Kaivo notkelmassa : Oj, u luzì krinicenʼka

Soitinnus: lauluääni, piano.

Uusien uhkakuvien luominen: tapaus 'kiinalaiset kybersoturit' : lingvistinen uhka-analyysi kyberdiskurssista

Since his inauguration, President Barack Obama has emphasized the need for a new cybersecurity policy, pledging to make it a "national security priority". This is a significant change in security discourse after an eight-year war on terror – a term Obama announced to be no longer in use. After several white papers, reports and the release of the so-called 60-day Cybersecurity Review, Obama announced the creation of a "cyber czar" position and a new military cyber command to coordinate American cyber defence and warfare. China, as an alleged cyber rival, has played an important role in the discourse that introduced the need for the new office and the proposals for changes in legislation. Research conducted before this study suggest the dominance of state-centric enemy descriptions paused briefly after 9/11, but returned soon into threat discourse. The focus on China's cyber activities fits this trend. The aim of this study is to analyze the type of modern threat scenarios through a linguistic case study on the reporting on Chinese hackers. The methodology of this threat analysis is based on the systemic functional language theory, and realizes as an analysis of action and being descriptions (verbs) used by the American authorities. The main sources of data include the Cybersecurity Act 2009, Securing Cyberspace for the 44th Presidency, and 2008 Report to Congress of the U.S. - China Economic and Security Review Commission. Contrary to the prevailing and popularized terrorism discourse, the results show the comeback of Cold War rhetoric as well as the establishment of a state-centric threat perception in cyber discourse. Cyber adversaries are referred to with descriptions of capacity, technological superiority and untrustworthiness, whereas the ‘self’ is described as vulnerable and weak. The threat of cyber attacks is compared to physical attacks on critical military and civilian infrastructure. The authorities and the media form a cycle, in which both sides quote each other and foster each other’s distrust and rhetoric. The white papers present China's cyber army as an existential threat. This leads to cyber discourse turning into a school-book example of a securitization process. The need for security demands action descriptions, which makes new rules and regulations acceptable. Cyber discourse has motives and agendas that are separate from real security discourse: the arms race of the 21st century is about unmanned war.

Hybrid warfare – just a twist of compound warfare? : views on warfare from the United States Armed Forces perspective

The wars the Western armies are involved with today are different from those that were fought in the end of 20th century. To explain this change, the Western military thinkers have come up with various different types of definitions of warfare over the last 30 years, each describing the tendencies involved in the conflicts of the time. The changing nature of conflicts surfaced a new term – hybrid warfare. The term was to describe and explain the multi-modality and complexity of modern day conflict. This thesis seeks the answer for the question: what is the development of thought behind hybrid warfare? In this thesis the Vietnam War (1965-1975) is used as an example of compound warfare focusing on the American involvement in the war. The Second Lebanon War (2006) serves as an example of hybrid warfare. Both case studies include an irregular opposing force, namely National Liberation Front in Vietnam War and Hezbollah in the Second Lebanon War. These two case studies are compared with the term full spectrum operations introduced in the current U.S. Department of Army Field Manual No. 3-0 Operations to see the differences and similarities of each term. The perspective of this thesis is the American point of view. This thesis concludes that hybrid warfare, compound warfare and full spectrum operations are very similar. The first two terms are included in the last one. Although hybrid warfare is not officially defined, it will most likely remain to be used in the discussion in the future, since hybrid wars and hybrid threats are officially accepted terms.

Military crisis management in the next decade (2020-2030) : inducing consent or relying on compliance?

The most outstanding conceptual challenge of modern crisis management is the principle of consent. It is not a problem only at the operational level - it challenges the entire decision-making structures of crisis management operations. In post-cold war times and especially in the 21st century, there has been a transition from peacekeeping with limited size and scope towards large and complex peace operations. This shift has presented peace operations with a dilemma. How to balance between maintaining consent for peace operations, whilst being able to use military force to coerce those attempting to wreck peace processes? To address such a dilemma, this research aims to promote understanding, on what can be achieved by military crisis management operations (peace support operations) in the next decade. The research concentrates on the focal research question: Should military components induce consent or rely on the compliance of conflicting parties in crisis management operations of the next decade (2020 – 2030)? The focus is on military – political strategic level considerations, and especially on the time before political decisions to commit to a crisis management operation. This study does not focus on which actor or organisation should intervene. The framework of this thesis derives from the so called ‘peacebuilding space’, the scope of peace operations and spoiler theory. Feasibility of both peace enforcement and peacekeeping in countering future risk conditions are analysed in this framework. This future-orientated qualitative research uses the Delphi-method with a panel of national and international experts. Citation analysis supports identification of relevant reference material, which consists of contemporary literature, the Delphi-questionnaires and interviews. The research process followed three main stages. In the first stage, plausible future scenarios and risk conditions were identified with the Delphi-panel. In the second stage, operating environments for peace support operations were described and consequent hypotheses formulated. In the third stage, these hypotheses were tested on the Delphi-panel. The Delphi-panel is sufficiently wide and diverse to produce plausible yet different insights. The research design utilised specifically military crisis management and peace operations theories. This produced various and relevant normative considerations. Therefore, one may argue that this research; which is based on accepted contemporary theory, hypotheses derived thereof and utilising an expert panel, contributes to the realm of peace support operations. This research finds that some degree of peace enforcement will be feasible and necessary in at least the following risk conditions: failed governance; potential spillover of ethnic, religious, ideological conflict; vulnerability of strategic chokepoints and infrastructures in ungoverned spaces; as well as in territorial and extra-territorial border disputes. In addition, some form of peace enforcement is probably necessary in risk conditions pertaining to: extremism of marginalised groups; potential disputes over previously uninhabited and resource-rich territories; and interstate rivalry. Furthermore, this research finds that peacekeeping measures will be feasible and necessary in at least risk conditions pertaining to: potential spillover of ethnic, religious, ideological conflict; uncontrolled migration; consequences from environmental catastrophes or changes; territorial and extra-territorial border disputes; and potential disputes over previously uninhabited and resource-rich territories. These findings are all subject to both generic and case specific preconditions that must exist for a peace support operation. Some deductions could be derived from the research findings. Although some risk conditions may appear illogical, understanding the underlying logic of a conflict is fundamental to understanding transition in crisis management. Practitioners of crisis management should possess cognizance of such transition. They must understand how transition should occur from threat to safety, from conflict to stability – and so forth. Understanding transition is imperative for managing the dynamic evolution of preconditions, which begins at the outset of a peace support operation. Furthermore, it is pertinent that spoilers are defined from a peace process point of view. If spoilers are defined otherwise, it changes the nature of an operation towards war, where the logic is breaking the will of an enemy - and surrender. In peace support operations, the logic is different: actions towards spoilers are intended to cause transition towards consent - not defeat. Notwithstanding future developments, history continues to provide strategic education. However, the distinction is that the risk conditions occur in novel futures. Hence, lessons learned from the past should be fitted to the case at hand. This research shows compelling evidence that swaying between intervention optimism and pessimism is not substantiated. Both peace enforcement and peacekeeping are sine qua non for successful military crisis management in the next decade.

Commitment to military service among Finnish conscripts

This research establishes the primary components, predictors, and consequences of organizational commitment in the military context. Specifically, the research examines commitment to the military service among Finnish conscripts and whether initial affective commitment prior to service predicts later commitment, attitudes, behavior, and performance, and, furthermore, analyzes the changes in commitment and its possible outcomes. The data were collected from records as well as by surveys from 1,387 rank and file soldiers, immediately after they reported for duty, near the end of basic training, and near the end of 6 to 12 months of service. The data covered a wide array of predictor variables, including background items, attitudes toward conscription, mental and physical health, sociability, training quality, and leadership. Moreover, the archival data included such items as rank, criminal record, performance ratings, and the number of medical examines and exemptions. The measures were further refined based on the results of factor analysis and reliability tests. The results indicated that initial commitment significantly corresponded with expected adjustment, intentions to stay in the military, and acceptance of authority. Moreover, initial commitment moderately related to personal growth, perceived performance, and the number of effective service days at the end of service. During basic training, affective commitment was mostly influenced by challenging training, adjustment experiences, regimentation, and unit climate. At the end of service, committed soldiers demonstrated more personal growth and development in service, had higher-level expected performance, and less malingering during their service. Additionally, they had significantly more positive attitudes toward national defense. The results suggest that affective commitment requires adequate personal adjustment, experiences of personal growth and development, and satisfaction with unit dynamics and training. This research contributes to the theoretical discussion on organizational commitment and the will to defend the nation and advances developing models to support and manage conscript training, education, leadership, and personnel policy. This is achieved by determining the main factors and variables, including their relative strength, that affect commitment to the military service. These findings may also facilitate in designing programs aimed at reducing unwanted discharges and inadequate performance. In particular, these results provide tools for improving conscripts’ overall attachment to and identification with the military service.

The strategic use of military contractors : American commercial military service providers in Bosnia and Liberia, 1995-2009

Drawing from strategic theory, this study investigates the strategic roles of commercial companies providing military services, frequently referred to as private military companies. Theoretically, the thesis analyzes how states organize its military capabilities in order to be able to wield power within the international system while empirically, it examines the character and role of commercial companies that provide military training services to the United States Government and partner nations. The reason for this rather instrumental and functional, rather than critical, approach is that this work is written within the discipline known as War Studies. Strategic theory is used first to logically organize the empirical findings in two case studies and then to develop an analytical framework with which the strategic roles of companies providing military services can be investigated. The analysis has been conducted using both new and hitherto unknown sources in the shape of interviews as well as previously classified telegrams, but also draws on previous research and other secondary sources. The main findings are that commercial companies have five typical strategic roles: first, they cloak the state by substituting traditional uniformed troops; second, they act as trailblazers by securing US influence in new regions and by breaking new ground by contributing to the build-up of new partners; third, they act as scene setters by preparing the ground for military exit out of a theater of operations or by facilitating inter-operability between foreign militaries and the US military; fourth, they can be used to infiltrate the security structures of foreign countries; fifth and finally, they can be used to provide offensive capabilities by providing either kinetic or cyber warfare effects. Another finding is that military service contracting is an important part of the US strategic culture.

Strike hard, strike sure - Operation Musketeer : British military planning during the Suez Crisis, 1956

Operation Musketeer, a combined joint Anglo-French operation aimed at regaining control of the Suez Canal in 1956, has received much attention from scholars. The most common approach to the crisis has been to examine the political dimension. The political events that led Prime Minister Anthony Eden’s cabinet to decide to use military force against the wishes of their superior American ally and in the face of American economic pressure and a Soviet threat to attack Paris and London with rockets have been analysed thoroughly. This is particularly the case because the ceasefire and eventual withdrawal were an indisputable defeat of British policy in the Middle East. The military operation not only ruined Prime Minister Eden’s career, but it also diminished the prestige of Britain. It was the beginning of the end, some claim. The British Empire would never be the same. As the consequences of using force are generally considered more important than the military operations themselves, very little attention has been paid to the military planning of Operation Musketeer. The difference between the number of publications on Operation Corporate of the Falklands War and Operation Musketeer is striking. Not only has there been little previous research on the military aspects of Musketeer, the conclusions drawn in the existing works have not reached a consensus. Some historians, such as Correlli Barnett, compare Musketeer to the utter failures of the Tudor landings and Gallipoli. Among significant politicians, Winston Churchill, who had retired from the prime ministership only a year before the Suez Crisis, described the operation as “the most ill-conceived and ill-executed imaginable”. Colin McInnes, a well-known author on British defence policy, represents the middle view when he describes the execution as “far from failure”. Finally, some, like Julian Thompson, the Commander of 3 Commando Brigade during the Falklands War, rate the military action itself as being successful. The interpretation of how successful the handling of the Suez Crisis was from the military point of view depends very much on the approach taken and the areas emphasised in the subject. Frequently, military operations are analysed in isolation from other events. The action of a country’s armed forces is separated from the wider context and evaluated without a solid point of comparison. Political consequences are often used as validated criteria, and complicated factors contributing to military performance are ignored. The lack of comprehensive research on the military action has left room for an analysis concentrating on the military side of the crisis.

Ein vielseitiges Handbuch über die russischen Lehnwörter in der estnischen Schriftsprache

Kirjallisuusarvostelu

Ü̈ber die Kompliziertheit der mordwinischen Negation

Kirjallisuusarvostelu

Partisaanisodasta alueelliseen puolustusjärjestelmään : jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen

Väitöskirjan tavoitteena on ollut rakentaa kokonaiskuva aiheesta Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa ei ole rajoituttu ainoastaan kuvailemaan sotataidollisen ajattelun kehittyminen, vaan on pyritty selvittämään kehittymiseen vaikuttaneet tekijät ja vastaamaan kysymykseen, miksi näin on tapahtunut? Aiemmat länsimaiset tutkimukset ovat tarkastelleet jugoslavialaista sotataitoa tai maanpuolustusta vain jostain tietystä rajallisesta näkökulmasta, kuten esimerkiksi Jugoslavian kansanarmeijaa, asevoimien vaikutusta maan poliittiseen elämään tai sotilaallista doktriinia koskien. Sotataidon kehittymiseen vaikuttavat tekijät huomioivaa kokonaisesitystä ole tehty. Myös jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu on jäänyt pääosin pimentoon. Jugoslavialainen maan sotataitoon kohdistunut tutkimus on ollut laajaa ja monipuolista, mutta sen käytettävyyteen osittain vaikuttaa marxilais-leniniläinen materialistis-dialektinen, historialliseen materialismiin perustuva tutkimusmenetelmä. Väitöskirjan päätutkimusaineiston ovat muodostaneet alkuperäislähteet, ensisijaisesti jugoslavialaiset ohjesäännöt, käsikirjat, oppaat ja oppikirjat. Muu lähteistö on koostunut lähinnä arkistoasiakirjoista ja muusta kirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmä on ollut historiatieteellinen käsittäen muun muassa ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin harjoittamisen, tietojen varmistamisen mahdollisimman useasta toisistaan riippumattomasta lähteestä sekä pyrkimyksen rekonstruoida ristiriidaton kokonaiskuva tutkimuskohteesta. Eri lähteistä ja lähderyhmistä saatuja tietoja on vertailtu, analysoitu sekä yhdistetty kriittisesti. Lähteiden käytettävyyden, lähdearvon ja luotettavuuden arviointi ovat olleet merkittävässä roolissa, näistä kaikista tärkeimpänä luotettavuuden arviointi. Sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin keinoin on pyritty luomaan oma ristiriidaton tulkinta kokonaisuudesta, jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisestä toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa on pitäydytty niin pitkälle kuin mahdollista jugoslavialaisen sotataidon alkuperäisessä terminologiassa. Jugoslavialaisia termejä ei ole muokattu vastaamaan paremmin esimerkiksi tällä hetkellä länsimaisessa sotataidossa käytettyjä käsitteitä. Väitöskirjan rakenne on temaattinen. Läpi koko tutkittavan ajanjakson jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisessä on tunnistettavissa samat määräävät tekijät: historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, sotilaallinen doktriini, lakiperusteet, kommunistiliiton ohjaus ja asevoimien sekä yhteiskunnan valmiuden kehittyminen. Jugoslaviassa puhuttiin aseelliseen kamppailuun vaikuttavista sodankäynnin faktoreista, joita olivat yhteiskunnalliset tekijät, materiaalis-tekniset tekijät ja sotilaalliset tekijät. Kaikista tärkeimpänä tekijänä pidettiin kuitenkin ihmistä itseään, vaikka ihmisen merkitys välillä tuntuikin hukkuvan ”moraalis-poliittiset tekijät”-sanahirviön alle. Tutkimuskysymyksiin on vastattu sotataitoon vaikuttaneiden edellä mainittujen tekijöiden kautta. Kuhunkin muutostekijään liittyvä kehitys on kuvattu kronologisena esityksenä. Kansan vapautussodassa vuosina 1941–1945 perustettujen partisaaniyksiköiden muodostamisessa sekä niiden toimintamenetelmissä on havaittavissa runsaasti yhtymäkohtia 1700- ja 1800-luvun hajdukkijoukkojen sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun četnikkijoukkojen vastaaviin periaatteisiin. Samankaltaisuuksia ilmenee 1950-luvulta alkaen alueellisen puolustuksen joukkojen ja partisaaniyksiköiden toimintamenetelmien yhteydessä väliaikaisesti menetetyllä alueella toimittaessa. Kansan tukeen, karismaattisiin johtajiin ja yllätyselementtiin perustuva sissitoiminta on perinteistä eteläslaavilaista sotataitoa. Sodanjälkeinen jugoslavialainen sotataito oli jatkumoa eteläslaavien vuosisatoja vanhalle sotataidolliselle perinteelle, vaikka sitä ei julkisesti Jugoslaviassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myönnettykään. Jugoslavian sotilaallinen doktriini oli luotu kaikista suunnista kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan, mutta sotilaallisen uhkan painotukset vaihtelivat usein, jopa vain muutaman vuoden välein. Tämä ei johtunut päättämättömyydestä eikä pelkästään koetun uhkan suunnan vaihtumisesta. Painottamalla sisäisen ja ulkoisen uhkan jatkuvuutta sekä uhkan suunnan vaihtelua pyrittiin pitämään maanpuolustuspiirit valppaina ja kansalaiset aktiivisina. Tällä tavalla myös perusteltiin maanpuolustuksen korkeita kustannuksia ja ennen kaikkea pyrittiin lisäämään maan sisäistä veljeyttä ja yhtenäisyyttä. On ilmeistä, että sekä lännestä että idästä kohdistui Jugoslavian suuntaan suurta poliittista ja sotilaallista intressiä kylmän sodan vuosina 1945–1990, mutta suoran sotilaallisen uhkan aukoton todistaminen olisi kuitenkin hankalaa. Oleellista onkin jugoslavialaisten oma käsitys maataan vastaan kohdistuneesta sotilaallisesta uhkasta. Sisäisen uhkan vaikutus alkoi kasvaa 1970-luvun alkupuolelta lähtien ja se johti lopulta 1980-luvulla alueellisen puolustuksen joukkojen esikuntien lakkauttamiseen ja taisteluvälineiden hajavarastointijärjestelmän purkamiseen. Yhteiskunnallisista tekijöistä merkittävimpinä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun vaikuttaneina osina olivat lait ja Jugoslavian kommunistiliitto. Perustuslakiin ja lakiin kansallisesta puolustuksesta sekä kommunistiliiton päätöslauselmiin sisällytetyt vaatimukset sotataidon kehittymiselle kuitenkin vain toistivat sotilaallisessa doktriinissa määritettyjä suuntaviivoja sekä määräyksiä. Maanpuolustukseen liittyneiden määräysten ja ohjeiden hyväksymiselle laillisen järjestyksen mukaisesti annettiin kuitenkin erittäin suuri arvo. Niiden toimeenpanon leviäminen maanlaajuisesti varmistettiin puolueen päätöksillä velvoittamalla muun muassa kommunistiliiton paikallisorganisaatiot, puoluesolut asevoimien sisällä sekä kaikki liittovaltion hallintotasot tekemään kaikkensa yleisen kansanpuolustuksen ja sitä ilmentävän sotataidon toteutumisen eteen. Materiaalis-teknisen tekijän kokonaisuus sisälsi aseet ja varusteet sekä niihin liittyviä muita seikkoja, kuten yhteiskunnan teollisuuden kehittymisen asteen sekä kyvyn suojautua vihollisen taisteluvälineitä vastaan ja luoda vihollisen aseita vastaan tehokkaampi vasta-ase. Siihen luettiin myös yksilöiden, taktisten ja yhdistettyjen taktisten yksiköiden sekä koko kansan koulutus aseiden ja varusteiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Vaikka jugoslavialainen aseteollisuus kehittyi tutkimusperiodin aikana voimakkaasti, joutui maa taloudellisten resurssiensa rajallisuuden ja mahdollisen vihollishyökkäyksen ylivoimaisuuden havaittuaan toteamaan, että maanpuolustuksen ongelmia ei voida ratkaista materiaalin ja tekniikan määrällä tai laadulla. Ratkaisun oli löydyttävä sotilaallisista tekijöistä ja varsinkin sotataidosta. Sotilaalliset tekijät ja prosessit olivat jugoslavialaisen sotataidon ja sotataidollisen ajattelun kehittymisen kannalta tärkein muutostekijä. Sotilaallisten tekijöiden ytimen muodosti sotataito, joka Jugoslaviassa koostui teoriasta ja käytännöstä. Tämä jako koski sotataidon kolmea tasoa: strategiaa, operatiikkaa ja taktiikkaa. Sotataitoon kuuluvina osina pidettiin muun muassa taisteluvalmiutta, liikekannallepanovalmiutta, yhteiskunnallis-poliittisten yhteisöjen aseetonta vastarintaa, aseellisen kamppailun operatiivista ja taktista tasoa, materiaalista ja teknistä varustamista, sotatalouden valmistelujen organisointia sekä yhteiskunnallisia palveluja poikkeusoloissa. Osa näistä kuului edellä mainittuihin yhteiskunnallisiin tai materiaalis-teknisiin tekijöihin. Jugoslavialainen sotataito onkin nähtävä matriisinomaisena kokonaisuutena, jossa sotataidon kolmeen toiminnalliseen tasoon, strategiaan, operatiikkaan ja taktiikkaan vaikuttivat historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, yhteiskunnalliset tekijät ja materiaalis-tekniset tekijät. Jugoslavialaisen sotataidon kokonaisuuteen kuului myös se, että mainitut muutostekijät vaikuttivat vielä toisiinsa. Lopputuloksena näin kokonaisvaltaisesta näkemyksestä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun Jugoslavia kykeni luomaan poikkeuksellisen tehokkaana pidetyn puolustusratkaisun, jossa koko yhteiskunnan kaikki resurssit pystyttiin suuntaamaan hyökkäyksen torjumiseen ja maahan tunkeutuneiden pois ajamiseen. Aiempi tutkimus on nähnyt jugoslavialaisen sotataidon kehittymisen keskeisimpänä vaikuttimena ja murroskohtana Varsovan liiton joukkojen toimeenpaneman Tšekkoslovakian miehityksen ja siitä seuranneen koetun uhkan merkittävän voimistumisen. Yleisen kansanpuolustuksen doktriiniin liittyvä taustatutkimus, teorianmuodostus ja doktriinin käyttöönotto tapahtuivat kuitenkin jo 1950-luvulla. Tšekkoslovakian miehitys toimi vain muutoksen toimeenpanoa vauhdittavana tekijänä. Jugoslavialaiset korostivat, että jugoslavialaisessa yhteiskunnassa keskeisessä asemassa ollut yhteisjohtoisuuden periaate ulottui myös maanpuolustukseen ja sotataitoon. Tutkimusaineistoon perehtyminen kuitenkin osoitti, että yleisen kansanpuolustuksen kokonaisuutta kuvaavat oppikirjat, laeissa asetetut määräykset ja Jugoslavian kommunistiliiton julkaisemat vaatimukset eivät olleet jalkautuneet sotataidon teoriaan tai käytäntöön operatiivisella tai taktisella tasolla. Strategisella tasolla yhteisjohtoisuus esiintyi näkyvämmin vain sotilaallisen konseptin ja strategian yhteydessä. Sotilaallisen doktriinin osalta yhteisjohtoisuus ilmeni lähinnä kahdessa asiassa. Alueellisen puolustuksen yksiköiden varustamisvelvoite oli asetettu siviilihallinnon eri tasojen vastuulle. Alueellisen puolustuksen esikunnat ja komentajat olivat vastuussa yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoille. Siviilihallinnon organisaatioiden kyky varustaa alueellisen puolustuksen yksiköt osoittautui kuitenkin heikoksi. Alueellisen puolustuksen esikunnatkin toimivat upseereiden johtamina sotilaallisina johtoportaina, ja yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoiden toiminta komentajien ja esikuntien suuntaan rajoittui vain nimelliseen ohjaukseen. Yhteisjohtoisuus osoittautuikin tutkimuksen kuluessa piirteeksi, joka julkisesta retoriikasta huolimatta ei toteutunut jugoslavialaisessa sotataidon praktiikassa. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisen kaari käynnistyi partisaanisodasta ja päätyi alueelliseen puolustusjärjestelmään. Kansakunta ja sen useat eri kansallisuudet onnistuivat luomaan tieteelliseen ja tutkittuun tietoon perustuvan välineen, sotataidon teorian ja käytännön, joka suojeli maata yli puolen vuosisadan ajan. Yleinen kansanpuolustus sekä jugoslavialainen sotataito ovat toisiensa synonyymejä, seurauksia ja synnyttäjiä. Puolustusratkaisu lähti omista kansallisista lähtökohdista, siihen sulautettiin valikoiden ja jalostettuna hyviksi sekä menestyksekkäiksi koettuja ulkomaisia elementtejä sekä vaikutteita. Sitä perusteltiin monipuolisilla poliittisilla, ideologisilla, teoreettisilla, historiallisilla sekä nykyaikaisilla sotataidollisilla argumenteilla, mutta kaikesta tästä huolimatta sen ydin oli omintakeinen jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu.