Suomalainen kansanlaulu Sääksmäeltä

Trad.

Katkeransuloiset Karjalan kuvat. Kontekstualisoiva tutkimus Karjala-kuvateoksista 1940–1942

Suomessa julkaistiin sotavuosina yhdeksän luovutettua Karjalaa käsittelevää kuvateosta, joissa muisteltiin sotia edeltävää aikaa. Nämä teokset olivat Viipuri – Viborg (1940), Muistojen Karjalaa (1940), Karjala – muistojen maa (1940), Kuvia Raja-Karjalasta (1940), Kaunis, kallis, kadotettu Karjala – hymyilevä, kutsuva, muistojen maa kesällä 1939. Muistokuvasto Karjalasta (1940), Viipuri ennen ja nyt (1941), Laatokan mainingit. Laatokan ja sen rannikon elämää sanoin ja kuvin (1942), Ratkaisun vuodet. Kuvakertomus Suomen kohtalonpäiviltä (1942) sekä Rakas entinen Karjala (1942). Tässä työssä tutkin, millaisia teokset ovat, ketkä niitä tekivät ja miten ilmestymisajan tapahtumat näkyvät niiden sisällössä. Luetteloin teoksissa olevat 3798 valokuvaa ja teemoittelin niissä olevat aiheet. Tulkitsen kontekstualisoiden luetteloinnin tuloksia, ja syvennän kontekstualisointia edustavia esimerkkikuvia analysoimalla. Kerron myös, missä kuvat on otettu ja ketkä kuvateoksia tekivät. Kuvia luin yhtäältä dokumentaarisella tasolla (denotaatio) ja toisaalta symbolisella tasolla (konnotaatio). Kontekstualisoin esimerkkikuvat samoin dokumentaarisella ja symbolisella tasolla. Käyttämääni menetelmää voi verrata Panofskyn ikonografiseen kuvantulkintakehykseen. Teosten tekijöistä nostan esiin kirjailija Olavi Paavolaisen ja kansatieteilijä-valokuvaaja Pekka Kyytisen. Huomasin, että muisteluteosten yhteys julkaisuajankohdan kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen oli vahva. Teoksissa näkyvät esimerkiksi Karjalan luovutus ja takaisinvalloitus, korvauslakikysymys, sota-, jälleenrakennus- ja väestönlisääntymispropagandat, kansan yhtenäistämispyrkimykset, työnjaon sukupuolinormit ja niiden murros, alastomuusliike sekä horjumaton tulevaisuudenusko. Yleisten yhteiskunnallisten kontekstien lisäksi kuvateoksilla on yksityinen, traumaattisesta kokemuksesta parantava merkityksensä. Teosten kuvien avulla haluttiin auttaa siirtokarjalaisia muistelemaan menettämäänsä kotiseutua sekä myös joissain tapauksissa tuottaa heille taloudellista apua. Välirauhan aikana julkaistuissa teoksissa muistelemisen konteksti on menetetty koti, mutta jatkosodan alun teoksissa muistellaan takaisin saadun Karjalan sotia edeltäviä, tuhoamattomia maisemia. Muisteluteosten kuvista nousee esiin myös rajallisuuden teema. Teosten kuvissa on esitelty Karjalaa lännen ja idän rajamaana sekä toisaalta myös modernin ja perinteikkään sekä luterilaisuuden ja ortodoksisuuden kohtaamisen paikkana. Kuvien ottamispaikkoja tarkastellessani huomasin, että monet kuvat on otettu rajapitäjissä tai vesistöjen lähellä. Muistelukuvateokset rakentavat värikästä, moniulotteista ja ristiriitaistakin kuvaa Karjalasta. Samoin kuin kaleidoskoopissa, muisteluteosten kuvien aiheista voidaan, tulkitsijasta riippuen, koota mitä erilaisimpia karjaloita. Jatkotutkimus voisikin kohdistua muistelukuvaston vertaamiseen ajan muihin kuvastoihin tai muihin Karjala-kuvastoihin.

Sukuvallan ajasta tasa-arvolain aikakauteen

Kirjallisuusarvostelu

Katsojana nainen

Kirjallisuusarvostelu

Ilma-ase asymmetrisessä sodankäynnissä

Ilma-aseen rooli on noussut yhä merkittävämmäksi kriisien monimutkaistuessa. Sodankäynnin luonne on muuttunut perinteisestä massiivisten armeijoiden välisestä voimainkoitoksesta yhä vaikeammin hallittavaksi moniulotteiseksi kokonaisuudeksi. Tämä asettaa luonnollisesti suuria haasteita myös ilma-aseen suorituskyvylle. Tämän tutkimuksen päämääränä on saada aikaan helposti lähestyttävä yleisluontoinen taustoittava kuvaus asymmetrisen sodankäynnin piirteistä ilma-aseen näkökulmasta ja löytää tarkentavia näkökulmia mahdolliselle jatkotutkimukselle. Asymmetrisellä sodankäynnin käsitettä käytetään tässä tutkimuksessa varsin vapaasti, mutta se rajataan tarkoittamaan sodankäyntiä olosuhteissa, joissa toinen osapuoli ei toimi perinteisen sodankäynnin periaatteiden mukaisesti. Pyrkimyksenä on selvittää länsivaltojen, lähinnä Yhdysvaltojen, sekä Venäjän lähestymistapoja asymmetrisen sodankäynnin erityispiirteisiin. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymykseen siitä, millaiset ilma-aseen suorituskyvyt korostuvat asymmetrisessä sodankäynnissä nyt ja tulevaisuudessa.

Kirgisian kriisin suurvaltapoliittinen tarkastelu : syyt Kirgisian sisäiseen epävakauteen ja suurvaltojen läsnäoloon

Kirgisia on Keski-Aasian ylängöllä sijaitseva maa, joka itsenäistyi elokuussa 1991 Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä. Kirgisiassa tapahtui huhtikuussa 2010 nopea vallankumous, jonka jälkeen kesällä 2010 puhkesi voimakkaita kaupunkimellakoita maan valtaväestön, kirgiisien ja uzbekkien, välillä. Tutkielma pyrkii vastaamaan miksi ja missä olosuhteissa Kirgisian vallankumous tapahtui. Siinä kuvaillaan Kirgisian paikallisia olosuhteita, väestöä, taloutta, historiaa ja nykypäivää. Tutkielmassa pohditaan Kiinan, Venäjän ja Yhdysvaltojen intressejä Kirgisiassa ja miten ne ilmenevät. Tutkielma keskittyy itsenäisen Kirgisian tapahtumiin, ja painopiste on 2000-luvulla. Tutkijan asettamat päätutkimuskysymykset ovat: 1) Miksi Kirgisiassa tapahtui vallankumous vuonna 2010? ja 2) Mitä intressejä suurvalloilla on Kirgisiassa ja miten ne ilmenevät?

Henkilötappioiden täydentäminen talvi- ja jatkosodassa

Suomen pienestä kansasta oli talvi- ja jatkosotaan valittava äärimmäisen tarkasti se henkilöstö, joka totaalisessa sodassa käytettiin taistelevissa joukoissa. Kenttäarmeijaa rakennettaessa oli huomioitava lisäksi maan siviilielämän sekä kansantalouden henkilöstötarpeet. Henkilötäydennysjärjestelmä oli kotialueen ja kenttäarmeijan välinen kokonaisuus, jolla säädeltiin kansan miespuolisen väestön ikäluokkia kenttäarmeijan käytettäväksi. Näistä ikäluokista varattiin osa talvi- ja jatkosodan kenttäarmeijan täydennykseksi. Täydennyksen tuli mahdollistaa kenttäarmeijan taistelukyky ja rauhallisimpina aikoina (reservissä) maan kansantalous. Tutkimuksen päämääränä on selvittää millainen oli talvi- ja jatkosodan henkilötäydentämisjärjestelmä ja sen järjestelyt. Päämääränä on myös selvittää järjestelmän valmius toimia ennen sotia sekä varsinainen toiminta talvi- ja jatkosodassa. Tutkimuksessa selvitetään lisäksi järjestelmän johtosuhteita, muutoksia sekä täydennysmääriä. Muita tutkittavia kokonaisuuksia ovat järjestelmän eroavaisuudet hyökkäys- ja puolustussodassa, täydentämisen vaikutukset taistelevissa joukoissa sekä täydentämiseen liittyvät laadulliset kysymykset. Tarkoituksena on myös tutkia järjestelmässä havaittuja ongelmia. Käsitteellä henkilötäydentäminen tarkoitetaan kaikkia niitä toimia, joilla lisättiin kenttäarmeijan vahvuutta. Keskeisimpiä vahvuuteen vaikuttavia tekijöitä olivat henkilöstön jako kotialueelta kenttäarmeijalle, kenttäarmeijan ja kotijoukkojen sisäiset siirrot sekä uusien joukkojen perustaminen. Tutkimuksen lähdeaineistona ovat Sota-arkiston kirjelmät (Päämajan, Kannaksen- Karjalan armeijan, eri armeijakuntien sekä henkilötäydennyskeskusten) ja sotapäiväkirjat (suojajoukkojen). Muita lähteitä ovat aiemmat tutkimukset sekä historialliset julkaisut. Ensisijaisia lähteitä ovat Sota-arkiston kirjelmät sekä tutkielmat. Henkilötäydennysjärjestelmä aloitti talvisodan toimintansa suunnitelmien mukaisesti, mutta nopeasti Neuvostoliiton ylivoiman takia oli perustettava uusia joukkoja. Tarkoitukseen sopivimmiksi ja nopeiten käytettäviksi osoittautuivat Kotijoukkojen sekä kenttäarmeijan täydennysmuodostelmat. Seurauksena talvisodan henkilötäydentäminen vaikeutui ja muodostui lopulta mahdottomaksi. Lyhyen talvisodan aikana luotiin suunnitellusta poikkeava järjestelmä, jota käytettiin pohjana jatkosotaan rakennetussa henkilötäydennysjärjestelmässä. Jatkosodan täydennysjärjestelmä perustettiin aluksi puolustussotaan varautuen. Sodan alettua nopeasti hyökkäyksellisesti, oli henkilötäydentämiseen varattua henkilöstöä liian vähän. Joukot jäivät nopeasti ilman täydennystä ja niiden taistelukyky tuli kyseenalaiseksi. Tappiot estivät joukkojen etenemisen. Asemasodan aikana henkilötäydennyksen suurimmat muutokset koskivat kenttäarmeijan kotiuttamisia sekä organisaatiomuutoksia. Rauhallisen asemasodan aikana järjestelmä toimi, mutta vaikeutui jälleen Neuvostoliiton hyökkäyksen alettua vuonna 1944. Henkilötäydennysjärjestelmän tärkeimpänä tehtävänä oli toimia ratkaisutaisteluiden aikana mahdollisimman tehokkaasti, jotta joukkojen taistelukyky ja lopulta Suomen itsenäisyys olisi varmistettu. Sotien lopputuloksiin nähden järjestelmä onnistui tehtävässään, vaikka rauha jouduttiin tekemään täydennysmahdollisuuksien ollessa olemattomat.

Juoksuhaudoista yhteiskuntaan : vuosien 1965–1975 sotilaallista maanpuolustusta ja puolustusvoimia koskevan joukkotiedotuksen diskursiivinen tarkastelu

Suomalainen yhteiskunta muuttui nopeasti 1960- ja 1970-luvuilla kansainvälistä esimerkkiä seuraten. Koulutustason kehittyminen, kaupungistuminen ja yhteiskunnan laaja organisoituminen lisäsivät tyytymättömyyttä vallitsevaa yhteiskuntarakennetta ja sen valtasuhteita ylläpitäviä eliittejä kohtaan. Teknologian kehittyminen mahdollisti myös radikaalien näkökulmien esittämisen joukkotiedotuksessa aiheuttaen laajaa ja mielipiteitä jakaneita keskusteluja. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli täydentää sotilaallista maanpuolustusta ja puolustusvoimia koskevaa tutkimusta erityisesti vuosilta 1965–1975. Tutkimustehtävänä oli selvittää miten tuon ajanjakson yhteiskunnallista muutosta ja sen merkitystä tulkittiin julkisissa keskusteluissa sotilaallisen maanpuolustuksen ja puolustusvoimien kehittämisestä. Tutkimustehtävän kannalta keskeiseksi kohteeksi jäsentyivät julkisesta keskustelusta muodostetut diskurssijärjestykset. Päätutkimusaineiston muodostivat noin 35 000 joukkotiedotuksessa julkaistua uutista, pääkirjoitusta, artikkelia ja mielipidekirjoitusta, joita täydensin aikalaiskirjallisuudella, komiteamietinnöillä ja muilla arkistolähteillä. Tutkimuksen menetelmällinen viitekehys perustui relativistiseen maailmankatsomukseen, jonka mukaisesti sosiaalinen todellisuus on suhteellista, eikä yksiselitteistä totuutta ole olemassa. Tiedon ja totuuden muodostumiseen vaikuttaa merkittävästi ympäristö, jossa sitä tuotetaan. Aineiston analysoinnin menetelmä perustui kriittiseen diskurssianalyysiin, jonka keskeisenä tavoitteena oli selvittää mittavien yhteiskunnallisten muutosten vaikutuksia tiedotusvälineiden muuttuvien diskursiivisten käytäntöjen avulla. Keskeisenä tavoitteena oli diskurssijärjestyksien muodostaminen tekstien lingvistisen analysoinnin tuella ja niiden yhdistäminen laajempaan sosiokulttuuriseen käytäntöön. Tutkimuksessa päädyin siihen, että tarkasteltavalla ajanjaksolla oli viisi merkittävää diskurssikokonaisuutta. Muodostin ne useisiin eri teemoihin keskittyneistä keskusteluista. Virallisen turvallisuuspolitiikan diskurssissa pyrittiin määrätietoisesti määrittämään sotilaallisen maanpuolustuksen ja puolustusvoimien asema turvallisuuspolitiikan keskeisimmän osan, ulkopolitiikan, tukevana osana. Tässä diskurssissa ilmenivät historiallisen muistin ja maantieteellisen aseman lisäksi sotilaspolitiikkaa määrittävät valtiosopimukset, sodankuvan muutos, puolustusvoimien tehtävät sekä voimistuva maanpuolustuskritiikki ja sukupolvien välinen ajatteluero. Asevelvollisuuden diskurssissa oli kysymys yksilön velvollisuudesta valtiota ja maanpuolustusta kohtaan. Diskurssin teemoina olivat omantunnonarat, aseistakieltäytyjät ja aseettoman puolustuksen vaatimukset kansainvälisten esimerkkien rohkaisemina. Diskurssi osoitti joukkotiedotuksen avulla saavutettavat vaikutusmahdollisuudet ja pakotti puolustusvoimat kehittämään tiedottamiskulttuuriaan. Demokraattisuuden ja poliittisuuden diskursseissa siirryttiin lähemmäs puolustusvoimien sisäistä kehittämistä yhteiskuntaan paremmin sopivaksi osaksi. Demokraattisuuden diskurssissa pyrittiin muuttamaan puolustusvoimien autoritäärisiksi koettuja valtasuhteita. Varusmiesten ja henkilökunnan ammattiyhdistystoiminnan kaltaisilla toimintatavoilla oli paljon yhtäläisyyksiä vastaavaan yhteiskuntakehitykseen. Poliittisuusdiskurssin myötä sotilaallista maanpuolustusta ja puolustusvoimia pyrittiin samaan enemmän parlamentaarisen päätöksenteon alaisuuteen ja puolustusvoimien henkilöstölle samat oikeudet muiden kansalaisten tapaan. Puolustustahdon kasvattamiseen liittyvän diskurssin teemoja olivat henkisen maanpuolustuksen kehittäminen, maanpuolustusopetuksen lisääminen ja avoimemman tiedottamisen kulttuurin luominen. Edellä esitettyjen diskurssien perusteella voin todeta, että puolustusvoimien asema yhteiskunnassa muuttui vuosina 1965–1975. Tätä muutosta edesauttoi puolustuslaitoksen suhtautuminen joukkotiedotukseen ja viestintään yleensäkin. Asioihin ei enää pelkästään vastattu, vaan nähtiin omaehtoisen tiedottamisen olevan vähintään yhtä tärkeää. Tämän positiivisen kehityksen myötä kansalaisten oli merkittävästi helpompaa muodostaa käsityksensä koko kansan puolustuslaitoksesta. Tästä syystä voin kuvailla maanpuolustuksen kannattajien ja puolustuslaitoksen olleen vahvasti rakentamissaan juoksuhaudoissa, kunnes diskursseina ja teemoina esiintyneiden keskustelujen jälkeen puolustusvoimat kehittyi paremmin yhteiskuntaan niveltyväksi osaksi.

Modernisaation puolesta ja sitä vastaan

Kirjallisuusarvostelu

Naisten tilat

Kirjallisuusarvostelu

Partisaanisodasta alueelliseen puolustusjärjestelmään : jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen

Väitöskirjan tavoitteena on ollut rakentaa kokonaiskuva aiheesta Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa ei ole rajoituttu ainoastaan kuvailemaan sotataidollisen ajattelun kehittyminen, vaan on pyritty selvittämään kehittymiseen vaikuttaneet tekijät ja vastaamaan kysymykseen, miksi näin on tapahtunut? Aiemmat länsimaiset tutkimukset ovat tarkastelleet jugoslavialaista sotataitoa tai maanpuolustusta vain jostain tietystä rajallisesta näkökulmasta, kuten esimerkiksi Jugoslavian kansanarmeijaa, asevoimien vaikutusta maan poliittiseen elämään tai sotilaallista doktriinia koskien. Sotataidon kehittymiseen vaikuttavat tekijät huomioivaa kokonaisesitystä ole tehty. Myös jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu on jäänyt pääosin pimentoon. Jugoslavialainen maan sotataitoon kohdistunut tutkimus on ollut laajaa ja monipuolista, mutta sen käytettävyyteen osittain vaikuttaa marxilais-leniniläinen materialistis-dialektinen, historialliseen materialismiin perustuva tutkimusmenetelmä. Väitöskirjan päätutkimusaineiston ovat muodostaneet alkuperäislähteet, ensisijaisesti jugoslavialaiset ohjesäännöt, käsikirjat, oppaat ja oppikirjat. Muu lähteistö on koostunut lähinnä arkistoasiakirjoista ja muusta kirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmä on ollut historiatieteellinen käsittäen muun muassa ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin harjoittamisen, tietojen varmistamisen mahdollisimman useasta toisistaan riippumattomasta lähteestä sekä pyrkimyksen rekonstruoida ristiriidaton kokonaiskuva tutkimuskohteesta. Eri lähteistä ja lähderyhmistä saatuja tietoja on vertailtu, analysoitu sekä yhdistetty kriittisesti. Lähteiden käytettävyyden, lähdearvon ja luotettavuuden arviointi ovat olleet merkittävässä roolissa, näistä kaikista tärkeimpänä luotettavuuden arviointi. Sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin keinoin on pyritty luomaan oma ristiriidaton tulkinta kokonaisuudesta, jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisestä toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa on pitäydytty niin pitkälle kuin mahdollista jugoslavialaisen sotataidon alkuperäisessä terminologiassa. Jugoslavialaisia termejä ei ole muokattu vastaamaan paremmin esimerkiksi tällä hetkellä länsimaisessa sotataidossa käytettyjä käsitteitä. Väitöskirjan rakenne on temaattinen. Läpi koko tutkittavan ajanjakson jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisessä on tunnistettavissa samat määräävät tekijät: historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, sotilaallinen doktriini, lakiperusteet, kommunistiliiton ohjaus ja asevoimien sekä yhteiskunnan valmiuden kehittyminen. Jugoslaviassa puhuttiin aseelliseen kamppailuun vaikuttavista sodankäynnin faktoreista, joita olivat yhteiskunnalliset tekijät, materiaalis-tekniset tekijät ja sotilaalliset tekijät. Kaikista tärkeimpänä tekijänä pidettiin kuitenkin ihmistä itseään, vaikka ihmisen merkitys välillä tuntuikin hukkuvan ”moraalis-poliittiset tekijät”-sanahirviön alle. Tutkimuskysymyksiin on vastattu sotataitoon vaikuttaneiden edellä mainittujen tekijöiden kautta. Kuhunkin muutostekijään liittyvä kehitys on kuvattu kronologisena esityksenä. Kansan vapautussodassa vuosina 1941–1945 perustettujen partisaaniyksiköiden muodostamisessa sekä niiden toimintamenetelmissä on havaittavissa runsaasti yhtymäkohtia 1700- ja 1800-luvun hajdukkijoukkojen sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun četnikkijoukkojen vastaaviin periaatteisiin. Samankaltaisuuksia ilmenee 1950-luvulta alkaen alueellisen puolustuksen joukkojen ja partisaaniyksiköiden toimintamenetelmien yhteydessä väliaikaisesti menetetyllä alueella toimittaessa. Kansan tukeen, karismaattisiin johtajiin ja yllätyselementtiin perustuva sissitoiminta on perinteistä eteläslaavilaista sotataitoa. Sodanjälkeinen jugoslavialainen sotataito oli jatkumoa eteläslaavien vuosisatoja vanhalle sotataidolliselle perinteelle, vaikka sitä ei julkisesti Jugoslaviassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myönnettykään. Jugoslavian sotilaallinen doktriini oli luotu kaikista suunnista kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan, mutta sotilaallisen uhkan painotukset vaihtelivat usein, jopa vain muutaman vuoden välein. Tämä ei johtunut päättämättömyydestä eikä pelkästään koetun uhkan suunnan vaihtumisesta. Painottamalla sisäisen ja ulkoisen uhkan jatkuvuutta sekä uhkan suunnan vaihtelua pyrittiin pitämään maanpuolustuspiirit valppaina ja kansalaiset aktiivisina. Tällä tavalla myös perusteltiin maanpuolustuksen korkeita kustannuksia ja ennen kaikkea pyrittiin lisäämään maan sisäistä veljeyttä ja yhtenäisyyttä. On ilmeistä, että sekä lännestä että idästä kohdistui Jugoslavian suuntaan suurta poliittista ja sotilaallista intressiä kylmän sodan vuosina 1945–1990, mutta suoran sotilaallisen uhkan aukoton todistaminen olisi kuitenkin hankalaa. Oleellista onkin jugoslavialaisten oma käsitys maataan vastaan kohdistuneesta sotilaallisesta uhkasta. Sisäisen uhkan vaikutus alkoi kasvaa 1970-luvun alkupuolelta lähtien ja se johti lopulta 1980-luvulla alueellisen puolustuksen joukkojen esikuntien lakkauttamiseen ja taisteluvälineiden hajavarastointijärjestelmän purkamiseen. Yhteiskunnallisista tekijöistä merkittävimpinä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun vaikuttaneina osina olivat lait ja Jugoslavian kommunistiliitto. Perustuslakiin ja lakiin kansallisesta puolustuksesta sekä kommunistiliiton päätöslauselmiin sisällytetyt vaatimukset sotataidon kehittymiselle kuitenkin vain toistivat sotilaallisessa doktriinissa määritettyjä suuntaviivoja sekä määräyksiä. Maanpuolustukseen liittyneiden määräysten ja ohjeiden hyväksymiselle laillisen järjestyksen mukaisesti annettiin kuitenkin erittäin suuri arvo. Niiden toimeenpanon leviäminen maanlaajuisesti varmistettiin puolueen päätöksillä velvoittamalla muun muassa kommunistiliiton paikallisorganisaatiot, puoluesolut asevoimien sisällä sekä kaikki liittovaltion hallintotasot tekemään kaikkensa yleisen kansanpuolustuksen ja sitä ilmentävän sotataidon toteutumisen eteen. Materiaalis-teknisen tekijän kokonaisuus sisälsi aseet ja varusteet sekä niihin liittyviä muita seikkoja, kuten yhteiskunnan teollisuuden kehittymisen asteen sekä kyvyn suojautua vihollisen taisteluvälineitä vastaan ja luoda vihollisen aseita vastaan tehokkaampi vasta-ase. Siihen luettiin myös yksilöiden, taktisten ja yhdistettyjen taktisten yksiköiden sekä koko kansan koulutus aseiden ja varusteiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Vaikka jugoslavialainen aseteollisuus kehittyi tutkimusperiodin aikana voimakkaasti, joutui maa taloudellisten resurssiensa rajallisuuden ja mahdollisen vihollishyökkäyksen ylivoimaisuuden havaittuaan toteamaan, että maanpuolustuksen ongelmia ei voida ratkaista materiaalin ja tekniikan määrällä tai laadulla. Ratkaisun oli löydyttävä sotilaallisista tekijöistä ja varsinkin sotataidosta. Sotilaalliset tekijät ja prosessit olivat jugoslavialaisen sotataidon ja sotataidollisen ajattelun kehittymisen kannalta tärkein muutostekijä. Sotilaallisten tekijöiden ytimen muodosti sotataito, joka Jugoslaviassa koostui teoriasta ja käytännöstä. Tämä jako koski sotataidon kolmea tasoa: strategiaa, operatiikkaa ja taktiikkaa. Sotataitoon kuuluvina osina pidettiin muun muassa taisteluvalmiutta, liikekannallepanovalmiutta, yhteiskunnallis-poliittisten yhteisöjen aseetonta vastarintaa, aseellisen kamppailun operatiivista ja taktista tasoa, materiaalista ja teknistä varustamista, sotatalouden valmistelujen organisointia sekä yhteiskunnallisia palveluja poikkeusoloissa. Osa näistä kuului edellä mainittuihin yhteiskunnallisiin tai materiaalis-teknisiin tekijöihin. Jugoslavialainen sotataito onkin nähtävä matriisinomaisena kokonaisuutena, jossa sotataidon kolmeen toiminnalliseen tasoon, strategiaan, operatiikkaan ja taktiikkaan vaikuttivat historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, yhteiskunnalliset tekijät ja materiaalis-tekniset tekijät. Jugoslavialaisen sotataidon kokonaisuuteen kuului myös se, että mainitut muutostekijät vaikuttivat vielä toisiinsa. Lopputuloksena näin kokonaisvaltaisesta näkemyksestä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun Jugoslavia kykeni luomaan poikkeuksellisen tehokkaana pidetyn puolustusratkaisun, jossa koko yhteiskunnan kaikki resurssit pystyttiin suuntaamaan hyökkäyksen torjumiseen ja maahan tunkeutuneiden pois ajamiseen. Aiempi tutkimus on nähnyt jugoslavialaisen sotataidon kehittymisen keskeisimpänä vaikuttimena ja murroskohtana Varsovan liiton joukkojen toimeenpaneman Tšekkoslovakian miehityksen ja siitä seuranneen koetun uhkan merkittävän voimistumisen. Yleisen kansanpuolustuksen doktriiniin liittyvä taustatutkimus, teorianmuodostus ja doktriinin käyttöönotto tapahtuivat kuitenkin jo 1950-luvulla. Tšekkoslovakian miehitys toimi vain muutoksen toimeenpanoa vauhdittavana tekijänä. Jugoslavialaiset korostivat, että jugoslavialaisessa yhteiskunnassa keskeisessä asemassa ollut yhteisjohtoisuuden periaate ulottui myös maanpuolustukseen ja sotataitoon. Tutkimusaineistoon perehtyminen kuitenkin osoitti, että yleisen kansanpuolustuksen kokonaisuutta kuvaavat oppikirjat, laeissa asetetut määräykset ja Jugoslavian kommunistiliiton julkaisemat vaatimukset eivät olleet jalkautuneet sotataidon teoriaan tai käytäntöön operatiivisella tai taktisella tasolla. Strategisella tasolla yhteisjohtoisuus esiintyi näkyvämmin vain sotilaallisen konseptin ja strategian yhteydessä. Sotilaallisen doktriinin osalta yhteisjohtoisuus ilmeni lähinnä kahdessa asiassa. Alueellisen puolustuksen yksiköiden varustamisvelvoite oli asetettu siviilihallinnon eri tasojen vastuulle. Alueellisen puolustuksen esikunnat ja komentajat olivat vastuussa yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoille. Siviilihallinnon organisaatioiden kyky varustaa alueellisen puolustuksen yksiköt osoittautui kuitenkin heikoksi. Alueellisen puolustuksen esikunnatkin toimivat upseereiden johtamina sotilaallisina johtoportaina, ja yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoiden toiminta komentajien ja esikuntien suuntaan rajoittui vain nimelliseen ohjaukseen. Yhteisjohtoisuus osoittautuikin tutkimuksen kuluessa piirteeksi, joka julkisesta retoriikasta huolimatta ei toteutunut jugoslavialaisessa sotataidon praktiikassa. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisen kaari käynnistyi partisaanisodasta ja päätyi alueelliseen puolustusjärjestelmään. Kansakunta ja sen useat eri kansallisuudet onnistuivat luomaan tieteelliseen ja tutkittuun tietoon perustuvan välineen, sotataidon teorian ja käytännön, joka suojeli maata yli puolen vuosisadan ajan. Yleinen kansanpuolustus sekä jugoslavialainen sotataito ovat toisiensa synonyymejä, seurauksia ja synnyttäjiä. Puolustusratkaisu lähti omista kansallisista lähtökohdista, siihen sulautettiin valikoiden ja jalostettuna hyviksi sekä menestyksekkäiksi koettuja ulkomaisia elementtejä sekä vaikutteita. Sitä perusteltiin monipuolisilla poliittisilla, ideologisilla, teoreettisilla, historiallisilla sekä nykyaikaisilla sotataidollisilla argumenteilla, mutta kaikesta tästä huolimatta sen ydin oli omintakeinen jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu.

Psykologinen vaikuttaminen CAST LEAD -operaatiossa

Ei-kineettinen vaikuttaminen on nousemassa – ellei jo noussut – kineettisen vaikuttamisen ohi sodankäynnin keinovalikoimassa. Viimeaikaisten konfliktien kokemukset ovat osoittaneet, että pelkällä fyysisellä voimankäytöllä ei päästä aina haluttuun lopputulokseen. Vaikka Irakissa ja Afganistanissa teknologialtaan ja kalustoltaan ylivertaiset länsiliittouman joukot saivat sotilaallisia voittoja alivoimaisista vastustajistaan, ovat ne olleet vaikeuksissa sissisotaa käyvien pienten ryhmittymien kanssa, eivätkä alueet rauhoittuneet varsinaisten sotatoimien päätyttyä. Tällöin on aloitettava taistelu sydämistä ja mielistä – ”Hearts and Minds” – ja tässä taistelussa ei pärjätä pelkästään tankein ja pommein. Omaa sanomaa levittämällä pyritään voittamaan kansan tuki itsensä taakse ja samalla viemään kannatus taistelevilta sissijoukoilta. Ilman voittoa informaatiorintamalla ei operaatiota voi voittaa. Fyysisellä voimankäytöllä on sen tuhovoiman lisäksi myös aina psykologinen vaikutus. Pitkään kestänyt tykistökeskitys aiheuttaa kranaattikauhua ja voi lamauttaa sen kohteeksi joutuneet henkisesti. Vaikutus voi ilmentyä myös muissa, kuin varsinaisen keskityksen kohteeksi joutuneissa – tieto massiivisesta tuhosta voi murentaa taistelutahdon naapurijoukoissa ilman, että se joutuisi edes tulen alle. Omissa joukoissa tieto massiivisesta tulivoimasta tukena voi vaikuttaa taistelutahtoa nostavasti. Siten myös perinteinen, fyysinen vaikuttaminen on yhä keskeinen väline psykologisessa vaikuttamisessa. Tutkimustehtävänä on selvittää, miten eri suorituskykyjä käytettiin psykologisen vaikuttamisen välineinä Israelin ja Hamasin välisessä konfliktissa 27.12.2008 - 19.1.2009. Tutkimuskysymyksinä ovat mitä eri suorituskykyjä ja niitä tukevia toimintoja käytettiin psykologisen vaikuttamisen välineinä sekä voidaanko niillä todeta olleen mitään vaikutuksia. Tutkimusmenetelmänä käytettiin teoriaohjaavaa aineiston analyysia, jossa aineisto on kerätty operaation ajalta eri uutissivustoilta sekä eri laitosten ja järjestöjen tutkimusraporteista ja selvityksistä. Aineistosta on etsitty havaintoja viitekehyksen mukaisten suorituskykyjen käytöstä ja tämän jälkeen on pyritty arvioimaan, miten kyseistä suorituskykyä käytettiin psykologisen vaikuttamisen välineenä ja olisiko sillä ollut vaikutusta. Operaation aikana molemmat osapuolet käyttivät omia suorituskykyjään vaikuttaakseen eri kohdeyleisöihin. Vaikuttamisen luonne riippui kohdeyleisöstä. Oman väestön ja joukon taistelutahtoa yritettiin vahvistaa, vastustajan taistelutahtoa yritettiin murentaa ja ulkopuolisia tahoja houkuteltiin antamaan itselle tukea ja vastustamaan toista osapuolta. Eri suorituskykyjen käytön vaikutuksia on vaikea arvioida etukäteen ja niiden aiheuttamat vaikutukset voivat olla haluttuja tai ei-haluttuja, yllättäviä tai odotettuja tai täysin arvaamattomia. Pienistäkin tapahtumista voi syntyä valtava vaikutus, mikäli se tapahtuu oikeaan aikaan oikeassa paikassa – tai päinvastoin väärässä paikassa väärään aikaan. Huolellisimminkin suunnitellut psykologiset operaatiot taas saattavat kaatua mitättömiltä tuntuviin sivuseikkoihin.

Antisnellman

Kirjallisuusarvostelu

Kaksi erinkaltaista naapuria, tosi-kuwaus elämästä

11 x 17 cm