Kulttuurihistoriallinen tulkinta Porvoosta 1809

Kirjallisuusarvostelu

Inkvisiittorin tieto, kerettiläisen tuomio. Valdesilaisten harhaoppisten tunnistaminen ja tuomitseminen Petrus Zwickerin inkvisitiossa Stettinissä 1392–1394 ja traktaatissa ”Cum dormirent homines” (1395)

Tutkielman aiheena on myöhäiskeskiaikaisen inkvisiittorin harhaoppeja koskeva tieto: miten inkvisiittori määritti kerettiläisiä ja kerettiläisyyttä, miten hän inkvisitio-oikeudenkäynnissä tuotti tunnustuksia kerettiläisyydestä ja miten näitä tunnustuksia hallittiin, selitettiin ja tulkittiin aikalaistekstissä. Aineistona on ollut inkvisiittori Petrus Zwickerin keskiaikaisessa Pommerissa, Stettinin kaupungissa vuosina 1392–1394 johtaman valdesilaisia harhaoppisia tutkineen inkvisition protokollat ja Zwickerin vuonna 1395 kirjoittama teologinen traktaatti Cum dormirent homines, jossa hän selitti valdesilaista oppia katolisen inkvisiittorin näkökulmasta. Tutkimuksen metodologiaan ovat vaikuttaneet ennen kaikkea Michel FOUCAULT’N teoretisoinnit tiedosta, tiedon alasta, diskursseista ja subjektivoinnista. Näitä on tulkittu tukeutuen brittiläisen historioitsijan John ARNOLDIN foucault’laisella lähestymistavalla esiin tuomiin havaintoihin Languedocin inkvisition toiminnasta 1200–1300-luvuilla. Tutkielman sijoittuu ennen kaikkea englantilaiseen ja saksalaiseen harhaoppisuuden ja inkvisition tutkimuksen traditioon. Ensimmäinen käsittelyluku keskittyy Zwickerin inkvisitioon tietoa ja tunnustuksia tuottavana mekanismina. Protokollien kirjaamisessa kerettiläisen puhetta selitettiin, hallittiin ja asetettiin sille kuuluvaan paikkaan. Samalla tunnustusten hallinta oli tunnustajien hallintaa: painostus, taivuttelu ja johdattelu kuuluivat Zwickerin työkaluihin. Luvussa kyseenalaistetaan tutkimukseen vakiintunut kuva Petrus Zwickeristä verrattain avomielisenä ja valistuneena inkvisiittorina ja korostetaan hänen tehneen valintoja ja arvioita kerettiläisistä ennen kaikkea oman aikansa tiedon kontekstissa. Tätä seuraa toisessa käsittelyluvussa tarkastelu inkvisiittorin tekemistä ja hänelle aikalaisajattelun puitteissa mahdollisista harhaoppisten luokitteluista. Zwickerin kuulusteluja ja kirjoittamista ohjasi kerettiläistopokseen eli aikalaiskirjallisuudessa välittyneeseen kerettiläisen streotypiaan kuulunut jako viekkaiden ja syntiin viettelevien harhaopin johtajien, heresiarkkien, ja heitä seuraavan ja uskovan lammasmaisen maallikojen lauman välillä. Inkvisiittorin kysymykset tähtäsivät selvittämään, mikä oli maallikoiden suhte ‖heresiarkkeihin‖. Uskovaisten massan kohdalla kyse ei lopultakaan ollut uskomisesta, vaan suhteesta heresian johtajiin. Tutkielmassa esitetään tulkinta siitä, miten inkvisitioiden ja inkvisiittorin tuottamia tekstejä pitäisi lukea suhteessa toisiinsa, saman tietoa tuottavan ja tulkitsevan mekanismin osina. Koko inkvisiittorin kysymyksenasettelu, myös sen oikeuden-käytöllinen puoli, oli kauttaaltaan teologinen. Yksi tutkielman keskeisiä havaintoja on, että myös keskiaikaisten inkvisitioiden juridisia asiakirjoja tulee tulkita aiempaa enemmän niitä ympäröivän teologisen kirjallisuuden kontekstissa.

Johtaja- ja kouluttajakoulutus maavoimien reserviupseerikursseilla

”Reserviupseerikoulutus muodostaa kokonaisuuden, kuten reserviupseeristokin”. Näin on kirjoitettu Reserviupseerikoulun 40-vuotisjuhlateoksessa vuodelta 1960. Tämä kuvastaa niitä kahta ulottuvuutta, joita tässä tutkimuksessa tarkastellaan. Reservin johtajakoulutus aloitettiin joulukuussa 1917 Vimpelin sotakoulussa, jossa 17 päivän pituisella kurssilla koulutettiin joukkueenjohtajia Suomen kenttäarmeijaan. Tänä päivänä reservinupseerien peruskoulutusta annetaan reserviupseerikursseilla kaikissa puolustushaaroissa yhteensä kymmenellä eri kurssilla. Reserviupseerien johtaja- ja kouluttajakoulutus toimeenpannaan kaikille puolustushaaroille yhteisellä johtajakoulutusohjelmalla. Reserviupseerikurssilla upseerioppilaille opetetaan johtamistaidon ja koulutustaidon perusteita sekä järjestään harjoittelu siten, että koulutettavilla on riittävät valmiudet aloittaa johtajakauden harjaantuminen sodan ajan tehtäviin. Maavoimissa reserviupseerikursseja toimeenpannaan neljässä eri joukko-osastossa, Panssariprikaatissa, Hämeen Rykmentissä, Utin Jääkärirykmentissä ja Reserviupseerikoulussa. Kaikissa näissä joukko-osastoissa toteutetaan johtaja- ja kouluttajakoulutus saman opetussuunnitelman pohjalta, vaikka toimintaympäristöt ja koulutusjärjestelyt ovat hyvin erilaiset. Tämän tutkimuksen päämääränä on kuvata reserviupseerin peruskoulutuksen järjestelyt Maavoimissa ja selvittää johtaja- ja kouluttajakoulutuksen järjestelyjä Maavoimien reserviupseerikursseilla. Tutkimuksen pääongelmana on, että toteutuuko normiohjauksen mukainen Puolustusvoimien johtaja- ja kouluttajakoulutusohjelma Maavoimien reserviupseerikurssien suunnittelussa ja toteutuksessa? Pääongelma jaetaan alaongelmiin 1. Mitä Puolustusvoimien normiohjaus määrittää reserviupseerikurssin johtaja- ja kouluttajakoulutuksen sisällöksi? 2. Miten johtaja- ja kouluttajakoulutuksen normiohjauksen keskeiset sisällöt tulevat esille Maavoimien reserviupseerikurssien suunnittelussa ja toteutuksessa? Keskeisimmän tutkimusaineiston muodostavat Puolustusvoimien asiakirjat sekä Pääesikuntaan, Maavoimien esikuntaan ja Maavoimien reserviupseerikursseille suunnatut haastattelut. Tutkimusmenetelminä käytetään teemoittelua ja sisällönanalyysiä, joita tuetaan vertailevalla tutkimusotteella. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että johtaja- ja kouluttajakoulutuksen toteuttaminen samansisältöisenä Maavoimien reserviupseerikursseilla on mahdollista, mutta kurssien erilainen toteutusperiaate ja toimintaympäristö vaikuttavat johtajakoulutuksen toteuttamiseen sitä kautta koulutustulokseen. Eroavaisuudet ovat seurausta osin varusmiespalveluksen erilaisista koulutusjärjestelyistä ja osin toimeenpantavan johtajakoulutuksen määrästä. Tutkimustuloksia tarkasteltaessa päädytään johtopäätökseen, että Puolustusvoimien normiohjausta ei kaikilta osin noudateta reserviupseerikurssien koulutuksessa. Reserviupseerikurssi on tutkintoon johtava koulutus, jolla tulee olla tietty oppisisältö. Puolustusvoimien suorituskyvyn näkökulmasta tarkasteltuna upseerikokelaalla pitää reserviupseerikurssin jälkeen olla valmiudet aloittaa johtajakauden harjaantuminen sodan ajan tehtäviin. Tämä varmistetaan antamalla yhtenäinen, ohjattu johtajakoulutus reserviupseerikurssin aikana. Reserviupseerikurssin johtajakoulutuksella voidaan nähdä olevan myös yhteiskunnallista vaikuttavuutta, mutta ensisijaisesti sillä edistetään Puolustusvoimissa tavoiteltavaa johtamiskulttuuria, antamalla keskeisiä elementtejä johtamiseen, myönteiseen itsensä kehittämisen asenteeseen ja yhteisen reserviupseeriperinteen kehittymiseen. Reserviupseerikurssi muodostaa yhteisön, jossa jaetaan näkemyksiä ja kokemuksia vertaisten keskuudessa koko valtakunnan alueelta. Reserviupseerin kotiutuessa varusmiespalveluksesta tämä yhteinen johtamiskulttuuri siirtyy myös yhteiskunnan pääomaksi, jossa se muodostaa osan yhteiskunnallista johtamisperinnettä.

Käännös- ja tulkkaustoiminnan järjestelyt monikansallisissa kriisinhallintaoperaatioissa

Käännös- ja tulkkaustoiminnan kokonaisuus on keskeisessä asemassa monikansallisissa kriisinhallintaoperaatioissa. Tutkimuksessa tarkastellaan käännös- ja tulkkaustoiminnan järjestelyjä KFOR- ja ISAF-operaatioissa 2009–10. Tutkimuksessa selvitetään, miten suomalaisen kriisinhallintajoukon käyttämät käännös- ja tulkkauspalvelut on järjestetty käytännössä, sekä arvioidaan järjestelyjen tarkoituksenmukaisuutta ja toimivuutta sotilaspedagogisesta ja osittain käännöstieteellisestä näkökulmasta. Lisäksi tutkimuksessa kartoitetaan mahdollisuuksia kehittää käännös- ja tulkkaustoimintaa tulevissa operaatiossa. Tutkimuksen tärkeimmän aineiston muodostavat operaatioalueilta kootut asiakirjat ja niitä täydentävät haastattelut. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty aineistopohjaista teoriaa (Grounded Theory).

Päämääriä, ajelehtimista, tietämättömyyttä, etsintää: Koulutusvalinnat, opinnot ja koulutuksen vaihtaminen yliopisto-opiskelijoiden kokemana 2000 -luvun taitteessa

Tutkimuksessa tarkastellaan yliopisto-opiskelua, opintojen kokemista ja niiden kulkua alkaen koulutusvalinnoista. Lisäksi tutkimuksessa pyritään ymmärtämään ja kuvaamaan yliopisto-opintojen aikaista koulutuksen vaihtamista prosessina. Kyseessä on seurantatutkimus Turun yliopistossa vuonna 1998 aloittaneesta opiskelijakohortista. Tutkittavat opiskelijat valittiin sillä perusteella, että he vastasivat kolmeen opintoja koskevaan kyselyyn ja olivat vähintään kolmen vuoden ajan läsnä olevina opiskelijoina. Opiskelijat (n=440) jaettiin neljään vertailuryhmään: 1) opintoihinsa tyytyväiset, 2) ensimmäisen vuoden jälkeen koulutusta vaihtaneet, 3) toisen vuoden jälkeen koulutusta vaihtaneet ja 4) koulutusta vaihtaa halunneet. Tutkimusaineisto koostuu kolmesta kyselystä, opintorekisteriaineistosta ja koulutusta opintojen aikana vaihtaneiden opiskelijoiden haastatteluista (n=22). Kyselyt tehtiin ensimmäisen, toisen ja kolmannen opintovuoden kevätlukukausilla ja haastattelut vuonna 2002, jolloin opiskelijat opiskelivat Turun yliopistossa neljättä tai viidettä vuotta. Kyselyiden avulla tutkittiin eroavatko koulutusta vaihtaneet opiskelijat muista opiskelijoista rakenteellisilta tekijöiltään tai opintokokemuksissaan. Opintorekisteriaineiston perusteella tutkittiin eroavatko koulutusta vaihtaneet opiskelijat koulutuksessa pysyneistä opiskelijoista opintojen kulussa. Kyselyiden ja haastatteluiden avulla tutkittiin minkälaisia tietoja ja odotuksia opiskelijoilla oli yliopisto-opiskelusta ollut ennen opintojen aloittamista. Haastatteluiden perusteella tutkittiin mitä syitä koulutuksen vaihtamisen taustalla oli ja minkälaisina kertomuksina koulutuksen vaihtamisprosessi näyttäytyi. Koulutusta vaihtaneet opiskelijat erosivat koulutuksessa pysyneistä opiskelijoista aiemman koulutuksen määrän, iän ja perheellisyyden suhteen. Verrattaessa ensimmäisen ja toisen vuoden jälkeen koulutusta vaihtaneita opiskelijoita keskenään havaittiin näillä ryhmillä olevan erilainen perhetausta. Koulutusta valittaessa tärkein tekijä oli kiinnostus alaa kohtaan. Toiseksi voimakkain hakutekijä oli muilla paitsi ensimmäisen vuoden jälkeen koulutusta vaihtaneilla valmiudet haluttuun ammattiin. Vuorostaan ensimmäisen vuoden jälkeen koulutusta vaihtaneilla toiseksi tärkein tekijä hakeutumisessa oli helppo sisäänpääsy opintoihin. Suurin osa opiskelijoista oli päässyt ensisijaisesti haluamaansa koulutukseen. Koulutusta myöhemmin vaihtaneissa ryhmissä ja koulutuksen vaihtoa halunneiden ryhmässä ensisijaisesti haluttuun koulutukseen päässeitä oli alle puolet. Odotukset opiskelusta eivät täysin täyttyneet ensimmäisen puolen vuoden opiskelun aikana. Tutkittujen ryhmien välillä havaittiin eroja kokemuksissa koulutuksen sopivuudesta itselle. Koulutuksen vaihtaminen oli myönteinen kokemus, ja uusi koulutus koettiin aiempaa koulutusta sopivammaksi itselle. Kolmannen vuoden kevätlukukaudella omaa koulutusta kohtaan koettu kiinnostus oli voimakasta muissa ryhmissä paitsi koulutuksen vaihtoa halunneissa. Harvimmin positiivisia tunteita opiskelua kohtaan kokivat vaihtoa halunneet opiskelijat. Koulutuksen vaihtaminen vähensi opintoihin kiinnittymättömyyttä. Koulutuksen vaihtoa halunneiden kokemukset nykyisen koulutuksensa ilmapiiristä olivat negatiivisimpia. Koulutuksen vaihtaminen vaikutti myönteisesti myös opetuksen kokemiseen. Opinnot etenivät kaikissa tutkituissa ryhmissä tasaisesti. Koulutuksen vaihtamisen jälkeisenä vuonna opinnot etenivät vaihtaneissa ryhmissä keskimääräistä enemmän. Haastatteluiden mukaan pääasiallisia syitä koulutuksen vaihtamiselle olivat päätyminen toissijaiseen koulutukseen ja pettyminen aloittamaansa koulutukseen. Narratiivien analyysin avulla tutkimuksessa löydettiin neljä erilaista tarinaa vaihtamisprosessista: 1) toissijaisesta koulutuksesta ensisijaiseen koulutukseen vaihtaminen, 2) ensisijaiseen koulutukseen pettyminen, 3) kiinnostavampaan koulutukseen ajautuminen ja 4) oman alan löytyminen etsinnän kautta. Vaikka koulutuspolitiikassa koulutuksen vaihtaminen nähdään ongelmana, oli se tämän tutkimuksen mukaan opiskelijalle myönteinen kokemus. Tämän tutkimuksen perusteella tulisikin kiinnittää huomiota opiskelijoihin, jotka haluaisivat vaihtaa koulutuksesta toiseen. Heillä opintojen eteneminen osoittautui hitaimmaksi ja opintokokemukset negatiivisimmiksi. Koulutusta vaihtaneiden opiskelijoiden opintojen eteneminen näytti hitaalta verrattuna opintoihinsa tyytyväisiin opiskelijoihin. Koulutuksen vaihtamisen jälkeen opintojen eteneminen kuitenkin nopeutui ja opintotyytyväisyys lisääntyi.

”Ei yhtä arkista kuin maksalaatikko.” Kinky seksuaalisuus ja arki.

Työssäni käsittelen kinkyä seksuaalisuutta arkisena ilmiönä. Kinkyksi käsitän niin sadomasokismin, fetisismin, bondagen kuin muutkin outona tai tavallisesta poikkeavana pidetyt seksuaalisuudet. Tutkielmani kautta haluan hälventä kinkyyn kohdistuvia ennakkoluuloja ja vääriä käsityksiä. Tarkoituksena minulla on välittää yksilöiden henkilökohtaisia kokemuksia kinkystä seksuaalisuudesta, identiteetistä, yhteisön merkityksestä ja arjen kokemuksista. Tutkimusaineistona minulla on 12 teemakirjoitusta, sekä viiden henkilön haastattelut. Teemakirjoituksista suurin osa on omaelämäkerta-tyyppisiä tekstejä ja osa puolestaan suoraviivaisempia vastauksia esittämiini kysymyksiin. Kirjoittajat ovat kotoisin ympäri Suomea ja iältään kahdestakymmenestä aina yli kuusikymmenvuotiaaseen. Haastattelut koskevat erityisesti kinky-bileitä, koska tein ne kandidaatintutkielmaani varten. Tarkastelin aineistoani lähiluvun keinoin kulttuurianalyysin, feministisen- ja queer-teorian avulla. Näin pääsin aineistossani pintaa syvemmälle ja toisaalta sain kyseenalaistavan ja kriittisen lähestymistavan itselleni tuttuun aiheeseen. En myöskään pyrkinyt tekemään kattavaa yleistystä siitä, minkälainen henkilö on kinky, vaan pikemminkin yksittäisten ihmisten kautta saada tuntumaa siihen, miltä tuntuu olla kinky ja mitä se merkitsee yksilöille itselleen. Informanttieni kertomusten perusteella kinky seksuaalisuus saattaa luoda tunteen siitä, että on yksin ja epänormaali. Yhteisön löytyminen Internetistä ja yhdistysten parista kuitenkin luo tunteen kotiin löytämisestä ja eheydestä. Informanttini tunsivat kuitenkin ylpeyttä kinkystä seksuaalisuudestaan. Myös parisuhde on tärkeä kinkyjen mieltymysten toteuttamisen kannalta. Yhteisöllisyyden näyttämönä toimivat kinky-bileet, jonne mennään näyttäytymään, katsomaan ja kokemaan, sekä tutustumaan muihin kinkyihin. Bileissä on mahdollista paeta arjesta, mutta kinky voi olla arjesta pakenemista myös kotioloissa. Kinky seksuaalisuus halutaan pitää osittain piilossa, mutta sitä kohtaan halutaan lisätä ymmärrystä ja tietoa. Kuten eräs informantti totesi, kinky ei ole aivan yhtä arkista kuin maksalaatikko, mutta silti erityinen, tärkeä ja rikastuttava osa yksilöiden elämää.

Partisaanisodasta alueelliseen puolustusjärjestelmään : jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen

Väitöskirjan tavoitteena on ollut rakentaa kokonaiskuva aiheesta Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa ei ole rajoituttu ainoastaan kuvailemaan sotataidollisen ajattelun kehittyminen, vaan on pyritty selvittämään kehittymiseen vaikuttaneet tekijät ja vastaamaan kysymykseen, miksi näin on tapahtunut? Aiemmat länsimaiset tutkimukset ovat tarkastelleet jugoslavialaista sotataitoa tai maanpuolustusta vain jostain tietystä rajallisesta näkökulmasta, kuten esimerkiksi Jugoslavian kansanarmeijaa, asevoimien vaikutusta maan poliittiseen elämään tai sotilaallista doktriinia koskien. Sotataidon kehittymiseen vaikuttavat tekijät huomioivaa kokonaisesitystä ole tehty. Myös jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu on jäänyt pääosin pimentoon. Jugoslavialainen maan sotataitoon kohdistunut tutkimus on ollut laajaa ja monipuolista, mutta sen käytettävyyteen osittain vaikuttaa marxilais-leniniläinen materialistis-dialektinen, historialliseen materialismiin perustuva tutkimusmenetelmä. Väitöskirjan päätutkimusaineiston ovat muodostaneet alkuperäislähteet, ensisijaisesti jugoslavialaiset ohjesäännöt, käsikirjat, oppaat ja oppikirjat. Muu lähteistö on koostunut lähinnä arkistoasiakirjoista ja muusta kirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmä on ollut historiatieteellinen käsittäen muun muassa ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin harjoittamisen, tietojen varmistamisen mahdollisimman useasta toisistaan riippumattomasta lähteestä sekä pyrkimyksen rekonstruoida ristiriidaton kokonaiskuva tutkimuskohteesta. Eri lähteistä ja lähderyhmistä saatuja tietoja on vertailtu, analysoitu sekä yhdistetty kriittisesti. Lähteiden käytettävyyden, lähdearvon ja luotettavuuden arviointi ovat olleet merkittävässä roolissa, näistä kaikista tärkeimpänä luotettavuuden arviointi. Sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin keinoin on pyritty luomaan oma ristiriidaton tulkinta kokonaisuudesta, jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisestä toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa on pitäydytty niin pitkälle kuin mahdollista jugoslavialaisen sotataidon alkuperäisessä terminologiassa. Jugoslavialaisia termejä ei ole muokattu vastaamaan paremmin esimerkiksi tällä hetkellä länsimaisessa sotataidossa käytettyjä käsitteitä. Väitöskirjan rakenne on temaattinen. Läpi koko tutkittavan ajanjakson jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisessä on tunnistettavissa samat määräävät tekijät: historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, sotilaallinen doktriini, lakiperusteet, kommunistiliiton ohjaus ja asevoimien sekä yhteiskunnan valmiuden kehittyminen. Jugoslaviassa puhuttiin aseelliseen kamppailuun vaikuttavista sodankäynnin faktoreista, joita olivat yhteiskunnalliset tekijät, materiaalis-tekniset tekijät ja sotilaalliset tekijät. Kaikista tärkeimpänä tekijänä pidettiin kuitenkin ihmistä itseään, vaikka ihmisen merkitys välillä tuntuikin hukkuvan ”moraalis-poliittiset tekijät”-sanahirviön alle. Tutkimuskysymyksiin on vastattu sotataitoon vaikuttaneiden edellä mainittujen tekijöiden kautta. Kuhunkin muutostekijään liittyvä kehitys on kuvattu kronologisena esityksenä. Kansan vapautussodassa vuosina 1941–1945 perustettujen partisaaniyksiköiden muodostamisessa sekä niiden toimintamenetelmissä on havaittavissa runsaasti yhtymäkohtia 1700- ja 1800-luvun hajdukkijoukkojen sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun četnikkijoukkojen vastaaviin periaatteisiin. Samankaltaisuuksia ilmenee 1950-luvulta alkaen alueellisen puolustuksen joukkojen ja partisaaniyksiköiden toimintamenetelmien yhteydessä väliaikaisesti menetetyllä alueella toimittaessa. Kansan tukeen, karismaattisiin johtajiin ja yllätyselementtiin perustuva sissitoiminta on perinteistä eteläslaavilaista sotataitoa. Sodanjälkeinen jugoslavialainen sotataito oli jatkumoa eteläslaavien vuosisatoja vanhalle sotataidolliselle perinteelle, vaikka sitä ei julkisesti Jugoslaviassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myönnettykään. Jugoslavian sotilaallinen doktriini oli luotu kaikista suunnista kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan, mutta sotilaallisen uhkan painotukset vaihtelivat usein, jopa vain muutaman vuoden välein. Tämä ei johtunut päättämättömyydestä eikä pelkästään koetun uhkan suunnan vaihtumisesta. Painottamalla sisäisen ja ulkoisen uhkan jatkuvuutta sekä uhkan suunnan vaihtelua pyrittiin pitämään maanpuolustuspiirit valppaina ja kansalaiset aktiivisina. Tällä tavalla myös perusteltiin maanpuolustuksen korkeita kustannuksia ja ennen kaikkea pyrittiin lisäämään maan sisäistä veljeyttä ja yhtenäisyyttä. On ilmeistä, että sekä lännestä että idästä kohdistui Jugoslavian suuntaan suurta poliittista ja sotilaallista intressiä kylmän sodan vuosina 1945–1990, mutta suoran sotilaallisen uhkan aukoton todistaminen olisi kuitenkin hankalaa. Oleellista onkin jugoslavialaisten oma käsitys maataan vastaan kohdistuneesta sotilaallisesta uhkasta. Sisäisen uhkan vaikutus alkoi kasvaa 1970-luvun alkupuolelta lähtien ja se johti lopulta 1980-luvulla alueellisen puolustuksen joukkojen esikuntien lakkauttamiseen ja taisteluvälineiden hajavarastointijärjestelmän purkamiseen. Yhteiskunnallisista tekijöistä merkittävimpinä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun vaikuttaneina osina olivat lait ja Jugoslavian kommunistiliitto. Perustuslakiin ja lakiin kansallisesta puolustuksesta sekä kommunistiliiton päätöslauselmiin sisällytetyt vaatimukset sotataidon kehittymiselle kuitenkin vain toistivat sotilaallisessa doktriinissa määritettyjä suuntaviivoja sekä määräyksiä. Maanpuolustukseen liittyneiden määräysten ja ohjeiden hyväksymiselle laillisen järjestyksen mukaisesti annettiin kuitenkin erittäin suuri arvo. Niiden toimeenpanon leviäminen maanlaajuisesti varmistettiin puolueen päätöksillä velvoittamalla muun muassa kommunistiliiton paikallisorganisaatiot, puoluesolut asevoimien sisällä sekä kaikki liittovaltion hallintotasot tekemään kaikkensa yleisen kansanpuolustuksen ja sitä ilmentävän sotataidon toteutumisen eteen. Materiaalis-teknisen tekijän kokonaisuus sisälsi aseet ja varusteet sekä niihin liittyviä muita seikkoja, kuten yhteiskunnan teollisuuden kehittymisen asteen sekä kyvyn suojautua vihollisen taisteluvälineitä vastaan ja luoda vihollisen aseita vastaan tehokkaampi vasta-ase. Siihen luettiin myös yksilöiden, taktisten ja yhdistettyjen taktisten yksiköiden sekä koko kansan koulutus aseiden ja varusteiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Vaikka jugoslavialainen aseteollisuus kehittyi tutkimusperiodin aikana voimakkaasti, joutui maa taloudellisten resurssiensa rajallisuuden ja mahdollisen vihollishyökkäyksen ylivoimaisuuden havaittuaan toteamaan, että maanpuolustuksen ongelmia ei voida ratkaista materiaalin ja tekniikan määrällä tai laadulla. Ratkaisun oli löydyttävä sotilaallisista tekijöistä ja varsinkin sotataidosta. Sotilaalliset tekijät ja prosessit olivat jugoslavialaisen sotataidon ja sotataidollisen ajattelun kehittymisen kannalta tärkein muutostekijä. Sotilaallisten tekijöiden ytimen muodosti sotataito, joka Jugoslaviassa koostui teoriasta ja käytännöstä. Tämä jako koski sotataidon kolmea tasoa: strategiaa, operatiikkaa ja taktiikkaa. Sotataitoon kuuluvina osina pidettiin muun muassa taisteluvalmiutta, liikekannallepanovalmiutta, yhteiskunnallis-poliittisten yhteisöjen aseetonta vastarintaa, aseellisen kamppailun operatiivista ja taktista tasoa, materiaalista ja teknistä varustamista, sotatalouden valmistelujen organisointia sekä yhteiskunnallisia palveluja poikkeusoloissa. Osa näistä kuului edellä mainittuihin yhteiskunnallisiin tai materiaalis-teknisiin tekijöihin. Jugoslavialainen sotataito onkin nähtävä matriisinomaisena kokonaisuutena, jossa sotataidon kolmeen toiminnalliseen tasoon, strategiaan, operatiikkaan ja taktiikkaan vaikuttivat historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, yhteiskunnalliset tekijät ja materiaalis-tekniset tekijät. Jugoslavialaisen sotataidon kokonaisuuteen kuului myös se, että mainitut muutostekijät vaikuttivat vielä toisiinsa. Lopputuloksena näin kokonaisvaltaisesta näkemyksestä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun Jugoslavia kykeni luomaan poikkeuksellisen tehokkaana pidetyn puolustusratkaisun, jossa koko yhteiskunnan kaikki resurssit pystyttiin suuntaamaan hyökkäyksen torjumiseen ja maahan tunkeutuneiden pois ajamiseen. Aiempi tutkimus on nähnyt jugoslavialaisen sotataidon kehittymisen keskeisimpänä vaikuttimena ja murroskohtana Varsovan liiton joukkojen toimeenpaneman Tšekkoslovakian miehityksen ja siitä seuranneen koetun uhkan merkittävän voimistumisen. Yleisen kansanpuolustuksen doktriiniin liittyvä taustatutkimus, teorianmuodostus ja doktriinin käyttöönotto tapahtuivat kuitenkin jo 1950-luvulla. Tšekkoslovakian miehitys toimi vain muutoksen toimeenpanoa vauhdittavana tekijänä. Jugoslavialaiset korostivat, että jugoslavialaisessa yhteiskunnassa keskeisessä asemassa ollut yhteisjohtoisuuden periaate ulottui myös maanpuolustukseen ja sotataitoon. Tutkimusaineistoon perehtyminen kuitenkin osoitti, että yleisen kansanpuolustuksen kokonaisuutta kuvaavat oppikirjat, laeissa asetetut määräykset ja Jugoslavian kommunistiliiton julkaisemat vaatimukset eivät olleet jalkautuneet sotataidon teoriaan tai käytäntöön operatiivisella tai taktisella tasolla. Strategisella tasolla yhteisjohtoisuus esiintyi näkyvämmin vain sotilaallisen konseptin ja strategian yhteydessä. Sotilaallisen doktriinin osalta yhteisjohtoisuus ilmeni lähinnä kahdessa asiassa. Alueellisen puolustuksen yksiköiden varustamisvelvoite oli asetettu siviilihallinnon eri tasojen vastuulle. Alueellisen puolustuksen esikunnat ja komentajat olivat vastuussa yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoille. Siviilihallinnon organisaatioiden kyky varustaa alueellisen puolustuksen yksiköt osoittautui kuitenkin heikoksi. Alueellisen puolustuksen esikunnatkin toimivat upseereiden johtamina sotilaallisina johtoportaina, ja yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoiden toiminta komentajien ja esikuntien suuntaan rajoittui vain nimelliseen ohjaukseen. Yhteisjohtoisuus osoittautuikin tutkimuksen kuluessa piirteeksi, joka julkisesta retoriikasta huolimatta ei toteutunut jugoslavialaisessa sotataidon praktiikassa. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisen kaari käynnistyi partisaanisodasta ja päätyi alueelliseen puolustusjärjestelmään. Kansakunta ja sen useat eri kansallisuudet onnistuivat luomaan tieteelliseen ja tutkittuun tietoon perustuvan välineen, sotataidon teorian ja käytännön, joka suojeli maata yli puolen vuosisadan ajan. Yleinen kansanpuolustus sekä jugoslavialainen sotataito ovat toisiensa synonyymejä, seurauksia ja synnyttäjiä. Puolustusratkaisu lähti omista kansallisista lähtökohdista, siihen sulautettiin valikoiden ja jalostettuna hyviksi sekä menestyksekkäiksi koettuja ulkomaisia elementtejä sekä vaikutteita. Sitä perusteltiin monipuolisilla poliittisilla, ideologisilla, teoreettisilla, historiallisilla sekä nykyaikaisilla sotataidollisilla argumenteilla, mutta kaikesta tästä huolimatta sen ydin oli omintakeinen jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu.

Hitsauksen mekanisoinnin ja automatisoinnin oppimisympäristön kehittäminen

Hitsaavan teollisuuden kilpailukyvyn tehostamiseksi yksi keino on hitsauksen mekanisoinnin ja automatisoinnin osuuden lisääminen hitsaustuotannossa. Työn on tehty Etelä-Karjalan aikuisopiston toimeksiannosta hitsauksen mekanisoinnin ja automatisoinnin oppimisympäristön kehittämiseksi paikallisten hitsaavien yritysten koulutustarpeiden mukaisesti. Työ toteutettiin sekä kirjallisuustutkimuksena että haastattelututkimuksena Etelä-Karjalan alueen hitsaavan teollisuuden yrityksissä. Kirjallisuusosiossa on läpikäyty hitsauksen mekanisointia, kappaleenkäsittelyä, orbitaalihitsausta sekä robottihitsausta. Kirjallisen käsittelyn pohjana oli kansainvälisen mekanisoidun-, orbitaali- ja robottihitsauksen henkilöstön operaattorikoulutusohjelma. Operaattorikoulutusohjelmassa koulutuslinjat jaetaan mekanisoituun hitsaukseen, orbitaalihitsaukseen ja robottihitsaukseen. Käytännön osiossa on analysoitu kohdeyrityksille tehdyt haastattelut, määritelty kohdeyritysten hitsauksen automaatiotasot sekä hitsaustyössä käytössä oleva laitekanta. Tutkimuksen tuloksia tullaan käyttämään hyödyksi kehitettäessä Etelä-Karjalan aikuisopiston (AKTIVA) oppimisympäristöä etelä-karjalaisten hitsaavien yritysten tarpeiden mukaisesti.

Nuorten kansalaiskulttuurit ja media. Näkökulmia nuorten aktiiviseen kansalaisuuteen

Tutkielmassa perehdytään nuorten ja median väliseen suhteeseen kansalaisuusnäkökulmasta, jonka mukaan nuoret, siinä missä muutkin, ovat aktiivisia toimijoita yhteiskunnassamme. Tutkimuksen päätavoite on luoda haastatteluaineiston avulla kokonaiskuva siitä, millaisena kansalaisosallistuminen ja -identiteetti ilmenevät nuorten kertomuksissa sekä selvittää sitä, millainen rooli medialla on suhteessa nuorten aktiiviseen kansalaisuuteen. Tutkielma linkittyy Jyväskylän yliopiston koordinoimaan Youth Media Participation (YMP) -projektiin, joka on vertaileva tutkimus Suomen, Argentiinan, Intian, Kenian ja Egyptin nuorten mediaosallistumisesta. Tutkimuksen teoreettis-käsitteellinen viitekehys koostuu nuoriso- ja mediatutkimuksellisista lähtökohdista sekä kansalaiskulttuureja koskevista näkemyksistä. Julkisessa keskustelussa nuoria, mediaa ja kansalaisuutta koskevat käsitteistöt kietoutuvat toisiinsa. Viime vuosina on puitu erityisesti nuorten passiivisuutta yhteiskunnallisessa ja poliittisessa osallistumisessa. Taustalla on huoli myös yleisemmin nuorten elämänhallinnan puutteesta ja pelko siitä, että yhä useampi nuori syrjäytyy. Median on toisaalta pelätty passivoivan nuoria entisestään, mutta siihen on liitetty myös toive siitä, että sen avulla nuoret voisivat löytää omalle sukupolvelleen ominaisia keinoja kiinnittyä paremmin yhteisiin asioihin ja vahvistaa omaa identiteettiään. Aineistoni koostuu 12 teemahaastattelusta (6 kpl tyttöjä, 6 kpl poikia), joita analysoin laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Haastattelut kerättiin 17–18-vuotiailta nuorilta turkulaisella nuorisotalolla (4 kpl), turkulaisessa lukiossa (6 kpl) ja nuorten taide- ja toimintatalo Vimmassa (2 kpl). Koska tutkimukseni tarkoitus on tuoda esiin nuorten ajatuksia, oli luonnollista valita aineistonkeruutavaksi haastattelu: keskustelemalla nuorten kanssa voin saada tietoa heidän kokemuksistaan, asenteistaan, tunteistaan ja jokapäiväisestä arjesta. Tutkimustulosteni mukaan media, pedagogiikka ja kansalaisosallistuminen kulkevat vahvasti käsi kädessä. Niillä nuorilla, jotka olivat saaneet kotoa ja koulusta tukea ”kansalaiseksi kasvamiseen” sekä median refleksiiviseen ja luovaan käyttöön, olivat pääsääntöisesti halukkaita hankkimaan lisää tietoa siitä, miten aktiivista kansalaisuutta voi toteuttaa – niin median avulla kuin sitä ilmankin – ja myös toimimaan aktiivisesti käytännössä omaa kansalaisuuttaan vahvistaen. Sekä yhteiskuntaopin että mediakasvatuksen merkitystä tulisi pohtia erityisesti erilaisista kotitaustoista tulevien oppilaiden kansalaisuuden tukemisessa. Mitä enemmän nuori saa tukea omille kansalais- ja mediataidoilleen, sitä enemmän hän voi hyödyntää niitä oman aktiivisen kansalaisuutensa vahvistamisessa. Sen sijaan, että yritetään sovittaa kaikki nuoret samaan muottiin pitämällä kansalaisosallistumista itseisarvona, tulisi kuitenkin mielestäni panostaa enemmän nuorten osallisuuden tunteen vahvistamiseen, mikä todennäköisesti lisää myös vastuuntuntoa. Jos nuori oppii lähiyhteisöissään olevansa arvostettu ja hyväksytty, mutta myös ottamaan vastuuta itsestään ja läheisistään, saa nuori hyvät lähtökohdat vastuullisena ja aktiivisena kansalaisena toimimiseen.

Työura ja parisuhde - erilliset yhdessä? Työn ja muun elämän yhteensovittaminen kahden uran pariskunnilla

Työn ja muun elämän yhteensovittaminen on useimpia ihmisiä koskettava aihe. Suomessa kahden uran pariskunnat, joiden molemmilla puolisoilla on vaativa työura, ovat suhteellisen yleisiä. Tutkimusongelmanani olen tarkastellut, millaista on kahden uran pariskuntien työn ja muun elämän yhteensovittaminen. Ensimmäinen alatutkimusongelmani käsittelee sitä, millaisia ovat muun elämän – kotitöiden, hoivan ja vapaa-ajan jaot – ja sukupuolen merkitys niille. Toinen alatutkimusongelmani on, miten kahden uran parit sovittavat uriaan yhteen sekä mikä on puolison merkitys ja tuki työuralle. Kolmantena alatutkimusongelmana pohdin, miten työtä ja muuta elämää pidetään yhtäältä erillisinä ja toisaalta yhdistyneinä. Teoreettisessa viitekehyksessä muun elämän jakojen suhteen tärkein on kotitöiden jaon symbolisiin merkityksiin ja lopputuloksen arviointiin kiinnittyvä teoriaperinne. Tärkeä teoreettinen käsite ja menetelmällinen työkalu on ambivalenssi, joka viittaa samanaikaisiin myönteisiin ja kielteisiin tunteisiin, esimerkiksi hoivan antamista kohtaan. Kahden uran yhteensovittamisen tarkastelussa erityisen tärkeä on puolison merkitystä ja tukea työuralle tarkasteleva tutkimus. Työn ja muun elämän erillään pitämistä ja yhteen kietoutumista koskeva kirjallisuus on kolmannen tutkimuskysymyksen kannalta merkityksellisin. Tutkimuksen kohderyhmänä on 10 pariskuntaa, joita on haastateltu yhdessä ja erikseen. Tutkimusaineiston muodostavat siis 20 yksilö- ja 10 parihaastattelua eli yhteensä 30 haastattelua. Haastattelut ovat olleet puolistrukturoituja / teemoiteltuja. Menetelmällinen lähestymistapa tutkimuksessa on ollut konstruktionistinen. Tällä tarkoitetaan, että sosiaalista todellisuutta rakennetaan kielen kautta. Aineistoa on analysoitu ensinnäkin sisällöllisten teemojen kautta diskursiivisen lähiluvun menetelmällä. Toiseksi on analysoitu haastattelutilanteessa syntyvää vuorovaikutusta. Kotitöiden, hoivan ja vapaa-ajan jakojen teemasta aineistosta on tunnistettavissa tasa-arvoistavia ja sukupuolittuneita puhetapoja sekä näiden kahden keskinäisen ristiriidan ja samanaikaisen läsnäolon synnyttämää ambivalenssia. Urien yhteensovittamispuheessa korostuu ristiriidattomuus kotityöpuheeseen verrattuna. Työ ja muu elämä rakentuvat puheessa yhtäältä erillisinä, toisaalta yhdistyneinä. Ansiotyön ensisijaisuus muihin elämänalueisiin nähden korostuu, mutta myös aikaa parisuhteelle priorisoidaan. Tasa-arvoisuus ei puheessa tarkoita välttämättä tasajakoa vaan suhteellisen tasa-arvoista työnjakoa muihin pariskuntiin verrattuna. Sukupuoli toisinaan näyttäytyy, toisinaan piiloutuu puheessa. Naispuolison aktiivisuus pariskunnan sosiaalisten aktiviteettien suhteen korostuu. Työn ja muun elämän tasapaino on yhteydessä puolisoiden väliseen emotionaaliseen siteeseen. Erillisyyden ja yhteisyyden tasapaino puolisoiden välillä limittyy puolisoiden väliseen koheesioon.

Narratiivisuus ja referointi selkokielisissä tietokirjoissa

Selkokielisten tietokirjojen kerronnan käytänteet eroavat yleiskielisen tietokirjallisuuden käytänteistä. Tutkielma käsittelee selkokielisten tietokirjojen sisältämää narratiivisuutta ja referointia, jotka molemmat ovat keskeisiä selkotietokirjoissa käytettyjä tiedonvälityksen ja kerronnan keinoja. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaista narratiivisuus ja referointi selkotietokirjoissa on. Samoin tavoitteena on tuoda esiin narratiivisuuden ja referoinnin funktioita tutkitussa aineistossa. Aineisto koostuu neljän tietokirjan yhteensä kahdeksasta tietoartikkelista. Tietokirjat ovat nimeltään Suomalaisia suurmiehiä (2000), Suomalaisia urheilijoita (2000), Suomalaisia taiteilijoita (2004) ja Suomalaisia suurnaisia (2008). Työssä on mukana myös tietokirjoja kirjoittaneiden selkotietokirjailijoiden haastattelut. Näin valaistaan muun muassa kirjailijoiden omia lähtökohtia käyttää referointia ja narratiivisuutta tiedonvälityksessä ja kerronnassa. Tutkimus voidaan luokitella tekstintutkimuksen ja selkokielen tutkimuksen alaan. Työ ei ole puhtaasti kielitieteellinen vaan lähestyy usein varsinkin kirjallisuudentutkimuksen teemoja, kun aineistoa tarkastellaan myös kertomisen tutkimuksen näkökulmasta. Työ on menetelmältään pääosin laadullista tutkimusta. Keskeisiä teoreettisia lähteitä työssä ovat selkokielen osalta erilaiset kokoomateokset ja Auli Kulkki-Niemisen tutkimukset. Referoinnin käsittelyssä tukeudutaan erityisesti Kaija Kuiriin. Narratiivisuuden osalta moni lähde on kirjallisuustieteen alalta. Tutkimus osoittaa, että selkotietokirjojen artikkelit sisältävät paljon niin narratiivista ainesta kuin erilaisia referaattejakin. Narratiivisuus näkyy muun muassa selkoartikkelien rakentamissa elämänmittaisissa tarinoissa, elämäntarinoiden sisäisissä kertomuksissa, kertojaratkaisuissa ja runsaassa imperfektin käytössä. Referoinnin tavat ja lajit ovat moninaisia. Artikkelit sisältävät suuren määrän varsinkin henkilöhahmojen puheen ja ajatuksen referaatteja. Tutkimuksen johtopäätöksinä voidaan todeta, että narratiivisuudella tuetaan erityisesti selkokielisyyden edellyttämää ymmärrettävyyttä ja havainnollista esittämistapaa. Referoinnilla taas tavoitellaan varsinkin selkeyttä, elämyksellisyyttä, henkilöhahmojen elävyyttä, vakuuttavuutta ja aitoutta. Selkotietokirjailijoiden haastatteluvastaukset tukevat aineiston analyysin tuloksia. Kirjailijat ajattelevat, että referointi ja narratiivisuus auttavat sekä tiedon välittymisessä että elämysten tuottamisessa.

Erilaisuuden johtaminen suomalaisessa johtamiskulttuurissa: johtohenkilöiden näkemyksiä erilaisuudesta ja monikulttuurisuudesta Suomessa

Tässä tutkimuksessa käsitellään erilaisuutta ja erilaisuuden johtamista Suomen organisaatioympäristössä, ja sen tarkoituksena on valaista suomalaisten johtohenkilöiden näkemyksiä erilaisuuteen liittyen. Lisäksi tutkimuksessa arvioidaan niitä muutoksia ja reaktioita, joita viimeaikaiset muutokset väestörakenteessa ovat aiheuttaneet organisaatioiden toiminnassa ja niiden henkilöstöratkai-suissa. Tutkimuksen aihe on tutkimuksen syntyhetkellä ajankohtainen ja kytkeytyy lukuisiin kansainvälisesti merkittäviin muutoksiin, jotka ovat seuranneet globalisaatiosta ja markkinoiden avaamisesta kilpailulle. Itse erilaisuuden johtaminen juontaa juurensa lainsäädännöstä ja erityisesti amerikkalaisista, britannialaisista ja australialaisista syrjinnän kieltävistä laeista. Suomessa sen historia on ollut samankaltainen, mutta kehitys on ollut jonkin verran hitaampaa. Tutkittava ilmiö, erilaisuus, on luonteeltaan relativistinen ja kytkeytyy vahvasti siihen ympäristöön, jossa sitä tutkitaan. Tästä syystä tähän tutkimukseen valittiin laadullinen tutkimusote, joka mahdollistaa tutkittavan ilmiön lähestymisen haastateltavien henkilöiden näkökulmasta. Tutkimusta varten haastateltiin kuutta henkilöä, joista viisi toimi yrityssektorilla ja yksi julkishallinnon puolella. Haastattelut toteutettiin yksilöteemahaastatteluina ja saatu aineisto teemoiteltiin ja sitä käsiteltiin induktiivisesti ja teorialähtöisesti. Käytetty analyysimenetelmä oli siis induktiivinen teema-analyysi, jonka avulla arvioitiin eri haastatteluiden yhtäläisyyksiä teemoittain sekä syntyneen teemoitellun kokonaisaineiston yhteyttä erilaisuuden johtamisen teoriaan. Suomessa erilaisuus nähdään organisaatioiden tasolla laajemmin kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja molemmissa on vallalla vahva liiketoimintalähtöisyys. Julkisessa keskustelussa esiin nousevat tavallisesti näkyvimmät erot, kun taas organisaatioissa paneudutaan tekijöihin, jotka vaativat huomiota arjen johtamistyössä. Erilaisuuteen ei organisaatioissa suhtauduta järin järjestelmällisesti tai strategisesti, vaan niiden voidaan katsoa vasta heränneen erilaisuuden johtamisen tarpeellisuuteen. Pidemmällekin jalostuneita organisaatioita on ja ne löytyvät pääasiassa aloilta, joilla ulkomaalaisen työvoiman tarve on keskimääräistä suurempaa. Tämäkin osoittaa liiketalousnäkökulman merkityksen ja tukee aikaisempien tutkijoiden vastaavanlaisia havaintoja. Suomessa on meneillään muutos erilaisuuden käsittelyssä. Rekrytointi- ja lakiasioita painottavasta suhtautumisesta ollaan siirtymässä kohti strategisempaa, henkilöstön erityispiirteet huomioivaa lähestymistapaa. Tasa-arvokysymyksiin keskittyvä näkemys hallitsee edelleen käytäntöjen puolella, mutta yksilölliset näkökulmat huomioiva ja organisatoriseen oppimiseen pyrkivä lähestymistapa on nousemassa esiin.

Venäjä-suhteen tuore tulkinta

Kirjallisuusarvostelu

Taidon pitkällä tiellä – Käsityönopettajien käsityksiä taidoista ja niiden opettamisesta peruskoulussa

Tässä tutkielmassa pohdiskellaan käsityön ja taidon olemusta sekä käsityötaitojen opettamista. Taitoa lähestytään teoreettisesti etymologian, filosofian, psykologian sekä erilaisten taitoluokitusten näkökulmista. Taidon käytännöllinen ja kokemuksellinen luonne tekevät siitä vaikean ilmiön tutkia tieteellisesti. Taitavuus ilmenee ainoastaan ihmisen toiminnassa, minkä vuoksi sen yksiselitteinen määrittely on vaikeaa. Suomessa koulukäsityön instituutio on läheisesti yhteydessä käsityön käsitteen määrittelyyn ja käsityön opettamisen teoriaan. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin on käsityölle kirjattu monia taidollisia tavoitteita sekä sisältöjä, joiden avulla tavoitteisiin pyritään. Tässä tutkielmassa kysyttiin, millaisia käsityksiä käsityönopettajilla on taitavuudesta ja taitojen opettamisesta käsityössä. Vastaukseksi haastateltiin kahdeksaa virassa olevaa peruskoulun käsityön opettajaa, joilla on vähintään kymmenen vuoden kokemus käsityön teknisten sisältöjen opettamisesta 3.–9. vuosiluokilla. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluna. Teemoja ovat käsitys taidosta käsityössä sekä käsitykset käsityötaitojen opettamisesta suunnittelun, valmistamisen ja arvioinnin osa-alueilla. Aineiston analysoinnissa sovelletaan fenomenografista tutkimusmenetelmää. Käsityksistä poimitaan merkityksiä, joita luokitellaan ja yhdistellään vastaamaan tutkimuskysymyksiin. Jokaista opettajan ilmaisemaa käsitystä pidetään ilmiön yhtenä todellisena osana, vaikkeivät käsitykset yhdessä muodostaisi täydellistä kuvaa ilmiöstä. Analysoinnin tulokset esitetään kuvauskategorioina teemoittain. Tulosten mukaan käsityöllinen taitavuus perustuu älyyn, tahtoon, kokemukseen ja hahmottamisky-kyyn. Taidot kehittyvät harjoittelemalla iän myötä. Käsityötaitojen opettamisessa lähdetään liikkeelle pienistä käytännöllisistä tehtävänannoista. Tehtävänantoja laajennetaan opetusryhmien edetessä ikäluokalta toiselle. Tällöin suunnittelun ja arvioinnin osa-alueet kasvavat taitojen lisääntyessä. Opetuksen sisältöjä käydään läpi opetusmateriaalien, harjoittelemisen ja esimerkin näyttämisen avulla. Käsityön tekemistä ohjataan henkilökohtaisesti keskustellen, kysellen, kuunnellen sekä kädestä pitäen näyttäen.

Ikääntyvä Etelä-Savo : Palvelu- ja osaamistarpeiden suuntaviivoja

Haastateltavilla oli varsin yhteneväisiä käsityksiä, millaisia ikääntyneet tulevat tulevaisuudessa olemaan ja millaisia palveluntarpeita tästä seuraa. Yhtä mieltä oltiin myös siitä, että ikääntyvien määrän kasvaessa julkiset resurssit tulevat riittämään vain välttämättömään hoivaan ja ”vaikeimpiin” asiakkaisiin. Useimmat uskoivat tämänkin myötä yksityisen sektorin merkityksen kasvavan. Useissa puheenvuoroissa oltiin myös sitä mieltä, että omaisten on tulevaisuudessa otettava enemmän vastuuta omien ikääntyvien perheenjäsentensä hoivasta. Yhteneväisistä käsityksistä ikääntyneistä huolimatta haastateltavat eivät ajatelleet heidän olevan homogeenista massaa. Ikääntyneillä tulee olemaan hyvin erilaisia palveluntarpeita ja kulutustottumuksia, mikä tekee heistä entistä merkittävämmän kuluttajaryhmän ja luo uusia yritystoiminnan mahdollisuuksia. Haastateltaville yhteistä oli myös huoli vanhustyön matalasta arvostuksesta. Haastattelut nostivat esiin sen, että eri sektoreilla asiaa pohditaan, joten voimat yhdistämällä asiaan voisi mahdollisesti vaikuttaa. Yksi avaintekijä tähän voisi piillä eräässä haastattelussa esiin nousseessa kannanotossa sen puolesta, että ikääntyneet nähtäisiin kaikkien hallintokuntien yhteisinä asiakkaina, eikä vain vanhuspalveluiden vastuulla olevina. Koulutuksen näkökulmasta painottui voimakkaasti se, että pelkästään nuorten varaan ei voi vanhustyössä laskea – he näkivät täydennyskoulutuksessa ja ammatin vaihtajissa merkittävää potentiaalia.