Stop bugging me! : diversity in appearance of warning coloration

In nature, many animals use body coloration to communicate with each other. For example, colorations can be used as signals between individuals of the same species, but also to recognise individuals of other species, and if they may comprise a threat or not. Many animals use protective coloration to avoid predation. The two most common strategies of protective coloration are camouflage and aposematism. Camouflaged animals have coloration that minimises detection, usually by matching colours or structures in the background. Aposematic animals, on the other hand, signal to predators that they are defended. The defence can be physical structures, such as spikes and hairs, or chemical compounds that make the animal distasteful or even deadly toxic. In order for the warning signal to be effective, the predator has to recognise it as such. Studies have shown that birds for example, that are important visual predators on insects, learn to recognise and avoid unpalatable prey faster if they contrast the background or have large internal contrasts. Typical examples of aposematic species have conspicuous colours like yellow, orange or red, often in combination with black. My thesis focuses on the appearance and function of aposematic colour patterns. Even though researchers have studied aposematism for over a century, there is still a lot we do not know about the phenomenon. For example, as it is crucial that the predators recognise a warning signal, aposematic colorations should assumingly evolve homogeneously and be selected for maximal conspicuousness. Instead, there is an extensive variation of colours and patterns among warning colorations, and it is not uncommon to find typical cryptic colours, such as green and brown in aposematic colour patterns. One hypothesis to this variation is that an aposematic coloration does not have to be maximally signalling in order to be effective, instead it is sufficient to have distinct features that can be easily distinguished from edible prey. To be maximally conspicuous is one way to achieve this, but not the only way. Another hypothesis is that aposematic prey that do not exhibit maximal conspicuousness can exploit both camouflage and aposematism in a distance-dependent fashion, by being signalling when seen close up but camouflaged at a distance. Many prey animals also make use of both strategies by shifting colour at different ecological conditions such as seasonal variations, fluctuations in food resources or between life stages. Yet another explanation for the variation may be that prey animals are usually exposed to several predator species that vary in visual perception and tolerance towards various toxins. The aim with this thesis is, by studying their functions, to understand why aposematic warning signals vary in appearance, specifically in the level of conspicuousness, and if warning coloration can be combined with camouflage. In paper I, I investigated if the colour pattern of the aposematic larva of the Apollo butterfly (Parnassius apollo) can switch function with viewing distance, and be signalling at close range but camouflaged at a distance, by comparing detection time between different colour variants and distances. The results show that the natural coloration has a dual distance-dependent function. Moreover, the study shows that an aposematic coloration does not have to be selected for maximal conspicuousness. A prey animal can optimise its coloration primarily by avoiding detection, but also by investing in a secondary defence, which presence can be signalled if detected. In paper II, I studied how easily detected the coloration of the firebug (Pyrrhocoris apterus), a typical aposematic species, is at different distances against different natural backgrounds, by comparing detection time between different colour variants. Here, I found no distance-dependent switch in function. Instead, the results show that the coloration of the firebug is selected for maximal conspicuousness. One explanation for this is that the firebug is more mobile than the butterfly larva in study I, and movement is often incompatible with efficient camouflage. In paper III, I investigated if a seasonal related colour change in the chemically defended striated shieldbug (Graphosoma lineatum) is an adaptation to optimise a protective coloration by shifting from camouflage to aposematism between two seasons. The results confirm the hypothesis that the coloration expressed in the late summer has a camouflage function, blending in with the background. Further, I investigated if the internal pattern as such increased the effectiveness of the camouflage. Again, the results are in accordance with the hypothesis, as the patterned coloration was more difficult to detect than colorations lacking an internal pattern. This study shows how an aposematic species can optimise its defence by shifting from camouflage to aposematism, but in a different fashion than studied in paper I. The aim with study IV was to study the selection on aposematic signals by identifying characteristics that are common for colorations of aposematic species, and that distinguish them from colorations of other species. I compared contrast, pattern element size and colour proportion between a group of defended species and a group of undefended species. In contrast to my prediction, the results show no significant differences between the two groups in any of the analyses. One explanation for the non-significant results could be that there are no universal characteristics common for aposematic species. Instead, the selection pressures acting on defended species vary, and therefore affect their appearance differently. Another explanation is that all defended species may not have been selected for a conspicuous aposematic warning coloration. Taken together, my thesis shows that having a conspicuous warning coloration is not the only way to be aposematic. Also, aposematism and camouflage is not two mutually exclusive opposites, as there are prey species that exploit both strategies. It is also important to understand that prey animals are exposed to various selection pressures and trade-offs that affect their appearance, and determines what an optimal coloration is for each species or environment. In conclusion, I hold that the variation among warning colorations is larger and coloration properties that have been considered as archetypically aposematic may not be as widespread and representative as previously assumed.

Extremfall, stjärnelever och verktygsskramlare : en diskursanalytisk studie av lärares tal om studerande som behöver särskilt stöd

The groups within Finnish vocational upper secondary education and training (VET) are often heterogeneous with respect to the student's need for support in their studies. According to the national core curricula, Special Education Needs (SEN) students should in the first place, get their education in the same group as everyone else. This dissertation aims to clarify and create an understanding about how the ideals and intention of equality in education is constructed in communication among teachers in VET in the Swedish-speaking parts of Finland. Through this understanding it should be possible to highlight a potential which could ultimately contribute to a positive development of a more inclusive education within VET. The epistemological platform of the study is to be found within the post structuralist philosophy of language that is considered as subsumed in a social constructionist thinking. The data has been collected through focus group discussions in groups of 3–6 participants (teachers) in seven schools in Finnish-Swedish VET. The analyses are based on a discursive psychological analysis combined with an analysis based on Michel Foucault's concepts with an emphasis on the subject, government and power. Four discourser where identified in the analysis of teachers' constructions of the educational assignment in relation to SEN students. The most dominant was discussing the educational assignment as a pragmatic project i.e. as a matter of transmission of knowledge. The discourse included both interpretative repertoires where the heterogeneous group was constructed as self-evident and possible to manage as well as a constructed as an impossible project. The educational assignment was also constructed as a holistic project, as part of a democratic project, and as a labor market project. Each discourse contains both including as well as excluding features in relation to SEN students. The development of an inclusive practice can and should therefore include elements from all of them. Three discourses were identified in the analysis concerning teachers' versions of SEN students: students with difficulties and problems; students who do not use or do not have ability and students who are irresponsible and lack the will to study. Within the various discourses and interpretative repertoires were both constructs when teachers described a concern and kindness in relation to the individual SEN student and constructions where teachers mainly expressed fears that other students in the group would be negatively affected by students in need of special support. Results from the third research question conclude the results from the two others, the analysis is done out of a government perspective. In the material use of different government techniques are identified: disciplinary power through direct reprimands; pastoral power by a desire of insight in order to promote the opportunities for consultation and the use of bio-power that primarily focuses on what is best for the population and whose tool racism results in a legitimation of the exclusion of SEN students. The conclusion is that teachers in VET need to pay attention to inclusive and exclusive elements identified in various discourses.

Professionalization of controllers in Finland

Professions are a special category of occupations that possesses exclusive rights over its domain of expertise. Professions apply expert knowledge in their work by using professional discretion and judgment to solve their clients’ problems. With control over their expert knowledge base, professions are able to control the supply of practitioners in their field and regulate the practice in their market. Professionalization is the process during which occupations attempt to gain the status of a profession. The benefits of becoming a profession are extensive – professional autonomy, social and financial rewards, prestige, status, and an exclusive community are only a few of the privileges that established professions possess. Many aspiring occupations have tried and failed to gain the status of a profession and one of these groups is the occupation of controllers in Finland. The objective of this study to uncover, why controllers have not professionalized, which properties of the occupation correspond with the elements generally regarded to pertain to professions, and which aspects of the occupational group may hinder the professionalization project. The professionalization project of controllers is analyzed using a multi-actor model of professionalization, in which practitioners, clients, the state, training institutions, and employing organizations are considered to affect the project. The properties of the occupation of controllers are compared to features generally associated with professions. The research methodology for this thesis is qualitative, and the study is conducted as an exploratory research. The data is primarily gathered using semi-structured interviews, which were conducted between March and May 2013 lasting from 40 minutes to an hour. In total, four controllers were interviewed, who worked for different companies operating in different industries, and whose experience of working as a controller varied between a few years to nearly 15 years. The data in this study indicates that although controllers possess qualities that distinguish professions from other occupational groups, the professionalization of controllers may not be plausible. Controllers enjoy considerable autonomy in organizations, and they possess a strong orientation towards serving their clients. The more profound problem with the occupation is its non-exclusive, indistinct knowledge base that does not rely solely on a single knowledge base. Controllers’ expertise is relatively organization-specific and built on several different fields of knowledge and not just management accounting, which could be considered as their primary knowledge base. In addition, controllers have not organized themselves, which is a quintessential, but by no means a sufficient prerequisite for professionalization.

Toimittajan oikeus uutisoida ja toimitustyötä sääntelevät normit

Luettaessa uutisia lehdestä harvoin pohditaan sitä, onko toimituksellisessa työssä noudatettu lakia ja alan eettisiä ohjeita. Lukija luottaa siihen, että sääntöjä noudatetaan, mutta näin ei aina ole. Käytettäessä materiaalia toiselta lehdeltä jätetään alkuperäinen lähde usein mainitsematta. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää keskeiset tekijänoikeuslain pykälät ja käytännössä kaikkein keskeisimmät Journalistin ohjeet sanomalehden toimittajan työssä ja miten nämä säännöt pääosin ilmenevät. Suoritetun kyselytutkimuksen perusteella tekijänoikeuslain pykälä oikeus uutisoida toisen lehden uutinen ja Journalistin ohjeista sääntö, jonka mukaan sisältöratkaisut on tehtävä journalistisin perustein, ovat keskeisimpiä sääntöjä käytännön työssä. Tutkimuksessa näitä sääntöjä käsitellään oikeusdogmaattisin menetelmin kieliopillisen tulkinnan kautta sekä toimittajan työn näkökulmasta. Tutkimuksen lainsäädännöllisen viitekehyksen muodostavat Suomen perustuslaki, laki sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä, kansallinen tekijänoikeuslaki ja Journalistin ohjeet. Tämän vuoksi tutkimuksessa on aiheellista tarkastella myös sananvapautta ja tekijänoikeuslakia toimituksellisessa työssä sekä näiden suhdetta toisiinsa ja myös median rakenteellista ja toiminnallista muutosta.

Let Go and Remember. How Finnish Communities Experienced and Memorialized School Shootings

This study examines the aftermath of mass violence in local communities. Two rampage school shootings that occurred in Finland are analyzed and compared to examine the ways in which communities experience, make sense of, and recover from sudden acts of mass violence. The studied cases took place at Jokela High School, in southern Finland, and at a polytechnic university in Kauhajoki, in western Finland, in 2007 and 2008 respectively. Including the perpetrators, 20 people lost their lives in these shootings. These incidents are part of the global school shooting phenomenon with increasing numbers of incidents occurring in the last two decades, mostly in North America and Europe. The dynamic of solidarity and conflict is one of the main themes of this study. It builds upon previous research on mass violence and disasters which suggests that solidarity increases after a crisis, and that this increase is often followed by conflict in the affected communities. This dissertation also draws from theoretical discussions on remembering, narrating, and commemorating traumatic incidents, as well as the idea of a cultural trauma process in which the origins and consequences of traumas are negotiated alongside collective identities. Memorialization practices and narratives about what happened are vital parts of the social memory of crises and disasters, and their inclusive and exclusive characteristics are discussed in this study. The data include two types of qualitative interviews; focused interviews with 11 crisis workers, and focused, narrative interviews with 21 residents of Jokela and 22 residents of Kauhajoki. A quantitative mail survey of the Jokela population (N=330) provided data used in one of the research articles. The results indicate that both communities experienced a process of simultaneous solidarity and conflict after the shootings. In Jokela, the community was constructed as a victim, and public expressions of solidarity and memorialization were promoted as part of the recovery process. In Kauhajoki, the community was portrayed as an incidental site of mass violence, and public expressions of solidarity by distant witnesses were labeled as unnecessary and often criticized. However, after the shooting, the community was somewhat united in its desire to avoid victimization and a prolonged liminal period. This can be understood as a more modest and invisible process of “silent solidarity”. The processes of enforced solidarity were partly made possible by exclusion. In some accounts, the family of the perpetrator in Jokela was excluded from the community. In Kauhajoki, the whole incident was externalized. In both communities, this exclusion included associating the shooting events, certain places, and certain individuals with the concept of evil, which helped to understand and explain the inconceivable incidents. Differences concerning appropriate emotional orientations, memorialization practices and the pace of the recovery created conflict in both communities. In Jokela, attitudes towards the perpetrator and his family were also a source of friction. Traditional gender roles regarding the expression of emotions remained fairly stable after the school shootings, but in an exceptional situation, conflicting interpretations arose concerning how men and women should express emotion. The results from the Jokela community also suggest that while increased solidarity was seen as important part of the recovery process, some negative effects such as collective guilt, group divisions, and stigmatization also emerged. Based on the results, two simultaneous strategies that took place after mass violence were identified; one was a process of fast-paced normalization, and the other was that of memorialization. Both strategies are ways to restore the feeling of security shattered by violent incidents. The Jokela community emphasized remembering while the Kauhajoki community turned more to the normalization strategy. Both strategies have positive and negative consequences. It is important to note that the tendency to memorialize is not the only way of expressing solidarity, as fast normalization includes its own kind of solidarity and helps prevent the negative consequences of intense solidarity.

Järjestyksenvalvonta järjestyslain mukaan ja siihen liittyvät laintulkinnalliset ongelmat

Pro gradu -tutkielman tavoitteena on paneutua järjestyslain mukaiseen järjestyksenvalvontaan, sitä koskevaan lainsäädäntöön ja tämän käytännön tulkintaan etenkin Helsingin Tallinnanaukiolla suoritettuun kokeiluun liittyen, jossa paikallisella kauppakeskuksella toimineiden, yksityisen vartioimisliikkeen järjestyksenvalvojien toimialuetta koskemaan myös viereistä, Helsingin kaupungille kuulunutta Tallinnanaukion julkista toritilaa, jonka kaltaisissa tiloissa yleisestä järjestyksestä ja turvallisuudesta vastaamisen on perinteisesti katsottu kuuluvan erityisesti poliisille. Näihin pohjaten tarkastellaan myös rajanvetoa alan julkisiin ja yksityisiin toimijoihin liittyen. Tutkimus osoittaa, että voimassa olevan lainsäädännön ja sen mahdollistaman käytännön tulkinnan johdosta yksityisten järjestyksenvalvojien mahdollisten sijoituskohteiden tyhjentävä määrittely on ongelmallista.

Suomen mahdollisuudet vaikuttaa Euroopan unionin lainsäädäntömenettelyyn

Väitöstutkimuksen kohteena on säädösten valmistelu ja niitä koskevaa päätöksenteko Euroopan unionissa erityisesti siitä näkökulmasta, miten Suomen kaltainen pieni jäsenvaltio voi vaikuttaa EU-säädöksiin. Väitöskirjassa analysoidaan unionin toimielinten välillä vallitsevaa dynamiikkaa ja Suomen asemaa erityisesti EUT-sopimuksen 289 artiklan 1 kohdan ja 294 artiklan mukaisessa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen tavallinen lainsäätämisjärjestys, joka aiemmin tunnettiin yhteispäätösmenettelynä, on selvästi yleisin lainsäädäntömenettely unionissa. Väitöskirja koostuu kuudesta erillisjulkaistusta pääosin vertaisarvioidusta artikkelista ja niitä täydentävästä ja kokoavasta yhteenveto-osasta. Kirjan tämä painos sisältää vain yhteenvetoluvun, ei erikseen julkaistuja artikkeleita. Väitöskirjassa hyödynnetään eurooppaoikeuden ja politiikan tutkimuksen kirjallisuutta. Metodologisesti väitöstutkimus edustaa empiiristä oikeustutkimusta, jossa yhdistyy lainopillinen analyysi ja empiiristen, tässä tapauksessa lähinnä laadullisten aineistojen analyysi. Yhteenvedossa on seurattu lainsäädäntömuutoksia ja oikeuskäytäntöä 10. huhtikuuta 2015 asti. Väitöskirjatutkimuksen kantavana teemana on oikeuden ja politiikan suhde EUlainsäätämisessä. Artikkeleita ja yhteenvetoa sitovat yhteen kaksi yleisen tason argumenttia. Ensiksi, EU:n lainsäädäntömenettelyä koskevat oikeussäännöt ja institutionalisoituneet käytännöt luovat kehikon toimielinten sisäiselle päätöksenteolle sekä niiden välisille poliittisluonteisille neuvotteluille, vaikkakaan sääntöihin ja käytäntöihin ei yleensä ole tarvetta nimenomaisesti vedota menettelyn kuluessa. Toiseksi, koska Suomen kaltaisen pienen jäsenvaltion muodollinen valta – siis äänimäärä neuvostossa – on hyvin rajallinen, suomalaisten ministerien ja virkamiesten tulisi hyödyntää erilaisia epävirallisia vaikuttamiskanavia, jos halutaan vahvistaa Suomen tosiasiallista vaikutusvaltaa menettelyssä. Unionin lainsäädäntötoiminta ei tyypillisesti ole rationaalisen mallin mukaan etenevää päätöksentekoa, vaan tempoilevaa ja vaikeasti ennakoitavaa kamppailua eri preferenssejä edustavien toimijoiden välillä. Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa analysoidaan säädösvalmistelua ja lainsäätämismenettelyä unionissa vaihe vaiheelta. Johtopäätöksenä todetaan, että unioniin on syntynyt yhteispäätösmenettelyn, sittemmin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen myötä uudenlainen lainsäätämiskulttuuri, jolle on leimallista tiiviit yhteydet komission, Euroopan parlamentin ja neuvoston välillä. Toimielimet ottavat nykyisin joustavasti huomioon toistensa kantoja menettelyn edetessä, mikä mahdollistaa sen, että valtaosa EU-säädöksistä voidaan hyväksyä jo ensimmäisessä käsittelyssä. Toisessa tutkimusartikkelissa analysoidaan komission asemaa unionin toimielinrakenteessa. Artikkelissa tarkastellaan komission aloiteoikeutta sekä komission puheenjohtajan ja sen jäsenten valintamenettelyjä siitä näkökulmasta, edistääkö komissio todella unionin yleistä etua itsenäisenä ja riippumattomana, kuten EU-sopimuksen 17 artiklassa edellytetään. Tiettyjen järjestelyjen myötä Euroopan parlamentin ja komission suhde on kehittynyt siihen suuntaan, että komissio toimii jossain määrin parlamentille vastuunalaisena hallituksena. Artikkelissa kritisoidaan, että kehitys ei välttämättä lähennä kansalaisia unionin toimielimiin ja että kehitys omiaan vaarantamaan komission aseman verrattain riippumattomana välittäjänä trilogeissa. Kolmas artikkeli sisältää tapaustutkimuksen kuluttajille myönnettäviä luottoja sääntelevän direktiivin (2008/48/EY) valmisteluvaiheista. Tapaustutkimus konkretisoi Suomen hallituksen edustajien tekemän EU-vaikuttamisen keinoja, vahvuuksia ja kehittämiskohteita. Artikkelissa todetaan, että Suomelle aivan keskeinen vaikuttamisresurssi ovat sellaiset virkamiehet, jotka hallitsevat niin käsiteltävän säädöshankkeen sisältökysymykset kuin unionin päätöksentekomenettelyt ja toimielinten institutionalisoituneet käytännöt. Artikkelissa tehdyt empiiriset havainnot jäsenvaltioiden välillä käydyistä neuvotteluista tukevat konstruktiivisen mallin perusoletuksia. Neljännessä artikkelissa, joka on laadittu yhteistyönä professori Tapio Raunion kanssa, analysoidaan unioniasioiden kansallista valmistelua ja tarkemmin ottaen sitä, miten Suomen neuvottelukannat muotoutuvat valtioneuvoston yhteensovittamisjärjestelmän ylimmällä tasolla EU-ministerivaliokunnassa. Artikkelissa todetaan laajan pöytäkirja-aineiston ja sitä täydentävän haastatteluaineiston pohjalta, että EUministerivaliokunnan asialistan laadinta on delegoitu kokonaisuudessaan asiantuntijavirkamiehille. Lisäksi asialistan muotoutumiseen vaikuttaa luonnollisesti unionin toimielinten, erityisesti Eurooppa-neuvoston agenda. Toisaalta, EU-ministerivaliokunnan kokouksissa ministerit yksin tekevät päätöksiä ja linjaavat Suomen EU-politiikkaa. Viidennessä artikkelissa selvitetään, miten olisi toimittava, jos pyritään siihen, että uusi tai muutettu EU-säädös vastaisi mahdollisimman pitkälti Suomen kansallisesti määriteltyä neuvottelukantaa. Tehokkainta on vaikuttaa aloiteoikeutta lainsäädäntömenettelyssä käyttävään komissioon, tarvittaessa myös virkahierarkian ylimmillä tasoilla, sekä tehdä yhteistyötä muiden jäsenvaltioiden kanssa, erityisesti puheenjohtajavaltion, tulevien puheenjohtajavaltioiden ja suurten jäsenvaltioiden kanssa. Mikäli käsittelyssä oleva EU-säädöshanke arvioidaan kansallisesti erityisen tärkeiksi tai ongelmalliseksi, tulisi vaikuttamistoimia laajentaa kattamaan myös Euroopan parlamentin avainhenkilöitä. Kuudennessa artikkelissa analysoidaan suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ja etujärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia EU-asioiden valmistelussa. Johtopäätöksenä todetaan, että muodollinen yhteensovittaminen EU-valmistelujaostojen laajan kokoonpanon kokouksissa ei ole sidosryhmille ensisijainen eikä tehokkain vaikuttamisen keino. Sen sijaan korostuvat epäviralliset yhteydet toimivaltaisen ministeriön vastuuvirkamieheen kotimaassa ja vaikuttaminen eurooppalaisen kattojärjestön välityksellä. Väitöskirjan yhteenveto-osassa on eritelty, missä EU:n säädösvalmistelun ja lainsäätämismenettelyn vaiheissa Suomen kaltaisella pienellä jäsenvaltiolla on parhaat edellytykset vaikuttaa valmisteltavana olevaan säädökseen. Parhaat vaikutusmahdollisuudet ovat aivan EU-säädöksen elinkaaren alkuvaiheessa, kun komissio on vasta käynnistämässä uutta säädösvalmistelua. Väitöstutkimuksessa todetaan, että varhaista kannanmuodostusta ja sen mahdollistamaa ennakkovaikuttamista on Suomessa kyetty kehittämään etenkin niissä poliittisesti, taloudellisesti tai oikeudellisesti tärkeissä hankkeissa, joissa hallituksen kannanmuodostus tapahtuu EU-ministerivaliokunnassa. Muissa unionin säädöshankkeissa ennakollisen vaikuttamisen intensiteetti näyttäisi vaihtelevan, riippuen muun muassa toimivaltaisen ministeriön keskijohdon ja ylimmän johdon sitoutumisesta. Toinen Suomelle otollinen vaikuttamisen ajankohta on silloin, kun komission antamaa ehdotusta käsitellään asiantuntijavirkamiesten kesken neuvoston työryhmässä. Tehokas vaikuttaminen edellyttää, että Suomea neuvotteluissa edustavat henkilöt kokoavat ”samanmielisistä” jäsenvaltioista kaksoisenemmistösäännön mukaisen voittavan koalition. Viimeinen vaikuttamisen ikkuna aukeaa silloin, kun Coreper-komiteassa laaditaan neuvoston puheenjohtajalle neuvottelumandaattia toimielinten välisiin trilogeihin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen ensimmäisessä käsittelyssä. Tässä varsin myöhäisessä menettelyvaiheessa vaikuttaminen on pienen jäsenvaltion näkökulmasta jo selvästi vaikeampaa. Väitöskirja sijoittuu luontevasti osaksi valtiotieteellistä eurooppalaistumis-kirjallisuutta siltä osin, kuin siinä on tutkittu EU-jäsenyyden vaikutuksia kotimaisiin hallinnon rakenteisiin ja politiikan asialistaan. Kuten tunnettua, Suomen EU-politiikka rakentuu eduskunnalle vastuullisen valtioneuvoston varaan. Väitöskirjassa ei kuitenkaan ole otettu erityiseen tarkasteluun perustuslakiin sidottua eduskunnan ja hallituksen yhteistoimintaa EU-asioissa. Sen sijaan on tutkittu unioniasioiden valmistelua ja yhteensovittamista valtioneuvoston sisällä. Kun EU-asioiden yhteensovittamisjärjestelmää luotiin, pidettiin tärkeänä, että jokaisessa säädöshankkeessa ja politiikkahankkeessa kyetään muodostamaan kansallisesti yksi ja yhtenäinen neuvottelupositio. Yhtenäisen kansallisen linjan ajamisen katsottiin parantavan Suomen asemaa unionin päätöksenteossa. Väitöskirjassa todetaan johtopäätöksenä, että EU-asioiden kansallinen valmistelujärjestelmä toteuttaa sille asetetut tavoitteet käytännössä varsin hyvin. Merkittävin kehittämiskohde liittyy kansallisen EU-valmistelun reaktiivisuuteen. Jos Suomi haluaa vaikuttaa yhä vahvemmin EU-lainsäätämiseen, Suomelle tärkeät hankkeet pitäisi tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa ja priorisoida selkeästi niiden hoitamista ministeriöissä.

Aikakauslehden tuttuuden vaikutus halukkuuteen osallistua verkkopalvelun sisällöntuotantoon

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitettiin, miten aikakauslehden eli emobrändin tuttuus vaikuttaa halukkuuteen osallistua verkkopalvelun eli brändilaajennuksen sisällöntuotantoon joukkoistamalla. Kysymys liittyy muuttuneeseen tilanteeseen median kulutuksessa. Teknologia on kehittynyt, paperisten mediatuotteiden kysyntä vähentynyt ja aikakauslehdet kehittävät digitaalisia palvelujaan. Medialla kuitenkaan ole yksinoikeutta sisällöntuotantoon. Kuka tahansa voi tehdä ja julkaista sisältöä. Monet mediat ovat ottaneet lukijat mukaan sisällöntuotantoon. Aiempien tutkimusten perusteella emobrändin tuttuus vaikuttaa myönteisesti asi-akkaiden halukkuuteen käyttää brändilaajennusta. Se vaikuttaa myös ostopäätökseen ja lisää luottamusta verkkopalvelua kohtaan. Tässä tutkimuksessa tuote oli tuttu niille, jotka ovat lehden tilaajia. Lukijalähtöistä sisältöä ovat mm. blogit, verkkokeskustelut, lukijoiden tarinat, runot, kuvat, kilpailut ja kyselyt. Tutkielman aineisto kerättiin verkkokyselyn avulla ja siihen vastasi 437 vastaajaa. Tulosten perusteella emobrändin tuttuus vaikuttaa myönteisesti tilaajien halukkuuteen käyttää aikakauslehden verkkopalvelua. Tilaajat käyvät palvelussa muita käyttäjiä useammin ja osallistuvat tai haluaisivat osallistua ei-tilaajia innokkaammin sisällöntuotantoon. He ovat myös ei-tilaajia kiinnostuneempia lukijalähtöisestä sisällöstä.

Tympanometry and Spectral Gradient Acoustic Reflectometry in the Diagnosis of Otitis Media in Young Children

Acute otitis media (AOM) is the most prevalent bacterial infection among children. Tympanometry and spectral gradient acoustic reflectometry (SG-AR) are adjunctive diagnostic tools to pneumatic otoscopy. The aim was to investigate the diagnostic accuracy and success rates of tympanometry and SG-AR performed by physicians and nurses. The study populations comprised 515 (I-II), 281 (III), and 156 (IV) outpatients (6-35 months). Physicians performed 4246 tympanometric (I) and SG-AR (II) examinations. Nurses performed 1782 (III) and 753 (IV) examinations at symptomatic and asymptomatic visits, respectively. Pneumatic otoscopy by the physician was the diagnostic standard. The accuracy of test results by physicians or nurses (I-IV) and the proportion of visits with accurate exclusive test results from both ears (III-IV) were analyzed. Type B tympanogram and SG-AR level 5 (<49˚) predicted middle ear effusion (MEE). At asymptomatic visits, type A and C1 tympanograms (peak pressure > -200 daPa) and SG-AR level 1 (>95˚) indicated healthy middle ear. Negative predictive values of type A and C1 tympanograms by nurses in excluding AOM at symptomatic and MEE at asymptomatic visits were 94% and 95%, respectively. Nurses obtained type A or C1 tympanogram from both ears at 94/459 (20%) and 81/196 (41%) of symptomatic and asymptomatic visits, respectively. SG-AR level 1 was rarely obtained from both ears. Type A and C1 tympanograms were accurate in excluding AOM at symptomatic and MEE at asymptomatic visits. However, nurses obtained these tympanograms from both ears only at one fifth of symptomatic visits and less than half of asymptomatic visits.

Making home rules for mother tongues : the legal implications of linguistic diversity in the design of autonomy regimes

Principen om nationalismen där det politiska och det nationella är samspelt kan vara av markant betydelse för uppbyggande av autonomiska regimer. Likaså tillåter decentralicering och delegering av befogenheter för språk och utbildning (officiellt erkännande av språk, standardisering av språk, undervisningsspråk och relaterade läroplaner) formning av identiteter inom dessa autonomiska regimer. Resultatet är en ofullkomlig cirkulär relation där språk, samfund och politiska institutioner ömsesidigt och kontinuerligt formar varandra: lingvistiskt mångfald prägar och formger autonomiska ordningar och vice-versa. De juridiska implikationerna av territoriella och icke-territoriella former av autonomi är dock av en annan art. Emedan territoriell autonomi bygger på idéen om ett eventuellt inkluderande hemland för lingvistiska grupper, vars vistelseort är avgörande, förstärker den icke-territoriella autonomin idéen om ett exclusivt samfund bestående av själv-identifierade medlemmar som är kapabla till självstyre oavsett territoriella gränser. Denna avhandling utgör an analys av sådana juridiska implikationer genom komparativa och institutionella analyser. Avhandlingen föreslår som resultat en serie av normativa och pragmatiska rekommendationer inriktade på att främja demokratiseringsprocesser i linje med principer om multikulturalism.

Breastfeeding preterm infant from the delivery ward via nicu to home

The aim of this study was to examine how to support breastfeeding of preterm infants immediately after birth in the delivery ward, during their hospital stay in a neonatal intensive care unit (NICU), and at home after hospital discharge. Specifically, the role of early physical contact, maternal breastfeeding attitude, and an internet-based peer support group were investigated. The delivery ward practices concerning the implementation of early physical contact between a mother and her infant admitted to a NICU were examined by a structured survey in two hospitals. An Internet-based, breastfeeding peer-support intervention for the mothers of preterm infants was developed and tested in a randomized controlled design with one year follow-up. The main outcomes were the duration of exclusive and overall breastfeeding, expressing milk, and maternal attitude. In addition, the perceptions of mothers of preterm infants were investigated by analyzing the peer-support group discussions with a qualitative approach. The implementation of early physical contact was different between the two hospitals studied and was based more on hospital routines than the physiological condition of the infant. Preterm infants, who were born before a gestational age (GA) of 32 weeks, were hardly ever allowed to have early contact with their mothers. Both, a higher GA and early physical contact predicted earlier initiation and increased frequency of breastfeeding in the NICU. A maternal breastfeeding-favorable attitude predicted increased frequency of breastfeeding in the NICU and also a longer duration of overall breastfeeding. The actual duration of breastfeeding was, however, shorter than the mothers intended in advance. The internet-based, peer-support intervention had no effect on the duration of breastfeeding, expressing milk, or maternal attitude. The participating mothers enjoyed the possibility of sharing their experiences of preterm infants with other mothers in similar situations. Some of the mothers also experienced being given useful advice for breastfeeding. Based on the mothers’ discussions, a process of breastfeeding preterm infants was created. This included some paradoxical elements in the NICU where, for example, breast milk was emphasized over breastfeeding and support in the hospital varied. Hospital discharge was a critical point, when the mothers faced breastfeeding in reality. Over time, the mothers assimilated their breastfeeding experience into part of being a mother. The care practices related to early physical contact in delivery wards need to be re-evaluated to allow more infants to have a moment with the mother. Maternal attitude could be screened prenatally and attitude-focused interventions developed. Breastfeeding support in the NICU should be standardized. Internet-based breastfeeding peer-support intervention was feasible but additional research is needed.