Inhimillinen virhe osana onnettomuuden syntyä

Tutkimuksen tavoitteena oli muodostaa teoriapohja aineiston analyysiin ja saada tätä kautta vastaus tutkimuskysymykseen. Tutkimuksen päätehtävä oli arvioida Reasonin mallin soveltuvuutta tutkimukseen valittujen tutkintaselostusten analyysissa. Tutkimuksen kirjallisuuskatsaus vastasi alatutkimuskysymyksiin miten turvallisuuskulttuurilla pyritään vähentämään onnettomuuksia ilmailussa ja miten Reason selittää inhimillisen virheen syntyä virhemalliteoriallaan. Aihe pohjautuu lentoturvallisuuteen ja on siksi tärkeä tutkimuskohde. Inhimillisiä virheitä ei voida kitkeä pois, mutta tilastoja kyetään parantamaan tutkimalla aihetta. Tutkimusmenetelmänä käytettiin sisällönanalyysia. Laajalla kirjallisuuskatsauksella kiteytettiin Reasonin virhemalliteoria, jonka pohjalta tutkimusaineistoa analysoitiin. Tämän menetelmän tukena käytettiin laadullista luokittelua, jolla aineistoa ryhmiteltiin analyysipohjan ehdoilla aktiivisiin ja latenttisiin virheisiin. Aktiiviset virheet jaettiin edelleen tieto-, taito- ja sääntöpohjaisiin virheisiin. Turvallisuuskulttuuri vaikuttaa organisaation jokaisella tasolla. Se edistää turvallisuutta esi-merkiksi vaikuttamalla työntekijään siten, että hän tarvittaessa kykenee turvallisesti soveltamaan tilanteen vaatiessa. Turvallisuuskulttuurin avulla on mahdollista vähentää henkilöstön aiheuttamia vaaratilanteita ennakoinnilla, asenteisiin vaikuttamalla ja painottamalla, että turvallisuus on koko organisaation tehtävä. Reason ottaa kattavasti huomioon inhimillisen virheen eri syntyperät. Hän korostaa latenttisten virheiden merkittävyyttä onnettomuuksien ja vaaratilanteiden synnyssä. Näitä virheitä saattaa piillä organisaation normeissa, ohjeissa, säännöissä tai esimerkiksi fyysisissä suojissa. Turvallisuuden edistämiseksi juuri latenttisiin virheisiin kannattaa keskittyä. Molemmista tutkintaselostuksista tulee luonteva luokittelu aktiivisiin ja latenttisiin virheisiin. Analysoidut aktiiviset virheet saadaan pääasiassa jaettua edelleen alaluokkiin Reasonin virhemallin mukaisesti. Mikään virhetyyppi ei toistu huomattavasti useampaan kertaan, vaan virheitä on tutkintaselostuksissa tapahtunut monipuolisesti. Molemmissa tutkintaselostuksissa on onnettomuuteen myötävaikuttavia tekijöitä, joten on mahdollista havaita, miten organisaation eri tasoilla suojakennot tulevat läpäistyiksi ja monen sattuman kautta päädytään vaaratilanteeseen. Tutkimus osoittaa, että vaaratilanteen tai onnettomuuden syy on harvoin kenenkään yksittäisen ihmisen, vaan organisaatiossa piilevien latenttisten virheiden.

Suomalaisen metsäluonnon lukutaidon historiaa – Ihmisen ja koivun muuttuva suhde Suomessa 1730-luvulta 1930-luvulle

Tutkimus on perustutkimus suomalaisten metsäluonnon lukutaidosta ja käsityksistä koivusta ja sen käytöstä kahdensadan vuoden ajalta. Valitun ajanjakson sisällä on ollut mahdollista havaita sekä perinteisen maanviljelyajan että teollisen ajan metsäluonnon lukutaidon yhtäläisyydet ja erot. Yhteistä koko jaksolle on ollut huoli metsien riittävyydestä ja oikeasta hoidosta. Eroja on ollut metsänkäyttötavoissa perinteisen luontaistalouden muututtua teollisuuden ajan kulutusyhteiskunnaksi. Tutkimuksen pääkysymykset ovat:1) Miten suomalaisten metsäluonnon lukutaito ja käsitykset koivusta ja sen resursseista ovat muuttuneet 1730-luvulta 1930-luvulle ja 2) mitkä seikat ovat näihin muutoksiin vaikuttaneet? Tutkimuksen esimerkkinä metsäluonnon lukemisesta on suomalaisten suhde koivuun. Tutkimuksessa tarkastellaan ympäristön lukutaidon avulla, miten ihminen ymmärtää ja tulkitsee ympäristöään tässä tutkimuksessa metsäluontoa. Ympäristön lukutaito on kokonaisvaltaista luonnon ymmärtämistä, tulkitsemista ja määrittelemistä huomioiden, elämysten, arvojen, asenteiden ja tiedon avulla. Taidon perustana on paikallisten, alueellisten, yhteiskunnallisten, kulttuuristen ja historiallisten tekijöiden synnyttämä henkilökohtainen ymmärrys. Sen oppiminen on pitkäaikaisen harjaantumisen tulos, ja se on henkilökohtainen taito, joka vaihtelee eri yksilöillä. Tiedonsiirto sukupolvelta toiselle tapahtuu yhteisön sisäisessä kanssakäymisessä. Ympäristön lukutaito ei ole geneettistä vaan opittua. Tuotanto-olosuhteiden muutokset vaikuttavat metsäluonnon lukemiseen. Kaskiviljelijä näki metsän toisenlaisena kuin teollisuuden tarpeisiin puuta hankkinut ostaja tai puunkaataja. Vallassa olevat mielipidevaikuttajat määrittelevät oman aikansa ympäristöongelmat, he määrittelevät myös kenen syytä ongelmat ovat. Metsien häviäminen on aiheuttanut kautta historian ympäristöongelmia eri puolilla maapalloa. Niihin on suhtauduttu eri aikoina eri tavoin; metsäluontoa on luettu eri kulttuureissa ja eri aikoina eri tavalla. Näin on tapahtunut myös Suomessa. Keskeinen tutkimuksen tulos on kahdensadan vuoden ajalta saatu tieto, miten metsien häviämisen pelko on havaittu ja perusteltu, miten tähän pelkoon on suhtauduttu ja mihin toimenpiteisiin ryhdytty. Suomalaisten metsäluonnon lukemisen historian tunteminen auttaa näkemään menneisyydessä tehdyt virheet ja oikeat teot. Tutkimuksen tuloksia voi soveltaa suunniteltaessa ja kehitettäessä erilaisia ympäristön lukutaidon sovellusmuotoja ja opetusta sekä tulevaisuuden metsänhoidon ympäristötietoisuuden lisäämiseen tähtääviä toimenpiteitä sekä Suomessa että muissa maissa. Sen tuloksien pohjalta on myös hyvä jatkaa suomalaisen metsäluonnon lukemisen historian perustutkimusta kaskikauden ja teollisen ajan murroksesta nykypäivään.

Ilmataisteluhävittäjien IRST - järjestelmät

Ilmataisteluhävittäjien häiveominaisuudet ja mikroaaltotaajuusalueen elektronisen sodankäynnin keinot ovat kehittyneet voimakkaasti. Sen seurauksena on noussut tarve muille sensoreille mikroaaltotutkan rinnalle. IRST-järjestelmät, joita tässä tutkielmassa tarkastellaan, ovat olleet yksi ratkaisu. Tutkielman tavoite on selvittää, mikä on IRST-järjestelmä, mihin ilmataisteluhävittäjiin ja minkälaisia järjestelmiä on asennettu. Tutkielma on toteutettu kirjallisuustutkimuksena analysoimalla julkisista lähteistä kerättyä aineistoa. Järjestelmän määrittelyssä ja teknisessä tarkastelussa käytettiin kirjallisuuslähteitä. Yksittäisten järjestelmien ja asennuslavettien tarkastelussa käytettiin sähköisiä lähteitä. IRST-järjestelmät ovat passiivisia infrapunasensoreita, jotka kykenevät havaitsemaan, seuraamaan ja osoittamaan asejärjestelmille maaleja pitkiltä etäisyyksiltä. Järjestelmät muodostavat automaattisesti maalista kolmiulotteisen sijainnin aselavettiin ja maapalloon nähden. IRST-järjestelmissä on ilmataistelututkien tavoin monia toimintamoodeja ja niiden tieto pystytään yhdistämään muiden sensoreiden tietoihin tilannekuvan muodostamiseksi. IRST-järjestelmiä on asennettu hävittäjiin 1960-luvulta lähtien. Niitä on pääosin asennettu venäläiseen kalustoon, mutta erityisesti viime aikoina myös eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen kalustoon. Niiden tarkkuus ja havainnointietäisyys on kasvanut huomattavasti ja ne ovat nykyään joiltain osin jopa ilmataistelututkien veroisia. Perinteistä ilmataistelututkaa vastaan suunnitellut vastatoimet eivät toimi IRST-järjestelmiä vastaan ja ne mahdollistavat tilannekuvan luomisen passiivisesti. IRST-järjestelmät tulevat olemaan tulevaisuudessa osa ilmataisteluhävittäjien sensorikokonaisuutta ja Ilmavoimien tulevassa

Taktiset periaatteet kenttäjohtajan päivittäistoiminnassa

Maanpuolustuskorkeakoulu kouluttaa upseereita niin Puolustusvoimien kuin Rajavartiolai-toksenkin tehtäviin, vaikka Rajavartiolaitoksen tehtäväkenttään kuuluu sotilaallisen maanpuolustuksen lisäksi viranomaistehtäviä. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, millä tavalla nuori upseeri pystyy hyödyntämään koulussa opittuja sotilaallisia tietoja ja taitoja viranomaistoimintaan liittyvissä tehtävissä. Tutkimuskohteeksi oli valittu kenttäjohtaminen ja siihen liittyvä päivittäistoiminta. Kenttäjohtajan tehtävä on yksi mahdollinen työtehtävä nuoren upseerin urassa. Kenttäjohtamista on tutkittu vähän, etenkin taktisesta näkökulmasta. Tutkielman tutkimusongelmana oli sodankäynnin yleisten taktisten periaatteiden soveltaminen kenttäjohtajan tehtävissä. Tutkimusongelmaa lähestyttiin yhdellä pääkysymyksellä ja kahdella alakysymyksellä. Tutkielman pääkysymys oli: Miten yleiset taktiset periaatteet ilmenevät kenttäjohtajan päivittäistoiminnassa? Alatutkimuskysymykset olivat: 1. Millä tavoin yleisiä taktisia periaatteita voidaan soveltaa kenttäjohtamiseen? 2. Mitkä tehtävät kuuluvat kenttäjohtajan päivittäistoimintaan? Yleisten taktisten periaatteiden osalta tutkielma rajattiin kuuteen taktiseen periaatteeseen: aktiivisuuteen, olosuhteiden hyväksikäyttöön, yksinkertaisuuteen, päämäärän ja tehtävän selkeyteen, yllätysperiaatteeseen ja voimien vaikutuksen keskittämiseen. Johtuen kenttäjohtajan tehtävien laajuudesta aihetta rajattiin niin, että se koski kenttäjohtajien päivittäistoimintaa. Alueellisesti tutkielma kohdistettiin Kaakkois-Suomen rajavartiostoon. Alueellinen rajaus johtuu lähinnä tutkielman laajuudesta. Lisäksi Kaakkois-Suomen rajavartiosto on suurista rajanylittäjien määristä johtuen yksi Rajavartiolaitoksen painopistealueista. Analyysimenetelmänä käytettiin teorialähtöistä sisällönanalyysiä. Aineistonkeruumenetelminä olivat kirjallisuusanalyysi ja haastattelut. Kirjallisuusaineistosta muodostettiin taktinen teoriapohja. Kirjallisuusaineistona käytettiin niin tunnettujen Taktiikan laitoksen tutkijoiden kirjoituksia kuin myös yhtä aihetta koskevaa Pro Gradu -tutkielmaa. Haastattelut olivat tutkielman tärkein lähde kenttäjohtajan tehtäväkenttäkuvauksen muodos-tamisessa. Tukevana materiaalina käytettiin Rajavartiolaitoksen asiakirjoja, kuten työjärjes-tyksiä ja pysyväisasiakirjoja. Haastateltavina olivat Kaakkois-Suomen rajavartioston johto-keskuksessa työskentelevät johtokeskusupseerit. Haastateltavien valinta perustui heidän työkokemukseen johtokeskusupseerin tehtävissä. Haastattelujen jälkeen vastaukset litteroitiin ja teemoitettiin. Samankaltaisista vastauksista muodostuivat haastattelujen tulokset. Vertailemalla haastattelujen tuloksia sodankäynnin periaatteiden teoriaan ratkaistiin tutkimusongelma. Tutkielmassa havaittiin, että yksinkertaisuus, päämäärän ja tehtävän selkeys, sekä voimien vaikutuksen keskittäminen ovat kenttäjohtajan tehtävässä eniten ilmeneviä taktisia periaatteita. Muut periaatteet, kuten aktiivisuus, olosuhteiden hyväksikäyttö ja yllätys, ilmenevät harvemmin tai vain tiettyinä piirteinä, joten niiden rooli ei ole kovin suuri.

El uso y los conocimentos del español de menores bilingüe (finés-español) residentes en la región de Helsinki-Vantaa-Espoo

Tutkielman aiheena oli tutkia Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla asuvien suomen- ja espanjankielisten perheiden kielenkäyttöä sekä perheiden lasten espanjan kielen erityispiirteitä. Tutkimuksen kohteena oli viisi pääkaupunkiseudulla asuvaa perhettä, joiden lasten iät vaihtelivat välillä 5 ja 11 vuotta. Haastattelemalla vanhempia yritettiin löytää vastauksia kysymyksiin, minkälaisia virikkeitä lapset ovat saaneet espanjan kielellä sekä, onko lasten espanjan taso kytköksissä näihin virikkeisiin. Lasten espanjaa nauhoitettiin. Nauhoituksia analysoimalla pyrittiin selvittämään, minkälaisia erityispiirteitä lasten espanjan kielen rakenteissa on sekä esiintyykö kielessä suomen ja espanjan sekoitusta. Hypoteesi oli, että suomi vaikuttaisi lasten espanjan kieleen ja että lasten espanjan kielen tason sekä saatujen virikkeiden tason välillä olisi tiivis yhteys. Kaikkien tutkimukseen osallistuneiden lasten ääntämisessä oli selvästi huomattavissa suomen kielen varsin voimakas vaikutus. Lapset saattoivat sekoittaa äänteitä keskenään ja joitain espanjan äänteitä he eivät osanneet tuottaa. Suomen kielen aksentti oli selkeästi kuultavissa kaikkien lasten ääntämisessä. Neljässä perheessä vanhemmat olivat puhuneet lapsille omaa äidinkieltään. Näistä kolmessa perheessä lapsilla voidaan puhua produktiivisesta kaksikielisyydestä: lapset käyttivät aina espanjaa kommunikoidessaan espanjankielisen vanhempansa kanssa. Näiden kolmen perheen lapset puhuvat parhaiten espanjaa eikä heillä ollut ongelmia kommunikaation kanssa. Kahdessa tutkimukseen osallistuneesta perheestä vanhemmat eivät olleet puhuneet systemaattisesti espanjaa lapsille eikä lasten kohdalla voitu puhua kaksikielisyydestä. Vähiten espanjaa puhuvilla lapsilla oli vaikeuksia sanojen sukujen, artikkeleiden ja prepositioiden kanssa. Heidän sanavarastonsa oli pieni, he sekoittivat keskenään eri verbimuotoja ja heidän oli vaikea muodostaa täydellisiä lauseita. Paremmin espanjaa puhuvat lapset eivät tehneet virheitä yksinkertaisissa rakenteissa, mutta heillä esiintyi vääriä sanajärjestyksiä ja ongelmia verbien kanssa. Yhteenvetona on, että kun kahden kielen opettaminen aloitetaan systemaattisesti syntymästä, lapsi omaksuu molempien kielen taidot. On tärkeää tarjota paljon erilaisia virikkeitä ja ärsykkeitä molemmilla kielillä, jotta kielet kehittyvät. Kun vanhemmat puhuvat eri kieliä, heillä on mahdollisuus antaa lapsilleen lahjaksi kahden eri kielen taito.

Mielikuvia markkinoimassa? Turkulaisten yläkoulujen tiedotus kuudesluokkalaisten oppilaiden perheille tarkoitetuissa informaatiotilaisuuksissa, koulujen Internet-sivuilla ja esitteissä

Tutkimuksessa tarkastellaan turkulaisten yläkoulujen toimia koulumarkkinoilla sekä selvitetään ja kuvaillaan sitä, mitä tietoa turkulaiset yläkoulut välittävät kuudesluokkalaisten oppilaiden perheille yläkouluvalinnan päätöksenteon tueksi. Tutkimuksen tarkoituksena on saada vastaus siihen, miten ja mitä tietoa yläkouluista kerrotaan, eroavatko kerrotut tiedot eri yläkoulujen välillä ja onko yläkoulujen informoinnissa nähtävissä erilaisia strategioita. Tutkimuksessa tarkastellaan yläkouluista saatavaa tietoa kokonaisvaltaisesti. Päätutkimusaineisto koostuu turkulaisten yläkoulujen informaatiotilaisuuksista havainnoimalla kerätystä materiaalista. Lisäksi tutkimusaineistona on käytetty koulujen Internet-sivuja ja esitteitä. Tutkimuksessa selvisi, että yhteistä yläkoulujen tiedottamiselle oli koulujen yleinen kuvailu muun muassa sijainnin, oppilasmäärien, valinnaisaineiden ja mahdollisten opetuspainotusten osalta. Lisäksi tiedotettiin kouluihin hakeutumisesta. Turun yläkoulujen tiedottamisessa olleita yhteisiä piirteitä oli kuitenkin melko vähän eli toisin sanoen kouluista kerrotut tiedot vaihtelivat melko paljon eri yläkoulujen välillä. Tutkimuksessa muodostin teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla neljä erilaista tiedottamisstrategiaa. Tulevaisuus- ja jatko-opintostrategiaan kuuluvien koulujen tiedottamisessa keskeisiä asioita olivat hyvien jatko-opintonäkymien ja kouluvalinnan tärkeyden korostaminen lapsen tulevaisuuden kannalta. Lisäksi strategiassa tuotiin vahvasti esiin koulujen laaja painotetun opetuksen tarjonta. Tieto- ja viestintäteknologiastrategiassa korostettiin koulussa käytössä olevaa nykyaikaista tieto- ja viestintäteknologiaa sekä painotettiin oppimisympäristöjen, mobiilioppimisen ja opetuksen kehittämistä. Taito- ja osaamisstrategiassa puolestaan korostettiin painotetun opetuksen luokkia sekä koulun painotuksiin liittyvää oppilaiden osaamista. Tasa-arvoisen koulun strategiassa kouluista tuotiin esille laaja oppilaskirjo aina erityisoppilaista lähtien. Strategiassa korostettiin oppilaiden tasa-arvoisuutta ja oppilaiden osallistamista sekä sitä, että jokainen oppilas on kouluun tervetullut omana itsenään.

Epäsymmetrinen sodankäynti Yhdysvaltoja ja Venäjää vastaan : erot ja yhteneväisyydet

Epäsymmetrinen sodankäynti yleistyi käsitteenä syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen. Ilmiö ei ole kuitenkaan historiallisesti tarkasteltuna uusi. Vastustajaa heikompi osapuoli on usein käyttänyt epätavanomaisia keinoja voimasuhteiltaan vahvempaa vihollista vastaan. Yhtenä esimerkkinä voidaan pitää jalkajousen käyttämistä keskiajalla, jolloin asetta pidettiin epäortodoksisena ja se yritettiin kieltää. Uutta on kuitenkin se, että epäsymmetrisen sodankäynnin keinoja käytetään järjestelmällisemmin kuin ennen. Tässä tutkimuksessa tutkimusmenetelmänä käytetään rationaalista tulkitsevaa käsitetutkimusta. Tulkitseva käsitetutkimus etsii käsitteisiin ja niiden määritelmiin sisältyviä merkityksiä ja tulkitsee merkityksiä valitusta teoreettisesta näkökulmasta. Tässä tutkimuksessa teoreettisen näkökulman muodostaa Nils Marius Rekkedalin näkemys epäsymmetrisestä sodankäynnistä. Aineistona toimivat käsitteet ja niiden määritelmät. Tutkielman tärkeimmät lähteet muodostuvat tutkielmista, oppikirjoista ja artikkeleista. Epäsymmetriseen sodankäyntiin kuuluu muun muassa jonkin odottamattoman kohtaaminen, vastapuolen heikkouksien hyödyntäminen epätavanomaisin keinoin sekä taistelutilan valit-seminen siten, ettei vihollisen raskaan aseistuksen käyttö ole mahdollista. ”Aitona epäsym-metriana” voidaan pitää vastustajan käyttämiä tekoja, joita toinen osapuoli ei itse halua tai voi tehdä. Ylivoimainen vastustaja aiheutti Irakin ja Tšetšenian kapinallisissa epäsymmetrisen reaktion. Kapinalliset eivät kyenneet vastaamaan perinteisin keinoin toisen osapuolen aiheuttamaan uhkaan. Kummassakaan maassa kapinallisten kalusto ei vastannut hyökkääjän kalustoa, eikä heidän miesvahvuutensa ollut hyökkääjää merkittävästi suurempi. Kapinalliset eivät olleet yhtä hyvin koulutettuja, eikä heiden taktinen ajattelunsa ollut yhtä kehittynyttä, kuin vastapuolella. Molemmissa maissa yhtenä pääpiirteenä oli siviilien seassa toimiminen. Siviilien seassa toimimista käytettiin hyväksi taisteluiden päätyttyä, jolloin taistelijat riisuivat taisteluvarusteensa ja sekoittuivat siviilien joukkoon. Improvisoitujen räjähteiden käyttö ja niiden käytön laajuus saattoi tulla yllätyksenä yhdys-valtalaisille joukoille Irakissa. Räjähteitä löytyi paljon, niitä käytettiin useilla eri tavoilla ja joskus niiden löytämiseen ei välttämättä liittynyt ollenkaan tulitaistelua. Tämänkaltainen toiminta oli varmasti sodan alkuvaiheessa epäsymmetriseksi sodankäynniksi luokiteltavaa, mutta oliko se sitä enää vuonna 2011 sodan päättyessä? Keinojen epäsymmetrisyys riippuu myös näkökulmasta. Konventionaaliseen sodankäyntiin varautuneet suurvallat saattoivat pitää esimerkiksi ylläköitä epätavanomaisena keinona taistella. Kuitenkin suomalaiseen jalkaväkitaisteluun sekä Maavoimien taisteluun 2015 kyseinen keino kuuluu oleellisesti. Myös näkökulma määrittää sen, onko kyseessä epäsymmetrisen sodankäynnin keino vai ei.

Varusmiesten johtajakoulutusohjelman kirjallinen oppimateriaali normatiivisen etiikan näkökulmasta

Varusmiesten johtajakoulutukseen valituille jaettavat Johtajakansio ja Johtajan käsikirja ovat johtajakoulutusohjelman ainoat viralliset kirjalliset lähteet. Ne muodostavat kirjallisen oppimateriaaliaineiston, mikä jaetaan oppimisen tueksi jokaiselle johtajaksi koulutettavalle varusmiehelle. Johtajakoulutusohjelma opetussisältöineen ja palautejärjestelmineen sekä Johtajakansio ja Johtajan käsikirja nojaavat tukevasti syväjohtamisen malliin. Tutkimuksen on tarkoitus selvittää, minkälaisia johtajia varusmiehistä pyritään kasvattamaan normatiivisen etiikan näkökulmasta. Varusmiehille jaettavassa kirjallisessa oppimateriaalissa jaetaan ohjeita johtajiksi koulutettavien eettisen päätöksenteon tueksi. Tutkimuksessa pyritäänkin vastaamaan siihen, minkä normatiivisen etiikan suuntauksen alle oppimateriaali parhaiten asettuu. Tutkimuskysymys on: Minkä normatiivisen etiikan suuntauksen mukaiseen johtamiskäyttäytymiseen varusmiesten johtajakoulutusohjelma kannustaa? Aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä toteutetun tutkimuksen tulosten pohjalta tehdään johtopäätöksiä varusmiehiä varten rakennetun johtajakoulutusohjelman taustalla vaikuttaneista johtamisen etiikan käsityksistä. Tutkimustulosten perusteella johtajakoulutusohjelman kirjallisessa oppimateriaalissa velvollisuus- ja seurauseettiset suuntaukset ovat toissijaisia hyveeettiseen suuntaukseen verrattuna. Syväjohtamisen hyveet luottamus, arvostus, innostus ja oppiminen ovat keskeisiä käsitteitä johtajuudessa ja johtajaksi kasvamisessa. Oppimateriaalissa esitetään syvällisempiä ajatuksia siitä, millainen johtajakoulutettavan tulisi pyrkiä olemaan, kuin siitä miten hänen pitäisi tietyissä tilanteissa toimia tai millaisia arvoja hänen tulisi vaalia. Johtopäätöksissä todetaan, että johtajakoulutusohjelmaa suunniteltaessa ja kehitettäessä on ajateltu, että seuraus- ja velvollisuusetiikka eivät yksinään ole riittäviä sotilasjohtajan oikeanlaiselle eettiselle päätöksenteolle. Ne pyrkivät määrittämään, kuinka ihmisen pitäisi toimia erilaisissa tilanteissa. Sotilaat kuitenkin kohtaavat yllättäviä ja ainutkertaisia tilanteita, joiden ratkaisemiseksi tärkeintä ei ole pyrkimys tiettyjen periaatteiden orjalliseen noudattamiseen. Tärkeintä on elämänkokemuksesta kumpuava ja käytännöllisyyteen nojaava järjenkäyttö. Vähäpätöistenkin, mutta eettisesti kestävien päätösten tekemisestä on informaatioteknologian kehittymisen myötä tullut menestyksekkään sodankäynnin kannalta entistä merkittävämpää. Tästä näkökulmasta varusmiesten johtajakoulutuksen eettisellä ulottuvuudella on järkevä päämäärä. Lisäksi todetaan, että sotilaskulttuurissa muiden sotilaiden ominaisuuksien arvioiminen, arvostelu ja ihailu on jokapäiväinen ja keskeinen ilmiö. Sotilaat ovat aina ihailleet omiaan, ja ihailun perinne pitää jatkossakin sotilaat sotilaiden arvostuksen kohteena. Syväjohtaja hyveellisenä ja klassisen sankarillisena hahmona on luonteva ihailun kohde.

Ajatuksia alivoimaisen taktiikasta : suomalaisen taktisen ajattelun muutos upseereiden julkisen kirjoittelun perusteella vapaussodasta alueellisen maanpuolustusjärjestelmän kehittämiseen

Suomessa pidettiin itsenäisyyden ensimmäisistä vuosista alkaen suurimpana sotilaallisena uhkana itänaapuria. Puna-armeijan määrällinen ylivoima ohjasikin suomalaisen taktiikan kehitystä eräänlaiseksi alivoimaisen taktiikaksi. Sotavuosien jälkeen vihollinen muuttui julkisessa kirjoittelussa anonyymiksi uhkakuvaksi. Uhkan monipuolisuus asetti uusia haasteita suomalaiselle taktiikalle. Yleisiä taktisia periaatteita pyrittiin soveltamaan maastoon ja vallitseviin olosuhteisiin nähden mahdollisimman tehokkaasti. Tärkeintä oli olla taitavampi kuin vihollinen, sillä määrällistä alivoimaa pyrittiin tasoittamaan ennen kaikkea laadullisella ylivoimalla. Tämä tutkimus on tutkimusstrategialtaan hermeneuttinen tutkimus. Tutkimusote on luonteeltaan narratiivinen. Dokumentteihin perustuva aineisto on analysoitu käyttämällä kuvailevaa, aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Lähdeaineisto koostuu suomalaisten upseereiden julkisista, ennen talvisotaa, sotavuosina ja sodan jälkeen julkaistuista kirjoituksista. Tärkeimpinä lähteinä on käytetty sotilasaikakauslehdistössä ja Tiede ja Ase -julkaisusarjassa julkaistuja artikkeleita. Toisen tärkeän lähdekokonaisuuden muodostavat aikakaudella julkaistut ohjesäännöt ja oppaat sekä niihin rinnastettavat upseereiden kirjoittamat kirjat. Kirjoituksia analysoimalla on luotu kuva aikakauden taktisesta keskustelusta ja erityisesti siitä, mitkä olivat suomalaisen taktiikan menestystekijät upseereiden kirjoitusten perusteella. Suomalaisten upseereiden kirjoituksista voidaan nostaa esille kolme keskeistä teemaa, joilla on yleisesti tunnettua vaikutusta sodankäyntiin ja erityisesti taktiikkaan. Ne ovat 1) vihollisen muodostama uhkakuva, 2) maaston ja olosuhteiden merkitys sekä 3) tuli, liike, liikkuvuus ja suojautuminen. Lisäksi kirjoittelussa voidaan erottaa erillisinä asiakokonaisuuksina nopeus sekä taito koulutuksen lopputuotteena. Nopeus on nähtävä liikkuvuuden osana. Taito puolestaan liittyy osaltaan kaikkeen kirjoitteluun. Alivoimaisen taktiikan menestystekijät ennen talvisotaa olivat talvi, metsä, pimeys, yllätys ja taito. Vastaavasti sotien jälkeen korostuivat suojautuminen, liikkuvuus, joustavuus ja syvyys. Upseereiden kirjoituksissa näkyy, että haasteellisen toimintaympäristön uskottiin tasoittavan voimasuhteita määrällisesti alivoimaisten suomalaisten joukkojen eduksi. Alivoimaisen taktiikan johtoajatuksena säilyi 1920-luvun alusta 1950-luvulle tultaessa pyrkimys esiintyä ajan ja paikan suhteen ratkaisevassa kohdassa koulutuksen tuoman taidon myötä laadullisesti, mutta myös yllätyksen tuoman aloitteen myötä määrällisesti ylivoimaisena. Käytännössä kuitenkin 1950-luvulla aiemmin niin aktiivinen hyökkäyshenkisyys jossain määrin kaivoi itsensä suojaan poteroihin. Samalla tuli alkoi saada yliotetta liikkeestä.

Muuttuva ydinasepelote : Naton ydinasepelote liittouman voimanlähteenä

Ydinasepelote näytteli yhtä päärooleista kylmän sodan asetelmassa ja sen aikaisessa päivänpolitiikassa. Kylmän sodan päätyttyä ydinaseet ja pelote olivat edelleen olemassa, mutta ne siirtyivät vähitellen kiistämättä sivurooliin, kun hetken fokus keskittyi muihin uhkiin ja turvallisuustekijöihin. Ydinaseistautuneet valtiot ylläpitävät silti edelleen merkittäviä ydinasevoimia – maailmassa oli kesällä 2014 vielä noin 17 000 ydinkärkeä. Ydinaseiden käytön ydintä, ydinasepelotetta – on kuitenkin vaivannut osaltaan pysähtyminen kylmän sodan vuosille. Pelotteen saama huomio on kahtena viime vuosikymmenenä jäänyt aseriisunta- ja proliferaatiokysymysten varjoon. Valtiot eivät ole saaneet jalostettua pelotestrategioitaan kovin kauas kylmän sodan tematiikasta. Peruskysymyksenä kuitenkin säilyy kysymys siitä, mikä ohjaa mitä? Pelote, joka saa ”mandaattinsa” valtionjohdon korkeimmalta päätöksentekotasolta, on ymmärrettävä yläkäsitteenä ydinaseisiin liittyville kysymyksille. Kylmän sodan jälkeisen kehityksen ja läntisen maailman mielellään näkemän eräänlaisen toiveikkuuden kansainvälisen järjestelmän pysyvästä muutoksesta voidaankin nähdä päättyneen karulla tavalla viimeistään keväällä 2014, Venäjän aloittaessa aggressiiviset toimet Ukrainan alueella. Sota on taas Euroopan ytimessä, kohdistuen legitiimisti suvereenin valtion alueelle. Ja yhtenä osapuolena on Neuvostoliiton suora perillinen, Venäjä, joka on korostanut viime vuoden aikana retoriikassaan kovaa linjaa ydinaseiden osalta. Tutkimuksen keinoin on mahdollista luoda selventävää käsitystä nykypäivän ydinasepelotteen olemuksesta ja vaikuttavuudesta. Tässä raportissa selvennetään transatlanttista, eli Pohjois-Atlantin liiton ydinasepelotetta nykyajan strategisessa turvallisuusympäristössä. Primäärilähdeaineistona on käytetty Naton strategisia asiakirjoja sekä virallisia tai haastatteluissa yms. annettuja lausuntoja. Samalla on arvioitu ja vertailtu erilaisen tutkimuskirjallisuuden arvioita Naton ydinasepelotteesta. Tutkimuksen tuloksena on pyritty luomaan selkeä kuva sekä ymmärrys siitä, millainen käyttöarvo läntisen sotilasliiton pelotteella on nykyajan herkässä strategisessa tilanteessa. Työn tutkimusongelmat (päätutkimuskysymykset) ovat seuraavat: - Mikä on Naton ydinasepelotteen rooli ja käyttöarvo liittouman kokonaispelotteen osana nykyajan turvallisuusympäristössä? - Toimiiko Naton ydinasepelote liittouman voimanlähteenä nykyajan turvallisuusympäristössä? Terminä Naton ydinasepelote on osaltaan harhaanjohtava. Liittoumalla ei ole tänä päivänä ”Naton ydinaseita”. Kyseistä termiä käytettäessä viitataan yleensä Yhdysvaltojen eurooppalaisiin Nato-maihin sijoittamiin, Natolle ”korvamerkittyihin” nuclear-sharing-järjestelyin ylläpidettäviin taktisiin ydinaseisiin. Näiden aseiden lisäksi tulevat sitten Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Ranskan kansalliset arsenaalit, jotka erilaisten strategia-asiakirjojen valossa ovat luettavissa osittain liittouman resursseiksi. Raportissa painotetaan tarkastelua Eurooppaan sijoitettujen aseiden osalta, sillä ne ovat resurssi, johon periaatteessa kaikilla jäsenmailla on suurimmat mahdollisuudet vaikuttaa Naton suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmän kautta, vaikka ne itse eivät niitä omistaisikaan tai osallistuisi niiden mahdolliseen käyttöön. Naton pelotteen analyysi on pyritty sitomaan mahdollisimman pitkälle käytäntöön niin olosuhteiden, politiikan kuin taktisteknisten osatekijöiden osalta. Tämä on toteutettu esimerkiksi asettamalla Naton Eurooppaan sijoitettu ydinaseistus vertailevaan skenaarioon Venäjän kanssa. Näkökulmana ja kriteeristönä skenaariotarkastelussa käytetään Carl von Clausewitzilta periytyvää käsitettä center of gravity (schwerpunkt), joka sittemmin on nykyaikaisessa suomenkielisessä sotataidossa käännetty muotoon voimanlähde. Vaikka Clausewitzin kirjoituksia on Suomessa totuttu tulkitsemaan lähinnä operaatiotaidon näkökulmasta, on voimanlähteen käyttäminen perusteltua myös ydinaseiden ja strategian kysymyksissä. Ensinnäkin käyttämällä kriteeristönä sotataidollista määritelmää, päästään lähemmäs käytännön tasoa. Toiseksi, Clausewitz näki sotilaallisen toiminnan eli sodankäynnin liittyvän aina kokonaistavoitteeseen - politiittisiin päämääriin - ja muodostavan näin yhtenäisen kokonaisuuden strategiselta taktiselle tasolle. Kokonaisuutena tutkimus on osoittanut, että Natolle ydinasepelote on edelleen merkityksellinen osa kokonaispelotetta ja säilyy liittouman fundamenttina. Nato on kuitenkin kylmän sodan päättymisen jälkeen epäonnistunut erityisesti taktisen ydinaseistuksensa suhteen toimintaympäristön tulkinnassa, kun sitä tarkastellaan realistisen turvallisuus- ja valtahakuisuuden kannalta. Vaikka Venäjä ei mitä todennäköisimmin aloita ydinsotaa, on Nato ajanut itsensä ei-strategisten ydinaseiden osalta tilanteeseen, jossa sen keinot, eli ydinaseiden määrä ja tyypit, ovat vähissä suhteessa eurooppalaista turvallisuusympäristöä ja vakautta heiluttavan valtion uhkapotentiaaliin. Epäsuhta sekä taktisen ydinaseistuksen suorituskyvyissä että ainakin vielä toistaiseksi myös määrissä on liian edullinen Venäjälle, vähintään siihen saakka, kunnes Venäjän nykyiset ydinkärjet vanhentuvat. Toistaiseksi Nato kykenee luottamaan oletettuun ja arvioituun etulyöntiasemaansa tavanomaisessa asevoimassa. Peloteteorioiden kannalta Nato (ja länsimaat) ovat 1990-luvulla luottaneet liiaksi Venäjän rationaalisuuteen, olettaen että sillä olisi yhtäläinen tarve esimerkiksi taktisen ydinaseistuksen vähentämiseen. Näyttää siltä, että kylmän sodan päättymisen tuottamassa tunteessa unohdettiin peloteteorioiden rationaalisuuteen liittyvä peruskritiikki. Naton oma rationaalisuuden määritelmä, normit ja arvot erityisesti Euroopan tilanteesta ja sinne sijoitettujen aseiden vähentämisen puolesta sitoivat liiaksi ajattelua synnyttäen näin peili-ilmiön (mirror imaging), jossa todella oletettiin liikaa asioita. Kuten Keith Payne on todennut; kriisit syntyvät usein rationaalisuusolettamuksien murentumista, yllätyksistä. Viimeistään Krimin ja sitä seuranneen Ukrainan konfliktin sekä Venäjän aggressiivisten toimien myötä on tapahtunut ainakin jonkinasteinen rationaalisuusolettamuksen murentuminen, johon Nato on toistaiseksi reagoinut tavanomaisen asevoiman valmiuden kehittämisellä. Naton olisi tarpeen käynnistää perusteellinen keskustelu ydinasepelotteen tarpeesta ja olemuksesta erityisesti Euroopassa. Mikäli keskustelut käydään strategisten konseptien laatimisaikataulujen yhteydessä, kuten pääosin tähän saakka on toimittu, muodostuu aikaväli liian pitkäksi, jotta ydinasepelotteella olisi edellytyksiä edes reagoida nopeastikin muuttuvaan turvallisuusympäristöön. Viimeisimmästä puolustusministerikokouksesta saatujen viitteiden mukaan keskustelu saattaisi olla tiivistymässä; Nato saattaa aikaistaa seuraavan ydinaseiden suunnitteluryhmän (NPG) kokoontumista jo tälle vuodelle ja samalla ilmeisesti harkitaan ydinasekomponentin ottamista jälleen osaksi Naton muuta sotilaallista harjoitustoimintaa. Venäjän ydinasetoimintaan sekä sen vaikutuksiin Natolle ollaan suhtautumassa entistä vakavammin. Nähtäväksi jää, miten nämä suunnitelmat implementoituvat ja miten niistä kerrotaan julkisuuteen. Varsovan tuleva huippukokous vuonna 2016 määrittelee toivottavasti suuntaa nykyistä selkeämmin myös ydinasepolitiikan osalta. Naton ydinasepelotteeseen liittyvää debattia on hallinnut väittely Eurooppaan sijoitettujen aseiden säilyttämisen tai poistamisen välillä. Tämä ei ole johtanut lopulta muuhun kuin eräänlaiseen lamautumiseen ja status quon säilyttämiseen, kun muitakaan vaihtoehtoja ei ole tarjolla ja tuotu esille. Nato ei ole tutkimuksen valossa riittävän oma-aloitteisesti kehittänyt omaa ydinasepelotettaan sekä ydinaseoppiaan Euroopan ja transatlanttisen linkin suhteen, vaan se on keskittynyt julkituomaan ydinaseiden merkityksen vähentämistä sekä tämän riippuvuutta Venäjän toimista. Ydinaseiden merkityksen ja aseiden vähentäminen on hieno tavoite, mutta realismin määrittelemässä maailmassa vaaditaan enemmän – Naton olisi kyettävä ensisijaisesti myös uudistamaan nykyistä selkeämmin omaa ydinasepolitiikkaansa -ja doktriiniaan. Nykyisellään esimerkiksi ei-strategisen ydinaseistuksen merkitys ja siitä saatava hyöty suhteessa kustannuksiin ja muuhun resurssien käyttöön on liian pieni. Nato tavoittelee aseilla poliittisen sitoutumisen osoitusta sekä kykyä siihen, että sillä olisi mahdollisuus osoittaa vastustajalle ei-strategisten aseiden käytöllä eskalaatiovaaraa strategisten aseiden käytön tasolle. Tutkimuksen perusteella ei-strategisen aseistuksen suorituskyky (B61-pommit) on olosuhteisiin nähden kuitenkin niin epävarmalla tasolla, ettei tähän viimeksi mainittuun tavoitteeseen päästä. Niistä ei ole voimanlähteeksi operatiivisen toiminnan kannalta eikä niiden merkitys näin ollen ole Naton ydinasepelotteessa ja kokonaispelotteessa kuin marginaalinen. Käytännössä ydinpelotteessa, silloin kun sitä halutaan tuoda esiin, jouduttaisiin tukeutumaan strategisten aseiden tuottamaan pelotteeseen. Peloteopin ja sillä haluttavan vaikutuksen tulisi olla niin selkeä, että sen avulla pystyttäisiin määrittämään tarvittava aseistus – ei toisinpäin. Joka tapauksessa nykyinen turvallisuustilanne, Venäjän hyökkäyksellinen puhe ydinaseistuksesta ja Naton haasteet oman ydinasestrategian ja -doktriinin kehittämisessä tarjoavat jatkoseurannan sekä -tutkimuksen aiheita myös tulevina vuosina. Ydinaseiden ja ydinpelotteiden aikakausi ei ole vielä ohi.

Tietoisuus kirjoitetusta kielestä osana lukemaan oppimista

Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia, miten tietoisuus kirjoitetusta kielestä 5-vuotiaana on yhteydessä lukutaidon nopeuteen ja tarkkuuteen 7-vuotiaana esikoulukeväänä. Tutkimuksen aineisto on osa Maarit Silvénin johtamaa pitkittäistutkimusta VUOKKO -Vuorovaikutus ja kehitys varhaislapsuudessa (Silvén, Poskiparta, Niemi & Voeten, 2007). Tämä tutkimus perustuu 62 lapsen otokseen. Aineisto kerättiin Turun yliopiston oppimistutkimuskeskuksessa. Kaikki tutkimukset tehtiin yksilötesteinä ja ne kuvattiin videolle. Ensimmäiseksi pyrittiin selvittämään, miten taito kirjoittaa oma nimi 5-vuotiaana ennustaa lukutaitoa 7-vuotiaana. Lasten tehtävänä oli kirjoittaa oma nimi tyhjälle valkoiselle paperille. Toiseksi haettiin vastausta, miten kirjainten tunnistaminen vaikuttaa lukutaitoon. Lapsia pyydettiin nimeämään tutkijan osoittamat kirjaimet. Kolmanneksi selvitettiin, vaikuttaako sanan tunnistamisen taito tulevaan lukutaitoon. Tätä tutkittiin näyttämällä lapselle sana SANA. Lapsen tehtävänä oli lukea sana tai tunnistaa kirjaimia siitä. Lukutaitoa tutkittiin ALLU – ala-asteen lukutestin teknisen lukutaidon osatestillä TL2. Lapsen tehtävänä oli lukea neljä sanaa ja yhdistää sopiva sana viivalla vieressä olevaan kuvaan. (Lindeman, 1998.) Tutkimus osoitti, että mitä taitavampia lapset olivat nimeämään kirjaimia ja tunnistamaan sanoja 5-vuotiaana, sitä parempia he olivat lukemaan 7-vuotiaana. Kirjainten nimeäminen- tehtävässä lasten keskiarvo oli 11.37 kirjainta ja vaihteluväli 0-28 (max. 29 kirjainta). Sanan tunnistus–tehtävässä kukaan lapsista ei osannut lukea annettua sanaa. Kaksi lapsista osasi yhdistää äänteitä ja suurin osa (n = 51) osasi nimetä kirjaimia. Oman nimen kirjoittamisen taito ei tässä tutkimuksessa osoittautunut luotettavaksi lukutaidon ennustajaksi, koska suurin osa lapsista (81 %) osasi kirjoittaa nimensä kokonaan 5-vuotiaana.

Kasvatustieteilijä työnhaussa

Vaikeassa taloustilanteessa myös ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden työttömyys on kasvanut. Työllistyminen on vaikeaa kaikilla koulutusasteilla, mutta vastavalmistuneille se on aina haasteellista. Tilanne on vielä hankalampi generalistikoulutuksista valmistuneilla, sillä heillä on aikaisempien tutkimusten mukaan suurempia vaikeuksia sijoittua työmarkkinoille kuin professioammateista valmistuneilla. Tässä pro gradu -tutkimuksessa ollaankin kiinnostuneita generalistikoulutuksesta valmistuneiden kasvatustieteilijöiden työuran alun työllistymiskokemuksista. Aihetta rajattiin koskemaan vain Turun yliopistossa vuonna 2008 alottaneisiin kasvatustieteen opiskelijoihin. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää mitkä asiat vaikuttavat vastavalmistuneen kasvatustieteilijän työnhakuun sekä työpaikan saamiseen, millaista vaikutusta generalistitutkinnolla on työnhakuun, mitä kautta kasvatustieteilijä saa töitä uransa alussa, ja mikä merkistys kasvatustieteilijän spesifillä osaamisella on (ydinosaamisen rinnalla) työllistymisen kannalta? Tämä laadullinen tutkimus tehtiin kuuden teemahaastattelun avulla, jotka suoritettiin yksilöhaastatteluin. Tutkimusmenetelmänä käytettiin fenomenografiaa, joka ohjasi teoriasidonnaisen analyysin muodostumista. Tutkimus toi esille, että vastavalmistuneen kasvatustieteilijän työllistymiseen vaikuttavat sosiaaliset taidot, tieto/taito, ulkopuolisten tahojen käyttö, omat toimet ja asiat, joihin työnhakija ei itse pysty vaikuttamaan. Generalistitutkinnon nähdään helpottavan sekä vaikeuttavan työnhakua, ja onnistuneen työnhaun takana on usein toimivat verkostot, joiden kautta tieto avoimesta työpaikasta tulee hakijan saataville. Erikoisosaamisen vaikutusten pohtiminen oli tutkittaville haasteellista, mutta sillä koettiin kuitenkin olevan vaikutusta työllistymisen kannalta. Tutkimus osoitti, että vastavalmistuneiden kasvatustieteilijöiden työllistymistä hankaloittivat suhdeverkostojen sekä työkokemuksen puutteet. Tutkinnon yleisyyden huomattiin vaikeuttavan ammatti-identiteetin muodostumista ja oman osaamisen tunnistamista, mitkä hankaloittavat työnhakua. Samalla tutkinnon yleisyys kuitenkin antaa laajemmat mahdollisuudet hakea erilaisiin työtehtäviin, minkä nähtiin helpottavan työnhakua. Näyttäisi siltä, että tutkittavat hyötyisivät siitä, jos opiskeluissa huomioitaisiin paremmin työelämään siirtyminen ja siinä tarvittavat taidot. Tämä voisi kasvatustieteissä tarkoittaa vahvempaa ohjeistusta opintojen mahdollisessa suuntaamisessa sekä työelämälähtöisempiä kursseja. Näiden avulla tutkintoon olisi mahdollista sisällyttää erikoisosaamisen alue ja myös suhdeverkostojen luominen helpottuisi. Nämä toimet auttaisivat oman osaamisen tunnistamisessa sekä ammatti-identiteetin muodostumisessa, joilla taas on positiivinen vaikutus työnhakuun.

[Kirja-arvostelu]

Kirjallisuusarvostelu

Globaali jihadistinen liike kumouksellisen sotataidon kehittäjänä

Tämän tutkimuksen lähtökohtana oli havainto siitä, että maailmanlaajuisen jihadismin toimet muistuttivat suuresti kumouksellista sodankäyntiä. Tarkastelemalla ilmiötä lähemmin oli nopeasti havaittavissa, että globaaliksi jihadistiseksi liikkeeksi tunnistettava toimija kävi ja oli kehittänyt taitoa käydä tällaista sotaa. Näin keskeiseksi tavoitteeksi tutkimukselle muodostuikin selvittää miten globaali jihadistinen liike oli kehittänyt kumouksellisen sodankäynnin sotataitoa ja sotataidollista ajattelua. Tämän tutkimuksen asetelma on perusluonteeltaan vertaileva. Se tarkastelee teoriaohjaavan sisällönanalyysin kautta kumouksellista sotataidollista kehitystä, tarkemmin sotataidollisen ajattelun kehitystä, vertaamalla globaalin jihadistisen liikkeen strategista ajattelua kumouksellista sotaa käyneiden strategien klassisiin mallinnuksiin. Strategioiden välinen vertailu suoritettiin tarkastelemalla globaalin jihadistisen liikkeen strategista ajattelua klassisista strategioista löydettävien vertailutasojen kautta. Globaalia jihadismia tarkastellessa kävi selville sen monisyinen luonne. Tätä toimijaa ei sellaisenaan voi kutsua yhdeksi organisaatioksi, eikä pelkästään ideologiaksi. Globaali jihadistinen liike tässä tutkimuksessa hahmotettiin sosiaaliseksi liikkeeksi, joka pitää sisällään yhteisen päämäärän eteen pyrkiviä, samaa ideologiaa tunnustavia organisaatiota, soluja ja yksittäisiä toimijoita. Vertailevan analyysin perusteella voidaan sanoa, että sosiaalisliikemäisestä luonteesta huolimatta ja osaltaan sen ansiosta globaali jihadistinen liike on kyennyt kehittämään kumouksellisen sodan strategista ajattelua suuntaan, jossa hajaantunut organisaatiomuoto, rajaamaton toiminta-alue ja kauas tulevaisuuteen tähtäävä tavoitteenasettelu ovat yhteiseen ideologiseen katsontaan sitoutuneina muovanneet liikkeestä toimijan, joka on kyennyt selviämään hengissä mittavista vastatoimista huolimatta. Se on myös kyennyt ylläpitämään itsetarkoitukseksi muodostunutta operaatiotahtia tavalla joka asettaa modernille turvallisuusympäristölle jatkuvia ja vakavia haasteita.

Valtion ohjauksen kehittyminen - case pelastustoimi

Tämän työn tavoitteena on vastata pääkysymykseen, miten sisäministeriö ohjaa pelastustoimen toimialaa ja miten sitä voidaan uudessa järjestelmässä kehittää. Työ on kuvaileva analyysi siitä, miten pelastustoimen toimialaohjausta on toteutettu 1970-luvun puolivälistä nykypäivään. Tavoitteena on kuvata valtion ohjauskeinovalikoimaa ja sitä, miten ohjauskeinoja on pelastustoimessa sovellettu. Keskeinen tavoite on ymmärtää, miten ohjausta on tehty aiemmin ja miten ohjausta tulee tehdä jatkossa, jotta toimialan kehittämistä voidaan tehdä nykyistä paremmin. Työn keskeinen tulos on se, että normi- ja resurssiohjauksen tulee olla keskenään tasapainossa, jota tuetaan tilanteeseen sopivalla informaatio-ohjauksella. Informaatio-ohjauksen tulee perustua vuorovaikutteiseen verkostomaiseen toimintamalliin, jossa toimialan linjauksille haetaan yhteinen sitoutuminen. Tämä edellyttää sisäministeriön ohjausmenetelmien muuttamista perinteisestä normiohjauksesta verkostojen informaatio-ohjaukseksi.