Political participation beyond the vote : how the institutional context shapes patterns of political participation in 18 Western European democracies

Politiskt deltagande är en definierande del av varje demokratiskt politiskt system, även mellan valen. Men det har skett en betydande utveckling i vilka aktiviteter som uppfattas som politiskt deltagande. Det är inte enbart aktiviteter i politiska partier som är i fokus, men också olika protestaktiviteter, delaktighet i nya sociala rörelser och livsstilspolitik i form av politisk konsumtion. Politiskt deltagande mellan valen kan leda till en potentiell legitimitetskonflikt. Den potentiella konflikten mellan ansvarsutkrävande och medborgarnas aktiva medverkan har varit känd sedan länge. Representativa demokratier har genom olika institutionella mekanismer försökt konstruera ett fungerande politiskt system som förenar möjligheten för politiskt deltagande med en tydlig ansvarsstruktur. I detta sammanhang har den institutionella öppenheten haft en central position eftersom denna antas påverka hur lätt det är för medborgarna att påverka de formella beslutfattarna. Avhandlingen undersöker därmed konsekvenserna av institutionell öppenhet för olika former av politiskt deltagande. Resultaten tyder på att demokratiska staters institutionella uppbyggnad har väsentliga konsekvenser för det politiska deltagandet. Men samspelet mellan systemet och deltagandet verkar vara mera invecklat än de dominerande teorierna om politiska institutioner och deltagande ger vid handen. Institutionell öppenhet har inte den förväntade effekt beroende på om den politiska handlingen sker inom eller utanför det formella systemet, och den institutionella effekten är mera uttalad för föreningsaktivism och politisk konsumtion, vilket är de aktiviteter som ligger längst bort från det formella politiska systemet. Resultaten utmanar därmed centrala teoretiska antaganden inom forskningen om politiskt deltagande. I ljuset av de resultat som presenteras i avhandlingen framstår det som särskilt angeläget att omvärdera effekten av institutionell öppenhet.

Sosiaalisten innovaatioiden edistäminen julkisissa vanhuspalveluissa, case: Kouvolan kaupunki

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää miten Kouvolan kaupungin kotihoidossa ja vanhuspalveluissa voidaan edistää sosiaalisten innovaatioiden syntymistä. Tutkimuksessa annetaan kontekstiin sopiva määritelmä vielä tarkentumattomalle sosiaalisen innovaation käsitteelle sekä kartoitetaan sosiaalisen innovaation syntymiseen edistävästi ja estävästi vaikuttavia tekijöitä tarkastelemalla sosiaalisen innovaation prosessia sekä hyödyntämällä sosiaalisia innovaatioita käsittelevien artikkeleiden lisäksi joitakin julkisen sektorin innovaatioita käsitteleviä artikkeleita. Tutkimus toteutetaan laadullisena tapaustutkimuksena ja aineistonkeruumenetelmänä käytetään puolistrukturoituja haastatteluita. Haastateltavat valitaan harkinnanvaraisesti kohdeorganisaatiosta Kouvolan kaupungilta ja ennen kaikkea kotihoidon ja vanhuspalveluiden palvelualueelta. Sekä aineiston keruu että sen analysointi toteutetaan teorialähtöisesti. Tutkimustulosten perusteella Kouvolan kaupungin sosiaalisten innovaatioiden syntymistä edistävinä vahvuuksina voidaan mainita muun muassa koko henkilöstön osallistuminen ideointiin ja kehittämiseen, ideoiden kartoittaminen myös oman organisaation ulkopuolelta sekä aktiivinen asiakkaiden tarpeiden ja näkökulmien kartoittaminen, joskin lähestymistapa voidaan nähdä ennemmin asiakaskeskeisenä kuin asiakaslähtöisenä. Niin ikään lähiesimiesten ja oman palvelualueen esimiesten pääasiallisesti kannustava suhtautuminen ideointiin voidaan nostaa esiin vahvuutena. Kehittämiskohteina puolestaan nousevat esille ylemmältä virkamiesjohdolta ja poliittiselta johdolta odotettu selkeämpi tuki innovoinnille sekä monipuolisten innovoinnin kannustimien kehittäminen. Toimiala- ja palvelualuerajat ylittävän sekä eri henkilöstötasojen, myös ylimmän ja poliittisen johdon, välisen avoimen vuoropuhelun sekä yhteisten tavoitteiden asettamisen tukeminen luovuutta ja luovaa ongelmanratkaisua tukevien työkalujen avulla sekä aikaa raivaamalla nousee myös esille merkittävänä kehittämiskohteena. Niin ikään foorumeita ajatustenvaihtoon, yhteiseen ideointiin ja kehittämiseen eri sidosryhmien, kuten asiakkaiden ja kolmannen sektorin, kanssa tarvitaan lisää.

Integrum - Databases from Russia and CIS - New possibilities for political and social studies

Integrum-aineistokoulutuksen 28.9. - 29.9.2011 koulutusmateriaalia

Venäjän informaatio-psykologinen sodankäyntitapa terrorismin torjunnassa ja viiden päivän sodassa

This study examines Russia’s Pattern of Information-Psychologic Warfare in Counter-terrorism and in the Five Day War. The first case of this comparative case study research examines an internal national security crisis, namely two of the most notorious terrorist strikes that took place firstly in The Moscow Dubrovka Theater in October 2002 and two years later in Beslan School 2004 in September. In the second case an external national security crisis, the Five Day War conducted in August 2008 between the Russian Federation and the state of Georgia will be analyzed. At the centre of this research report lays an idea: a war of information by using information as the target and as a weapon. Based on a comparative case study setting this study tries to understand how Russian pattern of information warfare manifests itself in the light of these two internal / external national security crises. Three hypotheses that guide this research report are: Russian pattern of information warfare has a long tradition which can be traced back to the Cold War era; it is possible to discern specifically Russian, partially divergent information warfare pattern; and finally by exploring the two recent internal / external national security crises, it becomes possible to sketch specifically Russian systematics. In this research report the main focus of interest is on the information-psychological dimension of the overall information warfare concept as part of the military science tradition. After such theoretical review the two empirical cases will be contextualized and chronologically introduced. Analysis will be sharpened on the parties’ actions especially from the information-psychological perspective. This will be done with the help of the developed Russia’s six action fields-model which has been divided into two main dimensions: political and military with three levels: strategic informa-tion-psychological level, and two tactical levels, namely information-technical and information-PSYOP. This creates six possible actions fields. As the empirical analysis will reveal, many of these six action fields have been used by Russia in its internal / external national security crises, which proves the study’s hypotheses: Russia has its own pattern of information psychologic warfare that is based on its historical tradition and as such it creates a base for Russian systematics.

Partisaanisodasta alueelliseen puolustusjärjestelmään : jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen

Väitöskirjan tavoitteena on ollut rakentaa kokonaiskuva aiheesta Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa ei ole rajoituttu ainoastaan kuvailemaan sotataidollisen ajattelun kehittyminen, vaan on pyritty selvittämään kehittymiseen vaikuttaneet tekijät ja vastaamaan kysymykseen, miksi näin on tapahtunut? Aiemmat länsimaiset tutkimukset ovat tarkastelleet jugoslavialaista sotataitoa tai maanpuolustusta vain jostain tietystä rajallisesta näkökulmasta, kuten esimerkiksi Jugoslavian kansanarmeijaa, asevoimien vaikutusta maan poliittiseen elämään tai sotilaallista doktriinia koskien. Sotataidon kehittymiseen vaikuttavat tekijät huomioivaa kokonaisesitystä ole tehty. Myös jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu on jäänyt pääosin pimentoon. Jugoslavialainen maan sotataitoon kohdistunut tutkimus on ollut laajaa ja monipuolista, mutta sen käytettävyyteen osittain vaikuttaa marxilais-leniniläinen materialistis-dialektinen, historialliseen materialismiin perustuva tutkimusmenetelmä. Väitöskirjan päätutkimusaineiston ovat muodostaneet alkuperäislähteet, ensisijaisesti jugoslavialaiset ohjesäännöt, käsikirjat, oppaat ja oppikirjat. Muu lähteistö on koostunut lähinnä arkistoasiakirjoista ja muusta kirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmä on ollut historiatieteellinen käsittäen muun muassa ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin harjoittamisen, tietojen varmistamisen mahdollisimman useasta toisistaan riippumattomasta lähteestä sekä pyrkimyksen rekonstruoida ristiriidaton kokonaiskuva tutkimuskohteesta. Eri lähteistä ja lähderyhmistä saatuja tietoja on vertailtu, analysoitu sekä yhdistetty kriittisesti. Lähteiden käytettävyyden, lähdearvon ja luotettavuuden arviointi ovat olleet merkittävässä roolissa, näistä kaikista tärkeimpänä luotettavuuden arviointi. Sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin keinoin on pyritty luomaan oma ristiriidaton tulkinta kokonaisuudesta, jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisestä toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa on pitäydytty niin pitkälle kuin mahdollista jugoslavialaisen sotataidon alkuperäisessä terminologiassa. Jugoslavialaisia termejä ei ole muokattu vastaamaan paremmin esimerkiksi tällä hetkellä länsimaisessa sotataidossa käytettyjä käsitteitä. Väitöskirjan rakenne on temaattinen. Läpi koko tutkittavan ajanjakson jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisessä on tunnistettavissa samat määräävät tekijät: historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, sotilaallinen doktriini, lakiperusteet, kommunistiliiton ohjaus ja asevoimien sekä yhteiskunnan valmiuden kehittyminen. Jugoslaviassa puhuttiin aseelliseen kamppailuun vaikuttavista sodankäynnin faktoreista, joita olivat yhteiskunnalliset tekijät, materiaalis-tekniset tekijät ja sotilaalliset tekijät. Kaikista tärkeimpänä tekijänä pidettiin kuitenkin ihmistä itseään, vaikka ihmisen merkitys välillä tuntuikin hukkuvan ”moraalis-poliittiset tekijät”-sanahirviön alle. Tutkimuskysymyksiin on vastattu sotataitoon vaikuttaneiden edellä mainittujen tekijöiden kautta. Kuhunkin muutostekijään liittyvä kehitys on kuvattu kronologisena esityksenä. Kansan vapautussodassa vuosina 1941–1945 perustettujen partisaaniyksiköiden muodostamisessa sekä niiden toimintamenetelmissä on havaittavissa runsaasti yhtymäkohtia 1700- ja 1800-luvun hajdukkijoukkojen sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun četnikkijoukkojen vastaaviin periaatteisiin. Samankaltaisuuksia ilmenee 1950-luvulta alkaen alueellisen puolustuksen joukkojen ja partisaaniyksiköiden toimintamenetelmien yhteydessä väliaikaisesti menetetyllä alueella toimittaessa. Kansan tukeen, karismaattisiin johtajiin ja yllätyselementtiin perustuva sissitoiminta on perinteistä eteläslaavilaista sotataitoa. Sodanjälkeinen jugoslavialainen sotataito oli jatkumoa eteläslaavien vuosisatoja vanhalle sotataidolliselle perinteelle, vaikka sitä ei julkisesti Jugoslaviassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myönnettykään. Jugoslavian sotilaallinen doktriini oli luotu kaikista suunnista kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan, mutta sotilaallisen uhkan painotukset vaihtelivat usein, jopa vain muutaman vuoden välein. Tämä ei johtunut päättämättömyydestä eikä pelkästään koetun uhkan suunnan vaihtumisesta. Painottamalla sisäisen ja ulkoisen uhkan jatkuvuutta sekä uhkan suunnan vaihtelua pyrittiin pitämään maanpuolustuspiirit valppaina ja kansalaiset aktiivisina. Tällä tavalla myös perusteltiin maanpuolustuksen korkeita kustannuksia ja ennen kaikkea pyrittiin lisäämään maan sisäistä veljeyttä ja yhtenäisyyttä. On ilmeistä, että sekä lännestä että idästä kohdistui Jugoslavian suuntaan suurta poliittista ja sotilaallista intressiä kylmän sodan vuosina 1945–1990, mutta suoran sotilaallisen uhkan aukoton todistaminen olisi kuitenkin hankalaa. Oleellista onkin jugoslavialaisten oma käsitys maataan vastaan kohdistuneesta sotilaallisesta uhkasta. Sisäisen uhkan vaikutus alkoi kasvaa 1970-luvun alkupuolelta lähtien ja se johti lopulta 1980-luvulla alueellisen puolustuksen joukkojen esikuntien lakkauttamiseen ja taisteluvälineiden hajavarastointijärjestelmän purkamiseen. Yhteiskunnallisista tekijöistä merkittävimpinä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun vaikuttaneina osina olivat lait ja Jugoslavian kommunistiliitto. Perustuslakiin ja lakiin kansallisesta puolustuksesta sekä kommunistiliiton päätöslauselmiin sisällytetyt vaatimukset sotataidon kehittymiselle kuitenkin vain toistivat sotilaallisessa doktriinissa määritettyjä suuntaviivoja sekä määräyksiä. Maanpuolustukseen liittyneiden määräysten ja ohjeiden hyväksymiselle laillisen järjestyksen mukaisesti annettiin kuitenkin erittäin suuri arvo. Niiden toimeenpanon leviäminen maanlaajuisesti varmistettiin puolueen päätöksillä velvoittamalla muun muassa kommunistiliiton paikallisorganisaatiot, puoluesolut asevoimien sisällä sekä kaikki liittovaltion hallintotasot tekemään kaikkensa yleisen kansanpuolustuksen ja sitä ilmentävän sotataidon toteutumisen eteen. Materiaalis-teknisen tekijän kokonaisuus sisälsi aseet ja varusteet sekä niihin liittyviä muita seikkoja, kuten yhteiskunnan teollisuuden kehittymisen asteen sekä kyvyn suojautua vihollisen taisteluvälineitä vastaan ja luoda vihollisen aseita vastaan tehokkaampi vasta-ase. Siihen luettiin myös yksilöiden, taktisten ja yhdistettyjen taktisten yksiköiden sekä koko kansan koulutus aseiden ja varusteiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Vaikka jugoslavialainen aseteollisuus kehittyi tutkimusperiodin aikana voimakkaasti, joutui maa taloudellisten resurssiensa rajallisuuden ja mahdollisen vihollishyökkäyksen ylivoimaisuuden havaittuaan toteamaan, että maanpuolustuksen ongelmia ei voida ratkaista materiaalin ja tekniikan määrällä tai laadulla. Ratkaisun oli löydyttävä sotilaallisista tekijöistä ja varsinkin sotataidosta. Sotilaalliset tekijät ja prosessit olivat jugoslavialaisen sotataidon ja sotataidollisen ajattelun kehittymisen kannalta tärkein muutostekijä. Sotilaallisten tekijöiden ytimen muodosti sotataito, joka Jugoslaviassa koostui teoriasta ja käytännöstä. Tämä jako koski sotataidon kolmea tasoa: strategiaa, operatiikkaa ja taktiikkaa. Sotataitoon kuuluvina osina pidettiin muun muassa taisteluvalmiutta, liikekannallepanovalmiutta, yhteiskunnallis-poliittisten yhteisöjen aseetonta vastarintaa, aseellisen kamppailun operatiivista ja taktista tasoa, materiaalista ja teknistä varustamista, sotatalouden valmistelujen organisointia sekä yhteiskunnallisia palveluja poikkeusoloissa. Osa näistä kuului edellä mainittuihin yhteiskunnallisiin tai materiaalis-teknisiin tekijöihin. Jugoslavialainen sotataito onkin nähtävä matriisinomaisena kokonaisuutena, jossa sotataidon kolmeen toiminnalliseen tasoon, strategiaan, operatiikkaan ja taktiikkaan vaikuttivat historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, yhteiskunnalliset tekijät ja materiaalis-tekniset tekijät. Jugoslavialaisen sotataidon kokonaisuuteen kuului myös se, että mainitut muutostekijät vaikuttivat vielä toisiinsa. Lopputuloksena näin kokonaisvaltaisesta näkemyksestä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun Jugoslavia kykeni luomaan poikkeuksellisen tehokkaana pidetyn puolustusratkaisun, jossa koko yhteiskunnan kaikki resurssit pystyttiin suuntaamaan hyökkäyksen torjumiseen ja maahan tunkeutuneiden pois ajamiseen. Aiempi tutkimus on nähnyt jugoslavialaisen sotataidon kehittymisen keskeisimpänä vaikuttimena ja murroskohtana Varsovan liiton joukkojen toimeenpaneman Tšekkoslovakian miehityksen ja siitä seuranneen koetun uhkan merkittävän voimistumisen. Yleisen kansanpuolustuksen doktriiniin liittyvä taustatutkimus, teorianmuodostus ja doktriinin käyttöönotto tapahtuivat kuitenkin jo 1950-luvulla. Tšekkoslovakian miehitys toimi vain muutoksen toimeenpanoa vauhdittavana tekijänä. Jugoslavialaiset korostivat, että jugoslavialaisessa yhteiskunnassa keskeisessä asemassa ollut yhteisjohtoisuuden periaate ulottui myös maanpuolustukseen ja sotataitoon. Tutkimusaineistoon perehtyminen kuitenkin osoitti, että yleisen kansanpuolustuksen kokonaisuutta kuvaavat oppikirjat, laeissa asetetut määräykset ja Jugoslavian kommunistiliiton julkaisemat vaatimukset eivät olleet jalkautuneet sotataidon teoriaan tai käytäntöön operatiivisella tai taktisella tasolla. Strategisella tasolla yhteisjohtoisuus esiintyi näkyvämmin vain sotilaallisen konseptin ja strategian yhteydessä. Sotilaallisen doktriinin osalta yhteisjohtoisuus ilmeni lähinnä kahdessa asiassa. Alueellisen puolustuksen yksiköiden varustamisvelvoite oli asetettu siviilihallinnon eri tasojen vastuulle. Alueellisen puolustuksen esikunnat ja komentajat olivat vastuussa yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoille. Siviilihallinnon organisaatioiden kyky varustaa alueellisen puolustuksen yksiköt osoittautui kuitenkin heikoksi. Alueellisen puolustuksen esikunnatkin toimivat upseereiden johtamina sotilaallisina johtoportaina, ja yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoiden toiminta komentajien ja esikuntien suuntaan rajoittui vain nimelliseen ohjaukseen. Yhteisjohtoisuus osoittautuikin tutkimuksen kuluessa piirteeksi, joka julkisesta retoriikasta huolimatta ei toteutunut jugoslavialaisessa sotataidon praktiikassa. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisen kaari käynnistyi partisaanisodasta ja päätyi alueelliseen puolustusjärjestelmään. Kansakunta ja sen useat eri kansallisuudet onnistuivat luomaan tieteelliseen ja tutkittuun tietoon perustuvan välineen, sotataidon teorian ja käytännön, joka suojeli maata yli puolen vuosisadan ajan. Yleinen kansanpuolustus sekä jugoslavialainen sotataito ovat toisiensa synonyymejä, seurauksia ja synnyttäjiä. Puolustusratkaisu lähti omista kansallisista lähtökohdista, siihen sulautettiin valikoiden ja jalostettuna hyviksi sekä menestyksekkäiksi koettuja ulkomaisia elementtejä sekä vaikutteita. Sitä perusteltiin monipuolisilla poliittisilla, ideologisilla, teoreettisilla, historiallisilla sekä nykyaikaisilla sotataidollisilla argumenteilla, mutta kaikesta tästä huolimatta sen ydin oli omintakeinen jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu.

"It's Barack Obama Who's Soft" Political Bias on BBC, CNN, and Fox News: A Critical Discourse Analysis of News Websites

Tutkielmassa analysoidaan kolmen internetsivuston uutisartikkeleita kielitieteen näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää esiintyykö internetsivustojen BBC, CNN ja Fox News uutisoinnissa politiikkaan liittyviä ennakkoasenteita tai puolueellisuuksia ja miten ne käytännössä näkyvät uutisartikkeleiden kielessä. Kriittiseen diskurssianalyysiin pohjautuen tutkielma esittelee jokaisen uutissivuston taustaan (esimerkiksi rakenteeseen ja rahoitukseen) liittyviä seikkoja sekä mediadiskurssiin ja politiikkaan liittyvät taustatiedot, jolla taataan Norman Fairclough'n kolmivaiheisen menetelmän mahdollisimman perusteellinen toteuttaminen. Uutissivustoja analysoidaan kriittiselle diskurssianalyysille sopivan funktionaalisen kieliopin ja muiden lingvististen välineiden avulla. Koko aineiston (404 artikkelia) otsikot analysoidaan ensin, minkä jälkeen analysoidaan yhdeksän kokonaista artikkelia kolmeen eri aihealueeseen liittyen niin, että jokaiselta internetsivustolta analysoidaan yksi artikkeli jokaista aihetta kohden. Analyysikeinoina käytetään ensisijaisesti systeemis-funktionaalisen kieliopin tekstuaalisen metafunktion välineitä (thematic structure). Myös ideationaalisen metafunktion välineitä (transitivity), referenssiketjuja (referential identity chains) ja leksikaalista analyysia käytetään hyväksi. Lähtökohtaisesti tavoitteena on analysoida uutissivustoja vertailevasti, jolloin analyysin tulokset ovat paremmin havainnoitavissa ja perusteltavissa. Hypoteesi aikaisempien tutkimusten ja yleisen mielikuvan perusteella on, että CNN uutisoi demokraattipuolueelle ja Fox News taas republikaanipuolueelle edulliseen sävyyn. Tutkimustulokset vaihtelivat hypoteesia tukevista ja sen vastaisista tuloksista niihin, jotka eivät olleet tarpeeksi tuettuja kumpaankaan suuntaan. Vahvimmat tulokset ovat kuitenkin hypoteesia tukevia, joten tässä tutkielmassa todetaan, ettei uutisointi ole puolueetonta ainakaan näiden kolmen internetsivuston kohdalla. Lisäksi muutaman aihealueen kohdalla uutisointi on niin toistuvaa tietystä näkökulmasta, että luonnollistumisteorian mukaista aatteiden luonnollistumista saattaa tapahtua. Tutkielmassa käytettyjen menetelmien menestyksen perusteella suositellaan, että tekstuaalisen metafunktion analyysivälineitä käytetään enemmän. Lisäksi suositellaan meta-analyysin harkitsemista, jotta voitaisiin selvittää, mitkä analyysimetodit parhaiten sopivat minkäkinlaisen aineiston analysointiin.

Accountability and corruption : a study into political institutions as referees between principals and agents

Representativ demokrati innebär att medborgare istället för att själv göra beslut i frågor som angår dem, ofta delegerar dylikt beslutsfattande till representanter. Det här betyder att viktiga beslut görs av personer som medborgarna i allmänhet inte känner speciellt väl, och i vars ageranden medborgarna endast har lite insyn. Vanliga medborgare och deras representanter har därtill ofta mycket olika intressen, d.v.s. har olika syn på vad som är viktigt. Representanterna har följaktligen både möjligheter och incitament att missbruka den makt som anförtrotts dem, bl.a. genom korrupt verksamhet. Denna avhandling analyserar mekanismer genom vilka korruption bland representanter kan förebyggas, och (då korrupta handlingar redan ägt rum) upptäckas. Avhandlingen granskar mekanismer som a) ger medborgare och andra ansvarsutkrävare mer information om representanternas målsättningar och ageranden, b) som tvingar representanterna att rättfärdiga sina ageranden gentemot medborgare och andra ansvarsutkrävare, och c) som gör det möjligt för medborgare och andra ansvarsutkrävare att straffa representanter som agerat korrupt. Avhandlingen hävdar att tillämpandet av dylika mekanismer minskar lockelsen för och möjligheterna att engagera sig i korrupta handlingar. Avhandlingen studerar de mekanismer för ansvarsutkrävande som skapas genom politiskt institutionsbyggande. Bl.a. analyseras i vilken grad olika valsystem och typer av maktfördelning gör det möjligt att hålla representanter till svars, och därmed förhindra och upptäcka korruption. Sambandet mellan institutionsbyggande, möjligheter till ansvarsutkrävande och förekomst av korruption studeras på såväl makro- som mikronivå. Studien på makronivå inkluderar ett flertal länder och analyserar sambandet med hjälp av statistisk analys. Studien på mikronivå däremot består av två fallstudier (Österrike och Botswana) och utgör en djupdykning i dessa länders politiska institutioner, möjligheter till ansvarsutkrävande inom ramen för institutionerna, och följder i form av korruption.

Barriers of ESCO Service Business in Finland

The purpose of this study is to determine what are the key barriers hampering ESCO service business success in Finland. Research approach for this study is qualitative. Data was collected using Delphi method with two questionnaire rounds. Internet based tool was applied in carrying out questionnaires. Respondents of the questionnaires were ESCO service experts and researchers, and people working for ESCO service providers. Characteristics of ESCO service and ESCO project implementation are analyzed by using transaction costs theory of service business. In terms of ESCO service in Finland, uncertainty and asset specificity are relevant dimensions of TCE. General uncertainty in world’s economy hinders demand for ESCO service, and asset specificity of ESCO contracts induces slight problems for project financiers. Also bounded rationalism and opportunism are present in Finnish ESCO business. The most significant barriers of success of ESCO service in Finland are problems in legislative and political frameworks, and in customers’ investment processes. ESCO service providers should move more strongly towards service dominant business logic and improve understanding of customer needs. Political barriers are unsuitable procurement processes, unclear and unpredictable laws, and lack of compelling factors in subsidy system. Investment process hurdles are caused by customers’ lack of interest to change course of action. These are things in which ESCOs can have influence in.

„Und frei erklär' ich alle meine Knechte“ : Höflichkeit als Ausdruck sozialer Utopie in Schillers Drama Wilhelm Tell.

My dissertation is an interdisciplinary study of the relationship between the Swiss peasants and nobles in Friedrich Schiller’s play Wilhelm Tell (1804). Changes to this relationship are of particular interest. Communication in the play is examined via a micro-analysis based on Penelope Brown’s and Stephen C. Levinson’s theoretical framework Politeness: Some universals in language usage. (1978, 1987). Brown and Levinson distinguish between positivepoliteness and negative-politeness strategies and their distinction is useful for my argument, since they claim that the use of positive-politeness strategies reflects the speaker’s intention to minimize the distance between the interlocutors (Brown and Levinson 1987: 103). Negative-politeness strategies, by contrast, result in social distancing (Brown and Levinson 1987: 130). In accordance with Brown’s and Levinson’s theory, it can be argued that the distribution of positive-politeness and negative-politeness strategies reflects changes in the distance between the fictional interlocutors as representatives of their social classes in Wilhelm Tell. The analysis of the communication in the play highlights that existing conflicts within the social groups are resolved and replaced with solidarity (cf. ‘Claim ’common ground’ and ‘Claim in-group membership with H’) before the peasants and noblemen appear on stage simultaneously in III, 3. In the scene in question, Geßler forces Tell to shoot the apple off his son’s head. Although both nobles and peasants are present, they do not communicate with each other. Thus, communication between the social classes occurs for the first time in IV, 2. This scene is crucial with regard to the changes in the relationship between the social classes in the play. The younger generation, with Rudenz as a representative of the nobility and Melchthal as a representative of the peasants, break with the prevailing conventions and initiate a new type of cooperation based on mutual helping and equality in the right and the duty to protect the country from the violent oppressors representing Habsburg (cf. ‘Convey that S and H are cooperators’, ‘Claim reflexivity’ and ‘Claim reciprocity’). The linguistic analysis reveals the crucial role of the Swiss nobility in the development of the social utopia, as well as the non-contribution of Wilhelm Tell. In fact, Tell never communicates with the Swiss noblemen. The role of the nobility and the role of Wilhelm Tell are further investigated in a comparison between Schiller’s Wilhelm Tell and four of Schiller’s historical sources. These sources, which contain earlier, non-dramatic versions of the establishment of the Swiss Confederation, are the following: Kronica von der loblichen Eydtgnoschaft compiled by Petermann Etterlin (1507), Gemeiner loblicher Eydgnoschafft Stetten Landen vnd Völckeren Chronik wirdiger thaaten beschreybung (1548) written by Johann Stumpf, Chronicon Helveticum of Aegidius Tschudi (the publication of Iselin from 1734 and 1736) and Johannes von Müller’s Geschichten schweizerischer Eidgenossenschaft (1786). Thecomparison sheds light on the fact that both Tschudi and von Müller emphasize unity among the Swiss and cooperation in their attempt to defeat the enemy. However, Schiller has reinforced the role of the nobility in the cooperation. In addition, the comparison between Schiller’s play and the historical sources reveals profound differences with regard to the role of Wilhelm Tell. In all of Schiller’s sources, Tell is present at Rütli, whereas he is absent from Rütli in Schiller’s play. In the play in general, Tell is conspicuously separated from the other peasants. Explanations of my linguistic results, which correspond to the above mentioned differences between the roles of the figures in Wilhelm Tell and the depictions in Schiller’s sources, are found by comparing the path of Schiller’s Swiss towards an egalitarian perspective with the kind of social evolution depicted by the German philosopher Johann Benjamin Erhard in his essay Über das Recht des Volks zu einer Revolution (1795). Aiming at considering Schiller’s social utopia within the larger cultural framework of the German response to the French Revolution, the comparison suggests that both authors depict the need for social change in terms of a change in social hierarchies (Erhard 1970: 95-96, cf. Foi 2005: 225). Erhard’s essay thus helps explain the political intention of Schiller’s play to keep the ideals of the French Revolution as crucial aims but profoundly change the means towards freedom and equality. In his attempt to claim the political resistance of the nobles and peasants as just, however, Schiller sacrificed the figure of Wilhelm Tell. Guilty of the murder of Geßler, Tell was no longer suitable for the righteous revolution imagined by Schiller (cf. Bloch 2008: 215 and Schulz 2005: 228). This explains Tell’s absence in the Rütli scene, his isolation in the plot, as well as his non-contribution to the social utopia. Together, the linguistic analysis and contextualisation of Schiller’s play support my hypothesis that Wilhelm Tell describes a process of change in the relationship between peasants and nobles. The interdisciplinary approach to the topic proved to be fruitful for all areas of the research involved.

Kaksi tietä huipulle. Media ja puoluejohtajuus Suomessa naisten noususta populismin aaltoon

Tässä väitöskirjassa tarkastellaan suomalaisen puoluejohtajuuden ja suuren puolueen johtajaksi nousun murroskautta 1980-luvun lopulta 2010-luvulle median ja politiikan vuorovaikutuksen näkökulmasta. Puolueiden johtaminen on myös Suomessa ollut miesten työtä, ja perinteisesti tehtävään on ollut yksi väylä: asettuminen ehdolle puheenjohtajavaalissa ja valituksi tulo puoluekokouksessa. Tarkastelujakson alkupuolella naisia oli Suomessa ensimmäistä kertaa ehdolla suurten puolueiden puheenjohtajavaaleissa. Kauden loppupuolella heitä myös valittiin tuohon tehtävään ja ensimmäiset naiset nousivat pääministeriksi. Tämä historiallinen murros päätti liki satavuotisen perinteen, jossa miehet ovat olleet Suomessa sekä suurten puolueiden että hallitustyön johtajia. Julkisessa keskustelussa kysymys tasa-arvosta jäi toissijaiseksi: naisia alettiin valita puoluejohtajiksi tilanteissa, joissa heidän valintansa nähtiin puolueille edulliseksi. Naisen valinta tulkittiin miehen valintaa merkittävämmäksi symboliseksi viestiksi, johon liitettiin ajatuksia uudistumisesta ja puolueen julkisuuskuvan parantamisesta. Merkille pantavaa on, että naisten ensimmäiset valinnat suurten puolueiden johtajiksi tapahtuivat vaiheessa, jossa puoluejohtajien valta-asema on vahvin kautta suomalaisen poliittisen historian. Tässä valossa näyttää siltä, että valta ei aina pakenekaan naisilta. Vaikka suomalainen yhteiskunta ja suomalaiset naiset ovat monessa mielessä olleet edelläkävijöitä tasa-arvon suhteen, politiikan johtopaikkoja tavoitelleet naiset ovat meilläkin kohdanneet kansainvälisessä tutkimuksessa naisten haasteeksi osoitettuja lasikattoja, pyöröovia ja liukkaita jyrkänteitä. Tutkittavan ajanjakson aikana konkretisoitui myös toinen mahdollinen, joskin poikkeuksellinen reitti suuren puolueen johtajaksi: pienen puolueen nouseminen suurten joukkoon eduskuntavaaleissa. Tämä vaihtoehto toteutui vuonna 2011 perussuomalaisten eduskuntavaalivoiton myötä. Perussuomalaisten nousu eduskunnan pienimmästä puolueesta kolmanneksi suurimmaksi mursi perinteisen kolmen suuren puolueen asetelman. Puolueen menestyksen seuraukset ovat olleet kauaskantoisemmat kuin ehkä ensin ajateltiin: perussuomalaisten vaalivoiton sosiaalidemokraateille, keskustalle, ja kokoomukselle aiheuttama järkytys heijastui myöhemmin myös niiden johtajavaihdoksiin ja -valintoihin. Sekä naisten läpimurrossa että populismin voittokulussa median rooli oli monisyisempi kuin siihen perinteisesti liitetty tiedon välittäjän ja valtaa pitävien toimia kriittisesti seuraavan neljännen valtiomahdin tehtävänkuva. Tutkittavalla jaksolla tiedotusvälineet tekivät onnistuneen intervention politiikan osapuoleksi. Toimittajat ottivat kantaa valintoihin ja ohjeistivat puolueita, ja puolueet taas mukauttivat näkyvyyden maksimoidakseen käytäntöjään median tarpeisiin. 1980-luvun lopulta 2010-luvulle ulottuvalla jaksolla suuren puolueen puoluejohtajaksi valikoitumisen kriteerit muuttuivat, samalla kun median merkitys johtajavalinnoissa ja myös puoluejohtajan käytännön työssä kasvoi. Mediasta tuli aiempaa konkreettisemmin johtajavalintojen ja valtakamppailun areena, ja siihen liittyvät näkökohdat nousivat myös keskeisiksi johtajan taitoja arvioitaessa. Kuka ehdokkaista toisi näkyvyyttä, ”pärjäisi” median paineissa ja vakuuttaisi äänestäjät? Vielä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa johtajavalinnat olivat pitkälti puolueorganisaatioiden hallinnoimia prosesseja, joista lehdistö raportoi askeleen jäljessä kulkien. Viimeistään 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä puolueet omaksuivat ajatuksen median hyödyllisyydestä. Tämän strategisen muutoksen myötä puolueet tulivat samalla luovuttaneeksi määriteltyvaltaa oman organisaationsa ulkopuolelle. Kokoomuksen vuoden 2014 johtajavaalissa silmiinpistävää oli pyrkimys sekä hyötyä julkisuudesta että palauttaa valtaa takaisin puolueelle. Politiikan mediajulkisuuden alttius tarttua myyviin poliitikkopersooniin, ilmiöihin, ristiriitoihin ja draamaan sekä vastaavasti populistijohtaja Timo Soinin ja perussuomalaisten kyky tarjota kaikkia näitä auttoivat puolueen suurvoittoon vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Organisaatioltaan pieni ja johtajaansa henkilöityvä puolue sai selvästi poliittista painoarvoaan suuremman julkisuuden, koska kiinnostavuus määritti näkyvyyden ja puolueen nousevasta kannatuksesta tuli yksi vaalien pääaiheista. Median ja politiikan suhteessa tapahtuneet muutokset olivat vauhdittamassa niin naisten nousua suurten puolueiden johtajiksi kuin populistisen johtajuuden läpimurtoa ja perussuomalaisten menestystä. Koska suurten puolueiden johtajista valikoituvat myös pääministerit, näiden muutosten vaikutus ulottuu Suomen poliittisesti vaikutusvaltaisimpaan tehtävään asti.