Sotaa vai taistelua terrorismia vastaan? Yhdysvaltojen, Euroopan unionin ja Pohjois-Atlantin liiton terrorismin vastaisen toiminnan diskurssien analyysi

1990-luvun alussa Neuvostoliitto hajosi ja kylmä sota päättyi. Länsimaissa alkoi prosessi, jossa käsitykset uhkamalleista ja -kuvista uudistuivat. Uhkamallit, joissa painopiste oli suurten massa-armeijoiden hyökkäykset ja niiden torjunta, alkoivat vaikuttaa vanhentuneilta. Perinteisen sodan uhan rinnalle nousi uusia, globaaleja uhkia, kuten ympäristökatastrofit, joukkotuhoaseiden leviäminen sekä terrorismi. Syyskuun 11. päivä 2001 terroristi-iskut lisäsivät länsimaiden panostusta terrorismin vastaiseen toimintaan merkittävästi. Yhdysvallat julistivat sodan terrorismia vastaan muiden länsimaiden ja yhteisöjen kuten EU:n ja Naton tuella. Merkittävää on, että Yhdysvaltojen sodanjulistus terrorismia vastaan on aiheuttanut historiallisessa kontekstissa ristiriitoja transatlanttisessa turvallisuusympäristössä. Erityisesti EU on suurimpien jäsenvaltioiden, kuten Ranskan ja Saksan, johdolla vastustanut Yhdysvaltojen toimenpiteitä, kuten Irakin sotaa. EU on nähnyt Yhdysvaltojen toimet kansainvälisten lakien ja erityisesti Yhdistyneiden kansakuntien periaatteiden vastaisina. Tätä näkemystä on osiltaan tukenut Nato, joka ei ole osallistunut hyökkäyksellisiin operaatioihin, vaan on muodostanut toimintamallin, jossa kriisinhallinnan ja terrorismin vastaisen toiminnan periaatteet sekoittuvat. Tutkimuksessa tuodaan esille Yhdysvalloissa, EU:ssa ja Natossa vallitsevat diskurssit, jotka ovat määrittämässä osapuolien toimintaa terrorismin vastaisessa toiminnassa. Diskurssien määrittämisen kautta on mahdollista arvioida, millä tavoin Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton terrorismin vastainen politiikka on vaikuttanut transatlanttiseen turvallisuusajatteluun ja -käytäntöihin ja samalla Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton välisiin suhteisiin. Samalla syntyy käsitys siitä, miten toimijat ovat rakentaneet käsityksensä terrorismista uhkana, vaarana tai riskinä ja miten toimijoiden terrorismin vastaisen toiminnan päädiskurssit ovat rakentaneet toimijoiden identiteettejä turvallisuustoimijoina. Näin syntyy käsitys osapuolien tavasta määritellä yksityisiä ja yhteisiä tulkintoja alueelliseen ja kansainväliseen turvallisuusympäristöön vaikuttavista uhista ja pyrkimyksistä vaikuttaa kansainvälisen ja erityisesti transatlanttisen turvallisuusympäristön sääntöihin. Työn tulokset lisäävät ymmärrystä Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton turvallisuuspoliittisen tavoiteasettelun lähtökohdista sekä toimijoiden päätöksentekoa ohjaavista tekijöistä. Aineistona tutkimuksessa käytetään Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton turvallisuuspoliittisia virallisdokumentteja. Yhdysvaltojen turvallisuusajattelussa painottuu näkemys Yhdysvaltojen erinomaisuudesta ja hegemonisesta asemasta globaalissa turvallisuusympäristössä. Tähän liittyy oleellisesti rakennettu identiteetti maailman johtavana valtiona sekä sotilaallisesti että taloudellisesti. Yhdysvaltojen ”sota terrorismia vastaan”- diskurssi pohjautuu näkemykselle, jonka mukaan Yhdysvallat kykenee ja voi käyttää sotilaallista voimaa omien intressiensä ja kansalaistensa suojaamiseksi maailmanlaajuisesti. Yhdysvallat on luokitellut terrorismin sodankäynniksi Yhdysvaltoja vastaan jolloin Yhdysvallat on legitimoinut ennaltaehkäisevän voimankäytön keinoksi torjua terrorismia minkä tahansa itsenäisen valtion alueella. Terrorismiin on läheisesti sidottu käsitteet joukkotuhoaseiden leviäminen ja käyttö sekä roistovaltioiden muodostama uhka. Näiden kautta Yhdysvallat ovat rakentaneet itselleen identiteetin yleismaailmallisten arvojen, kuten demokratian, vapauden ja oikeuden puolustajana. EU:n ajattelussa painottuu näkemys, jonka mukaan EU on ylikansallinen toimija, joka koordinoi ja mahdollistaa jäsenvaltioiden tehokkaan kokonaistoiminnan. EU ei ole hyväksynyt Yhdysvaltojen näkemystä terrorismista vaan on rakentanut käsitteen, jonka mukaan terrorismi on rikollisuutta. Tämä heijastaa EU:n rakentamaa identiteettiä sekä institutionaalista rakennetta, jonka mukaan sen päätehtävä eurooppalaisessa turvallisuusympäristössä on vapauden, oikeuden ja turvallisuuden mahdollistaminen. Oman ”taistelu terrorismia vastaan”- diskurssinsa kautta EU on pyrkinyt vahvistamaan omaa identiteettiään sekä alueellisena että kansainvälisenä toimijana. Terrorismin turvallisuudelle muodostaman uhan kautta EU on siis hakenut oikeutuksen omalle kasvaneelle roolilleen turvallisuustoimijana. Naton turvallisuusajattelussa painottuvat jäsenvaltioiden näkemyksistä nousevat elementit. Jäsenvaltioiden keskinäiset suhteet sekä poliittiset ja taloudelliset intressit ovat olleet ratkaisevassa roolissa Naton rakentaessa ”taistelu terrorismia vastaan”- diskurssiaan. Naton uhkakuvatulkintoihin terrorismista ovat vaikuttaneet sen suhde Euroopan unioniin. Nato on ollut ratkaisevassa roolissa transatlanttisten suhteiden säilyvyyden kannalta terrorismin vastaisen toiminnan aikakautena. Merkittävää on, että terrorismin muodostaman uhan kautta Nato on kyennyt rakentamaan itselleen identiteetin kriisinhallintajärjestelmänä, joka on voinut ottaa vastuuta YK:lta. Terrorismi ja sen vastainen toiminta on mahdollistanut Naton olemassaolon ja jatkuvuuden kylmän sodan jälkeisessä globaalissa turvallisuusympäristössä.

”Hullu ja eläkkeellä.” Fenomenologinen tutkimus työkyvyttömien nuorten identiteetistä, itsenäistymisestä ja sosiaalisista suhteista.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten mielenterveysperusteinen työkyvyttömyys vaikuttaa nuoren aikuisen identiteettiin, itsenäistymiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan nuorten kokemuksia palvelujärjestelmästä. Tutkimuksessa pyritään tuomaan kuuluviin nuorten aikuisten oma ääni ja ymmärtämään, mitä työkyvyttömyyseläkkeelle joutuminen merkitsee nuorelle aikuiselle. Tutkimus on empiirinen ja sen metodologinen viitekehys on fenomenologia, jolloin tutkimuksen tehtävänä on kuvata ja ymmärtää tutkittavien kokemuksia ja heidän kokemuksilleen antamia merkityksiä. Tutkimuksen aineisto kerättiin haastattelemalla kahdeksaa mielenterveydellisistä syistä kuntoutustuella ollutta 23–29-vuotiasta nuorta aikuista avoimella haastattelulla. Aineisto analysoitiin fenomenologisen metodologian mukaisesti tutkimusta varten muokatun analyysimenetelmän avulla. Tutkimustulosten mukaan nuoret olivat hyväksyneet sairauden osaksi identiteettiään ja päällimmäinen tunne, joka diagnoosin saamisesta oli jäänyt heille mieleen, oli helpotus. Nuoret kuitenkin korostivat, että he ovat muutakin kuin sairautensa, eivätkä he halunneet tulla määritellyiksi vain sen mukaan. Nuoret eivät hyväksyneet sairauden mukanaan tuomaa leimaa ja ympäristössä vallitsevia ennakkokäsityksiä, vaan he pyrkivät kyseenalaistamaan niitä. Monet nuorista kokivat sosiaalisten suhteidensa olevan sairauden vuoksi niukkoja. Vertaistuki oli kuitenkin heille tärkeää. Itsenäistyminen merkitsi lähes kaikille sitä, että he olivat joutuneet itsenäistymään pakosti jo nuorena erilaisten vaikeiden elämänkokemustensa vuoksi. Sairauden vaikutus itsenäistymiseen ja itsemääräämisoikeuteen tuli esiin, kun nuoret kertoivat sairauden mukanaan tuomista rajoitteista. Viimeinen sana heidän taloudellisissa asioissaan ja kuntoutuksessaan oli aina ulkopuolisilla. Kaikki olivat sairauden pahimmissa vaiheissa olleet riippuvaisia läheisistään. Sairauden vuoksi nuorten tulevaisuutta leimasi epävarmuus. Osa nuorista oli siirtynyt mielenterveyspotilaan identiteetistä mielenterveyskuntoutujan identiteettiin. He olivat kuntoutumisessa huomattavasti muita pidemmällä. Vaikka asenteet mielenterveyskuntoutujia kohtaan ovat viime vuosina tiedon lisääntymisen myötä parantuneet, nuoret kokivat yhä joutuvansa leimatuiksi sairautensa vuoksi. Nuoret olivat passiivisia toimenpiteiden kohteita, eikä heidän mielipiteitään heitä itseään koskevassa asiassa kuultu. Asenteissa on siis yhä paljon parannettavaa ja jatkossa kuntoutujia tulisi ottaa aktiivisesti mukaan oman hoitonsa suunnitteluun.

Poikkeustila uuskolonialismin välineenä. (Post-)foucault’lainen valta-analyysi Yhdysvaltain tuottamista poikkeustiloista 9/11 jälkeisenä aikana.

Tutkielmassa käsitellään Yhdysvaltain 9/11 jälkeistä ulkopolitiikkaa Giorgio Agambenin esittelemän poikkeustilan käsitteen valossa. Pyrkimys on tarkastella sitä, millä tavalla Yhdysvallat käyttää poikkeustilaa uuskolonialismissaan sekä terrorisminvastaisessa sodassaan. Lisäksi uuskolonialismin oikeuttamisessa käytetyt poikkeustilan maantieteelliset mielikuvat ovat kiinnostuksen kohteena. Näiden tavoitteiden tukena käsitellään uuskolonialismissa käytettyjä vallan ja hallinnan muotoja. Michel Foucault’n valtakäsitys toimii Agambenin valtakäsityksen parina, sitä täydentäen ja kyseenalaistaen. Aineistoa on lähestytty Agambenin ja Foucault’n tuotannon pohjalta luodun valta-analyysin keinoin. Tukena on käytetty Peter Milleriin ja Nikolas Roseen sekä Mitchell Deaniin pohjaavaa hallintamentaliteetin teoriaa. Tutkielman kolmitasoisessa lähestymistavassa metatasona on Yhdysvaltain harjoittama uuskolonialismi, makrotasona terrorisminvastainen sota ja mikrotasona konkreettinen leiriesimerkki, Guántanamo Bay. Aineistona on käytetty Kansakunnan tila -puheita, Yhdysvaltain hallintoelinten virallisia dokumentteja sekä YK:n ja ihmisoikeusjärjestöjen raportteja ja kannanottoja. Analyysin tuloksena väitetään, että Yhdysvallat käyttää poikkeustilaa hallinnan teknologiana ensisijaisesti normalisoidakseen poikkeuksellisia yksilöitä. Poikkeustilan avulla pyritään hallitsemaan uusliberalistiselle hallinnalle ominaisia määritelmiä pakenevaa modernia yhteiskuntaa. Keskeisenä hallintamentaliteetin rationaliteettina eli päämääränä nousee esiin rauhaisa ja vakaa, Yhdysvaltain arvot omaksunut maailma. Päämäärän tavoittelemisessa hyödynnetään poikkeustilan lisäksi erilaisia biovallan ja suvereenin vallan mekanismeja. Thanatovaltaa, kuoleman valtaa, hyödynnetään erityisesti leireillä. Poikkeuksellisia subjekteja normalisoidaan kurinpidollisin menetelmin, ja subjekteja tuotetaan keskeisesti desubjektivaation mekanismein. Tiedon ja vallan välinen dialektiikka on keskeinen väline hallinnassa. Poikkeustila on virtuaalinen hallinnan teknologia, joka voi materialisoituessaan tuottaa leirin minne tahansa, milloin tahansa. Poikkeustilaan liitettävät maantieteelliset mielikuvat suosivat mielikuvia vaarallisesta, vaikeasti paikannettavasta, poikkeuksellisesta vihollisesta. Näin suvereeni varaa mahdollisuuden lokalisoida vihollisen – ja poikkeustilan – maantieteellisesti minne tahansa, tarpeidensa mukaan.

Suomen taloussuhdanteiden kansainvälinen yhteisvaihtelu

Taloussuhdanteiden yhteisvaihtelun tutkimus on eräs taloustieteiden vanhimmista tutkimusaloista. Finanssikriisi ja euroalueen kohtaamat talousvaikeudet ovat kuitenkin nostaneet aiheen jälleen hyvin ajankohtaiseksi. Kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana tutkimusalueesta on muodostunut erittäin laaja lukuisine näkökulmineen ja debatteineen. Tutkielman aiheena on Suomen taloussuhdanteiden kansainvälinen yhteisvaihtelu valittujen vertailumaiden kanssa. Vertailumaat ovat Ruotsi, Norja, Tanska, Saksa, Ranska, Iso-Britannia ja Yhdysvallat. Tutkielmaan valitut taloussuhdannetta kuvaavat muuttujat ovat reaalinen bruttokansantuote, yksityinen kokonaiskulutus ja teollisuustuotantoindeksi. Aineisto on kerätty Lappeenrannan tiedekirjaston Nelli-portaalin OECD iLibrary-tietokannasta ja se kattaa aikajakson 1960 Q1- 2014 Q4. Maakohtainen taloussuhdanne operationalisoidaan laskemalla ensimmäinen logaritminen differenssi, joka edustaa perinteistä reaalisuhdanneteoreettisen koulukunnan näkemystä taloussuhdanteesta. Tutkielman näkökulmaksi valitaan yhden maan näkökulma, joka on hieman harvinaisempi näkökulma verrattuna laajempiin alueellisiin näkökulmiin. Tutkimusmenetelminä käytetään Pearsonin korrelaatiokerrointa, Engle-Granger- sekä Johansenin yhteisintegroituvuustestejä ja VAR-GARCH-BEKK –mallilla laskettua dynaamista korrelaatiota, jotka lasketaan Suomen ja vertailumaiden välille maapareittain. Tuloksia tulkitaan suomalaisen vientiä vertailumaihin suunnittelevan yrityksen näkökulmasta. Tutkielman tulosten perusteella Engle-Grangerin menetelmällä laskettu samanaikainen yhteisintegroituvuus Suomen ja vertailumaiden välillä on epätodennäköistä. Kun yhteisintegroituvuuden annetaan riippua myös viiveistä, saadaan Johansenin menetelmällä yhteisintegroituvuus Suomen ja Yhdysvaltojen välille reaalisessa bruttokansantuotteessa, Suomen ja Saksan, Suomen ja Ranskan sekä Suomen ja Yhdysvaltojen välille yksityisessä kokonaiskulutuksessa sekä Suomen ja Norjan välille teollisuustuotantoindeksissä. Tulosten tulkintaa vaikeuttavat niiden malliriippuvuus ja informaatiokriteerien toisistaan poikkeavat mallisuositukset, joten yhteisintegroituvuus on mahdollinen myös muiden maaparien kohdalla. Dynaamisten korrelaatiokuvaajien perusteella maaparien välisen yhteisvaihtelun voimakkuus muuttuu ajan mukana. Finanssikriisin aikana kokonaistuotannossa on havaittavissa korkeampi korrelaatio, mutta korrelaatio palaa sen jälkeen perustasolleen. Kokonaiskulutuksen korrelaatio on kokonaistuotantoa alhaisempi ja pitemmissä aikajaksoissa vaihtelevaa.

Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia

Suomi luopui puolueettomuuspolitiikasta turvallisuuspoliittisena linjanaan kun se liittyi Euroopan unioniin ennen kaikkea turvallisuussyistä. Vaikka Suomi on EU-jäsenyyden myötä poliittisesti liittoutunut ja vaikka se on jatkuvasti laajentanut ja syventänyt yhteistyötään NATOn kanssa, Suomi on yhä sotilaallisesti liittoutumaton valtio. Suomen turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on ollut poikkeuksellisen vakaa kylmän sodan jälkeen ennen kaikkea siksi, että maailman voimakkain suurvalta Yhdysvallat on yhä sotilaallisesti läsnä Euroopassa ja Euroopan integraatio on jatkunut ja syventynyt. Suomi on sitonut nykyisen turvallisuuspoliittisen linjansa turvallisuusympäristönsä pysyvyyteen. Viime vuosina NATOn laajentuminen entisen Neuvostoliiton alueelle on voimistanut läntisten suurvaltojen ja Venäjän välistä valtakamppailua ja turvallisuuskilpailua Suomen lähialueella. Viimeistään Ukrainan konflikti on tehnyt ajankohtaiseksi myös kysymyksen Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta. Tässä artikkeliteoksessa turvallisuuspolitiikan asiantuntijat analysoivat keskeisimpien ulkoisten toimijoiden – EU:n, Ruotsin, Viron, Venäjän, Yhdysvaltojen ja NATOn – merkitystä Suomen turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön vakaudelle ja Suomen turvallisuudelle sekä pohtivat, onko Suomen syytä muuttaa nykyistä turvallisuuspoliittista linjaansa turvallisuusympäristössä tapahtuneiden muutosten vuoksi. Kirjoittajat myös arvioivat Suomen mahdolliseen sotilaalliseen liittoutumiseen liittyviä etuja ja haittoja verrattuna nykyiseen turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun. Teoksen kirjoittajien toisistaan poikkeavat näkemykset Suomen turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön vakaudesta, NATOn laajentumisen vaikutuksista Itämeren alueella, Venäjän valtapolitiikasta ja sen Suomelle muodostaman sotilaallisen uhan voimakkuudesta, NATOn pelotteen uskottavuudesta ja Yhdysvaltojen sitoutumisesta liittolaistensa puolustamiseen sekä Suomen NATO-jäsenyyden eduista ja haitoista valaisevat laajasti kysymystä Suomen turvallisuudesta ja turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta. Suomelle sen geopoliittinen asema Venäjälle strategisesti elintärkeiden Kuolan alueen ja Pietari–Moskova-ydinalueen välittömässä läheisyydessä on ongelmallinen maan turvallisuuden kannalta. Suurvalta Venäjä onkin edelleen keskeisin Suomen turvallisuuteen ja turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun vaikuttava ulkoinen toimija. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomella on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus liittoutua Yhdysvaltojen kanssa NATO-jäsenyyden myötä Venäjän potentiaalista sotilaallista uhkaa vastaan. Toisaalta Suomella ei kuitenkaan ole ollut pakottavaa tarvetta siihen, koska se on välillisesti hyötynyt Yhdysvaltojen suurstrategiasta Euroopassa ja koska Venäjän valtapolitiikka on kohdistunut ennen kaikkea entisen Neuvostoliiton alueelle. Vaikka Ukrainan konflikti onkin lisännyt poliittista ja sotilaallista jännitettä Itämeren alueella, tämän teoksen perusteella on kuitenkin mahdotonta antaa yksiselitteistä vastausta siihen, pitäisikö Suomen sen turvallisuuspoliittisessa toimintaympäristössä tapahtuneen muutoksen seurauksena liittyä NATOn jäseneksi vai ei. Halutessaan Suomi voi siis edelleen jatkaa nykyisellä turvallisuuspoliittisella linjallaan sotilaallisesti liittoutumattomana valtiona, mutta samalla sen täytyy kuitenkin pitää myös sotilaallinen liittoutuminen avoimena turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona tulevaisuudessa.