Asiakaspalvelun ja prosessien nykytilatutkimus ja kehitysanalyysi

Tämä nsinöörityö on tehty VOTG Finlandille tarkoituksena tutkia organisaation prosessien toimivuutta ja vaikutuksia sen sidosryhmiin ja asiakkaisiin. Työn tarkoituksena on ollut kartoittaa organisaation tämänhetkistä tilaa ja löytää keinoja, kuinka asiakaspalvelua ja prosesseja voitaisiin kehittää. Päätavoitteena on ollut löytää mitattavaa ja hyödynnettävää tietoa yrityksen nykytilasta. Tavoitteena oli löytää kysymykset, jotka mittaavat ydinprosessien toimivuutta sekä löytää yhteys oikeanlaisen asiakaspalvelun ja menestyvän organisaation välillä. Tutkimus pyrkii todistamaan, että organisaatio joko kaatuu tai menestyy suhteessa kykyynsä sovittaa toimintansa ja prosessinsa siten, että ne tukevat koko toimitusketjua tuottamaan lisäarvoa asiakkaalle. Kyselyllä on haettu vastauksia, jotka koskevat sidosryhmien näkemystä organisaation operatiivisesta toiminnasta ja palveluista. Olennaisimpana mitattavana tekijänä on ollut tiedonsaanti ja sen kulku toimitusketjussa. Tarkastelun näkökulmana yleisellä tasolla on toiminut mielikuva, joka sidosryhmien edustajilla on organisaatiosta. Tutkimus kysyy myös, onko organisaatio asiakassuuntautunut ja tukevatko sen prosessit lisäarvon tuottamista. Tutkimuksessa ilmeni tiedonkulun suuri merkitys, jota tulisi parantaa kaikilla tasoilla. Myös yhteistyön taso eri rajapinnoissa ja koko toimitusketjun läpi korostuu menestystekijänä ja kehityksen edellytyksenä. Nykypäivänä tehokas organisaatio kykenee myös hyödyntämään tarjolla olevaa teknologiaa logististen pääoma-, materiaali- ja informaatiovirtojen tueksi.

Osteopaattisen hoidon vaikutukset purentaelimen dysfunktion oireisiin

Tämän opinnäytetyön tarkoituksena oli selvittää osteopaattisten manuaalisen hoidon vaikutusta purentaelimen dysfunktiosta johtuviin oireisiin. Lisäksi teimme osteopaattisen tutkimus- ja hoitomallin osteopaattien käyttöön. Tutkimukseen osallistui kaksitoista potilasta. Erikoishammaslääkäri, professori Pentti Kemppainen valikoi YTHS:n potilaskannasta opinnäytetyöhön tulevat potilaat ja HLL Seija Taube teki valituille potilaille aloitusvaiheen hammaslääketieteellisen purentafysiologisen tutkimuksen. Opinnäytetyöhön ei otettu potilaita, joiden vaivana olivat yliliikkuvat leukanivelet, leukanivelen nivelrikko tai leukanivelten reuma yms. sairaudet. Valintakriteereinä olivat tutkimushenkilöiden kokema kipu posken ja ohimon alueella ja leukanivelen liikerajoitus. Tutkimus ja hoitokertoja oli neljä, viikon välein. Ensimmäisellä hoitokerralla potilaat vastasivat kyselylomakkeeseen, jossa kartoitimme VAS- janan avulla, oliko heillä ilmennyt viimeisen 6kk aikana päänsärkyä, kipua pureskellessa ja kipua suuta avatessa. Kartoitimme kyselylomakkeessa myös oliko heillä ollut leukanivelen naksumista, lukkiutumista, korvien tukkoisuutta ja korvien soimista. Osteopaattinen hoito koostui lihastekniikoista, leukanivelen artikulaatiosta, lihaskalvoihin kohdistuvista tekniikoista ja kraniaalitekniikoista. Viimeisen käynnin yhteydessä potilaat saivat saman kyselylomakkeen kuin tullessa. Lisäksi kysyimme kokivatko he oireiden lievittyneen hoitojakson jälkeen ja oliko potilaista hoidolla ollut vaikutusta oireiden lievittymiseen. Pyysimme potilaita vastaamaan lomakkeeseen viikon kuluttua viimeisestä hoitopäivästä. Hoidot toteutettiin Kunto-Stadian tiloissa keväällä 2006. Tutkimustulokset on analysoitu Wilcoxonin merkkitestillä. Tutkimustuloksista tilastollisesti merkitsevä muutos oli päänsäryn väheneminen (P=0,004).

Maahanmuuttaja tutkimushuoneessa : röntgenhoitajien kokemuksia tutkimushuonetyöskentelystä maahanmuuttaja-asiakkaiden/potilaiden kanssa

Opinnäytetyön tarkoitus oli selvittää röntgenhoitajien kokemusten kautta ne normaalin työprosessin vaiheet, joissa röntgenhoitajien mukaan maahanmuuttaja-asiakkaiden/potilaiden erityisyys tuli ilmi sekä tavat, joilla erityisyys ilmeni. Huomion keskipisteenä oli kuvantamisprosessin vaihe, jossa röntgenhoitaja oli välittömässä vuorovaikutuksessa asiakkaan/potilaan kanssa. Opinnäytetyötä varten haastateltiin yksilöhaastatteluin viittä röntgenhoitajaa, jotka työskentelivät kahdella pääkaupunkiseudulla sijaitsevalla röntgenosastolla. Aineisto kerättiin teemahaastattelulla ja analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysillä. Röntgenhoitajien vastauksissa korostuivat maahanmuuttaja-asiakkaiden/potilaiden aiheuttamat haasteet. Tärkeimmät haasteet liittyivät kulttuurieroihin sekä kieli- ja kommunikaatiovaikeuksiin. Kulttuurisista haasteista vaikutti röntgenhoitajien normaalityöskentelyyn eniten joidenkin maahanmuuttajaryhmien vallitseva sukupuolijärjestelmä, joka poikkesi merkittävästi suomalaisesta. Sekä kulttuurieroista että kieli- ja kommunikaatiovaikeuksista johtuvat haasteet liittyivät erityisesti joihinkin tutkimushuonetyöskentelyn vaiheisiin. Jotta olisi mahdollista sekä kunnioittaa maahanmuuttaja-asiakkaiden/potilaiden kulttuurisia erityispiirteitä että tuottaa diagnostisesti riittävän laadukkaita kuvia, röntgenhoitajat turvautuivat erityisjärjestelyihin ja normaalista poikkeaviin työtapoihin. Haasteellisimmat asiakkaat/potilaat tulivat islamilaisista maista, joiden vallitseva islamin tulkinta poikkesi eniten länsimaisista kulttuurinormeista. Tämän opinnäytteen perusteella toimet, joilla pyritään parantamaan maahanmuuttaja-asiakkaiden/potilaiden palvelua ja vähentämään kulttuurista kitkaa, on syytä kohdentaa muita haasteellisemmiksi koettuihin maahanmuuttajaryhmiin sekä ilmi käyneisiin kuvantamisprosessin ongelmallisiin kohtiin.

Iäkkään potilaan kuntoutumista edistävä hoitotyö : katsaus tutkimustietoon

Opinnäytetyömme tarkoituksena oli kuvata hoitotieteelliseen tutkimustietoon perustuen: Mitä on kuntoutumista edistävä hoitotyö iäkkään potilaan ja hoitohenkilökunnan näkökulmasta ja mitkä asiat edistävät ja estävät sitä. Opinnäytetyömme on osa Helsingin kaupungin terveyskeskuksen akuuttisairaaloiden ja Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian yhteistyöprojektia, jonka aiheena on kuntoutumista ja selviytymistä edistävän hoitotyön kehittäminen. Opinnäytetyömme aineiston muodostivat 15 hoitotieteellistä empiiristä tutkimusartikkelia. Aineisto löytyi Medic- ja Ovid- tietokannoista. Aineisto analysoitiin sisällön analyysillä. Analyysin tuloksena aineistosta nimettiin potilaan näkökulmasta neljä pääluokkaa: Potilaan voimavarat kuntoutumisessa, potilaan saama kannustus, potilaan huomioon ottaminen ja tiedon saaminen. Hoitohenkilökunnan näkökulmasta pääluokat olivat: Moniammatillinen yhteistyö kuntoutumista edistävässä hoitotyössä, hoitohenkilökunnan asennoituminen, kuntoutumista edistävän hoitotyön tavoitteellisuus, potilaan ohjaaminen kuntoutumisessa ja omaisten ohjaaminen. Tulokset osoittivat, että potilaan fyysisen toimintakyvyn palautuminen akuuttisairauksien jälkeen oli tärkeää, koska se vähensi ennenaikaisen laitoshoitoon joutumisen riskiä. Kuntoutumiseen vaikuttivat edistävästi ja ehkäisevästi vanhuksen sisäiset ja fyysiset voimavarat, itsenäisyyden tunne, motivaatio, hoitajan antama huomio, tiedon saaminen, kuntoutumisjakson pituus, kiireen kokeminen sekä fyysiset ja psyykkiset olosuhteet. Hoitohenkilökunnan kohdalla tulokset osoittivat, että he ymmärsivät kuntoutumista edistävän hoitotyön tärkeyden ja he työskentelivät kuntoutumista edistävästi, mutta kaikki hoitajat eivät toteuttaneet yhtä aktiivisesti kuntoutusta edistävää työotetta. Asennoituminen iäkkääseen potilaaseen ja potilaan omaisiin oli pääosin myönteistä. Hoitotyö oli tavoitteellista ja omaa työtä arvioitiin. Fysioterapian kanssa tehtävä yhteistyö koettiin tärkeäksi. Kuntoutumista edistävä hoitotyö on tärkeä osa-alue hoitotyössä. Vielä tarvitaan kuitenkin tarkennusta siihen, miten hoitohenkilökunta saadaan kokonaisvaltaisesti työskentelemään kuntoutumista edistävästi ja miten potilaat ymmärtävät kaiken hoitotyön tähtäävän heidän voimavarojensa parantamiseen.

Tyypin I diabetesta sairastavan nuoren ohjausmenetelmät ja niiden vaikuttavuus : kirjallisuuskatsaus

Diabeetikkojen määrä on lisääntynyt viime vuosina ja sairastuvuus on edelleen nousussa. Ohjaus on tämän päivän hoitotyössä yksi sairaanhoitajan tärkeimmistä taidoista. Tätä aihetta on siis ajankohtaista käsitellä. Työ kuuluu osana Lapsen, nuoren ja lapsiperheen ohjaus -projektia. Tarkoituksena on ollut selvittää mitä eri ohjausmenetelmiä on käytössä kun ohjataan tyypin I diabetekseen sairastunutta nuorta ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet nuorten voimaantumiseen ja omahoitoon sitoutumiseen. Työ on rajattu käsittelemään 13-18 vuotiaiden nuorten ohjausta. Työ on tehty soveltaen systemaattista kirjallisuuskatsausta. Kirjallisuushaut tehtiin Helka, Kurre, Ovid (CINAHL ja MEDLINE) sekä Medic tietokannoista. Työhön on koottu mahdollisimman kattavasti aihetta käsitteleviä tieteellisiä julkaisuja. Tutkimusaineisto koostuu yhteensä 17 tieteellisestä artikkelista, pro graduista ja väitöskirjoista. Kirjallisuuden mukaan tyypin I diabeteksen ohjausmenetelmiä ovat: yksilö- ja ryhmäohjaus, suullinen ja kirjallinen ohjaus, diabetesleirit ja sopeutumisvalmennuskurssit, puhelin- ja sähköpostiohjaus, demonstraatio ja käytännönharjoittelu, audiovisuaalinen ohjaus, ongelmaperustainen oppiminen eli PBL (problem based learning) sekä empowerment-ajattelutapaan perustuva viiden askeleen ohjausmalli. Tutkimusten mukaan potilaat arvostavat enemmän yksilöohjausta. Sairauden hyväksymisen ja sopeutumisen kannalta erityisen tärkeää nuorille on ryhmältä saatu tuki, jota on mahdollista saada muun muassa sopeutumisvalmennuskursseilla. Kirjallisen ohjausmateriaalin on todettu olevan vaikuttava ja taloudellinen menetelmä, kun se on tukemassa suullista ohjausta. Puhelinohjaus on varteenotettava tapa antaa ohjausta diabeetikoille, varsinkin niille jotka eivät ole lähellä terveyspalveluita. Tutkimuksista tuli myös esille, että potilaat halusivat ohjausmateriaalia myös videoina, koska se auttaa heitä havainnollistamisessa. Verrattaessa PBL-ohjausta saaneita nuoria yksilöohjausta saaneisiin diabeetikoihin, oli PBL-ohjauksessa olevat nuoret sitoutuneempia hoitoon. Nuorten hoitoon sitoutumiseen vaikuttaa myös perheeltä ja kavereilta saatu tuki sekä hoitohenkilökunnalta saatu tuki. Diabetesohjausta voidaan toteuttaa monella eri menetelmällä. Ohjausmenetelmistä löytyy vaihtelevasti syventävää tietoa. Tutkimuksellista tietoa tarvitaan lisää ohjausmenetelmien käytännön toteutuksesta ja niiden vaikutuksesta nuoren omahoitoon sitoutumiseen.

Positron emission tomography in the diagnosis and staging of pancreatic and neuroendocrine tumors

Tutkimuksen tausta ja tavoitteet: Viimeaikaisesta perinteisten kuvantamismenetelmien kehityksestä huolimatta sekä haima- että neuroendokriinisten (NE) kasvaimien diagnostiikka on haastavaa. Uudentyyppinen kuvantamismenetelmä, fuusio positroniemissiotomografia-tietokonetomografia (PET/TT), on lupaava näiden kasvainten erotusdiagnostiikassa ja levinneisyyden arvioinnissa. Huolimatta alustavista lupaavista tutkimustuloksista, PET/TT:n rooli on toistaiseksi vielä epäselvä sekä haima- että NE-kasvaimissa eikä se näin ollen ole vakiintunut kliiniseen hoitokäytäntöön. Väitöskirjatyön tavoitteena oli selvittää PET/TT -menetelmän käyttökelpoisuutta haima- ja NE-kasvaimien diagnostiikassa. Kahden ensimmäisen osatyön prospektiivisessa tutkimuksessa potilaat, joilla epäiltiin haimakasvainta, kuvannettiin PET/TT:llä käyttäen merkkiaineena fluorideoxyglukoosia (¹⁸F-FDG) kasvaimen aineenvaihdunnan arvioimiseksi ja kasvaimen verenvirtausta arviointiin käyttäen merkkiaineena radiovettä (¹⁵O-H₂O). Kolmen muun osatyön tavoitteena oli selvittää dihydroxyfenylalaniini (18F-DOPA) PET -menetelmää erilaisten NE-kasvaimien diagnostiikassa ja levinneisyyden arvioinnissa. Tulokset: Haimakasvaimien ensivaiheen diagnostiikassa ¹⁸F-FDG-PET/TT:llä oli korkeampi diagnostinen tarkkuus verrattuna titokoneleike- (TT) ja magneettikuvantamiseen (MK) (89% vs. 76% ja 79%). Etenkin pahanlaatuiseksi epäillyn sappitiehytahtauman erotusdiagnostiikassa ¹⁸F-FDG-PET/TT:n positiivinen ennustearvo (92%) oli korkea. Haimasyövän levinneisyyden arvioinnissa ¹⁸F-FDG-PET/TT:n herkkyys oli huono (30%) paikallisen taudin osoittamisessa. Sen sijaan etäpesäkkeiden osoittamisessa ¹⁸F-FDG-PET/TT oli merkittävästi herkempi menetelmä verrattuna TT ja magneettikuvantamiseen (88% vs. 38%). Verrattaessa erilaisten haimakasvaimien ja normaalin haimakudoksen aineenvaihduntaa ja verenvirtausta, aineenvaihdunta/verenvirtaus suhde oli merkittävästi korkeampi pahanlaatuisissa haimakasvaimissa (P<0.05). Lisäksi kasvaimen korkea aineenvaihdunta/verenvirtaus suhde viittasi huonompaan taudin ennusteeseen. ¹⁸F-DOPA-PET löysi seitsemän kahdeksasta insulinoomasta ja oli positiivinen myös kahdella potilaalla, joilla todettiin haiman saarakesoluhyperplasia. Perustuen alustaviin tuloksiin, rutiinikäytössä oleva karbidopa esilääke ennen ¹⁸F-DOPA-PET kuvantamista peitti insulinooma löydöksen kahdella potilaalla kolmesta. NE-kasvaiminen diagnostiikassa 82 potilaan aineisto osoitti ¹⁸F-DOPA PET kuvantamisen tarkkuudeksi 90%. Etenkin feokromosytoomien ensivaiheen diagnostiikassa ja NE-kasvaimen uusiutumaa epäiltäessä menetelmän tarkkuus oli korkea. Kokonaisuudessaan 59%:lla aineiston potilaista ¹⁸F-DOPA-PET kuvantamisella oli vaikutusta kliinisiin hoitoratkaisuihin. Johtopäätökset: PET/TT käyttäen merkkiaineena ¹⁸F-FDG:tä ja radiovettä osoittautui käyttökelpoiseksi menetelmäksi haimakasvaimien erotusdiagnostiikassa. Lisäksi ¹⁸F-FDG-PET/TT oli hyödyllinen haimasyövän etäpesäkkeiden arvioinnissa. Tutkimus osoitti myös ¹⁸F-DOPA-PET kuvantamisen olevan luotettava menetelmä insulinoomien ja muiden vatsan alueen NE-kasvaimien ensivaiheen diagnostiikassa sekä levinneisyyden arvioinnissa, etenkin muiden kuvantamislöydösten ollessa ristiriitaisia. PET kuvantamisella oli merkittävä vaikutus potilaiden kliiniseen hoitokäytäntöön sekä haima- että NE-kasvaimissa.

Prognostic Markers and Prolonged Interferon-alpha Therapy in Renal Cell Carcinoma

Molekyylimarkkerit ja pitkäaikainen alfainterferonihoito munuaissyövässä Munuaissyöpäpotilaiden viiden vuoden elossaololuku on noin 50 %. Aikaisempien tutkimuksien mukaan viiden vuoden elossaololuku metastasoituneessa munuaissyövässä on 3-16 %, kun käytettiin alfainterferonia sisältävää hoitoa. Tyypillisesti alfainterferonia on käytetty vähemmäin kuin 6 kuukautta. Avoimia kysymyksiä ovat alfainterferonin optimaalinen hoitoannos ja hoidon kesto yksin tai yhdessä uusien täsmähoitojen kanssa. Tärkeimmät tavoitteet olivat tutkia 1) jaksotetun pitkäaikaisen alfainterferonihoidon tehoa ja siedettävyyttä metastasoituneessa munuaissyövässä ja 2) p53-, Ki-67- ja COX-2-proteiinituotannon ennusteellista merkitystä munuaissyövässä. Tutkimuksessa 117 metastasoituneelle munuaissyöpää sairastaneelle potilaalle etsittiin yksilöllinen hänen sietämänsä maksimaalinen hoitoannos rekombinanttia alfa2a-interferonia (Roferon-ATM). Hoitoa pyrittiin jatkamaan 24 kuukauden ajan. Kolmen hoitoviikon jälkeen pidettiin yhden viikon tauko. Hoito lopetettiin, jos ilmaantui vakavia haittavaikutuksia tai tauti eteni. Toisessa tutkimuksessa proteiinituotanto analysoitiin immunohistokemiallisesti munuaissyöpäpotilaiden kasvainnäytteistä, joita oli säilytetty parafiinissa. Kasvainnäytteet oli otettu talteen munuaisen poistoleikkauksen yhteydessä. Nämä potilaat jaettiin kolmeen eri ryhmään: metastasointi primaarivaiheessa (n=29), metastasointi myöhemmin (n=37) ja ei metastasointia (n=51). Keskimääräinen alfainterferonihoidon kesto oli 11 kuukautta (kk) [0,5 – 32 kk]. Objektiivinen hoitovaste todettiin 17 %:lla, tautitilanne pysyi ennallaan 42 %:lla ja myöhäinen vaste (yli 12 kk:tta hoidon aloittamisesta) todettiin 3 %:lla. Aika vasteen saavuttamisesta taudin etenemiseen oli keskimäärin 8 kk ja elinaika 19,1 kk. Viiden vuoden elossaololuku oli 16 %. Jos metastasoituneella munuaissyöpäpotilaalla oli keuhkometastasointi, hän selvisi todennäköisemmin viisi vuotta kuin muut potilaat. Henkeä uhkaavia sivuvaikutuksia ei todettu. Yli 12 kk:n ajan kestävä alfainterferonihoito on hyödyllistä niille potilaille, jotka ovat saaneet objektiivisen hoitovasteen tai tautitilanne on pysynyt ennallaan. Positiivinen p53- ja Ki-67-ekspressio yhdessä viittaavat suureen metastasoinnin todennäköisyyteen. Positiivinen COX-2-ekspressio viittaa viivästyneeseen metastaasien ilmaantumiseen. Metastasoituneilla potilailla positiiviset p53- ja Ki-67-ekspressiot viittaavat huonoon ennusteeseen, mutta positiivinen COX-2 ekspressio viittaa suotuisaan ennusteeseen. Positiivinen COX-2- ja negatiivinen Ki-67-ekspressio yhdessä viittaavat parantuneeseen ennusteeseen metastasoituneessa munuaissyövässä.

Survival and Quality of Life among Patients with Severe Lower Extremity Peripheral Arterial Disease

Lower extremity peripheral arterial disease (PAD) is associated with decreased functional status, diminished quality of life (QoL), amputation, myocardial infarction, stroke, and death. Nevertheless, public awareness of PAD as a morbid and mortal disease is low. The aim of this study was to assess the incidence of major lower extremity amputation due to PAD, the extent of reamputations, and survival after major lower extremity amputation (LEA) in a population based PAD patient cohort. Furthermore, the aim was to assess the functional capacity in patients with LEA, and the QoL after lower extremity revascularization and major amputation. All 210 amputees due to PAD in 1998–2002 and all 519 revascularized patients in 1998–2003 were explored. 59 amputees alive in 2004 were interviewed using a structured questionnaire of QoL. Two of each amputee age-, gender- and domicile-matched controls filled in and returned postal self-administered QoL questionnaire as well as 231 revascularized PAD patients (the amount of these patients who engaged themselves to the study), and one control person for each patient completed postal self-administered QoL questionnaire. The incidence rate of major LEA was 24.1/100 000 person-years and it was considerably high during the years studied. The one-month mortality rate was 21%, 52% at one-year, and the overall mortality rate was 80%. When comparing the one-year mortality risk of amputees, LEAs were associated with a 7.4-fold annual mortality risk compared with the reference population in Turku. Twenty-two patients (10%) had ipsilateral transversions from BK to AK amputation. Fifty patients (24%) ended up with a contralateral major LEA within two to four amputation operations. Three bilateral amputations were performed at the first major LEA operation. Of the 51 survivors returning home after their first major LEA, 36 (71%) received a prosthesis; (16/36, 44%) and were able to walk both in- and outdoors. Of the 68 patients who were discharged to institutional care, three (4%) had a prosthesis one year after LEA. Both amputees and revascularized patients had poor physical functioning and significantly more depressive symptoms than their controls. Depressive symptoms were more common in the institutionalized amputees than the home-dwelling amputees. The surviving amputees and their controls had similar life satisfaction. The amputees felt themselves satisfied and contented, whether or not they lived in long-term care or at home. PAD patients who had undergone revascularizations had poorer QoL than their controls. The revascularized patients’ responses on their perceived physical functioning gave an impression that these patients are in a declining life cycle and that revascularizations, even when successful, may not be sufficient to improve the overall function. It is possible that addressing rehabilitation issues earlier in the care may produce a more positive functional outcome. Depressive symptoms should be recognized and thoroughly considered at the same time the patients are recovering from their revascularization operation. Also primary care should develop proper follow-up, and community organizations should have exercise groups for those who are able to return home, since they very often live alone. In rehabilitation programs we should consider not only physical disability assessment but also QoL.

Improving Quality of Life of Patients With Schizophrenia In Acute Psychiatric Wards

The overall goal of this study was to identify means by which the quality of life (QoL) of patients with schizophrenia could be improved in acute psychiatric wards. First, subjective QoL of patients (n=35) was explored. Second, two different QoL instruments (EuroQoL-5D, EQ-5D; Quality of Life Enjoyment and Satisfaction Questionnaire Short Form, Q-LES-Q SF) were examined. Third, patients’ (n=35) and nurses’ (n=29) perceptions of nursing interventions to support patients’ QoL were examined. Fourth, the effect of three different patient education methods on patients’ QoL (n=311) was compared. The data were collected during the period 2005-2007. Patients named health, family, leisure activities, work or study, and social relationships most frequently as their important QoL areas. It emerged that patients’ QoL was impaired. Examination of two QoL instruments showed that the EQ-5D has moderate and the Q-LES-Q SF good internal consistency. Moreover, both instruments proved to be reasonably valid and feasible for use with patients with schizophrenia. Altogether six nursing interventions which nurses use to support patients’ QoL, and which should be further developed were identified from nurses’ descriptions: interventions related to care planning, empowering interventions, social interventions, activating interventions, security interventions, and interventions to support physical health. Evaluation of different patient education methods showed that patients’ QoL improved significantly during follow-up. No significant differences between groups were found. In light of the findings it is recommended to assess QoL of patients with schizophrenia as a basis for care planning and care evaluation in clinical settings. Valid and feasible instruments should be used in this assessment. Moreover, it is recommend that nursing interventions should be further developed to better improve patients’ QoL.

Personality and Depression

The aim of this study was to illustrate the associations of personality variables and depression. The first study population consisted of 50 patients with DSM-IV defined major depressive disorder. Subjects were randomized to receive either fluoxetine medication or short-term psychodynamic psychotherapy. The Hamilton Depression Rating Scale was completed at the baseline and in the follow-up at four months. Baseline mature defense style measured with the Defense Style Questionnaire predicted favourable outcome in the fluoxetine treatment group, whereas no associations were found in psychotherapy group. The Psychological Mindedness Scale scores were not predictive for recovery in patients receiving psychotherapy or medication. The Psychological Mindedness Scale seems not to be useful in selecting optimal treatment in major depressive disorder. Harm Avoidance measured with the Temperament and Character Inventory associated with the baseline severity of the depressive state. In the fluoxetine treatment group high Reward Dependence, high Self-Directedness and high Cooperativeness were predictive for more severe depression in the four months follow-up, whereas no associations were found in the psychotherapy treatment group. It is possible that the result reflects the differences in the placebo response. The second data were derived from the Finnish Public Sector Study. These prospective studies with four years follow-up focused on the predictive value of optimism and pessimism, first, to work disability with a diagnosis of depression lasting at least 90 days and returning to work (N= 38214) , and second, to the likelihood of initiating antidepressant medication treatment lasting at least 100 days and ending the treatment (N= 29930). Results show that low optimism associates with the elevated risk of work disability and higher likelihood of antidepressant use. High pessimism associated with higher likelihood starting at least 100 days antidepressant medication and not stopping medication during the follow up. High pessimism did not seem to predict the entering to depression related work disability, but in the case of disability period it associated with the lower likelihood of returning to work. The thesis shows that personality features play a role as a vulnerability factor, and influence the onset and course of depression. Taking these factors into account more than is currently done may increase the possibilities to enhance the treatment results in depression.

Cognitively Empowering Internet-Based Patient Education for Ambulatory Orthopaedic Surgery Patients

Tiedollista voimavaraistumista tukeva internet-perustainen ohjaus päiväkirurgisille ortopedisille potilaille Tutkimuksen tarkoituksena oli kehittää tiedollista voimavaraistumista tukeva Internetperustainen potilasohjausohjelma sekä arvioida sitä. Tutkimusprosessi jaettiin kahteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa luotiin sisältö tiedollista voimavaraistumista tukevalle Internet-perustaiselle ohjaukselle päiväkirurgisia ortopedisia potilaita varten. Toisessa vaiheessa arvioitiin Internet-perustaisen ohjauksen (koeryhmä) hyväksyttävyyttä käyttäjien arvioimana ja ohjauksen tuloksia sekä verrattiin Internet-perustaisen ohjauksen (koeryhmä) tuloksia tiedollisesti voimavaraistumista tukevan sairaanhoitajan välittämään ohjauksen (kontrolliryhmä) tuloksiin. Tutkimuksen tavoitteena oli luoda uusi potilasohjausmuoto joka tarjoaa yksilöllisen, osallistavan ja aikaan ja paikkaan sitomattoman ohjauksen päiväkirurgiseen ortopediseen leikkaukseen tulevalle potilaalle. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa käytettiin kuvailevaa ja vertailevaa tutkimusmenetelmää (ennen ja jälkeen testaus). Tutkimukseen osallistui 120 päiväkirurgista ortopedista potilasta joiden tiedon odotuksia ja heille välitettyä tietoa tarkasteltiin. Tutkimuksen ensimmäisen vaiheen tuloksien ja aikaisemman voimavaraistumista käsittävän tiedon perusteella luotiin sisältö tiedollista voimavaraistumista tukevalle Internet-perustaiselle ohjaukselle. Sisältö rakentui voimavaraistavan tiedon kuudesta eri osa-alueesta. Tutkimuksen toisessa vaiheessa käytettiin randomoitua kokeellista tutkimusasetelmaa. Päiväkirurgiseen ortopediseen leikkaukseen tulevat potilaat randomoitiin koeryhmään (n=72) Internetperustaiseen ohjaukseen ja kontrolliryhmään (n=75) sairaanhoitajan välittämään ohjaukseen. Aineisto kerättiin strukturoitujen mittareiden avulla ja tulokset analysoitiin tilastollisesti. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että kehitettyä tiedollisesti voimavaraistumista tukevaa Internet-perustaista potilasohjausmenetelmää voidaan suositella käytettäväksi ortopedisten päiväkirurgisten potilaiden ohjauksessa ja potilailla on hyvät mahdollisuudet voimavaraistua tiedollisesti sen avulla. Monipuolista tietoa sisältävä Internet-perustainen ohjaus osoittautui käyttäjien näkökulmasta hyväksyttäväksi. Vaikka Internet ohjauksen hyväksyttävyys koettiin osittain heikommaksi kuin sairaanhoitajan välittämän ohjauksen, potilaat käyttivät nettisivustoa ongelmitta ja arvioivat sen helppokäyttöiseksi. Ohjausmuodolla ei ollut vaikutusta hoidosta aiheutuneisiin kustannuksiin. Sen sijaan kustannuksista organisaatiolle voitiin puolittaa sairaanhoitajan ohjaukseen käyttämä aika Internet-perustaisen ohjauksen avulla. Internet-perustaiseen ohjaukseen osallistuneiden potilaiden tiedon taso ja kokemus tiedon riittävyydestä lisääntyivät ohjauksen jälkeen enemmän kuin sairaanhoitajan välittämään potilasohjaukseen osallistuneiden potilaiden tiedot. Ohjausmuodolla ei ollut vaikutusta potilaiden kokemien tunteiden ja oireiden voimakkuuteen. Yhteenvetona voidaan todeta, että tiedollisesti voimavaraistava Internet-perustaista ohjausta voidaan suositella vaihtoehtoiseksi menetelmäksi sairaanhoitajan välittämälle ohjaukselle päiväkirurgiseen ortopediseen leikkaukseen tuleville potilaille.

Nurse-led interpersonal counselling for depressive symptoms in patients with myocardial infarction

The broad interest of this intervention study is in two worldwide remarkable diseases, myocardial infarction and depression. The purpose of the 18-month follow-up study was to evaluate the outcomes of interpersonal counselling implemented by a psychiatric nurse, and to examine the recovery experienced by the patients after myocardial infarction. The interpersonal counseling consisted of a short-term (max 6 sessions) depression-focused intervention modified for myocardial infarction patients. The main principle of interpersonal counselling is that depressive symptoms relate to interpersonal relations. The measured outcomes of the intervention consisted of changes in depressive symptoms and distress, health-related quality of life and the use of health care services. The data consisted of 103 patients with acute myocardial infarction and with sufficient knowledge of Finnish language, and they were randomized into intervention group (n=51) and control group (n=52) with standard care. Depressive symptoms were measured using Beck Depression Inventory, and distress using Symptom Checklist-25. The instrument to measure health-related quality of life was EuroQol-5 Dimensions. All instruments were used at three measurements: in hospital, at 6 months and at 18 months after hospital discharge. The Use of Health Care Services questionnaire was used during the 6- and 18-month period after hospital discharge. In addition, satisfaction with the intervention and with information received from the health-care professional was evaluated during the follow-up. To examine recovery, the patients kept diaries during a 6-month period and they were interviewed at 18 months after myocardial infarction. The number of patients with depressive symptoms decreased significantly more in the intervention group compared with the control group during 18 months of follow-up. Distress decreased significantly more among patients under 60 years in the intervention group than in the control group, but the difference was not significant between the groups. No differences in the changes of health-related quality of life were found between the groups during follow-up. However, in the group of patients under 60 years, the improvement of health-related quality of life in the intervention was significantly better in the intervention group compared with the control group during the follow-up. During the follow-up period, there was even a decline in the use of somatic specialized health care services in the intervention group and among intervention patients who had no other long-term disease. Considering recovery experienced by the patients, main categories including many supporting and inhibiting factors and subcategories were identified: clinical and physical, psychological, social, functional and professional category. No differences between the groups were found in satisfaction with information received from the professionals. The brief and easy-to-learn intervention, with which the patients were satisfied, seems to decrease depressive symptoms after myocardial infarction. Interpersonal counselling seems to be beneficial especially with younger patients. These results justify adopting depression screening and interpersonal counselling as part of routine care after myocardial infarction. The first stage evaluation of the use of health care services is interesting, and calls for more studies. From the perspective of individual patients, recovery after myocardial infarction seems to consist of many supporting and inhibiting factors. This is something that is important to take into account in developing nursing practice. The results indicate a need for further studies in outcomes of interpersonal counselling and recovery experienced by the patients after myocardial infarction. In addition, the results encourage widening the research perspective to nursing administration and educational level.

Internet-based breast cancer patient’s pathway as an empowering patient educational tool

This three-phase study was conducted to examine the effect of the Breast Cancer Patient’s Pathway program (BCPP) on breast cancer patients’ empowering process from the viewpoint of the difference between knowledge expectations and perceptions of received knowledge, knowledge level, quality of life, anxiety and treatment-related side effects during the breast cancer treatment process. The BCPP is an Internet-based patient education tool describing a flow chart of the patient pathway during the breast treatment process, from breast cancer diagnostic tests to the follow-up after treatments. The ultimate goal of this study was to evaluate the effect of the BCPP to the breast cancer patient’s empowerment by using the patient pathway as a patient education tool. In phase I, a systematic literature review was carried out to chart the solutions and outcomes of Internet-based educational programs for breast cancer patients. In phase II, a Delphi study was conducted to evaluate the usability of web pages and adequacy of their content. In phase III, the BCPP program was piloted with 10 patients and patients were randomised to an intervention group (n=50) and control group (n=48). According to the results of this study, the Internet is an effective patient education tool for increasing knowledge, and BCPP can be used as a patient education method supporting other education methods. However, breast cancer patients’ perceptions of received knowledge were not fulfilled; their knowledge expectations exceed the perceived amount of received knowledge. Although control group patients’ knowledge expectations were met better with the knowledge they received in hospital compared to the patients in the intervention group, no statistical differences were found between the groups in terms of quality of life, anxiety and treatment-related side effects. However, anxiety decreased faster in the intervention group when looking at internal differences between the groups at different measurement times. In the intervention group the relationship between the difference between knowledge expectations and perceptions of received knowledge correlated significantly with quality of life and anxiety. Their knowledge level was also significant higher than in the control group. These results support the theory that the empowering process requires patient’s awareness of knowledge expectations and perceptions of received knowledge. There is a need to develop patient education to meet patients’ perceptions of received knowledge, including oral and written education and BCPP, to fulfil patient’s knowledge expectations and facilitate the empowering process. Further research is needed on the process of cognitive empowerment with breast cancer patients. There is a need for new patient education methods to increase breast cancer patients’ awareness of knowing.

Containment Measures in Adolescent Psychiatric Care - Focus on Mechanical Restrain

Rajoitetoimet, erityisesti sitominen, nuorisopsykiatrisessa hoitotyössä Tutkimuksen tavoitteena oli kuvata ja syventää tietoa rajoitetoimien, erityisesti sitomisen, käytöstä nuorisopsykiatrisessa vastentahtoisessa osastohoidossa. Tutkimuksen tavoitteena oli kuvata hoitajien, lääkäreiden ja potilaiden asenteita eri rajoittamiskeinoja kohtaan nuorisopsykiatrisessa osastohoidossa, kerätä tietoa yhden vuoden aikana tapahtuneiden sitomisten määrästä ja luonteesta sekä kuvata potilaiden kokemuksia sitomisesta nuorisopsykiatrisen osastohoidon aikana. Tutkimus tuottaa arvokasta tietoa korkeatasoisten sitomiskäytäntöjen kehittämiseen nuorisopsykiatrisessa osastohoidossa, sekä sitomisten määrää vähentämällä että sitomistapoja kehittämällä. Tavoitteena on parantaa sidottujen potilaiden kliinistä hoitoa. Tutkimusaineisto kerättiin suomalaisilla, pääkaupunkiseudulle sijoittuvilla, nuorisopsykiatrisilla osastoilla neljässä vaiheessa lokakuun 2009 ja huhtikuun 2012 välisenä aikana. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) nuorisopsykiatrian erikoisalan seitsemän suljetun osaston hoitohenkilökunta sekä lääkärit suhtautuivat myönteisesti rajoittamistoimenpiteisiin. Nuorisopsykiatriset potilaat suhtautuivat rajoittamistoimenpiteisiin kriittisemmin kuin henkilökunta. Nuoret suhtautuivat myönteisimmin tarvittaessa annettavaan lääkitykseen, ajoittaiseen tarkkailuun ja kulun rajoittamiseen. Vähiten hyväksytty menetelmä oli verkkosänky. Nuoret arvioivat sitomisen kolmen vähiten hyväksytyn menetelmän joukkoon. Sitomisen esiintyvyys ja pitkien sitomisten määrä olivat korkeita tutkimukseen valituissa yksiköissä. Useimmat sidotut nuoret tiesivät syyn sitomiseensa, suhtautuivat siihen ambivalentisti nähden siinä sekä hyötyä että haittaa, pitäen sitä kuitenkin rangaistuksena. Huolimatta tästä, suurin osa haastatelluista nuorista koki, että joissain tilanteissa sitomista tarvitaan nuorisopsykiatrisessa osastohoidossa. Nuorilla oli monia ehdotuksia, kuinka parantaa sitomista käytännön osastohoidossa. Tämä väitöskirja tuottaa uutta tietoa eri rajoittamistoimenpiteiden ja sitomisen toteuttamisesta nuorisopsykiatrisessa osastohoidossa. Käytännön hoitotyön parantamiseksi nuorisopsykiatrisilla osastoilla tarvitaan laaja-alaista ja syvälle luotaavaa koulutusta, jotta rajoittamis-toimenpiteiden määrää voidaan vähentää. Myös kriisitilanteiden hallintaan tarvitaan uusia keinoja. Tietoa, kuvausta toimenpiteistä ja tilanteiden käsittelyä jälkikäteen tulee tarjota ala-ikäiselle potilaalle hänen kehitystasonsa huomioiden. Sitomisten määrää tulee vähentää ja niiden kestoa lyhentää. Nuorten tulee olla aktiivisesti mukana kehittämässä aggression hallintamenetelmiä suomalaisessa nuorisopsykiatrisessa osastohoidossa.

Long live! : South African HIV-activism, knowledge and power

Då aktivister i den sydafrikanska organisationen Treatment Action Campaign - TAC- demonstrerar för tillgång till bromsmediciner för den fattiga delen av världen, iklädda T-skjortor med texten "HIV-POSITIV", är de offer samtidigt som de är globala aktörer för en rättvisare värld. Denna typ av aktivism, och särskilt mobiliseringen av kvinnor som lever med hiv och kämpar för tillgång till bromsmediciner, utmanar aktuell, hälso- och hiv-forskning. Vidare kastar hiv-aktivismen ljus på globaliseringens effekter på sjukdom och hälsa. TAC är en hälsorörelse som fokuserar på hiv på såväl ett personligt, nationellt som globalt plan. Genom sitt breda perspektiv förskjuter TAC frågan om hiv från att handla om individuell sjukdom till att beröra ett brett spektrum av politiska frågor. Studien "Long Live! HIV-aktivism, knowledge and power", som grundar sig på ett rikt etnografisk material insamlat i Sydafrika under åren 200-2006, visar hur hiv-aktivisterna utmanar dikotomier mellan socialt och medicinskt, mellan behandling och prevention samt mellan aktör och offer. I TAC:s arbete dekonstrueras också de ofta skarpa konstrasterna mellan expert- och lekmannakunskap, eftersom organisationen belyser hur läkare, patienter och aktivister kan samarbeta för en fungerande hälsovård. Studien granskar hur TAC-aktivister, som lever med hiv, agerar som globala aktörer i sitt arbete för förändring. Studien visar vidare hur TAC-aktivister utmanar hur hiv-prevention och -behandling sätts i motsatsförhållande till varandra och hävdar att man inte kan ha det ena utan det andra. Man kan säga att aktivisternas kritik av hälsopolitik synliggör hur teorier om hälsa och sjukdom, måste ta i beaktande det komplexa förhållandet mellan kön, ras, klass och globala maktstrukturer.