Pori Sinfoniettan kehitys yhdistyspohjaisesta amatööriorkesterista kunnalliseksi kaupunginorkesteriksi

Tutkielmassa tarkastellaan Porin kaupunginorkesterin, nykyisen Pori Sinfoniettan kehitystä yhdistyspohjaisesta amatööriorkesterista kunnalliseksi ammattiorkesteriksi. Arkistoaineisto muodostaa historiantutkimukseen kuuluvan tutkimuksen primäärilähdeaineiston. Tutkimuksellinen ote syntyy ennen kaikkea orkesterin kehitysvaiheiden kontekstoimisesta suomalaisen orkesterilaitoksen ja hyvinvointivaltion historiaan, sekä porilaiseen kulttuuripolitiikkaan. Porin ammattiorkesterihistoria alkaa jo 1800-luvulta Porin Soitannollisen Seuran perustamisesta. Yhteiskunnallisten muutosten vaikutuksesta sen toiminta loppui kokonaan 1910-luvulla. Orkesteritoiminta alkoi uudelleen 1920-1930-luvulla mutta tällä kertaa amatööripohjalla. Kaupungissa toimivan kahden eri orkesteriyhdistyksen toimintaa pyrittiin yhdistämään, mutta poliittiset erimielisyydet olivat esteenä. Porin kaupungin palkatessa kaupunginkapellimestarin orkesterin johtajaksi vuonna 1938, yhdistysten yhteistoiminta pääsi viimein alkamaan. Orkesterin yhteistoiminnasta alettiin nopeasti käyttää nimitystä Porin kaupunginorkesteri. 1950-1960-luvut olivat orkesteritoiminnan vakiintumisen aikaa. Orkesteria ei enää uhannut jatkuva pelko toiminnan loppumisesta. Vuonna 1955 orkesteri kunnallistettiin ja se sai ensimmäisen ammattilaisvakanssinsa. 1960-luvun lopulta alkaen orkesterin ammattivakanssit alkoivat lisääntyä. Orkesterista tuli ensin runko-orkesteri, jonka ammattilaiset saattoivat aluksi esiintyä pieninä yhtyeinä, sitten kamariorkesterina. 1970-luvun lopulla kaikki soittajat olivat päätoimisia ammattisoittajia. Ammattiorkesterin myötä orkesteri sai paljon uusia toimintamuotoja, kuten alueorkesteritoiminta, lastenkonsertit, ooppera jne. Orkesterilla oli kuitenkin yhä monia haasteita. Orkesterin toimintakulttuuri ei ollut ammattimaisella tasolla, mikä johti moniin orkesterin sisäisiin ja orkesterihallinnon välisiin ristiriitoihin. Monista yrityksistä huolimatta kaupunkiin ei tahdottu saada konserttitaloa ja kapellimestarin valinta jakoi kaupunkia. Kaupungin henkiset ja musiikilliset resurssit eivät ole aina olleet optimaaliset orkesterin tasapainoiselle kehitykselle. 1990-luvulta alkaen Pori Sinfonietta on yhä enemmän alkanut muistuttaa kansainvälisesti vertailukelpoista orkesteria. Orkesterin kapellimestarit hankitaan kutsumenettelyllä, sillä on oma konserttisali, konserttipäivä, omia levytyksiä ja sen toiminta edellytykset ovat toimistohenkilökunnan ja jousiston kasvun myötä parantuneet. Asiasanat: Porin musiikkielämä, kaupunginorkesteri, yhdistyshistoria, kulttuurihistoria, orkesterihistoria, sinfoniaorkesteri

Erilaisten koulutusmenetelmien käyttö uudistetun taistelutavan tuottamien pedagogisten vaatimusten saavuttamiseksi

Maavoimien taistelu 2015 on luonut taistelijoille uudenlaisia vaatimuksia, joiden saavuttaminen on tärkeää suorituskykyisten sodan ajan joukkojen tuottamiseksi. Vaatimusten saavuttamiseksi koulutuksen on oltava tehokasta ja kouluttajien ammattitaitoisia. Tutkimuksessa kuvataan erilaisten koulutusmenetelmien käyttöä eri kohderyhmille, sekä pohditaan kouluttajan pedagogisten taitojen merkitystä koulutuksen tehostamiseksi. Tutkimuksessa on käytetty kvalitatiivista tutkimusmenetelmää. Tutkimuksen aineisto on kerätty itse. Aineisto on saatu haastattelemalla varusmieskouluttajina toimivia upseereita. Haastattelulajina käytettiin teemahaastattelua. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty fenomenografiaa. Aineiston perusteella uudistetun taistelutavan tuottamat vaatimukset saavutetaan parhaiten aktivoivilla koulutusmenetelmillä. Koulutuksen tehostamiseksi koulutusmenetelmiä kannattaa myös vaihdella. Koulutuksessa tulee korostaa koulutettavien oma-aloitteisuutta ja itsenäistä päätöksentekokykyä. Opittujen tietojen ja taitojen soveltaminen erilaisissa käytännön tilanteissa kehittää koulutettavia kokonaisvaltaisesti. Hyvä ilmapiiri ja koulutettavien motivaatio ovat tärkeitä osatekijöitä koulutuksen lopputuloksen kannalta. Yksilön, partion ja ryhmän kouluttamisessa perusperiaatteet ovat samat, mutta koulutusmenetelmät vaihtelevat. Lisäksi kouluttaja voi omilla pedagogisilla taidoillaan tehostaa koulutuksellisten tavoitteiden saavuttamista merkittävästi. Aineiston pohjalta tehtyjen johtopäätösten perustella voidaan todeta, että koulutus on muuttunut kouluttajakeskeisestä koulutettavakeskeiseen. Koulutettavat nähdään tiedon aktiivisina vastaanottajina, ja vuorovaikutuksen merkitys kouluttajan ja koulutettavien välillä on kasvanut. Kouluttajan on ymmärrettävä erilaisten oppimiskäsitysten periaatteet ja osattava soveltaa erilaisia koulutusmenetelmiä tilanteen mukaan. Johtopäätösten perusteella voidaan myös todeta, että vaikka uudistettu taistelutapa on tuonut koulutukseen uudenlaisia elementtejä, hyvän koulutustapahtuman periaatteet ovat hyvin samansuuntaisia kuin aikaisemminkin.

Tuomioistuinsovittelu vaihtoehtoisena riidanratkaisutapana

Tutkielmassa käsitellään tuomioistuinsovittelua vaihtoehtoisena riidanratkaisutapana. Menettely otettiin käyttöön vuonna 2006, mutta sitä koskeva lainsäädäntö uudistettiin vuonna 2011. Tuomioistuinsovittelusta säädetään laissa riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (394/2011). Menettelyssä osapuolet etsivät sovinnollista ratkaisua riitaansa sovittelijana toimivan tuomarin johdolla. Tuomioistuinsovittelun säätämisen tavoitteena oli luoda asioiden sopimiselle paremmat edellytykset tuomioistuimissa ja vaihtoehtoinen menettely oikeudenkäynnille. Aihe on ajankohtainen, sillä sovinnollisuudesta tuomioistuimissa on ollut viime vuosina runsaasti keskustelua. Tuomioistuinliitännäinen sovinnon edistäminen riita-asioissa on kuitenkin ollut mahdollista pitkään ennen tuomioistuinsovittelumenettelyn säätämistä. Tuomioistuimilla on velvollisuus riita-asian valmistelussa selvittää sovinnon edellytykset (OK 5:19.4 §) ja dispositiivisissa asioissa tuomioistuimen on pyrittävä saamaan asianosaiset sopimaan asia (OK 5:26 §). Tutkielmassa tarkastellaan sitä, onko tuomioistuinsovittelu tosiasiassa tarpeellinen keino sovinnon edistämiseksi riita-asioissa, kun otetaan huomioon edellä mainitut säännökset. Samoin käsitellään tuomioistuinsovittelun suhdetta siviiliprosessissa tapahtuvaan sovinnon edistämiseen. Tutkielmassa voimassa olevaa lainsäädäntöä arvioimalla selvitetään, onko tuomioistuinsovittelu menetelmänä ja siinä noudatettavat menettelytavat onnistuneita vai voidaanko niitä kritisoida. Keskeisiä lähteitä ovat tuomioistuinsovittelua koskevat lainvalmisteluasiakirjat, erityisesti HE 114/2004 vp. Lain esitöiden lisäksi tutkielmassa hyödynnetään laajasti aiempaa oikeuskirjallisuutta aiheesta. Vaikka tuomioistuinsovittelulle on olemassa oma vahva kannattajakuntansa, sitä käytetään edelleen hyvin vähän. Tämän voidaan katsoa johtuvan muun muassa siitä, että ”riidanratkaisumarkkinoilla” on jo ennestään kattavasti erilaisia yksityisten toimijoiden tarjoamia sovittelupalveluja. Myös perinteisessä siviiliprosessissa toteutettava sovinnon edistäminen on toiminut hyvin, sillä tilastojen mukaan iso osa riita-asioista päättyy sovintoon. Näin ollen voidaan kyseenalaistaa erillisen tuomioistuinsovittelun tarpeellisuus. Vaikka se katsottaisiinkin tarpeelliseksi, tuomioistuinliitännäisen sovinnon edistämisen menettelytapojen yhtenäistämiseksi asiasta olisi perusteltua olla säännökset oikeudenkäymiskaaressa.

Tilaus-toimitusketjun toimivuus kiinteistö- ja aluepalveluissa kaupunkikonsernin näkökulmasta

Imatralla tilaaja-tuottaja-malliin liittyvä nykyinen sopimusohjausmalli otettiin käyttöön teknisellä toimialalla marraskuussa 2014, jolloin kiinteistö- ja aluepalveluiden tuottamiseen perustettiin oma yhtiö. Tilaaminen ja tuottaminen muodostaa tilaus-toimitusketjun. Tämän työn tarkoituksena oli saada tietoa nykyisen kiinteistö- ja aluepalveluiden tilaus-toimitusketjun toimivuudesta sekä vahvuuksista ja puutteista. Työn teoriaosassa perehdyttiin strategiaprosessiin kunnissa, tilaaja-tuottaja-toimintatapaan sekä yhtiöittämiseen ja tuloksellisuuteen. Käytännön tietoa tilaus-toimitusketjusta saatiin strukturoidulla haastattelulla. Haastattelu jaettiin strategiseen, sopimusohjaustasoon sekä operatiiviseen tasoon. Haastateltavina oli toimitusketjun eri osapuolia. Työn tuloksena voidaan todeta, että strategian täytäntöönpanossa on vielä tekemistä, etenkin operatiivisella puolella. Sopimusohjausmalliin oltiin tyytyväisiä vaikka myös siitä löytyi vielä kehitettävää. Operatiivisella tasolla toiminnan tehokkuus on noussut verrattuna entiseen malliin, tehokkuutta voidaan kuitenkin vielä monin keinoin nostaa. Yleisesti nähtiin, että koko tilaus-toimitusketjun toiminta on tehostunut ja selkiytynyt.

Strateginen materiaalihallinta

Tässä diplomityössä käydään läpi materiaalihallintaa strategisista näkökulmista, joihin kuuluvat strateginen suunnittelu ja johtaminen, hankintatoimi, materiaalihallinta ennustamisen ja varastoimisen kautta sekä yleinen toiminnan kehittäminen. Näiden osa-alueiden kokonaissummasta tulee käsite strateginen materiaalihallinta, jonka avulla tässä työssä yritetään ratkaista tutkimuskohteena olevan yrityksen materiaalihallinnan haasteita. Strateginen materiaalihallinnan suunnittelu pitää aloittaa hahmottamalla oma ympäristö, esimerkiksi portfolioanalyysiä ja Ishikawan kalanruotokaaviota hyväksikäyttäen. Tämän jälkeen omat materiaalihallinnan kyvykkyydet voidaan analysoida, esimerkiksi SWOT-analyysin avulla, jolla pystytään kartoittamaan omat vahvuudet ja heikkoudet, sekä uhat että mahdollisuudet. Vasta kun ympäristö ja omat kyvykkyydet ovat analysoitu, voidaan asettaa päämäärät ja tavoitteet, joilla pyritään tukemaan kyseistä liiketoimintaa strategisen materiaalihallinnan avulla. Näiden tavoitteiden ja päämäärien saavuttamista on tärkeää myös seurata ja mitata. Strategista materiaalihallintaa voidaan optimoida eri tavoin, esimerkiksi erilaisilla hankinta-, varastointi, ja ennustemalleilla. Myös ABC-analyysin avulla voidaan ohjata eri ABC-luokkien materiaalihallintaa. Strateginen materiaalihallinta pyrkii siis tukemaan strategisesti liiketoimintojen päämääriä ja samalla vastaamaan asiakaskysyntään määritetyllä toimituskyvyllä minimi kokonaiskustannuksin.

Omaisten kokemuksia sosiaalisesta tuesta ja jaksamisesta, kun perheenjäsen saa aikuisena traumaattisen aivovamman

Tutkimuksella selvitettiin omaisten kokemuksia sosiaalisesta tuesta ja jaksamista silloin, kun aikuinen perheenjäsen saa traumaattisen aivovamman. Tutkimuskysymysten avulla kartoitettiin omaisten kokemuksia siitä, miten perheenjäsenen vammautuminen vaikuttaa heidän elämäänsä, millaista sosiaalista tukea he saivat ja millaista olisivat vielä tarvinneet muuttuneeseen elämäntilanteeseensa sekä mikä oli saadun tuen merkitys. Tämän lisäksi kartoitettiin näiden omaisten sosiaaliseen tukeen liittyviä toivomuksia ja heiltä kysyttiin myös elämänohjeita samaan tilanteeseen joutuville omaisille. Tutkimus on kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus, jonka aineisto kerättiin teemahaastattelujen avulla. Tutkimusta varten haastateltiin kaiken kaikkiaan yksitoista omaista, joiden perheenjäsen oli saanut aikuisena traumaattisen aivovamman. Tutkimuksessa käytetään käsitteitä perheenjäsen, omainen tai läheinen viittaamaan vammautuneen omaan aikuiseen perheen jäseneen tai lähisukulaiseen, joka voi siis olla aviopuoliso, avopuoliso, sisarus, hänen oma aikuinen lapsensa, toinen vanhemmista tai isovanhemmista. Sosiaalisen tuen muodot jaettiin henkiseen, tiedolliseen ja käytännön tukeen. Perheenjäsenen saadessa aikuisena traumaattisen aivovamman muuttuu samalla myös hänen omaistensa elämä varsin pysyvästi ja kokonaisvaltaisesti. Myös he käyvät tällöin läpi oman henkilökohtaisen kriisin tilanteensa tasapainottamiseksi. Perheenjäsenen vammautumisella on omat vaikutuksensa omaisten terveyteen, perheen rooleihin ja arjentoimintoihin, ystävyyssuhteisiin sekä ympäristönsuhtautumiseen. Sosiaalisen tuen muodoista tarvitsivat omaiset erityisesti henkistä ja tiedollista tukea. Henkistä tukea saatiin parhaiten läheisiltä, vertaisilta sekä vaihtelevasti sairaaloiden henkilökunnalta. Omaisten hyvä huomiointi kuntoutuksessa koettiin myös merkittävänä sosiaalisena tukena. Näiden lisäksi omaiset kokivat tarpeellisena työyhteisöltä saadun tuen ja yllätyksellinen tuki muistettiin vielä vuosienkin jälkeen. Tiedollista tukea saatiin parhaiten kuntoutuspuolen henkilökunnalta sekä Aivovammaliitolta. Käytännön tuen tarve oli heillä varsin vähäistä ja se kohdentui lähinnä sosiaalipuolelta tarvittavaan apuun. Sosiaalista tukea kaivattiin lisää erityisesti sosiaalipuolelta ja sen saaminen koettiin varsin haasteelliseksi. Kaiken kaikkiaan saatu sosiaalinen tuki auttoi heitä vähitellen ymmärtämään aivovammaisuutta ja siihen liittyviä asioita sekä jaksamaan vaikeassa elämäntilanteessa.

Sijoituspalveluiden ja –tuotteiden tarjoajan tiedonantovirhe ja vahingonkorvausvastuu

1980-luvun lopulle asti arvopaperimarkkinat olivat Suomessa melko kehittymättömät, ja siellä toimivat sijoittajat olivat ammattimaisia tai muuten kokeneita sijoittajia, jotka tunsivat arvopaperisijoittamiseen liittyvät lainalaisuudet ja riskit hyvin. Arvopapereihin liittyvä oikeus perustui tuolloin pääosin yleiseen velvoite-, sopimus- ja kauppaoikeuteen, sekä eräisiin yksittäisiin lakeihin ja yhtiöoikeuteen. Arvopaperimarkkinat ovat kehittyneet huomattavasti noista ajoista. Markkinoiden kehitys ja sijoitustoiminnan suosion kasvu kotitalouksien keskuudessa onkin johtanut tilanteeseen, jossa markkinoilla toimii suuri määrä sijoituspalveluiden tarjoajia, joiden laajoja tuotevalikoimia käyttää hyvin heterogeeninen sijoittajajoukko. Arvopaperimarkkinoiden luotettavuuden ja tehokkuuden, sekä ei-ammattimaisten sijoittajien suojaamiseksi arvopaperimarkkinoiden sääntely onkin kehittynyt viimeisen kahden vuosikymmenen aikana huomattavasti. Tutkielman tavoitteena on tarkastella, miten nykyinen sääntely-ympäristö ohjaa sijoituspalveluyritysten toimintaa suhteessa ei-ammattimaiseen asiakkaaseen. Tarkastelun keskiössä ovat palveluntarjoajan tiedonantovelvollisuus ja selonottovelvollisuus, joiden avulla pyritään varmistamaan, että palveluntarjoaja antaa ei-ammattimaiselle asiakkaalle oikeat ja riittävät tiedot sijoituspäätöksen tueksi, tämän yksilölliset olosuhteet huomioiden. Tutkielmassa tarkastellaan myös tilanteita, joissa palveluntarjoaja laiminlyö edellä mainitut lakisääteiset velvollisuutensa, ja siten syyllistyy tiedonantovirheeseen. Oma osakysymyksensä on tiedonantovirheestä seuraava vahingonkorvausvastuu, ja vahingonkorvauksen määrän laskeminen. Laissa asetetut velvoitteet, ja niitä täydentävät finanssivalvonnan ohjeistukset ja valvonta luovat Suomessa ympäristön, jossa huolellisesti toimiva sijoittaja voi luottaa palveluntarjoajien menettelytapoihin. Arvopaperilautakunnan ratkaisusuositusten perusteella palveluntarjoajat toimivat Suomessa lähtökohtaisesti hyvien menettelytapojen mukaisesti, ja esimerkiksi suoranainen valehtelu asiakkaalle on harvinaista. Suurin osa tiedonantovirheistä liittyykin abstraktiin riskin käsitteeseen, ja osapuolten näkemyseroon siitä, miten riskeistä on kerrottu tiedonantovelvollisuutta täytettäessä. Vahingonkorvaustapausten arvioinnissa huomiota kiinnitetäänkin myös asiakkaan velvollisuuksiin asiakassuhteessa, jotta sijoittajat eivät voi oikeudettomasti vaatia vahingonkorvauksia mahdollisten tappioiden tapauksessa. Sijoittaminen on lopulta aina tuoton tavoittelua ja riskin ottamista, ja nykyinen sääntely huomioi myös sijoittajan vastuun.

Aliupseerien osaamisen ja työssä oppimisen kehittäminen perusyksikössä- Tapaustutkimus Kaartin Jääkärirykmentissä

Aliupseeristo Puolustusvoimien henkilöstöryhmänä uudistettiin vuosien 2004–2007 välillä. Aliupseeristolla oli tarkoitus korvata lakkautettavan opistoupseereiden henkilöstöryhmän jättämä vaje varusmieskoulutuksen kärkiosaajista. Jotta aliupseereiden ammatillinen osaaminen saataisiin riittävälle tasolle, on Puolustusvoimissa laadittu monia työssä oppimista ohjaavia normeja, joilla tämä tehtävä saataisiin suoritettua. Tutkimuksessa tutkimusongelmana on selvittää missä tilassa työssä oppiminen ja aliupseereiden osaamisen kehittäminen ovat Kaartin Jääkärirykmentissä. Kolmen tutkimuskysymyksen avulla on tarkoitus selvittää vastaukset tutkimusongelmaan: 1. Miten aliupseereiden työssä oppiminen ja sen ohjaus toteutuu Kaartin Jääkärirykmentin perusyksiköissä? 2. Miten aliupseerit kokevat osaamisen ja työssä oppimisen kehittämisen Kaartin Jääkärirykmentin perusyksiköissä? 3. Mitä ongelmakohtia aliupseerit ovat huomanneet osaamisen ja työssä oppimisen kehittämiseen liittyen Kaartin Jääkärirykmentin perusyksiköissä? Tutkimusongelmaa lähestyttiin Kaartin Jääkärirykmentissä työskentelevien aliupseereiden avulla, teettämällä avoin kysely kuudelle aliupseerille. Vastaajat valittiin mahdollisimman kattavan otannan saamiseksi koko aliupseerien henkilöstöryhmästä Kaartin Jääkärirykmentissä. Aineisto analysoitiin laadullisella sisällönanalyysillä. Yksi tärkeimmistä havainnoista on, että Kaartin Jääkärirykmentissä työssä oppiminen ei toteudu ollenkaan työssä oppimisen normien määrittämällä tavalla. Aliupseerit pitivät van-hempien kouluttajien antamaa tukea ja oppijan oma-aloitteisuutta tärkeinä elementteinä osaamisen kehittämisen kannalta. Työssä oppimisen onnistumisen kannalta ongelmakohtina pidettiin kiireistä aikataulua työpaikalla ja esimiesten suhtautumista aliupseereihin. Kyselyn pohjalta voidaan kuitenkin tulkita, että vaikka tuntemusta työssä oppimisen kokonaisuudesta aliupseereilla ei ollutkaan, tapahtui Kaartin Jääkärirykmentissä työssä oppimi-sen periaatteiden mukaisia asioita. Koulutussektorin tai esikunnissa työskentelevien työssä oppimisen ohjaajien tulisi ottaa suurempi vastuu perusyksiköiden työssä oppimisen toteuttamisesta opastamisen ja ohjaamisen osalta. Työpaikkaohjaajat tulisi määrittää selkeämmin, jotta kaikilla perusyksikössä toimivilla olisi selkeää kenen puoleen kääntyä työssä oppimiseen liittyvissä asioissa.

Ryhmäkiinteyttä rakentamassa : päälliköiden käsityksiä ryhmäkiinteydestä ilmatorjunta-aselajissa

Ryhmäkiinteys koetaan sotilasorganisaatioiden suorituskyvyn kannalta merkittäväksi tekijäksi, sillä kiinteät ryhmät toimivat yleensä tehokkaasti ja saavuttavat asetetut tavoitteet. Ryhmäkiinteydellä on positiivisia vaikutuksia myös muun muassa joukon taistelustressin hallintaan ja luottamuksen rakentumiseen. Tutkimuksessa ryhmäkiinteyttä käsitellään laaja-alaisena kokonaisuutena, joka jakautuu neljään tasoon. Nämä neljä tasoa ovat vertikaalinen kiinteys, horisontaalinen kiinteys, organisatorinen kiinteys sekä institutionaalinen kiinteys. Nämä neljä tasoa jaetaan vielä kahteen erilaiseen ryhmäkiinteyden muotoon, jotka ovat sosiaalinen (affektiivinen) ja tehtäväsidonnainen (instrumentaalinen) ryhmäkiinteys. Ryhmäkiinteys muodostuu siis aina vähintään näistä kahdeksasta osasta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää miten ilmatorjuntayksiköiden päälliköt käsittävät ryhmäkiinteyden ja millaista ryhmäkiinteyttä ilmatorjunta-aselajissa ilmenee. Tutkimuksen aineisto kerättiin teemahaastatteluiden avulla. Aineiston keruuta varten haastateltiin yhteensä viittä ilmatorjuntayksiköiden päällikön tehtävissä toiminutta henkilöä. Kerätty aineisto analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Analyysissa käytettiin aineiston analyysimenetelmänä induktiivista eli aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Tehty analyysi perustuu tulkintaan ja päättelyyn, jossa aineistosta lähdettiin etenemään kohti käsitteellisempää näkemystä tutkittavasta ilmiöstä. Kaikissa analyysin vaiheissa pyrittiin ymmärtämään haastateltuja päälliköitä heidän omasta näkökulmastaan, jotta päälliköiden oma ”ääni” pääsisi esille tutkimuksessa. Tutkimuksen tuloksina esitetään päälliköiden käsityksiä ilmatorjunta-aselajin ryhmäkiinteydestä ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Päälliköiden mukaan kotiutettaviin ilmatorjuntayksiköihin saadaan luotua varusmiespalveluksessa kohtuullisesta aina kiitettävään tasoon asti oleva ryhmäkiinteys. Ryhmäkiinteyden muodostumiseen vaikuttaa kuitenkin aina monenlaiset tekijät. Päälliköt kokevat voivansa itse vaikuttaa kohtuullisen vähän ryhmäkiinteyden muodostumiseen. Suurin vaikutus, siihen millaisen ryhmäkiinteyden reserviin marssiva joukko omaa, on päälliköiden mukaan varusmiesjoukolla itsellään. Varusmiesten valmiudet toimia ryhmässä ja rakentaa ryhmäkiinteyttä ovat päälliköiden mukaan hyvät tai vähintään kohtuulliset. Päälliköiden kuvauksista on havaittavissa se, että ilmatorjunta-aselajissa ilmenee kaikki ryhmäkiinteyden tasot ja se miten niiden avulla ryhmäkiinteys rakentuu portaittain. Ilmatorjunta-aselajissa näyttäisi ilmenevän sekä sosiaalista että tehtäväsidonnaista ryhmäkiinteyttä. Ryhmäkiinteys voi parhaassa tapauksessa syntyä joukkoon melkein itsestään ja joukkotuotantokoulutus itsessään näyttäisi edesauttavan ryhmäkiinteyden muodostumista.

Muuttuva ydinasepelote : Naton ydinasepelote liittouman voimanlähteenä

Ydinasepelote näytteli yhtä päärooleista kylmän sodan asetelmassa ja sen aikaisessa päivänpolitiikassa. Kylmän sodan päätyttyä ydinaseet ja pelote olivat edelleen olemassa, mutta ne siirtyivät vähitellen kiistämättä sivurooliin, kun hetken fokus keskittyi muihin uhkiin ja turvallisuustekijöihin. Ydinaseistautuneet valtiot ylläpitävät silti edelleen merkittäviä ydinasevoimia – maailmassa oli kesällä 2014 vielä noin 17 000 ydinkärkeä. Ydinaseiden käytön ydintä, ydinasepelotetta – on kuitenkin vaivannut osaltaan pysähtyminen kylmän sodan vuosille. Pelotteen saama huomio on kahtena viime vuosikymmenenä jäänyt aseriisunta- ja proliferaatiokysymysten varjoon. Valtiot eivät ole saaneet jalostettua pelotestrategioitaan kovin kauas kylmän sodan tematiikasta. Peruskysymyksenä kuitenkin säilyy kysymys siitä, mikä ohjaa mitä? Pelote, joka saa ”mandaattinsa” valtionjohdon korkeimmalta päätöksentekotasolta, on ymmärrettävä yläkäsitteenä ydinaseisiin liittyville kysymyksille. Kylmän sodan jälkeisen kehityksen ja läntisen maailman mielellään näkemän eräänlaisen toiveikkuuden kansainvälisen järjestelmän pysyvästä muutoksesta voidaankin nähdä päättyneen karulla tavalla viimeistään keväällä 2014, Venäjän aloittaessa aggressiiviset toimet Ukrainan alueella. Sota on taas Euroopan ytimessä, kohdistuen legitiimisti suvereenin valtion alueelle. Ja yhtenä osapuolena on Neuvostoliiton suora perillinen, Venäjä, joka on korostanut viime vuoden aikana retoriikassaan kovaa linjaa ydinaseiden osalta. Tutkimuksen keinoin on mahdollista luoda selventävää käsitystä nykypäivän ydinasepelotteen olemuksesta ja vaikuttavuudesta. Tässä raportissa selvennetään transatlanttista, eli Pohjois-Atlantin liiton ydinasepelotetta nykyajan strategisessa turvallisuusympäristössä. Primäärilähdeaineistona on käytetty Naton strategisia asiakirjoja sekä virallisia tai haastatteluissa yms. annettuja lausuntoja. Samalla on arvioitu ja vertailtu erilaisen tutkimuskirjallisuuden arvioita Naton ydinasepelotteesta. Tutkimuksen tuloksena on pyritty luomaan selkeä kuva sekä ymmärrys siitä, millainen käyttöarvo läntisen sotilasliiton pelotteella on nykyajan herkässä strategisessa tilanteessa. Työn tutkimusongelmat (päätutkimuskysymykset) ovat seuraavat: - Mikä on Naton ydinasepelotteen rooli ja käyttöarvo liittouman kokonaispelotteen osana nykyajan turvallisuusympäristössä? - Toimiiko Naton ydinasepelote liittouman voimanlähteenä nykyajan turvallisuusympäristössä? Terminä Naton ydinasepelote on osaltaan harhaanjohtava. Liittoumalla ei ole tänä päivänä ”Naton ydinaseita”. Kyseistä termiä käytettäessä viitataan yleensä Yhdysvaltojen eurooppalaisiin Nato-maihin sijoittamiin, Natolle ”korvamerkittyihin” nuclear-sharing-järjestelyin ylläpidettäviin taktisiin ydinaseisiin. Näiden aseiden lisäksi tulevat sitten Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Ranskan kansalliset arsenaalit, jotka erilaisten strategia-asiakirjojen valossa ovat luettavissa osittain liittouman resursseiksi. Raportissa painotetaan tarkastelua Eurooppaan sijoitettujen aseiden osalta, sillä ne ovat resurssi, johon periaatteessa kaikilla jäsenmailla on suurimmat mahdollisuudet vaikuttaa Naton suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmän kautta, vaikka ne itse eivät niitä omistaisikaan tai osallistuisi niiden mahdolliseen käyttöön. Naton pelotteen analyysi on pyritty sitomaan mahdollisimman pitkälle käytäntöön niin olosuhteiden, politiikan kuin taktisteknisten osatekijöiden osalta. Tämä on toteutettu esimerkiksi asettamalla Naton Eurooppaan sijoitettu ydinaseistus vertailevaan skenaarioon Venäjän kanssa. Näkökulmana ja kriteeristönä skenaariotarkastelussa käytetään Carl von Clausewitzilta periytyvää käsitettä center of gravity (schwerpunkt), joka sittemmin on nykyaikaisessa suomenkielisessä sotataidossa käännetty muotoon voimanlähde. Vaikka Clausewitzin kirjoituksia on Suomessa totuttu tulkitsemaan lähinnä operaatiotaidon näkökulmasta, on voimanlähteen käyttäminen perusteltua myös ydinaseiden ja strategian kysymyksissä. Ensinnäkin käyttämällä kriteeristönä sotataidollista määritelmää, päästään lähemmäs käytännön tasoa. Toiseksi, Clausewitz näki sotilaallisen toiminnan eli sodankäynnin liittyvän aina kokonaistavoitteeseen - politiittisiin päämääriin - ja muodostavan näin yhtenäisen kokonaisuuden strategiselta taktiselle tasolle. Kokonaisuutena tutkimus on osoittanut, että Natolle ydinasepelote on edelleen merkityksellinen osa kokonaispelotetta ja säilyy liittouman fundamenttina. Nato on kuitenkin kylmän sodan päättymisen jälkeen epäonnistunut erityisesti taktisen ydinaseistuksensa suhteen toimintaympäristön tulkinnassa, kun sitä tarkastellaan realistisen turvallisuus- ja valtahakuisuuden kannalta. Vaikka Venäjä ei mitä todennäköisimmin aloita ydinsotaa, on Nato ajanut itsensä ei-strategisten ydinaseiden osalta tilanteeseen, jossa sen keinot, eli ydinaseiden määrä ja tyypit, ovat vähissä suhteessa eurooppalaista turvallisuusympäristöä ja vakautta heiluttavan valtion uhkapotentiaaliin. Epäsuhta sekä taktisen ydinaseistuksen suorituskyvyissä että ainakin vielä toistaiseksi myös määrissä on liian edullinen Venäjälle, vähintään siihen saakka, kunnes Venäjän nykyiset ydinkärjet vanhentuvat. Toistaiseksi Nato kykenee luottamaan oletettuun ja arvioituun etulyöntiasemaansa tavanomaisessa asevoimassa. Peloteteorioiden kannalta Nato (ja länsimaat) ovat 1990-luvulla luottaneet liiaksi Venäjän rationaalisuuteen, olettaen että sillä olisi yhtäläinen tarve esimerkiksi taktisen ydinaseistuksen vähentämiseen. Näyttää siltä, että kylmän sodan päättymisen tuottamassa tunteessa unohdettiin peloteteorioiden rationaalisuuteen liittyvä peruskritiikki. Naton oma rationaalisuuden määritelmä, normit ja arvot erityisesti Euroopan tilanteesta ja sinne sijoitettujen aseiden vähentämisen puolesta sitoivat liiaksi ajattelua synnyttäen näin peili-ilmiön (mirror imaging), jossa todella oletettiin liikaa asioita. Kuten Keith Payne on todennut; kriisit syntyvät usein rationaalisuusolettamuksien murentumista, yllätyksistä. Viimeistään Krimin ja sitä seuranneen Ukrainan konfliktin sekä Venäjän aggressiivisten toimien myötä on tapahtunut ainakin jonkinasteinen rationaalisuusolettamuksen murentuminen, johon Nato on toistaiseksi reagoinut tavanomaisen asevoiman valmiuden kehittämisellä. Naton olisi tarpeen käynnistää perusteellinen keskustelu ydinasepelotteen tarpeesta ja olemuksesta erityisesti Euroopassa. Mikäli keskustelut käydään strategisten konseptien laatimisaikataulujen yhteydessä, kuten pääosin tähän saakka on toimittu, muodostuu aikaväli liian pitkäksi, jotta ydinasepelotteella olisi edellytyksiä edes reagoida nopeastikin muuttuvaan turvallisuusympäristöön. Viimeisimmästä puolustusministerikokouksesta saatujen viitteiden mukaan keskustelu saattaisi olla tiivistymässä; Nato saattaa aikaistaa seuraavan ydinaseiden suunnitteluryhmän (NPG) kokoontumista jo tälle vuodelle ja samalla ilmeisesti harkitaan ydinasekomponentin ottamista jälleen osaksi Naton muuta sotilaallista harjoitustoimintaa. Venäjän ydinasetoimintaan sekä sen vaikutuksiin Natolle ollaan suhtautumassa entistä vakavammin. Nähtäväksi jää, miten nämä suunnitelmat implementoituvat ja miten niistä kerrotaan julkisuuteen. Varsovan tuleva huippukokous vuonna 2016 määrittelee toivottavasti suuntaa nykyistä selkeämmin myös ydinasepolitiikan osalta. Naton ydinasepelotteeseen liittyvää debattia on hallinnut väittely Eurooppaan sijoitettujen aseiden säilyttämisen tai poistamisen välillä. Tämä ei ole johtanut lopulta muuhun kuin eräänlaiseen lamautumiseen ja status quon säilyttämiseen, kun muitakaan vaihtoehtoja ei ole tarjolla ja tuotu esille. Nato ei ole tutkimuksen valossa riittävän oma-aloitteisesti kehittänyt omaa ydinasepelotettaan sekä ydinaseoppiaan Euroopan ja transatlanttisen linkin suhteen, vaan se on keskittynyt julkituomaan ydinaseiden merkityksen vähentämistä sekä tämän riippuvuutta Venäjän toimista. Ydinaseiden merkityksen ja aseiden vähentäminen on hieno tavoite, mutta realismin määrittelemässä maailmassa vaaditaan enemmän – Naton olisi kyettävä ensisijaisesti myös uudistamaan nykyistä selkeämmin omaa ydinasepolitiikkaansa -ja doktriiniaan. Nykyisellään esimerkiksi ei-strategisen ydinaseistuksen merkitys ja siitä saatava hyöty suhteessa kustannuksiin ja muuhun resurssien käyttöön on liian pieni. Nato tavoittelee aseilla poliittisen sitoutumisen osoitusta sekä kykyä siihen, että sillä olisi mahdollisuus osoittaa vastustajalle ei-strategisten aseiden käytöllä eskalaatiovaaraa strategisten aseiden käytön tasolle. Tutkimuksen perusteella ei-strategisen aseistuksen suorituskyky (B61-pommit) on olosuhteisiin nähden kuitenkin niin epävarmalla tasolla, ettei tähän viimeksi mainittuun tavoitteeseen päästä. Niistä ei ole voimanlähteeksi operatiivisen toiminnan kannalta eikä niiden merkitys näin ollen ole Naton ydinasepelotteessa ja kokonaispelotteessa kuin marginaalinen. Käytännössä ydinpelotteessa, silloin kun sitä halutaan tuoda esiin, jouduttaisiin tukeutumaan strategisten aseiden tuottamaan pelotteeseen. Peloteopin ja sillä haluttavan vaikutuksen tulisi olla niin selkeä, että sen avulla pystyttäisiin määrittämään tarvittava aseistus – ei toisinpäin. Joka tapauksessa nykyinen turvallisuustilanne, Venäjän hyökkäyksellinen puhe ydinaseistuksesta ja Naton haasteet oman ydinasestrategian ja -doktriinin kehittämisessä tarjoavat jatkoseurannan sekä -tutkimuksen aiheita myös tulevina vuosina. Ydinaseiden ja ydinpelotteiden aikakausi ei ole vielä ohi.

Pedagogisen hyvinvoinnin merkitykset koulutuksen läpäisyssä. Nuorten kokemuksia matkastaan peruskoulusta Nuorten aikuisten osaamisohjelmaan

Tämän tutkimuksen tarkoitus oli ymmärtää nuorten aikuisten omia kertomuksia peruskoulusuhteestaan ja yhteisvalinnanperusteista, peruskoulun jälkeisitä vuosista sekä koulutuksiin kiinnittymisistä. Tutkimus kohdistui kuuden nuorten kuvauksiin aikaisemmista opinnoistaan ja opintojen keskeytymiseen johtaneista syistä sekä keskeytymisen prosesseista. Työn keskiössä oli nuoren oma näkökulma aikaisemman koulutuspolun rakentumisesta ja pedagogisen hyvinvoinnin merkityksistä koulutuksen läpäisyssä. Tutkimuksen kohdejoukkona oli yhden aikuisopiston Nuorten aikuisten osaamisohjelman kohderyhmään kuuluvia opiskelijoita. Aineisto kerättiin teemahaastattelulla. Aineisto teemoiteltiin ja analyysi tarkentui mahdollisiin pedagogisen hyvinvoinnin osatekijöitten näyttäytymiseen nuorten kerronnassa. Peruskoulusuhteissa keskeistä oli erilaiset oppimisen tai keskittymisen vaikeudet sekä kokemus heikosta tuen saannista oppimisen haasteisiin. Yhteishaun hakutoiveet eivät olleet kovin selkeitä ja nuoret kokivat olleensa hieman kypsymättömiä valintojensa tekoon. Toisen asteen keskeytymisiin johtaneet kuvaukset olivat hyvin moninaisia ja samankin nuoren kuvaukset kiinnittymättömyyden syistä vaihtelivat eri elämänkulun vaiheissa. NAO-opintoihin nuoret olivat kiinnittyneet paremmin ja olivat motivoituneita opintoihinsa. Tulosten perusteella voin todeta nuorten kaipaavan koulujen ja oppilaitosten toimijoilta aikaa ja huomiota sekä panostusta kurin ja järjestyksen ylläpitoon. Aikuisen oppijan haasteiksi tulkitsin heikon oppimisluottamuksen sekä aikaisemmat pettymykset kouluun instituutiona sekä siellä toimineisiin aikuisiin. Kouluissa ja oppilaitoksissa on selkeä tarve oppilaantuntemukselle, henkilökohtaiselle huomiolle ja ajalle kohdata oppija yksilönä, jolla on erilaiset taustat, kokemukset ja tarpeet. Osallisuuden ja toimijuuden vahvistuminen oli merkittävä aikuisen oppimisen haasteita vähentävä tekijä ja koulutuksen läpäisyä vahvistava tekijä. Keskeinen merkitys oli koetulla tunnetuella, jolla vahvistettiin osallisuuden ja toimijuuden kokemista. Tunnetuki rakentui huomioivasta kohtaamisesta, puheeksi ottamisesta ja rohkaisevasta ilmapiiristä. Tätä kautta aikuisen oppijan kouluttautumisusko ja oppimisluottamus merkittävästi vahvistui.

Leikki-ikäisten lasten pelot hammashoidossa ja pelkojen lievittäminen

Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata leikki-ikäisen lapsen pelkoja hammashoidossa ja pelkojen lievittämistä. Tavoitteena oli tuottaa tietoa, jonka avulla kyetään tunnistamaan lasten pelkoja hammashoidossa ja löytämään keinoja pelkojen lievittämiseen. Tutkimuksen kohderyhmän muodostivat leikki-ikäisten (4–6 v.) lasten vanhemmat (n=136, vastausprosentti 68%). Aineistonkeruumenetelmänä oli vanhemmille suunnattu kyselylomake, jossa kysyttiin lasten hammashoitopeloista ja siitä, millä keinoilla pelkoja voitaisiin lievittää. Kyselylomake sisälsi sekä strukturoituja että avoimia kysymyksiä. Strukturoitujen kysymysten tuottama aineisto analysoitiin tilastollisin menetelmin (SPSS 22.0) ja avointen kysymysten tuottama aineisto sisältöä luokittelemalla. Tutkimustulosten mukaan lapsilla oli monia hammashoitoon liittyviä pelkoja. Pelot liittyivät uusiin ihmisiin ja tilanteisiin, hoitovälineisiin ja -laitteisiin sekä hammaslääkärikäynteihin. Lapset jännittivät tai tunsivat pelkoa tavatessaan heille tuntemattomia ihmisiä. Hoitotilanteiden kovat äänet pelottivat. Yksittäisistä asioista eniten lapsille pelkoa aiheuttivat neulat ja rokotteet. Muita hammaslääkärikäyntiin liittyviä pelkoja olivat hammashoitotilojen hajut, veren näkeminen ja lääkkeiden saaminen. Lasten hammashoitopelkoa lievittivät iloinen ja ystävällinen ilmapiiri, tuttu henkilökunta, lapsen huomioiminen hoidossa, riittävä ajankäyttö sekä kehuminen ja palkkion saaminen. Lapset kokivat tyytyväisyyttä, kun heille kerrottiin, mitä tehtiin ja pidettiin huolta heidän viihtyvyydestään. Vanhempien etukäteen antama tieto hammashoidosta sekä vanhempien oma positiivinen asenne koettiin myös pelkoa lievittäviksi keinoiksi. Leikki-ikäisillä lapsilla voi esiintyä erilaisia pelkoja hammashoidossa. Pelkojen tunnistaminen ja niiden lievittäminen on tärkeää, koska lapsena koetut pelottavat ja negatiiviset hammashoitokokemukset aiheuttavat lapselle kärsimystä ja voivat jatkua pitkälle aikuisuuteen saakka. Tutkimustulosten perusteella osalla leikki-ikäisistä lapsista on pelkoja hammashoidossa, mutta niitä voidaan lievittää erilaisin keinoin. Olisikin tärkeää löytää kullekin lapselle sopivat menetelmät pelkojen lievittämiseen.

Sosiaalisen median hyödyntäminen yhteiskunnallisessa markkinoinnissa

Yhteiskunnallinen markkinointi on markkinointia, jossa hyödynnetään kaupalliseen markkinointiin kehitettyjä tekniikoita, mutta jossa taloudellisen voiton sijaan tavoitellaan käyttäytymisen muutosta hyvinvoinnille edullisempaan suuntaan. Hyötyjinä ovat yksilö, yksilön lähipiiri tai yhteiskunta. Yhteiskunnallista markkinointia on arvosteltu kunnianhimottomuudesta ja sosiaalisen median käytön suhteen sen on nähty toimivan osittain vajavaisesti, johtuen muun muassa resurssien vähyydestä. Kuitenkin juuri interaktiiviset ja vuorovaikutusta lisäävät markkinointikeinot, kuten sosiaalinen media, lisäävät käyttäytymisen muutoksen mahdollisuutta. Tässä työssä tarkastellaan sosiaalisen median hyödyntämistä yhteiskunnallisessa markkinoinnissa. Työ alkaa yhteiskunnallisen markkinoinnin ja sosiaalisen median kirjallisuuskatsauksilla, joissa käsitellään muun muassa molempien määritelmiä, erityispiirteitä sekä niiden hyödyntämistä. Tutkielman empiirinen osuus toteutettiin hyödyntämällä triangulaatiota. Tutkimuksen aineistonkeruumenetelminä käytettiin netnografiaa ja sähköpostikyselyä. Kohdeorganisaatioina tutkielmalle toimi kolme yhteiskunnallista markkinointia toteuttavaa organisaatiota: Veripalvelu, Pelastakaa Lapset ry sekä Suomen Punainen Risti, jonka osalta netnografinen aineistonkeruu rajoittui Hämeen piiriin. Netnografinen aineistonkeruu toteutettiin tarkastelemalla kohdeorganisaatioiden erikseen valittuja sosiaalisen median kanavia. Netnografian kautta saatujen tuloksien pohjalta muodostettiin kyselylle runko, jolla haastateltiin organisaatioiden edustajia. Kyselyn pääasiallisena tarkoituksena oli selvittää kohdeorganisaatioiden sosiaalisen median käyttöä ja sitä, vastaako organisaatioiden oma näkemys netnografian kautta saatua kuvaa kohderyhmän reagoinnista markkinointiin. Tutkielman tulosten myötä nousi näkemys siitä, että kohderyhmää sosiaalisessa mediassa aktivoi erityisesti kotimaisten, ajankohtaisten ja koskettavien aiheiden käsittely sekä yleinen organisaatioiden reagointinopeus. Kohderyhmä aktivoitui helposti myös kun kyseessä oli akuutti avuntarve. Kääntöpuolena organisaatioiden omien agendojen käsittely kärsi osittain kohderyhmän mielenkiintoa ylläpitäessä. Tämän tutkielman tulosten mukaan organisaatioiden näkemys kohderyhmän reagoinnista markkinointiin sosiaalisessa mediassa vastasi netnografian kautta saatuja tuloksia. Markkinointi sosiaalisessa mediassa tarjoaa organisaatiolle toimivan väylän käyttäytymiseen vaikuttamiseen, sillä kohderyhmä seuraa sosiaalisen median kanavia. Oikeanlaisen, mielenkiintoisen ja ajankohtaisen viestin myötä kohderyhmä aktivoituu.

Fenomenologinen tutkimus Turun yliopiston tohtoriopiskelijoiden kokemuksista väitöskirjaprosessista ja sen ohjauksen kehittämisestä

Tässä tutkimuksessa ohjauksella ymmärretään ammatillisen auttamisen menetelmää, ohjaajan ja ohjattavan avointa sokraattista ja kommunikatiivista dialogia, jonka filosofinen perusta on heideggeriläis-gadamerilaisessa eksistentialismissa. Gadamerilaisittain ymmärrän ohjauksen ”pelinä” ja ”merkityshorisonttien fuusioitumisena”. Se on seurausta kääntymisestä traditioon. Siinä negatiivisuus on produktiivista avaten uusia näkökulmia. Toimintana ohjausta ei pidetä kriittisen teoriaan viitaten neutraalina, koska sitä tehdään aina jostakin näkökulmasta, johon niin politiikalla kuin vallalla on vaikutusta. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata väitöskirjaprosessia, sen ohjausta ja kehittämistä sellaisena, kuin sen tekijät ovat ne kokeneet. Juuri fenomenologisessa tutkimuksessa korostuu väitöskirjantekijöiden oma elämismaailma, oleminen ja siitä tehdyt tulkinnat. Menetelmältään tutkimus on laadullinen ja empiirinen sekä teorialtaan abduktiivinen monitapaustutkimus, jossa tutkimusaineisto on hankittu teemahaastattelun avulla. Kaikki haastateltavat edustavat ihmistieteitä. Haastatteluteemojen ja niiden kysymysten laadintaa on ohjannut tutkimuskirjallisuuden perusteella laadittu teoreettinen viitekehys, jossa ohjaus ymmärretään kokemusten fuusioistumisena. Tutkimuksen johtopäätökset täydentävät ja vahvistavat aikaisemman tutkimuksen tuloksia. Kaikki väitöskirjantekijät korostivat yhtäältä tekijän omaa henkilökohtaista vastuuta väitöskirjan tekemisessä. Kuitenkin ohjauksessa on tärkeintä ohjaajalta ohjauskeskustelussa annettu henkilökohtainen ohjaus, arviointi ja saatu palaute. Ohjauksessa arvostetaan eniten ohjaajan tieteellistä kompetenssia. Myös positiivisen, välittävän, mutta rakentavan kriittisen palautteen saaminen koetaan tärkeäksi. Sen sijaan vain negatiivista palautetta sisältävää ohjausta pidetään huonona. Kiteytetysti: kuitenkaan muulla ohjauksella ei ole merkitystä, jos ohjaajan tieteellinen osaaminen ei ole hyvää. Väitöskirjan tekijöiden näkemyksessä tulee esille huoli väitöskirjantekijöiden polarisoitumisesta monen kerroksen väkeen. Erityisesti yliopiston ulkopuolelta tulevat ja sivutyönään väitöskirjaa tekevät jatko-opiskelijat kokevat olevansa yksin, tiedeyhteisön ulkokehällä. Siellä tieteellinen infrastruktuuri on tohtorikoulutettaviin nähden heikompi ja juuri tämän tilanteen korjaamiseen tulisi tiedeyhteisön panostaa. Toiseksi kehittämisehdotuksissa nousi selkeästi esille, että nykyisiä ohjausrakenteita tulisi uudistaa. Vaikka henkilökohtainen ohjaus koetaan tärkeimmäksi ohjausmuodoksi, niin vertaisohjaus ja sen kehittämistä tukevat käytännöt tulisi saada huomattavasti paremmin hyödyttämään väitöskirjantekoa. Tarvitaan uusia ohjauskäytäntöjä, kuten professoreiden ohjausvastuun jakamista esimerkiksi dosenttitasoisille lehtoreille. Tarvitaan enemmän pienryhmäohjausta sekä verkostoihin tukeutuvan ohjauspotentiaaliin hyödyntämistä väitöskirjaohjauksessa. Kolmas parannusehdotus, joka tutkimuksesta nousee esille, on henkilökohtaisten opintosuunnitelmien tuominen tohtorikoulutuksen osaksi. Pelkkien tutkimussuunnitelmien varassa etenevä väitöskirjan tekeminen nähdään liian strukturoimattomaksi. Hopsit voisivat parantaa niin ohjausta kuin auttaa väitöskirjantekijää suunnistaman selkeämmin väitöskirjaprosessin monissa eri vaiheissa.

Koska internet. Finiittiverbittömän koska X konstruktion syntaksi ja variaatio

Tutkielmassani käsittelen finiittiverbittömän koska X konstruktion variaatiota ja variaation hyväksyttävyyttä. Konstruktiokieliopin näkemysten mukaisesti käsittelen rakennetta itsenäisenä kielen yksikkönä ja tutkin sen rajoja ja suhdetta muihin konstruktioihin. Perustan päätelmäni kahteen toisiaan tukevaan aineistoon: verkosta kerättyyn 400 virkkeen tekstikorpusaineistoon ja kyselytestiaineistoon. Konstruktion prototyyppi on nominatiivimuotoinen lyhyt koska NP, jonka paikka on virkkeen lopussa. Konstruktio on kuitenkin produktiivinen, ja siinä esiintyy paljon variaatiota. Koska-rakenteet muodostavat jatkumon, jonka toisessa päässä ovat prototyyppiset koska NP:t ja toisessa päässä yleiskieliset koska-sivulauseet. Näiden väliin jäävät epäprototyyppiset koska X konstruktiot ja koska X fragmentit. Koska X fragmentit ovat finiittiverbittömiä lausemaisia konstruktioita, joiden verbittömyys on kontekstissaan tunnusmerkitöntä. Kielenkäyttäjät pitävät hyväksyttävimpinä kiteytyneitä konstrukteja. Mitä tutumpi koska X konstruktio on, sitä hyväksyttävämmäksi sen toteumat arvioidaan. Suurin ero on prototyyppisissä koska NP konstrukteissa, joita koska X konstruktiota käyttävät pitävät erittäin luontevina mutta muut kielenkäyttäjät epäkieliopillisina. Koska X konstruktio sopii kielenkäyttäjien mielestä epämuodolliseen tyyliin ja leikillisiin asiayhteyksiin. Konstruktiossa ei ole kyse ellipsistä tai lyhentämisestä, vaan sillä on oma tehtävänsä kielessä. Koska X kantaa omaa merkitystä, joka ei ole välitettävissä muilla rakenteilla. Se ilmaisee ironiaa, jonka ymmärtäminen perustuu kirjoittajan ja vastaanottajan yhteiseen tietoon. Koska X voi myös toimia referoinnin keinona, joka osoittaa väheksyvää suhtautumista referoidun ryhmän tai henkilön perusteluihin.