Akateemisten pätkätyöläisten hyvinvointi ja kuntoutus. TUULI-kehittämishankkeen arvioinnin loppuraportti

Määräaikaisiin työsuhteisiin liittyvä epävarmuus on useiden tutkimusten mukaan yhteydessä stressiin ja vähentää psyykkistä hyvinvointia. Suomessa määräaikaiset työsuhteet ovat hieman yleisempiä kuin EU:ssa keskimäärin. Erityistä Suomen tilanteelle on se, että suomalaiset määräaikaiset palkansaajat ovat varsin koulutettuja eurooppalaisiin vertaisiinsa verrattuna. Yliopistoissa poikkeuksellisen suuri osa tekee työtä määräaikaisessa työsuhteessa. TUULI-kehittämishanke (2008–2011) toteutettiin Kuntoutussäätiön Malminkartanon kuntoutuskeskuksessa (syksystä 2010 Avire-Kuntoutus Oy), ja se oli tarkoitettu Helsingin yliopistossa määräaikaisissa palvelussuhteissa tai apurahalla työskenteleville henkilöille. Hankkeen rahoittivat Kela ja Työsuojelurahasto. Hankkeen arviointi toteutettiin Kuntoutussäätiön tutkimus- ja kehittämisyksikössä, ja arvioinnin rahoitti Kela. Hanke liittyi laajempaan Kelan toteuttamaan työhönkuntoutuksen kehittämishankkeeseen. Kuntoutusmalli TUULIn kohderyhmänä olivat Helsingin yliopiston akateemisesti koulutetut henkilöt, jotka ovat määräaikaisissa ja usein projektiluonteisissa työtehtävissä. Tämän kohderyhmän kuntoutustarvetta ei arvioida systemaattisesti työterveyshuollossa eikä työvoimatoimistossa. Osa kohderyhmään kuuluvista henkilöistä ei ole oikeutettu käyttämään työterveyshuollon palveluja, ja määräaikaisten työsuhteiden vuoksi he eivät myöskään valikoidu varhaiskuntoutukseen. Kuntoutusmalli TUULIn tavoitteena oli löytää kohderyhmälle soveltuvia kuntoutustarpeen arviointikeinoja (hyvinvointianalyysi). Tavoitteena oli myös kehittää kohderyhmälle soveltuva varhaiskuntoutusmuoto, johon määräaikaisissa työsuhteissa olevien on käytännössä mahdollista osallistua. Arvioinnissa keskeistä oli kehittävä arviointi, toisin sanoen tavoitteena oli myös tukea hankkeen toimintaa sen tavoitteiden toteuttamisessa ja kuntoutusmallin kehittämisessä. Arviointitutkimuksen tavoitteena oli tuottaa kokonaisarviointi TUULI-kuntoutusmallista. Hankkeen aluksi koottiin perustiedot sekä varsinaiseen interventioon osallistuvilta että ainoastaan hyvinvointianalyysiin osallistuneilta asiakkailta. Myös hankkeen päättyessä koottiin seurantatiedot molemmilta ryhmiltä. Jokainen kuntoutusryhmä on lisäksi haastateltu viimeisen seitsemän vuorokauden intensiivijaksoon kuuluvan päivän aikana. Arvioinnin aikana tehtiin osallistavaa yhteistyötä erityisesti hankkeen toteuttajien, ohjausryhmän ja rahoittajatahojen kanssa. Hyvinvointianalyysiin ja kuntoutusinterventioon saatiin rekrytoitua tavoiteltu määrä osallistujia. He kokivat määräaikaisuuteen liittyvän epätietoisuuden haittaavan työssä jaksamista. Hieman vajaa kolmasosa koki tämän haittaavan paljon. Selvä enemmistö raportoi työn henkisen kuormituksen ongelmista. Hyvinvointianalyysin ohjelma koostui sydämen sykevariaatioanalyysistä, psykologisista testeistä, lääkärin tutkimuksesta ja palautekeskustelusta. Hyvinvointianalyysi koettiin osallistujien keskuudessa varsin hyödylliseksi toimenpiteeksi. Koettu hyöty näyttäisi olevan samalla tasolla myös yhdeksän kuukautta hyvinvointianalyysin päättymisestä. Hyvinvointianalyysi toimi kuntoutustarpeen arviointivälineenä ja itsenäisenä mini-interventiona. Kuntoutusinterventiossa keskeisiä osa-alueita olivat stressin hallinnan ja rentoutumisen opetteleminen, oman työn kuormitustekijöiden tunnistaminen sekä psyykkisen hyvinvoinnin ja omien voimavarojen vahvistaminen. Myös kuntoutusintervention jälkeen osallistujien kokemukset olivat enimmäkseen positiivisia: he kokivat intervention kohentavan kykyään huolehtia omasta hyvinvoinnistaan sekä vahvistavan psyykkisiä ja sosiaalisia voimavarojaan ja stressin hallintaa. Myös työkyvyn koettiin kohentuneen. Sen sijaan osallistujat eivät kokeneet toiminnan ja työn tehokkuuden taitojen kohenneen. Toteuttajat arvioivat hankkeen saavuttaneen keskeisimmät tavoitteensa. Pätkätyöläisen ammatillisen identiteetin hahmottaminen ja työstäminen koettiin ongelmalliseksi; kehittämishankkeen aikana ei löydetty varteenotettavaa lähestymistapaa aiheeseen. Kuntoutusjärjestelmää tulee kehittää huomioiden työn ja työelämän muutokset. TUULI-hanke oli hyvä avaus tällä saralla, mutta hanke oli suunnattu vain pienelle osalle epätyypillistä työtä tekevien joukkoa. Koska määräaikainen työ on vakiintunut osaksi työmarkkinoita ja pätkistä koostuvaan työuraan liittyy työttömyysjaksoja, tulisi myös työttömyyskaudella olevat saada kuntoutusjärjestelmän piiriin. Arvioinnin kehittämissuositukset huomioiva TUULI-kuntoutusmalli tulisi toteuttaa ainakin kertaalleen Suomen yliopistoissa.

Äidin hoiva, jaettu vanhemmuus – ja vapaus valita. Perhevapaiden uudistamisen argumentointi 1970-luvulta 2000-luvulle

Tutkimuksessa tarkastellaan perhevapaista Suomessa käytyä poliittista keskustelua ja sen pitkän aikavälin muutosta. Tutkimuksessa syvennytään 1970-luvun uudistusaaltoon, jolloin isät otettiin mukaan järjestelmään, sekä 2000-lukuun, jolloin isiä on eri keinoin kannustettu vapaiden käyttöön. Tässä yhteydessä selvitetään itse uudistusprosesseja, mutta keskei-nen tutkimuskohde ovat päätöksentekoon osallistuneiden toimijoiden perhevapaita koske-vien näkemysten argumentointitavat. Tutkimuksen aineisto koostuu mm. valtiopäiväasia-kirjoista, työryhmämuistioista, hallitusten ja puolueiden ohjelmista ja työmarkkinajärjestöjen kannanotoista. Aineistoa lähestytään kehysanalyysin sekä argumentaatioteorian menetel-mien avulla. Näillä kiinnitetään huomio niihin tekniikoihin, joilla poliittisessa argumentoin-nissa on pyritty saamaan esitetyille toimenpiteille mahdollisimman laaja kannatus. 1970-luvulla keskustelu vanhempainlomista oli hyvin polarisoitunutta. Isien hoivaajaroolin kas-vattaminen oli osa vasemmiston diskurssia, joka pyrki tasa-arvoon niin kodeissa kuin työ-markkinoillakin. Konservatiivien äidinhoivan diskurssi sitä vastoin piti äitiä luonnostaan pa-rempana hoitajana lapselle ja vaati pitkän äitiysloman jatkeeksi kotihoidon tukea, jota va-semmisto puolestaan vastusti. 2000-luvun pääteemoja ovat olleet vanhemmuuden kus-tannusten tasaisempi jakaminen sekä isien kannustaminen vapaiden käyttöön. Isien kan-nustamiseksi on esitetty erilaisia malleja isäkiintiöistä: perusteina ovat olleet muun muassa isä–lapsi-suhde, tasa-arvo sekä Pohjoismaiden positiiviset kokemukset kiintiöistä. Työnan-tajat ja konservatiivit ovat kuitenkin pitäneet kiintiöitä vanhempien valinnanvapauden rajoit-tamisena, vaikka ne muuten ovatkin argumentoineet tasaarvon ja isien kannustamisen puolesta. Isäkiintiöiden kannattajat taas eivät enää 2000-luvulla ole kyseenalaistaneet ko-tihoidon tukea, joka on pidentänyt naisten katkoja työelämästä ja jolla on suuri merkitys lasten hoidon epätasaiselle jakautumiselle.

Las caras nuevas : Nicaragualaisten korkeakouluopiskelijoiden poliittinen identiteetti sukupolvikokemuksena.

Tässä opinnäytetyössä olen tutkinut nicaragualaisia korkeakouluopiskelijoita. Aineistonani on 11 puolistrukturoitua haastattelua ja toissijaisena aineistonani 5 sähköpostihaastattelua. Vastaajina ovat olleet aikavälillä 1984 - 1990 syntyneet nicaragualaiset korkeakouluopiskelijat. Opinnäytetyöni keskeisimmät kysymykset ovat, miten haastattelemani nicaragualaiset korkeakouluopiskelijat rakentavat ja ilmentävät poliittista identiteettiään suhteessa aiempiin sukupolviin ja muihin oman sukupolvensa jäseniin, ja miten sukupolvitietoisuus näkyy nicaragualaisten korkeakouluopiskelijoiden haastatteluissa. Teoreettinen lähtökohtani on Karl Mannheimin yhteiskunnallisten sukupolvien käsite, jonka mukaan sukupolvet eivät muodostu vain saman syntymäajankohdan vaan myös yhdessä jaettujen keskeisten kokemusten perusteella. Laajemman taustan tutkimukselleni muodostaa nuorisotutkimus, jonka nuorista ja nuorisosta esittämiä yleistyksiä suhteutan omaan aineistooni. Haastateltujen poliittinen identiteetti muodostuu sekä kollektiivisista että yksilöllisistä piirteistä. He tuovat itsensä selkeästi esiin poliittisena kollektiivina, nuorisona, jota vanhempi ikäluokka hallitsee, ja jonka ääni on jäänyt kuulumattomiin. Vastaajat tekevät selkeän eron itsensä ja vanhemman sukupolven sekä muiden nuorten välillä. Erityisen selkeä jako on suhteessa hallituspuoluetta kannattavaan opiskelijajärjestöön kuuluviin opiskelijoihin. Tästä huolimatta vastaajat yhdistävät itsensä kokemustensa kautta selkeästi nuorisoon yhtenäisenä ryhmänä, joka eroistaan huolimatta jakaa yhteisen kokemuksen yhteiskunnan muuttumattomuudesta. Sukupolvitietoisuus näkyy erityisesti keskusteltaessa nuorten elämän näköalattomuudesta. Nuorisona, eli nimenomaan ryhmänä puhuminen antaa vastaajille enemmän rohkeutta kommentoida politiikan arvoperusteita. Nuoruus toimii turvaidentiteettinä, jonka suojista vastaajat uskaltautuivat rohkeammin kritisoimaan yhteiskunnan epäkohtia. Tiedostavan nuorison kollektiiviseen poliittiseen identiteettiin liittyy voimakkaita individualistisia arvoja yksilön oikeudesta mielipiteisiinsä ja niiden esittämiseen. He kokevat roolinsa opiskelijoina edellyttävän heiltä muuta nuorisoa kirkkaampaa kykyä analysoida poliittista toimintaa. Nicaraguasta vaikuttaa löytyvän sekä Mannheimin määritelmän mukaan aktualisoitunut sukupolviryhmä että massamittainen kokemuksellinen sukupolvi, joka tunnistaa tietyt yhteiset kokemukset. Yhtä lukuun ottamatta haastateltavat kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Havaintojeni perusteella hallituspuoluetta kannattavaan opiskelijajärjestöön kuuluvat nuoret vaikuttavat muodostavan mannheimilaisittain aktualisoituneen sukupolviryhmän. Vastaajien poliittinen identiteetti muokkautuu jatkuvasti kansainvälistyvän maailman ja oman kotimaan arkirealiteettien ristipaineessa. Nicaragualaiset nuoret ovat väliinputoajia, jotka ovat jääneet nopeiden globaalien muutosten ja maailman mittakaavassa äärimmäisen köyhän maan todellisuuden välimaastoon. Vallalla olevat nuorista, heidän poliittisesta toiminnastaan ja sukupolvien määrittämisestä päätelmiä esittävät teoriat ja tutkielmat ovat lähtökohdiltaan syntyneet hyvin erilaisissa yhteiskunnissa kuin Nicaragua eivätkä ole sellaisenaan siirrettävissä tulkitsemaan nicaragualaisten nuorten elämää ja sukupolvien muodostumista nicaragualaisessa yhteiskunnassa. Opinnäytetyöni tulosten perusteella olisi tärkeää kehittää metodologinen näkökulma, jonka lähtökohtina eivät ole länsimainen yhteiskuntarakenne ja nuoruuskäsite. Näkökulmaa tulisi myös laajentaa kattamaan niin mannheimilaisittain aktualisoituneet kuin massamittaiset sukupolvet ja niiden mahdollinen yhtäaikaisuus ja lomittaisuus Nicaraguan kaltaisissa yhteiskunnissa.

”En mä nyt mitää sateenkaarikorviksia käytä!” Sukupuolen ja seksuaalisuuden ruumiillinen tuottaminen toimisto- ja myymälätyöyhteisöissä

Tämän tutkielman tarkoitus on tarkastella sukupuolen ja seksuaalisuuden tuottamista työelämässä. Hahmotan sukupuolen ja seksuaalisuuden Judith Butlerin tavoin ruumiillisena ja esityksellisenä tekemisenä, jota tuotetaan julkisen toiston kautta. Olen yhdistänyt butlerilaiseen näkemykseen sukupuolesta ja seksuaalisuudesta Erving Goffmanin ajatuksia itsensä esittämisestä ja elämästä teatterina näyttämömetaforineen. Hahmotan siis sukupuolen ja seksuaalisuuden sosiaalisina konstruktioina, joita tuotetaan jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa ruumiillisen toiminnan kautta. Tässä tutkielmassa viittaan ruumiillisella toiminnalla ulkonäköön, käyttäytymiseen, liikehdintään sekä puheääneen ja -tyyliin. Haastattelin tutkimustani varten kymmentä toimistossa ja myymälässä työskentelevää henkilöä. Pyrin lähestymään queer-teoreettisesta ajattelusta vaikuttuneena sukupuolen ja seksuaalisuuden kategorioita joustavasti. Annoin haastateltavien määritellä itse sukupuolensa ja seksuaalisuutensa. Lähestyin haastateltavien kuvauksia sukupuolesta ja seksuaalisuudesta subjektiuden ja toimijuuden näkökulmista tarkastellen samalla, miten heidän sukupuolensa ja seksuaalisuutensa ovat mahdollistaneet ja rajoittaneet heidän toimintaansa työelämässä. Haastateltavien oli ajoittain vaikea puhua sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, minkä koen johtuvan osittain heteronormatiivisuuden institutionalisoidusta luonnollisuudesta, mutta myös suomalaisesta tasa-arvodiskurssista, jossa sukupuolesta ja seksuaalisuudesta puhutaan vähätellen ja työelämän kontekstissa vältellen. Tarkastelin haastateltavien kertomuksia diskursiivisina narratiiveina, eli tulkitsin haastateltavien kertomia kertomuksia yhdeksi mahdolliseksi tavaksi puhua sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja työyhteisöstä. Ensimmäisenä tavoitteenani oli selvittää, miten toimisto- ja myymälätyöyhteisöissä tuotetaan sukupuolta ja seksuaalisuutta ruumiillisena toimintana. Haastateltavien kertomien tarinoiden perusteella sukupuolta ja seksuaalisuutta tuotetaan suomalaisissa toimisto- ja myymälätyöyhteisöissä ensinnäkin kaksijakoisten sukupuolityylien avulla. Toiseksi sukupuolityylien heteroseksuaalista luonnetta voidaan toisintoistaa lisäämällä ulkonäköön ei-heteroseksuaalisesta suuntautumisesta kertovia merkkejä, vaikkei työyhteisössä halutakaan korostaa sen enempää sukupuolta kuin seksuaalisuuttaakaan. Sekä toimisto- että myymälätyössä sukupuolta ja seksuaalisuutta korostava näyttäytyminen ja käyttäytyminen on kielletty, tai ainakaan usea haastateltava ei halunnut niitä tehdä. Tulkitsin tämän johtuvan ensinnäkin haastateltavien tekemästä kategorisesta rajanvedosta työn ja vapaa-ajan välille: liiallinen sukupuolen ja seksuaalisuuden korostaminen olisi työn kontekstissa epäsiistiä ja kielisi epäkompetentista toimijuudesta. Toimistossa ja myymälässä työskentelevien työntekijöiden halukkuus olla korostamatta sukupuolta ja seksuaalisuuttaan johtuu tulkintani mukaan myös työelämässä sovellettavasta vaikutelmanhallinnasta, jossa työntekijän on luotava vaikutelma itsestään pätevänä, ammattitaitoisena ja ruumiittomana työntekijänä. Asiakaspinnalla tehtävässä työssä vaikutelmaa ei kuitenkaan luoda vain itsestä, vaan esteettisen ja emotionaalisen ruumiinhallinnan avulla myös organisaation tuotteista ja palveluista. Suomalaisessa kulttuurissa työntekijöiden toimijuuden tila onkin tulkintani mukaan ristiriitainen: sukupuolittunut ja seksuaalinen ruumis tulisi peittää ja piilottaa, mutta toisaalta sitä on tuotava kaksijakoisten sukupuolityylien ja esteettisen ja emotionaalisen vaikutelmanhallinnan kautta esiin.

Constructing and negotiating entrepreneurial agency : A social psychological approach to entrepreneurship discourse in the farm context

Entrepreneurship, understood as the autonomous, effective pursuit of opportunities regardless of resources, is currently subject to a multitude of interests, expectations, and facilitation efforts. On the one hand, such entrepreneurial agency has broad appeal to individuals in Western market democracies and resonates with their longing for an autonomous, personally tailored, meaningful, and materially rewarding way of life. On the other hand, entrepreneurship represents a tempting and increasingly popular means of governance and policy making, and thus a model for the re-organization of a variety of societal sectors. This study focuses on the diffusion and reception of entrepreneurship discourse in the context of farming and agriculture, where pressures to adopt entrepreneurial orientations have been increasingly pronounced while, on the other hand, the context of farming has historically enjoyed state protection and adhered to principles that seem at odds with aspects of individualistic entrepreneurship discourse . The study presents an interpretation of the psychologically and politically appealing uses of the notion of entrepreneurial agency , reviews the historical and political background of the current situation of farming and agriculture with regard to entrepreneurship, and examines their relationships in four empirical studies. The study follows and develops a social psychological, situated relational approach that guides the qualitative analyses and interpretations of the empirical studies. Interviews with agents from the farm sector aim to stimulate evaluative responses and comments on the idea of entrepreneurship on farms. Analysis of the interview talk, in turn, detects the variety of evaluative responses and argumentative contexts with which the interviewees relate themselves to the entrepreneurship discourse and adopt, use, resist, or reject it. The study shows that despite the pressures towards entrepreneurialism, the diffusion of entrepreneurship discourse and the construction of entrepreneurial agency in farm context encounter many obstacles. These obstacles can be variably related to aspects dealing with the individual agent, the action situation, the characteristics of the action itself, or to the broader social, institutional and cultural context. Many aspects of entrepreneurial agency, such as autonomy, personal initiative and achievement orientation, are nevertheless familiar to farmers and are eagerly related to one s own farming activities. The idea of entrepreneurship is thus rarely rejected outright. The findings highlight the relational and situational preconditions for the construction of entrepreneurial agency in the farm context: When agents demonstrate entrepreneurial agency, they do so by drawing on available and accessed relational resources characteristic of their action context. Likewise, when agents fail or are reluctant to demonstrate entrepreneurial agency, they nevertheless actively account for their situation and demonstrate personal agency by drawing on the relational resources available to them.

"Totta kai pyrin koko ajan tuntemaan oman kroppani siellä" : Kolmen orkesteriviulistin kokemuksia ruumiillisuudestaan.

Tutkielmassa esitellään kolmen orkesteriviulistin kokemuksia ja käsityksiä omasta ruumiillisuudestaan muusikon työssään. Muusikkolähtöisyys, laajemmin tarkasteltuna tekijälähtöinen tutkimus, on nykyisin yhä tärkeämpi osa musiikintutkimusta. Muusikkolähtöistä tutkimusta on Suomessakin kirjoitettu jonkin verran, harvoin kuitenkaan ruumiillisuusteeman kautta. Haastatellut viulistit ovat pääkaupunkiseudun suurista orkestereista. Muusikon työtä voidaan tarkastella monista eri lähtökohdista. Tässä työssä pyritään ottamaan huomioon ihmisen oma kokemus ja ruumiillinen sidos maailmaan, ja näin se sitoutuu fenomenologisiin lähtökohtiin, erityisesti Maurice Merleau-Pontyn ajatteluun. Michel Foucault ja Elizabeth Grosz edustavat tämän työn kannalta sitä ajattelutapaa, jonka hengessä pidän muusikon työtä historiallisesti rakentuneena ja muutoksenalaisena prosessina. Groszin teoretisointi keskittyy subjektin ruumiillisuuteen ja tapoihin käsitteellistää ruumis länsimaisessa ajattelussa. Haastattelumateriaali jakaantuu kahteen päälukuun. Ensimmäisessä käsitellään soittajien omaa yksityistä tilaa. Harjoittelun oma tila liittyy ruumiillisuuteen sikäli, että ruumiillinen toistotyö ja viulistisen identiteetin muotoutuminen tapahtuu pitkälti yksityisesti, tietoisena julkisen tilan vaatimuksista. Orkesteriviulistien sosiaaliseen tilaan liittyy toisaalta vuorovaikutus muiden muusikoiden kanssa harjoituksissa ja toisaalta muusikoiden ja yleisön kohtaaminen konserteissa. Sosiaaliseen tilaan liittyviä ruumiillisuuteen kytkeytyviä ilmiöitä käsitellään erillään, toisessa analyysiluvussa. Tutkielma tuo esiin välähdyksiä erilaisista ruumiillisuuteen ja viulunsoittoon kytkeytyvistä ilmiöistä. Kvalitatiivisen ja fenomenologisen tutkimuksen hengessä haastateltujen erilaiset kokemukset on pyritty esittelemään pyrkimättä universalisoimaan niitä. Haastattelumateriaali osoittaa viulistisen ruumiillisuuden liittyvän merkittävällä tavalla muusikkojen käsityksiin itsestään. Haastateltujen kokemukset tuovat lisää tietoa orkesteriviulistin työstä.

Suuttumuksen hallinta -toimintaohjelman toimivuus yhdyskuntaseuraamustyössä: ihanteiden suhde käytäntöihin

Tutkimuksen empiirisenä kohteena on Suuttumuksen hallinta -toimintaohjelma ja sen rooli väkivaltarikosten yhdyskuntaseuraamustyön kontekstissa. Suuttumuksen hallinnan tavoitteena on uusien väkivallantekojen vähentämiseen suuntautuvan muutoksen käynnistäminen ja tukeminen. Samalla toimintaohjelma tukee yhdyskuntaseuraamuksesta suoriutumista. Toimintaohjelma kestää 18 tuntia, ja se on suunnattu henkilöille, jotka kokevat vaikeuksia suuttumuksen tunteen hallinnassa ja loilla hallinnan menettäminen johtaa väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Tutkimuksessa tarkastellaan laadullisin menetelmin Suuttumuksen hallinta -toimintaohjelman toimivuutta yhdyskuntaseuraamustyössä virkamiesten, ohjaajien ja osallistujien tulkitsemana. Tutkimuksen viitekehys on sidoksissa yhdyskuntaseuraamustyön menetelmiin ja linjauksiin. Toimintaohjelmaan osallistuminen voidaan määritellä oppimisen ja muutoksen mahdollisuuksien strukturoiduksi sarjaksi, jossa työskentelymenetelminä ovat What Works -viitekehyksen mukainen työskentely ja dialoginen menetelmä, joiden taustalla ovat kognitiivis-behavioraaliset mallit. Tutkimuksen teoreettista viitekehystä avatakseen tutkimuksessa kuvataan aluksi muutostyöskentelyn teoreettisia lähtökohtia. What Works -viitekehyksen ja suomalaisen toimintaohjelmatyön lähtökohtia on kartoitettu haastattelemalla kolmea asiantuntijaa, jotka työskentelivät rikosseuraamusalalla uudenlaisen toimintaohjelmatyön alkuvaiheen implementoinnin aikoihin. Tutkittavien kahden, Helsingissä ja Espoossa toteutetun, Suuttumuksen hallinta -toimintaohjelman neljää ohjaajaa on haastateltu, jotta toimintaohjelmiin päätyneiden osallistujien rekrytointiprosessi ja valikoitumiskriteerit avautuisivat. Helsingin ja Espoon toimintaohjelmiin osallistuneiden yhdeksän henkilön alku-ja loppuhaastattelut syventävät ihanteiden suhdetta arkisiin toteuttamiskäytäntöihin. Samalla ne asemoivat osallistujat ja heidän tilanteensa sekä ennen toimintaohjelmaa että sen jälkeen. Asiantuntijahaastatteluista käy ilmi, että uudenlaisen ohjelmatoiminnan alkuvaiheen implementointi ei edennyt systemaattisesti. Yksittäisten henkilöiden henkilökohtaisella panoksella uuden tutkimustiedon omaksumisessa oli vahva rooli alkuvaiheissa, ja tämän myötä ohjelmatoiminta vakiintui osaksi yhdyskuntaseuraamustyötä. Toimintaohjelmien ohjaajien haastatteluista käy ilmi, että on tärkeää panostaa sekä osallistujien rekrytointiin että ohjelman läpiviemiseen. Sekä Helsingissä että Espoossa ilmeni ongelmia osallistujien ryhmäytymisessä. Helsingissä ongelmaksi muodostuivat sekä rekrytointiprosessin aikataulu että osallistujien runsaat poissaolot. Espoossa puolestaan ryhmäläisten alhainen ikä tuotti vääränlaista ryhmäytymistä. Osallistujien haastattelujen perusteella ajattelun ja käyttäytymisen muuttuminen ohjelman myötä on ollut osallistujille henkilökohtainen prosessi. Useat haastateltavista ovat oman ilmoituksensa mukaan kokeneet hyötyneenä ohjelmasta jonkin verran. Haastattelujen mukaan ohjelma on voinut toimia muutoksen siemenenä, ja osallistujat ovat oppineet tunnistamaan niitä ajatusmalleja, jotka ovat aikaisemmin johtaneet väkivaltaiseen käyttäytymiseen.

Lukioon vai ei? Toisen polven maahanmuuttajanuorten koulutusvalinnat

Tutkielmassa tarkastellaan toisen polven maahanmuuttajanuorten koulutusvalintoja peruskoulun jälkeisessä nivelvaiheessa. Tarkoituksena on paikantaa niitä tekijöitä, jotka edesauttavat maahanmuuttajataustaisten nuorten hakeutumista lukiokoulutukseen Suomessa. Valintaprosesseja selvittämällä saadaan selville niitä tekijöitä, jotka tuottavat koulutuspoluilla jatkamista tai vaihtoehtoisesti koulupudokkuutta. Valintaprosesseja on tarkasteltu nuorten omista lähtökohdista tarkastellen niitä rakenteita ja vaikutteita, jotka lopulta tuottavat yksilöllisiä valintoja. Aineisto on kerätty suorittamalla kymmenen teemahaastattelua kahdessa Helsinkiläisessä lukiossa. Kerätty haastatteluaineisto on analysoitu teoriaohjaavasti sisällönanalyysin keinoin. Koulutusvalinnat ovat monimutkainen prosessi, johon ei ole löydettävissä yhtä selvittävää tekijää. Koulutusvalinnat ovat kuitenkin vahvasti sidoksissa nuorten kotitaustaan. Vanhempien hyvä työllisyys ja kielitaito vahvistavat nuorten tukiverkkoa valintatilanteessa, mutta tärkeämmäksi nousee vielä vanhempien sosiaalisen pääoman ja koulutususkon vaikutus nuorten koulutusajatteluun. Vanhempien koulutususko puolestaan on usein sidoksissa vanhempien ennen maahanmuuttoa saavutettuun sosioekonomiseen tasoon. Nuorten kannustamisella koulutukseen vanhemmat näkevät lastensa pyrkivän parempaan elämään ja takaisin maahanmuuton myötä usein menetettyyn sosioekonomiseen asemaan. Myös motivaatio ja aikaisempi koulumenestys ohjaavat nuorten valintoja. Tiedon kulkeutuminen nuorille valintavaiheessa muodostaa mielenkiintoisen kysymyksen virallisen tiedon ja kuulopuheiden risteytyksen. Ystävien tiedot ohjaavat valintaa, mutta valmistelevat nuorta heikosti odotettavissa olevaan lukion arkeen. Koululta saatu virallinen tieto puolestaan jää usein liian pinnalliseksi ja sen hyöty koulutusvalinnoissa voi jäädä vähäiseksi. Koulun tieto saavuttaa lisäksi vain harvoin nuorten vanhemmat toivotulla tavalla. Vanhempien tuki jää näin myös usein vähäiseksi valintatilanteessa. Tiedotuksessa myös vanhempien sekä lasten kielitaidon taso muodostaa tärkeän kysymyksen. Lukio muodostui nuorille askeleeksi kohti itsenäisempää elämää ja koulutusvalintananne korostaa toisen polven nuorten hybridistä asemaa vanhempien kulttuurisen perinnön ja suomalaisen kulttuurin välillä. Siirtymä voi osoittautua monille henkisesti haastavaksi. Nuorten oma toimijuus vahvisti valintapäätöstä, mutta usein nuoret jäävät valintatilanteessa vaille auttavien aikuisten apua. Yhteiskunnalla on valintatilanteissa vastuuna varmistaa kaikille nuorille tasa-arvoiset mahdollisuudet edetä koulutuspoluilla etnisestä taustasta huolimatta. Nuorten valintoja voidaan vahvistaa muun muassa yksilöllisemmällä oppilaanohjauksella, toimivalla kielikoulutuksella sekä huomioimalla palvelutarjonnassa toisen polven nuorten erityiset tarpeet.

Taistelu yksityiskouluista: Yksityisoppikoulujen Liitto yksityisoppikouluväen puolustajana koulujärjestelmän uudistuksessa 1970-1977

Suomessa säädettiin vuonna 1968 laki koulujärjestelmän perusteista. Sen nojalla maassa siirryttiin rinnakkaiskoulujärjestelmästä kunnalliseen yhtenäiskouluun eli peruskouluun vuosina 1972-1977. Laissa varattiin yksityisille oppikouluille mahdollisuus toimia uudessa järjestelmässä, koulun omistajayhteisön niin halutessa, kunnan peruskoulua korvaavana kouluna. Vuonna 1974 lakia muutettiin siten, että kunta sai päättää, ottiko se yksityisen koulun koulusuunnitelmaansa vai ei. Suomeen jäi nelisenkymmentä yksityistä koulua, joista pääosa sijaitsi Helsingissä. Korvaavia kouluja näistä oli 24. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Yksityisoppikoulujen Liiton (YOL) toimintaa peruskouluuudistuksen täytäntöönpanovuosina 1970-1977. Liiton päätavoitteena oli yksityiskoululaitoksen säilyttäminen. Pyrkimyksenä on selvittää YOL:n aiemmin lähes käyttämättömän arkistoaineiston avulla, millainen liitto oli rakenteeltaan, millaisilla intresseillä ja resursseilla se toimi ja millaisia suhdeverkostoja se koulutaistelun yhteydessä rakensi. Samalla pyritään luomaan laajempi kuva siitä, mitkä yhteiskunnalliset tahot puolustivat yksityiskoululaitoksen säilyttämistä Suomessa ja millaisin motiivein. Tästä syystä tutkimuksen lähdeaineistona hyödynnetään mm. Vapaan koulutuksen tukisäätiön arkistoaineistoa, opettajien ammattijärjestöjen lehtiä sekä peruskoulu-uudistusta koskevaa kirjallisuutta. Laadullisen verkostotutkimuksen keinoin yksityiskoululaitosta kannattaneet piirit hahmotetaan sosiaalisena verkostona, joka rakentui yhteisten intressien pohjalle. Tästä verkostosta käytetään termiä yksityisoppikouluväki. Tutkimustuloksena on, että yksityisoppikouluväki sosiaalisena verkostona rakentui ennen kaikkea ideologisten intressien pohjalle. Kyse oli pyrkimyksistä puolustaa porvarillista suomalaista yhteiskuntamuotoa ja vastustaa vasemmiston vaikutusvallan kasvua. YOL oli 1970-luvun Suomessa yksi monista porvariston taisteluelimistä. Yhdessä vuonna 1973 perustetun Vapaan koulutuksen tukisäätiön kanssa se kävi puolustustaistelua suojellakseen epäpoliittisena instituutiona pitämäänsä koululaitosta, jonka nähtiin joutuneen ideologisen hyökkäyksen kohteeksi. Yksityisoppikouluväki oli pieni, mutta sangen vaikutusvaltainen ryhmittymä. Ydinjoukko koostui muutamasta kymmenestä suomalaisen yhteiskunnan vaikuttajasta, joita yhdisti korkea koulutus, porvarillis-isänmaallinen arvomaailma ja jossain määrin myös yhteiset kokemukset sotavuosilta. Joukkoa leimasi halu rakentaa suomalaista yhteiskuntaa oman arvomaailmansa pohjalta; niin ikään se korosti kansalaisten oikeutta vapaaseen ja omaehtoiseen kasvatukseen sekä yksilölliseen omistusoikeuteen. Tavoitteessaan yksityisoppikouluväki onnistui kohtalaisesti. Ilman sen aktiviteettia ja tehokasta verkostoitumista sekä ennen muuta vahvoja poliittisia ja taloudellisia tukijoita tämä tuskin olisi onnistunut. Oman lisänsä onnistumiseen antoi julkisuuteen vuonna 1975 noussut Pirkkalan koulukokeilu, joka osaltaan lietsoi porvarillista arvomaailmaa edustavien tahojen epäluuloja vasemmiston koulutuspolitiikkaa kohtaan ja altisti heitä tukemaan yksityiskouluja. Vaikka taistelu osin onnistuikin, suurta kannatusta se ei saavuttanut. Moni näki yksityisoppikouluväen toiminnan taantumuksellisena reaktiona ja yrityksenä säilyttää vanhoja, epätasa-arvoisuutta ylläpitäviä valtarakenteita. Esiin maalailtu pelko siitä, että kunnallinen peruskoulu veisi Suomen sosialismiin, ei saanut joukkoja liikkeelle yksityiskoulujen puolesta. Esimerkiksi opettajien myönteinen suhtautuminen kunnalliseen koululaitokseen osoittaa, etteivät he pääsääntöisesti nähneet koulu-uudistuksessa tämänkaltaista ideologista vaaraa.

Tyttöjen oma tila. Somalialaistaustaisten nuorten draamaprojekti Helsingissä monikulttuurisen lapsuuden näkökulmasta.

Pro Gradu tarkastelee somalialaistaustaisista tytöstä muodostuneen draamaryhmän harjoitusprosessia ja esitystä antropologisen teatteri- ja esitystutkimuksen valossa. Tutkimuskohteena on Kassandara ry:n järjestämä monikulttuurinen tyttöjen draamatoiminta helsinkiläisen lähiön asukastilalla. Tutkimuksen aiheena ovat draamaprosessin sosiaaliset merkitykset sekä draaman tarinan merkitys monikulttuurisen lapsuuden näkökulmasta. Aineisto koostuu osallistuvasta havainnoinnista ja teemahaastatteluista. Työ analysoi draamaprosessin sosiaalisia ja yhteisöllisiä merkityksiä. Aineistoa tarkastellaan sukupuolisen segregaation sekä toimijuuden ja sen mahdollistumisen näkökulmista. Toimijuutta lähestytään Victor Turnerin liminaalisuus -käsitteen avulla sekä liminoidisena toimintana, joka mahdollistaa kapmoinnin ja kulttuuristen vaihtoehtojen tutkimisen. Draamakerho määritellään tyttöjen omaksi fyysiseksi ja ajalliseksi tilaksi. Näkökulmaa laajennetaan tytöistä heidän äiteihinsä, joita käsitellään vanhempina ja esityksen katsojina. Lisäksi analyysi kohdentuu teatteriesitykseen liittyviin lisärakenteisiin, kuten haijoitusjaksoon, esitykseen valmistautumiseen ja esityksen jälkeiseen tapahtumaan, josta aineistossa muodostui äitien ja tyttärien yhteinen juhla. Työssä tutkitaan myös draamaryhmän luoman fiktiivisen tarinan merkityksiä monikulttuurisen lapsuuden näkökulmasta. Tutkimus tarkastelee draaman ja sen tekijöiden kokemusmaailman suhdetta. Teatteri käyttää todellista elämää raakamateriaalinaan ja päinvastoin. Tutkimus lähestyy teatteria tilana, jossa todellisuuden ilmiöitä tai ongelmia voidaan tutkia ja tarkastella turvallisesti fiktion suojassa. Richard Schechnerin käsite käyttäytymisen toisinto kuvaa olemassa olevaa käytöstä, joka toimii mallina esitystilanteessa. Turnerin ja Schechner ovat yhdessä hahmotelleet ajatusta sosiaalisen elämän toimintojen käyttämisestä raakamateriaalina esteettisen draaman luomisessa. Tulkintakehyksenä sovelletaan Jean Rouchin antropologisen elokuvan etnofiktio -menetelmän lähestymistapaa. Etnofiktiossa tutkittavat henkilöt improvisoivat kameralle kohtauksia vastaavia ryhmiä edustavien fiktiivisten päähenkilöiden elämistä. Keskusteluun liitetään Johannes Sjöberg ajatuksia etnofiktion-menetelmän mahdollisuuksista tarkastella ongelmia ja niiden ratkaisuhorisontteja. Monikulttuuriset nuoret ovat usein ikä- ja kansalaisuuskategorioiden välimaastossa, jolloin taustatekijöillä sekä kontekstilla on erityinen merkitys toimijuudelle ja sen mahdollistumiselle. Toiminta kiinnittyy ennen kaikkea ihmissuhteiden verkkoon. Teatteri ja sen lisärakenteet vahvistavat tekijöidensä sekä katsojiensa sosiaalisuutta kuin myös yhteisöllisyyttä. Tyttöjen transkulttuurinen lapsuus heijastui tarinaan, johon materiaalia kumpusi kolmesta osittain keskenään sekoittuneesta alueesta: koti, kouluja elokuvallinen haavetodellisuus. Tutkimus vahvisti ajatusta, että draamaa tehdessään ihmiset käyttävät arkielämän kokemusmaailmaansa raakamateriaalinaan Teatteriesityksillä on erityistä merkitystä kulttuurin ilmaisijoina. Teatteri kehystää ja kontrolloi ihmisten vuorovaikutuksen ongelmallisimpia tilanteita. Draaman avulla kerrotaan omien ja muiden kokemuksiin pohjautuvia tarinoita, joiden kautta yritetään ymmärtää ympäröivää maailmaa.

Työhön liittyvä kilpailu 18 - 65-vuotiaiden pyhtääläisten kuvaamana

Tutkimuksen kohteena olivat Pyhtään työikäisten asukkaiden näkemykset ja kokemukset työssä esiintyvästä kilpailusta Tutkimusongelma oli työhön liittyvän kilpailun ilmiön hahmottaminen. Tutkimuksen tarkoitus oli valottaa työhön liittyvän kilpailun moninaisuutta antaen esimerkkejä sen eri muodoista, esittäen ajatuksia uusien tulkintojen tekemiselle ja herättäen ideoita kilpailun eri muotojen soveltamiselle työn ja työilmapiirin tutkimuksissa. Tavoitteena oli tutkia haastatteluissa esiintyviä tapoja käsittää työhön liittyvä kilpailu ja sitä, missä määrin eri ammateissa kuvattiin sosiaalista kilpailua verrattuna välineelliseen kilpailuun. Työyhteisöön samastumista tarkasteltiin kilpailun ja koetun oikeudenmukaisuuden näkökulmista. Työn arvostusta käsiteltiin tarkastellen haastateltujen käsitystä ammattinsa yleisestä arvostuksesta sekä haastateltujen omia arvioita ammatistaan, sekä millä tavalla ammattirooli nousi esiin haastateltujen itsen kuvauksissa. Työpaikan ihmissuhteita ja valtaa tarkasteltiin kohdistamalla huomio työtovereiden kanssa toimeen tulemiseen ja työpaikan ihmissuhteiden aiheuttamaan stressiin sekä haastateltujen työssään kokeman oman vaikutusvallan, tasavertaisuuden, epäreiluuden, arvostuksen ja kilpailun määrään. Selvitettiin myös miten vallankäyttöä ja kiusaamista kuvattiin ja millä tavalla vallankäytön ja kiusaamisen katsottiin edesauttavan tavoitteiden saavuttamisessa. Lopuksi tarkastelun kohteina olivat ongelmien käsittely, työssä viihtyminen ja viihtymiseen vaikuttavat seikat. Aineisto kerättiin Pyhtäällä kesällä 2007. Vastaajia oli yhteensä 245 ja vastausprosentti oli 50. Tutkimuksessa mukana olivat kalkki työilmapiiriä ja työpaikan ihmissuhteita koskeviin kysymyksiin vastanneet haastatellut (N = 167). Suurimmaksi osaksi tutkimus oli kuvailevaa, mutta siinä oli myös kvantitatiivista kysymyksenasettelua. Tutkimuksessa käytettiin sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia analyysimenetelmiä. Puolistrukturoiduissa yksilöhaastatteluissa hyödynnettiin tulkitsevaa fenomenologista analyysia. Kirjattuja avovastauksia tutkittiin luokittavalla ja tulkitsevalla sisällönanalyysilla. Lisäksi laskettiin tilastollisia merkitsevyyksiä Työpaikalla esiintyvä kilpailu nähtiin haastateltujen selonteoissa hyvin moninaisena, sekä myönteisenä että haitallisena. Siihen ymmärrettiin kuuluvan niin resursseihin, työtehtäviin, tuloksiin ja palkkioihin liittyvää välineellistä kilpailua, kuin ihmisten välistä sosiaalista valtataisteluakin. Suhteessa välineelliseen kilpailuun sosiaalista kilpailua kuvattiin eniten hoiva- ja sosiaalialan ammateissa. Suhteessa sosiaaliseen kilpailuun välineellistä kilpailua kuvasivat eniten yrittäjät Vastausten perusteella suun kilpailun määrä korreloi työpaikan ihmissuhteiden aiheuttamaan stressiin, mutta vain silloin, kun kokemus työpaikan oikeudenmukaisuudesta oli matala. Kilpailun eri muotojen (kilpailu omien tavoitteiden saavuttamisesta vs. kilpailu organisaation tavoitteiden saavuttamisesta) väliset yhteydet työyhteisöön samastumiseen eivät aineistossa olleet tilastollisesti merkitseviä. Haastatellun arvio oman ammattinsa arvostuksesta ei myöskään ennustanut haastatellun todennäköisyyttä esittää itsensä ammattikuntansa edustajana avoimen itsen kuvauksen tilanteessa. Koettu oikeudenmukaisuus kuitenkin korreloi työyhteisöön samastumiseen. Mitä oikeudenmukaisempana haastatellut työpaikkaansa pitivät, sitä tärkeämmäksi samastumiskohteeksi he sen tyypillisesti arvioivat. Myös työssä viihtymisen ja työpaikan koetun oikeudenmukaisuuden välinen korrelaatio oli aineistossa voimakas. Lisäksi silloin, kun kokemus oikeudenmukaisuudesta oli matalalla tasolla, oli myös työpaikan ihmissuhteiden aiheuttama stressi yhteydessä vähäiseen työssä viihtymiseen. Tärkeimmät läheet tutkimuksessa olivat: Turner. John C 1975. Social comparison and social identity. Some prospects for intergroup behaviour. European Journal of Social Psychology, 5(1), 5-34. Haslam, S. Alexander 2004. Psychology in organizalions. The social identity approach Second Edition. London: SAGE Publications. Tyler, Tom - Blader. Steven 2000. Cooperation in Groups: Procedural Justice, Social Identity, and Behavioural Engagement. Essays in Social Psychology. Philadelphia: Psychology Press / Taylor & Francis Group. Kantolahti, T. - Tikander, T. 2010. Puheenvuoroja työn kuormittavuudesta. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2010:17

Kurkistus lapsen arkeen vuorohoidossa

Nonstandard hour child care is a subject rarely studied. From an adult's perspective it is commonly associated with a concern for child's wellbeing. The aim of this study was to view nonstandard hour child care and its everyday routines from children´s perspective. Three research questions were set. The first question dealt with structuring of physical environment and time in a kindergarten providing nonstandard hour child care. The second and third questions handled children s agency and social interaction with adults and peers. The research design was qualitative, and the study was carried out as a case study. Research material was mainly obtained through observation, but interviews, photography and written documents were used as well. The material was analysed by means of content analysis. The study suggests that the physical environment and schedule of a kindergarten providing nonstandard hour child care are similar to those of kindergartens in general. The kindergarten's daily routine enabled children s active agency especially during free play sessions for which there was plenty of time. During free play children were able to interact with both adults and peers. Children s individual day care schedules challenged interaction between children. These special features should be considered in developing and planning nonstandard hour child care. In other word, children's agency and opportunities to social interaction should be kept in mind in organising the environment of early childhood education in kindergartens providing nonstandard hour child care.

Iltapäivä kerhossa - vapaa-aikaa vai suoritusta?

Peruskoulun ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat ovat opintiensä alussa mutta vielä lähellä varhaislapsuuden leikin ja vapauden maailmaa. Vuodesta 2004 alkaen heillä on ollut lakisääteinen oikeus osallistua koulunjälkeiseen aamu- tai iltapäiväkerhoon. Läksyjenteon, välipalan ja askartelun tai muun ohjatun harrastusmuodon lisäksi kerhossa on mahdollisuus myös vapaaseen leikkiin ja toimintaan. Iltapäiväkerhot ovat niin vanhempien kuin lasten suosima vapaa-ajanviettotapa, jonka valitsevat lähes kaikki 1.-luokkalaisten ja osa 2.-luokkalaisten lasten vanhemmista, vanhempien mukaan erityisesti turvallisuussyistä. Tämän laadullisen, lapsuuden sosiologiaan ja yleiseen sosiologiaan kiinnittyvän, mutta myös kasvatustieteestä ja filosofiasta aihetta lähestyvän pro gradu -työn tavoitteena on tarkastella lasten hyvinvointia ja iltapäiväkerhon kasvatusvuorovaikutusta autonomian, toimijuuden ja sosiaalisuuden näkökulmasta. Aineistoanalyysin selektiivisessä vaiheessa ydinkategorioiksi nousivat auktoriteetin laatu ja valvonnan määrä. Tutkielman empiirinen aineisto koostuu tutkimuskohteeksi satunnaisesti valitun, suuren eteläsuomalaisen kunnan koulun tiloissa järjestetyn iltapäiväkerhon etnografisesta havainnoinnista, 14 lapsen parihaastatteluista ja kymmenelle vanhemmalle lomakkeella esitetyistä kysymyksistä. Analyysimenetelmänä on etnografia ja grounded theoryna tunnettu metodi. Tutkielman perusteella henkilökunnan pedagogisen auktoriteetin laatu ja kasvatusote kuvastavat kasvatuskulttuurien ja lapsuudesta käytävän määrittelyn murrosta, samoin kuin kerhon asemaa koulun ja vapaa-ajan välimaastossa. Vuorovaikutuksessa auktoriteetin laatu näyttäytyy enemmän autoritäärisena kuin neuvottelevana ja osallistavana, mutta on sekoitus molempia. Lasten autonomisuus ja osallisuus toteutuvat aineiston valossa puutteellisesti. Myös lasten käsitys ja tieto oikeuksistaan tuoda esiin mielipiteensä on epävarmaa. Jatkuva valvonta ja toiminnan muutokset edellyttävät lapsilta herkeämätöntä reagointi- ja muutosvalmiutta, mikä ei vastaa iltapäiväkerhoille asetettujen toiminnan perusteiden mukaista rentoutumisen, virkistyksen tai levon toteutumista. Toisaalta vertaissuhteilla on suuri rooli lasten voimavarana tiukan aikuisjohtoisessa toimintaympäristössä. Toimijuutta ilmentävä, vaikeasti havaittava ja monia muotoja saava lasten keskinäinen vertaiskulttuuri toimii yhdistävänä siteenä lasten välillä ja vahvistaa heidän keskinäistä sosiaalisuuttaan ja yhteenkuuluvuuttaan. Samalla se korostaa lasten ja aikuisten suhteen hierarkkisuutta ja vastakkaisuutta yhteistoiminnan sijaan. Tutkielma jättää avoimeksi kysymyksen auktoriteetin laadun ja valvonnan määrän vaikutuksesta iltapäiväkerholapsiin ja heidän myöhempään kasvuunsa itseensä luottaviksi, autonomisiksi kansalaisiksi nopeasti muuttuvassa maailmassa. Jatkuvan konfliktin uhan alainen ilmapiiri ei edesauta luottamuksellisen ilmapiirin syntymistä. Kasvatusinstituutiossa välttämätön auktoriteetti voi olla monenlaista, autonomiaa ja luottamusta edistävää, yksipuolista kurikasvatusta tai epäröivä sekoitus molempia. Sen laadulla ja määrällä on merkitystä iltapäiväkerholasten hyvinvoinnin kannalta. Koulun jälkeisessä iltapäivässä lasten vapaan toiminnan, levon ja liikunnan mahdollisuuksiin, riittäviin ja tarkoituksenmukaisiin toimintatiloihin ja ohjaajien kasvatusvalmiuksiin tulee tämän tutkielman valossa myös kiinnittää nykyistä enemmän huomiota. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Lapsuus, hyvinvointi, joustava kasvatus, kasvatuskulttuurien murros, vertaiskulttuuri, vuorovaikutus, auktoriteetin laatu, valvonta

Hyvinvointivaltion läpimurto : Pienviljelyhegemonian rapautumisen, kansalaisliikehdinnän ja poliittisen murroksen keskinäiset suhteet suomalaisessa yhteiskunnassa 1950-luvun loppuvuosina

A Breakthrough of Welfare State. The inter-relationships of the civic movement, political transformation, and eroding of a hegemony based on small scale farming in the Finnish society in the late 1950's. The unusually rapid and powerful structural change; the non-parliamentary civic movements of 1956 - 1963; and the left majority in the Finnish parliament between 1958 - 1962 all took place as the Finnish welfare state started to develop. The aim of my research is to analyse the inter-relationships of these processes. The research describes the way the former semi self-sufficient, semi-proletarian and labour-intensive form of production - a simple and discriminatory system in itself - made it possible for the majority of the population to survive through hard work. For some it even provided a possibility to prosper. The waning vitality of semi self-sufficiency and small scale agriculture triggered a political ferment and started a period of searching for something new. The process was so intense that it broke up most of the parties and tore down the old consensus that was based on the power of economic and political elite. The most crucial battle of the great transformation was waged over the nature of the state: Should we build a welfare state and construct social security systems, or should we revert to the old night watchman state and, for example, cancel the modest forms of redistribution of income carried out in the 1950's? The people joining the civic movements were either cottagers of the impoverishing countryside or, quite often, people who had come from the countryside and thus had grown up under conditions of some form of solidarity that included taking care of one's own family. The Finnish social insurance developed in the midst of a change in the structure of production of the society, and it became a compromise to satisfy the needs of both the waning society of small scale agriculture and the rising proletarian society based on wage labour. The hodgepodge of political schemes and use of power became a battle between different notions of the economy and the state; the distribution of national income; and the position of Finland in the international context. This battle created a shape of an interregnum - a period of transformation including two notions of society, two alternative paths for the future and the logic of a correctional move. The transformation of Finland from a poor developing country into a prosperous society has been praised as a success story. In 1956 - 1959, when the old form of governance based on the interests of small scale agriculture and wood processing industry was in decay, and when the future seemed uncertain, the projects to reduce social benefits and efforts to distribute national income even more unequally than before led to a powerful counter-movement by citizens and started an hegemonic change and a equal socia development.

"Se luulo on aina paljon vaikeempaa kuin se tieto”: kokemuksia perinnöllisen sydänsairauden riskistä

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tausta: Perinnöllisyystutkimuksen kehittymisen on katsottu johtavan siihen, että tulevaisuudessa perimää koskevalla riski-informaatiolla saattaisi olla keskeinen rooli terveydenhuollossa. Perimää koskeva riski-informaatio perustuu todennäköisyyksiin ja sen avulla saattaa olla mahdollista ennustaa tulevaa terveydentilaa ympäristöön ja käyttäytymiseen liittyvät tekijät huomioiden. Riski-informaatio voi mahdollistaa yksilöllisten terveyskäyttäytymisen muutokseen tähtäävien interventioiden räätälöimisen. Tutkimuksen kontekstissa on keskusteltu siitä, tulisiko yllättävistä, perinnölliseen riskiin viittaavista löydöksistä kertoa tutkittaville. Kertominen saattaa parhaassa tapauksessa pelastaa ihmishenkiä, mutta myös aiheuttaa huolta yksilölle ja tämän lähipiirille. Metodit ja tutkimuskysymykset: Tässä tutkimuksessa tarkastellaan 2000-luvun alkupuolella Suomessa tehtyyn laajaan terveystutkimukseen osallistuneiden kokemuksia tutkimusprosessista, jonka yhteydessä heille kerrottiin terveystutkimuksen yhteydessä havaitusta, perinnölliseen rytmihäiriöalttiuteen (pitkä QT-aika -oireyhtymä) viittaavasta geenimuutoksesta. Metodologisena lähestymistapana käytetty tulkitseva fenomenologinen analyysi (IPA) on fenomenologiaan, hermeneutiikkaan ja idiografiaan pohjaava laadullinen lähestymistapa yksilön kokemusmaailman tutkimiseen. Tutkittavien kokemusmaailman kuvauksen ja tulkinnan kautta on etsitty vastausta seuraaviin kysymyksiin: 1) Miten haastateltavat kokivat tilanteen, jossa heille kerrottiin pitkä QT-aika -oireyhtymään viittaavasta löydöksestä? 2) Millaisia kokemuksia haastateltavilla on kertomista seuranneesta ajanjaksosta ja toimenpiteistä? 3) Millaisia näkemyksiä haastateltavilla on siitä, miten perinnöllisiin sairauksiin viittaavista löydöksistä kerrottaessa tulisi toimia? Tulokset ja johtopäätökset: Haastateltavien sisäistä ja välistä kokemusmaailmaa leimaa ristiriitaisuus kaikissa aineistosta esiin nousevassa neljässä kattoteemassa: 1) ristiriitaiset kokemukset pitkä QT-aika tutkimusprosessista, 2) perimästä kertominen kontekstuaalisena kysymyksenä, 3) perimää koskevan tiedonkäsittelyn kompleksisuus ja 4) autonomia. Ristiriitaiset kokemukset pitkä QT-aika -tutkimusprosessista kertovat siitä, että vaikka valtaosa tutkittavista on tyytyväisiä tutkimusprosessiin ja kiitollinen sen kautta saadusta riski-informaatiosta, tutkimusprosessin kulkuun liittyvät seikat synnyttävät ristiriitoja yksilöiden sisäisessä kokemusmaailmassa. Sisäistä ristiriitaa kokeneet toivovat mahdollisuutta jatkoseurantaan ja lisäinformaation saamiseen esimerkiksi asiantuntijakontaktien ja perinnöllisyysneuvonnan muodossa. Epävarmaan geenitestin tuloksen odotusaikaan verrattuna geenitestin tuloksen saaminen ja perimää koskevan informaation henkilökohtaisen merkityksen ymmärtäminen vähentää huolta, mahdollistaa minäkäsitykseen kohdistuvan uhan työstämisen ja hallinnan tunteen palauttamisen, ja sen koetaan tukevan elämäntapoihin ja elämänsuunnitteluun liittyvissä valinnoissa. Kaikki haastateltavat kannattavat perimästä kertomista kontekstuaalisena kysymyksenä, johon ei ole yksiselitteistä vastausta. Kysymys siitä, miten perimästä kerrotaan, näyttää tämän tutkimuksen pohjalta olevan keskeisempi, kuin kysymys siitä, pitäisikö perimästä kertoa. Perimää koskeva tiedonkäsittelyn kompleksisuus viittaa siihen, että todennäköisyyksiin perustuvan riski-informaation käsittely on haastavaa. Autonomia ja siihen liittyvä puhe hallinnasta nousevat esiin eri konteksteissa. Sairauden perinnöllisyyden vuoksi autonomia koetaan toisinaan rajallisena, ja omat vaikutusmahdollisuudet tulevaan terveydentilaan toisaalta tunnustetaan ja toisaalta kyseenalaistetaan. Avainsanat – Nyckelord – Keywords biopankkitutkimus, riski-informaatio, perimästä kertominen, tiedonkäsittely, autonomia