnan ulkopuolella. Potilas muodostuu lääketieteelliseksi tapaukseksi kielenkäytössä, jolla tapaus esitetään. Siksi kuolintodistuksen kielenaineksetkin ovat monikasvoisesti performatiivisia, esittämänsä asiaintilan synnyttävää kielenkäyttöä. Kuolintodistuksille on tyypillistä itsenäisiin partisiippeihin ja verbittömään konstruointiin perustuva kerronta. Finiittiverbeistä käytetään preteritiä ja dramaattista preesensiä. Aktiivimuotoisella NUT-partisiipilla raportoidaan potilaan tilasta, passiivimuotoisella TU-partisiipilla sairaanhoitoinstituution toiminnasta. Koska liittotempukset eivät kuulu aineistoni keskeisiin kielenpiirteisiin, partisiippikerrontaa ei ole perusteltua tarkastella apuverbin ellipsioletuksesta käsin. Verbittömät rakenteet muistuttavat syntaktisia lausetyyppejä tai ovat vapaita NP:itä. Jos verbittömässä rakenteessa käytetään teonnimeä tai lääketieteen termiä, jolla on teonnimen merkitys, rakenne on funktioltaan lähellä dramaattista preesensiä: kertoo toiminnasta tai tapahtumasta eikä kiinnity kieliopillisesti menneeseen aikaan. Analyyseissa tulee esiin, että dramaattinen preesens ja verbitön konstruointi toimivat osana samaa kielellistä strategiaa. Molempia myös käytetään dramaattisen preesensin tyypillisessä esiintymisyhteydessä, kertomuksen käänteissä ja huipentumassa. Tutkielma tarjoaa tarkan kuvan etenkin dramaattisen preesensin funktioista kuolintodistuksessa. Esiintymisympäristönsä kokonaiskuvan mukaan se asettaa lääkärin toimijan tai tarkkailijan asemaan. Yksipersoonaisten passiivien ja eksplisiittisten performatiivien yhteydessä se kertoo yhteistyöhön perustuvasta institutionaalisesta toiminnasta. Preesensmuotoiset muuttumisjohdokset puolestaan siirtävät lääkärin toimijan roolista tarkkailijan asemaan ja esittävät potilaan tilanteen epäagentiivisena patienttina. Jos muuttumisjohdoksen yhteydessä on käytetty odotuksenvastaisen suhteen merkitsintä, lääkäri osoittaa yllättyneisyyttä tavasta, jolla kuolema etenee. Näin hän nostaa esiin kuoleman vallan ja yhden toimenkuvansa realiteeteista: hoitoinstituutio on sitoutunut potilaan auttamiseen, mutta vääjäämättömissä tilanteissa voi lääkärikin olla vain silminnäkijänä.

Toisen kielen oppijan identiteetti ja arkielämän vuorovaikutustilanteet : Tapaustutkimus viiden maahanmuuttajanaisen suomen kielen oppimisesta

Tutkielma on haastatteluaineistoon perustuva tapaustutkimus, jossa tarkastellaan viittä pääkaupunkiseudulla elävää maahanmuuttajanaista suomen kielen oppijoina ja käyttäjinä. Työssä paneudutaan toisaalta identiteetin ja toisen kielen oppimisen suhteeseen ja toisaalta siihen, millaisissa arjen vuorovaikutustilanteissa toisen kielen oppija pääsee puhumista harjoittelemaan. Tutkimuksen teoreettisena kehyksenä ovat sosiokulttuurinen kielentutkimus ja jälkistrukturalistinen identiteettikäsitys. Työn innoittajana ja esikuvana on kanadalaisen Bonny Nortonin tapaustutkimus Identity and Language Learning: Gender, Ethnicity and Educational Change (2000), jonka keskeisistä käsitteistä on omaksuttu muun muassa kielenoppijan panostus. Aineisto on kerätty puolentoista vuoden aikana ja koostuu 14 nauhoitetusta ja litteroidusta haastattelusta. Analyysi jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa osoitetaan yksilön sosiaalisen identiteetin yhteys toisen kielen oppimiseen kolmen ulottuvuuden kautta, joita ovat Suomeen muuton syyt ja tulevaisuudensuunnitelmat, kielenoppijuus ja monikielisyys sekä sukupuoli ja ikä. Olennainen päätelmä on, ettei yksilön toisen kielen oppimismenestystä voi erottaa identiteetistä. Toisessa osassa analysoidaan arkielämän vuorovaikutustilanteita: ensinnäkin sitä, millaisia mahdollisuuksia toisen kielen oppijalla on päästä puhumaan kohdekieltä ja toiseksi sitä, millaisiksi nuo tilanteet muotoutuvat. Keskeisin tutkimustulos on, että toisen kielen oppijalle tarjoutuu liian vähän vapaamuotoisia suomen puhumisen mahdollisuuksia. Vuorovaikutustilanteita hallitsevat usein epätasapainoiset valtasuhteet, jotka rajoittavat kielenoppijaa, toisinaan jopa vaientavat tämän. Toisen kielen oppimisen ja identiteetin suhdetta on Suomessa tutkittu varsin vähän. Niin ikään oppijan vaientaminen vuorovaikutustilanteissa on jäänyt huomiotta. Tutkielma avaa ajankohtaista aihepiiriä ja mielenkiintoisia jatkotutkimusnäkymiä, joista yksi olisi vuorovaikutustilanteiden etnografinen havainnointi.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen : Kausatiiviset lauserakenteet terveysaiheisessa internet-aineistossa

Tutkielmassa tarkastellaan sellaisia kausatiivisia lauserakenteita, joissa kausaation osapuolet ovat ei-inhimillisiä olioita. Työn tavoitteena on tarkastella eri kausatiivirakenteiden yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia sen suhteen, miten ne kausaatiota kuvaavat, sekä luoda tämän analyysin pohjalta jonkinlainen kokonaiskuva siitä, miten suomen kielessä käsitteistetään kausaatiota. Työn aineistona on valikoima terveysaiheisia artikkeleita verkkosivuilta www.tohtori.fi ja www.verkkoklinikka.fi. Tästä tekstimassasta poimittiin käsin kaikki sellaiset lauseet, jotka kuvasivat kahden ei-inhimillisen olion välistä kausaaliyhteyttä. Tämä lauseaineisto jaoteltiin eri kausaatiorakenteisiin sen mukaan, mikä oli kunkin esiintymän kausaaliyhteyttä kuvaava keskusargumentti. Kausatiiviset rakennetyypit ovat seuraavat: aineistossa keskeiset AIHEUTTAA-rakenne, MUUTTAA-rakenne, VAIKUTTAA-rakenne, AIHEUTUA-rakenne ja LIITTYÄ-rakenne sekä esiintymämäärältään edellämainittuja harvinaisemmat JOHTAA-rakenne, ESTÄÄ/MAHDOLLISTAA-rakenne, EDISTÄÄ-rakenne, RIIPPUArakenne, OLLA SYYNÄ/SEURAUKSENA -rakenne ja OLLA TAUSTALLA -rakenne. Rakenteita analysoidaan kognitiivisen kielentutkimuksen ja konstruktiokieliopin metodein. Kielitieteellisistä kausaation tutkimuksista tärkeimpinä teorialähteinä ovat Talmy (1976) sekä Kemmer ja Verhagen (1994). Aineiston rakenteista tarkastellaan erityisesti perussyntaksia, predikaation osallistujien semanttisia rooleja sekä rakenteen avulla kuvatun kausaalisuhteen luonnetta ja sen osapuolten ominaisuuksia. Näin tuodaan ilmi, miten eri tavat kielellistää kausaatiota eroavat toisistaan. Päätelminä todetaan, että kausaation kielellistämiskeinot ovat monipuolisia ja tarkastellut rakenteet eroavat toisistaan monessa suhteessa. Kausatiivirakenteita voi luokitella mm. sillä perusteella, onko niiden keskusargumenttina predikaattiverbi vai nomini ja kopula, ovatko ne aineistossa yleisiä vai marginaalisia ja kuvaavatko ne vahvaa vai heikkoa kausaalisuhdetta. Kaikkiaan on tuloksena, että aineiston kausatiivirakenteet ovat joko transitiivisia lauserakenteita tai käyttävät hyväkseen spatiaalisuutta syy seuraus-suhteen ilmaisemisen keinona. Työstä nousee esiin monenlaisia jatkotutkimusaiheita: Ovatko kausatiivisuuden keinot samanlaisia myös muissa kirjallisissa tekstilajeissa ja puhutussa kielessä? Miten suomen ilmaisukeinot vertautuvat muihin kieliin? Etenkin esiintymämäärältään vähäisistä rakenteista voisi lisäksi löytää uusia ominaisuuksia tutkimalla niitä tätä työtä laajemmasta aineistosta.

RICKAIN KODOS CAICKIA KYLLIN - HERCUT HYWÄT AINA RIITTÄ : Olde Hansan ruokalistan kielen autenttisuus

Pro gradu -tutkielmassani tutkin Olde Hansa -ravintolan suomen- ja vironkielisten ruokalistojen kieltä sekä niiden objektiivista ja kokemuksellista autenttisuutta. Tutkimukseni keskittyy objektiiviseen ja kokemukselliseen autenttisuuteen. Tarkoitukseni on selvittää onko ruokalistan kieli lavastettua autenttisuutta, eli epäaitoa vanhana esitettävää kieltä, joka kuitenkin avautuu lukijalle autenttisena vanhana kielenä. Käyttämäni teoria pohjautuu autenttisuuden tutkimukseen erityisesti matkailun piirissä. Käsittelen autenttisuutta MacCannellin, Gilmoren ja Pinen sekä Wangin teorioihin nojaten. Tärkeässä asemassa tutkielmassani on MacCannellin esittelemä teoria lavastetusta autenttisuudesta sekä autenttisuuden kolme eri lajia: objektiivinen, symbolinen ja kokemuksellinen autenttisuus. Objektiivinen autenttisuus tarkoittaa aitoa ja alkuperäistä. Se on kohteen ominaisuus, joka on tieteellisesti todistettavissa. Tutkin ruokalistan kielen objektiivista autenttisuutta vertaamalla ruokalistojen tekstejä sekä vanhan kirjaviron ja kirjasuomen ortografiaa ja sijapäätteitä. Näitä kielen piirteitä on tutkittu niin Suomessa kuin Virossakin vanhimpien säilyneiden tekstien avulla. Peilaan ruokalistan kieltä siis 1500-luvun kirjakieleen ja etsin niistä yhtäläisyyksiä sekä eroja. Mikäli näissä piirteissä on ruokalistojen teksteissä ja vanhoissa kirjakielissä eroja, ei kyse ole objektiivisesti autenttisesta vanhasta kirjakielestä. Kokemuksellista autenttisuutta taas ei voi objektiivisesti mitata, koska se syntyy ihmisessä itsessään. Tutkimukseni kokemuksellisen autenttisuuden materiaalin muodostaakin 20 teemahaastattelua, joiden kautta selvitän ihmisten kokemuksia ruokalistan kielestä kokevatko he sen autenttiseksi vai eivät. Lopuksi yhdistän objektiivisen ja kokemuksellisen autenttisuuden tutkimusten tulokset ja selvitän onko ruokalistan teksti lavastettua autenttisuutta. Matkailija voi nimittäin mielestään saavuttaa kokemuksen autenttisuudesta, vaikka kohde itse asiassa olisikin epäautenttinen. Tällöin on kyse lavastetusta autenttisuudesta. Kummankaan Olde Hansan ruokalistan, ei suomalaisen eikä virolaisen, kieli mukaile vanhaa kirjakieltä. Tekstit eivät siis ole objektiivisesti autenttisia. Kokemuksellisesti autenttisia ne sen sijaan ovat. Lukijoille tarjotaan epäautenttista kieltä, joka esitetään autenttisena vanhana kirjakielenä. Kielessä on käytetty erikoisia piirteitä, jotka aiheuttavat lukijassa autenttisuuden tunteen. Näiden piirteiden käyttöä voidaan kutsua lavastetuksi autenttisuudeksi. Tarkoitus on epäautenttisten kielellisten piirteiden kautta synnyttää lukijassa kokemus autenttisuudesta. Mielenkiintoista tutkimuksen tuloksissa on erityisesti se, että suomenkielisessä ruokalistassa mukaillaan enemmän vanhaa kirjakieltä kuin vironkielisessä, mutta objektiivisesti autenttiset piirteet ärsyttävät suomalaisia informantteja. Matkailun autenttisuuden teoriaan liittyy käsitys, että matkailijat eivät ole valmiita ottamaan vastaan liian autenttisia asioita, vaan heille tulee tarjota sovellettua autenttisuutta. Tätä teoriaa tukee myös suomalaisten informanttien haastattelujen tulos.

Topikalisoijamuotti ja sen lähi-ilmiöt asynkronisessa verkkokeskustelussa

Tutkielma käsittelee topiikin vaihdon merkitsemistä asynkronisessa verkkokeskustelussa. Aineistona on neljäkymmentäkolme keskusteluketjua pelit.fi-verkkosivustolta. Työ kuuluu sähköisen viestinnän tutkimuksen (computer-mediated communication, CMC) alaan. Työssä sovelletaan keskustelunanalyysin metodia kirjoitetun verkkoaineiston analyysiin ja pohditaan aiemman tutkimuksen pohjalta ongelmia, joita verkkokeskusteluaineisto analyysimetodin käytölle tuo. Lisäksi tutkielmassa käsitellään asynkronisen verkkokeskustelua tilana ja paikkana George Lakoffin metaforateoria pohjalta. Työn keskeinen tulos on niin kutsuttu topikalisoijamuotti. Tällä tarkoitetaan kielellistä kehystä metadiskursiiviselle jaksolle, jolla verkkokeskustelijat kehystävät viestissään tapahtuvaa topiikin vaihtumista. Topikalisoija on siis metadiskursiivinen lukuohje muille keskustelijoille. Työssä esitellään topikalisoijamuottiin kuuluvia osia ja kuvaus kunkin osan rakenteesta. Topikalisoijamuottiin kuuluu yksi pakollinen osa, joka viittaa keskustelussa joko eteen- tai taaksepäin. Pakollisen osan lisäksi topikalisoijaan voi kuulua kahdesta kolmeen valinnaista osaa, joilla kirjoittaja voi tarjota muille lukijoille syyn, miksi hän vaihtaa topiikkia tai miten viesti liittyy muuhun käynnissä olevaan keskusteluun. Työssä analysoidaan lisäksi topikalisoijamuotin lähi-ilmiöitä eli muita metadiskursiivisia jaksoja, joilla kirjoittaja voi kehystää topiikkia vaihtavaa puhetoimintoaan. Tutkielmassa analysoidaan myös verkkokeskustelun tila- ja paikkametaforia. Osoittautuu, että abstraktit ilmiöt kuten verkkosivusto, keskusteluketju ja topiikki käsitteistetään jossain määrin väylä- ja säiliömetaforien kautta rajatuiksi tiloiksi, joihin käyttäjät, viestit ja puheenaiheet sijoittuvat.

Pääkaupunkiseudulla asuvien slangikäsityksiä

Tutkimuksessa tarkastellaan pääkaupunkiseudulla asuvien slangikäsityksiä. Tavoitteena on selvittää, millaisesta ilmiöstä slangissa vastaajien mielestä on kyse. Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeella, johon vastasi kaikkiaan 133 henkilöä kolmesta eri ikäryhmästä. Lomakkeessa kysyttiin slangin puhuma-aluetta, iän ja sosiaalisten taustatekijöiden vaikutusta slangin käyttöön sekä yleisiä käsityksiä slangista. Lomakkeen sanastotehtävässä pyydettiin ympyröimään sanalistalta slangiksi miellettävät sanat. Lisäksi vastaajia pyydettiin arvioimaan omaa slanginkäyttömääräänsä sekä kertomaan, mistä he slangisanoja mahdollisesti omaksuvat. Tutkimus kuuluu kansanlingvistiseen tutkimusalaan. Tutkimuksessa ilmenee, että slangikäsitykset jakautuvat kahdeksaan eri kategoriaan, jotka pohjautuvat suurelta osin siihen, keitä vastaaja pitää slangin puhujina. Näissä kategorioissa slangi nähdään nuorten helsinkiläisten, vanhojen helsinkiläisten, kaikenikäisten helsinkiläisten, pääkaupunkiseudulla asuvien, kaupungeissa asuvien, tietyllä muulla alueella asuvien, tiettyyn ryhmään kuuluvien tai kaikkien suomalaisten puheena ikään tai asuinpaikkaan katsomatta. Slangin ominaisuuksista vastaajat ovat maininneet selvästi useimmin sanastoon liittyviä piirteitä, kuten lainasanojen runsauden, sanojen muokkaamisen, uudet sanat, sanaston nopean muuttumisen sekä sanojen ymmärtämisen vaikeuden. Äänne- ja muoto-opillisista piirteistä on mainittu sanojen lyhentely, ja prosodisista piirteistä puhetapa, ääntämys, nopeatempoisuus, painotus, rytmi, nuotti sekä helsinkiläinen s. Tutkimuksen mukaan slangi mielletään kaikissa ikäryhmissä vahvimmin nuorten käyttämäksi kielimuodoksi. Vastaajien mukaan slangia käytetään ja kehitetään nuorena, jonka jälkeen pitäydytään kerran opitussa slangissa. Osin tästä syystä eri ikäpolvien slangit mielletään yleensä keskenään erilaisiksi. Kaikissa ikäryhmissä slangiksi mielletään yleisimmin vanhat ruotsalais- ja venäläisperäiset slangisanat. Tutkimuksen perusteella slangin käytöllä ajatellaan olevan identiteettiä luovia ja muita sosiaalisia merkityksiä. Lisäksi slangin käytön katsotaan olevan hyvin tilannesidonnaista. Nuoret vastaajat suhtautuvat slangiin sallivammin kuin muunikäiset vastaajat: heidän vastauksissaan sosiaalisten taustatekijöiden vaikutus slangin käyttöön näyttäytyy pienempänä kuin muunikäisten vastauksissa, ja he sijoittavat slangin muita ikäryhmiä useammin Helsinkiä laajemmalle alueelle eli todennäköisesti mieltävät slangiksi sellaisiakin kielimuotoja, jotka eivät muunikäisten vastaajien mielestä sisälly slangin käsitteeseen. Oman slanginkäyttönsä vastaajat arvioivat keskimäärin varsin vähäiseksi jopa niissä vastaajaryhmissä, joissa slangikäsitys on kaikista väljin. Tämä saattaa viitata siihen, että slangiin suhtaudutaan jokseenkin normatiivisesti eikä oman kielimuodon ajatella vastaavan mahdollista oikean slangin ideaalia. Slangia nimitetään aineistossa varsin usein murteeksi, ja tutkimus tarjoaa viitteitä siihen, että termiä voidaan käyttää yleisnimityksenä puhetavalle. Toisaalta murteen ja slangin suhteesta on myös johdettavissa hypoteesi, jonka mukaan eri-ikäiset vastaajat hahmottavat kielen rakenteen eri tavoin: nuoret vastaajat mainitsevat usein, että esimerkiksi eri murteilla voi olla omat erilliset slanginsa. Muunikäisten vastauksissa slangi näyttäytyy murteiden kanssa rinnakkaisena ilmiönä. Tämä hypoteesi vaatisi kuitenkin lisää tutkimusta, jotta johtopäätökset olisivat mahdollisia.

Murteellisuus, maalaisuus ja miellyttävyys helsinkiläisten kuulemana : Monimenetelmäinen tutkimus lukiolaisten kieliasenteista

Tutkielmassa tarkastellaan helsinkiläislukiolaisten asennoitumista suomen murteisiin ja pääkaupunkiseudun puhekieleen. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat sosiaalipsykologinen kieliasennetutkimus ja kansanlingvistiikka. Keskeisin tutkimusmenetelmä tutkielmassa on kuuntelutesti, jonka avulla selvitettiin, miten helsinkiläisnuoret arvioivat kuulemiaan erimurteisia ääninäytteitä ja minne he paikantavat ne. Pääaineistona on 221:n ja lisäaineistona 19 helsinkiläislukiolaisen lomakevastaukset. Lomakkeen avulla vastaajilta kerättiin tietoa ääninäytteisiin liitetyistä assosiaatioista muun muassa asenneskaalojen ja lisäaineistossa avoimien kysymysten avulla. Laajemman aineiston analysoinnissa on hyödynnetty tilastollisia menetelmiä SPSS-ohjelman avulla. Kuuntelutesti koostui yhdeksästä tutkimusta varten äänitetystä puhenäytteestä. Verbal guise -tekniikan mukaisesti kunkin näytteen puhuja puhuu omaa murrettaan, poikkeuksena yksi puhuja, joka tuotti kuuntelutehtävää varten kaksi erimurteista ääninäytettä (matched guise). Kokonaisuutena miellyttävimmäksi arvioitiin helsinkiläisnaisen ja kiiminkiläismiehen ääninäytteet. Lukiolaiset arvioivat siis myönteisimmin ääripäitä: oman asuinalueensa puhetapaa ja murteellista puhetapaa. Kuitenkin toinen Helsinkiin paikannettu puhuja, espoolaisnainen, arvioitiin toiseksi epämiellyttävimmäksi: samalla lailla arvioitiin myös uusimaalaisena pidetyn turkulaismiehen näyte. Nämä epämiellyttävän kuuloisiksi arvioidut puhuivat vastaajien mielestä epäselvästi, mikä vaikutti tilastollisesti merkitsevästi heidän evaluointeihinsa. Matched guise -ääniparista vastaajat pitivät lounaisvälimurteista versiota peräpohjalaisversiota miellyttävämpänä. Tasoittunutta murretta puhuneet sijoitettiin pääasiassa Etelä-Suomeen ja leimallista murretta puhuneet Savoon ja Pohjanmaalle. Kuvaillessaan sanallisesti ääninäytteitä vastaajat kiinnittivät huomiota siihen, kuinka hyvin puhuja suoriutui tehtävästä (kuvasta kertominen), millainen oli hänen tunnetilansa ja kuinka murteellinen hän oli. Murteellisiksi kuvattuja puhujia pidettiin myös maalaisimpina. Helsinkiin paikannettuja puhujia pidettiin murteettomina. Sekä suoraan kysymällä että epäsuorasti kuuntelutestillä tutkien lukiolaisten murreasenteista saadaan samansuuntainen kuva: suurin osa vastaajista suhtautuu melko myönteisesti murteisiin. Sen sijaan suhde pääkaupunkiseutulaiseen puheeseen on ristiriitainen, sillä kuuntelutestin perusteella vastaajat eivät automaattisesti suosi helsinkiläisiksi tunnistamiaan ja puolet heistä pitää slangia leuhkan kuuloisena. Tutkielma antaa tietoa siitä, miten helsinkiläislukiolaiset suhtautuvat kuulemiinsa erilaisiin puhetapoihin. Tämä kuva poikkeaa osin aiempien tutkimusten kuvaamista stereotyyppisistä murreasenteista. Metodisesti tutkimus avartaa käsitystä siitä, miten olennainen merkitys kuulijoille esitetyn äänimateriaalin luonteella on tuloksiin. Murreaineksen ohella asenteisiin vaikuttavat puheen sisällölliset seikat, sekä se, miten selvästi tai epäselvästi puhujan koetaan puhuvan. Menetelmään liittyvistä ongelmista huolimatta kuuntelutehtävän avulla on mahdollista saada tietoa sekä avoimista että alitajuisemmista asenteista eri kielimuotoja kohtaan.

Elämästä autofiktioksi : Lajitradition jäljillä Pirkko Saision romaanisarjassa Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja

Pirkko Saisio's trilogy Pienin yhteinen jaettava (The Smallest Shared Dividend, 1998), Vastavalo (Against the Light, 2000), and Punainen erokirja (The Red Book of Separation, 2003), depicts the development of a masculine girl who at the end of the trilogy comes out as a homosexual women, a mother, and a writer. The main character is named Pirkko Saisio, and many of the events are picked from Saisio's real life. Nevertheless, the author wants the trilogy to be read as a novel, not a memoir. The present study analyses the generic elements of Saisio s trilogy and contextualizes the narrative identity that Saisio is creating in her fiction. Following Alastair Fowler s theory of genres as types without strict borders and a tendency to hybridity, the trilogy is linked to several genres. Serge Doubrovsky s genre concept of autofiction is the basis for the analysis: it explains the trilogy s borderline identity between autobiography and novel, and designates the main elements that render Saisio s autobiographical narrative into fiction. Both Doubrovsky and Saisio emphasize the role of the unconscious in writing, and at the same time stress the importance of a skilled composition. As well as autofiction, the trilogy is analyzed as a Bildungsroman, a confession and conversion narrative, a coming-out -narrative and a portrait-of-the-artist novel. Each genre is illuminated by its paradigmatic work: Wilhelm Meister s Apprenticeship by Goethe, The Confessions by St. Augustine, and The Well of Loneliness by Radclyffe Hall. The parallelisms between Saisio s trilogy and the typical plots of the genres and thematics of the classics show how the tradition works in Saisio s text. The thematic parallelisms highlight Saisio s concern for the conflicts that occur between an individual and the surrounding society, while the similarities in plots question the autobiographicality of Saisio s narrative but also clarify how Saisio refines the traditional genres. Read in the light of Saisio s trilogy, the classics are shown to have their gender-transgressive elements that the non-normative reader can identify with. Saisio s text also challenges universalizing claims about genre and gender. As a narrative of identity it follows the example of 1970s essentialistic coming-out stories, but at the same time depicts the notion of identity in a manner that manifests postmodern ideas about identity as multiple and ever-transforming. Keywords: autobiographicality, autofiction, identity narrative, genre research, Bildungsroman, conversion narrative, confession, coming-out story, a portrait-of-an-artist novel

Aija ja Meija, Anja ja Minja : Kaksitavuisten ija- ja nja-päätteisten naistennimien yleistyminen ja suosionvaihtelu

Tutkielmassa tarkastellaan kahden etunimityypin yleistymistä ja suosionvaihtelua. Tutkittavat nimityypit ovat kak-sitavuiset ija-päätteiset naisennimet (kuten Eija, Maija ja Raija), joita tutkielmassa kutsutaan Aija-tyypiksi, ja kak-sitavuiset nja-päätteiset naisennimet (kuten Pinja, Ronja ja Tanja), joita kutsutaan Anja-tyypiksi. Tavoitteena on tutkia kahden naisennimityypin syntymistä ja suosiota. Mikä on nimien alkuperä ja onko uuden nimen mallina käytetty mahdollisesti toista, yleistä nimeä? Mitkä nimistä ovat yleistyneet ensimmäisinä ja mitkä nimet ovat jää-neet harvinaisiksi? Milloin ija- ja nja-päätteiset nimet ovat suosituimmillaan, ja miten nimityyppien suosiot ovat vaihdelleet? Tutkimuksen aineisto on saatu Väestörekisterikeskuksen tilastoista, jotka sisältävät tiedot vuonna 1965 elossa ol-leista ja sen jälkeen syntyneistä suomalaisista. Aineistoon on poimittu viisivuotiskausittain vuosilta 1870 1999 kaikki ija- ja nja-loppuiset nimet, jotka on annettu ensimmäisiksi etunimiksi suomenkielisille tytöille. Aineistoon kuuluu myös vastaavat tiedot yksittäisiltä vuosilta 2000 2009. Lisäksi työssä tukeudutaan monin paikoin Väestö-rekisterikeskuksen nimipalveluun, joka on Väestörekisterikeskuksen internetsivuilla toimiva hakupalvelu. Aineisto sisältää yhteensä 46 Aija-tyypin nimeä ja 66 Anja-tyypin nimeä. Työn tutkimusmetodi on kvantitatiivinen: etunimi-tyyppien yleistymistä selvitetään ja kuvataan taulukoiden ja kaavioiden avulla. Työssä hyödynnetään soveltuvin osin innovaatiotutkimuksen teorioita ja tilastotieteen menetelmiä. Sekä (K)+V+ija että (K)+V+nja ovat nimimuotteja. Niiden mukaan on helppo muodostaa uusia nimiä, jotka yleen-sä ongelmitta tunnistetaan (naisten)nimiksi. Alun perin nämä muotit on tunnettu lähinnä lempinimimuotteina, jotka todennäköisesti ovat alkujaan lainaa. Myöhemmin Aija- ja Anja-tyypin nimiä on alettu antaa myös virallisiksi ni-miksi, ja viimeistään 1900-luvun alusta lähtien tämän mallin mukaisilla nimillä on ollut kiistatta virallisen etuni-men asema. Tutkielmassa osoitetaan, että tutkittavat etunimityypit ovat kuuluneet etunimistöön jo 1800-luvun puolella. Monet Aija-tyypin nimet yleistyvät 1900-luvun alussa ja ovat yleisimmillään 1900-luvun puolivälissä. Suosionhuipun aikana ija-päätteisen nimen saa keskimäärin useampi kuin joka kymmenes tyttö. Anja-tyypillä ei ole yhtä selkeää suosionhuippua, vaan tyyppi on tasaisen suosittu 1900-luvun ajan. 2000-luvulla Anja-tyyppi on selvästi Aija-tyyppiä suositumpi. Etunimien suosionvaihtelututkimuksissa on tähän asti tukeuduttu prosenttilukuihin: mitä suuremman osuuden vuo-sittain syntyneistä lapsista kunkin nimen haltijat muodostavat, sitä suositumpi nimi on. Tutkielmassa kyseenalaiste-taan näin yksiselitteinen nimen suosion määritelmä. Vuosittain annettujen erilaisten nimien määrä on kasvanut merkittävästi 1900-luvun puolivälistä lähtien. Samalla valikoima, josta nimet valitaan, on kasvanut. Tämä suuri muutos nimenannossa pitäisi ottaa huomioon etunimien suosionvaihtelututkimuksissa. Vuoden yleisimmin valittu nimi 2000-luvulla ei voi saada yhtä suurta prosenttiosuutta kuin vuoden kärkinimi 1950-luvulla, mutta se ei välttä-mättä tee nimestä vähemmän suosittua.