Reformaatioajan suomenkielisten Isä meidän -rukousten erot

Tutkin vanhan kirjasuomen tutkimuksen alaan kuuluvassa pro gradu –työssäni reformaatioaikaisten suomenkielisten Isä meidän -rukousten eroja ja niiden syitä. Reformaation alkuajalta tunnetaan kaikkiaan 14 suomenkielistä Isä meidän -rukousta, jotka poikkeavat toisistaan hieman. Keskeisin tavoite on selvittää, pystytäänkö suomenkielisille rukouksille löytämään vieraskielinen käännöslähde. Tämä valaisisi käännöksen taustaa ja ajoitusta. Tavoitteena on myös selvittää, missä määrin rukousteksteissä on havaittavissa keskiaikaista käännöstraditiota. Rukoukset sisältyvät Mikael Agricolan teoksiin, Sebastian Münsterin Cosmographia-teokseen ja reformaatioaikaisiin käsikirjoituksiin. Tutkimusmenetelmänäni on tekstien synoptinen eli rinnakkainen samanaikainen vertailu. Vertailen suomenkielisiä rukoustekstejä myös lukuisiin vieraskielisiin Isä meidän -rukouksiin, jotka on kirjoitettu myöhäiskeskiajalla tai reformaatioajan alussa ruotsiksi, saksaksi, latinaksi, kreikaksi tai viroksi. Näiden vertailujen perusteella esitän huomioitani rukousten ortografisista, fonologisista, morfologisista, leksikaalisista ja syntaktisista eroista. Suomenkielisten ja vieraskielisten rukousten eroja ja yhtäläisyyksiä kartoittaessa keskeisiä tutkimuspiirteitä ovat lähinnä leksikaaliset ja syntaktiset erot, sillä suomen ortografia oli hyvin vakiintumatonta ja morfologiset ja fonologiset erot johtuvat pääasiassa kirjoittajien omasta kielenkäytöstä, johon vaikuttavat oman murretaustan lisäksi muilla paikkakunnilla asumisen myötä omaksutut murrepiirteet. Tutkimukseni tuloksissa käy ilmi, että tutkimushypoteesini, jonka mukaan suomenkielisten Isä meidän -rukousten esikuvat olisivat todennäköisesti löydettävissä vieraskielisestä vertailuaineistostani, oli liian optimistinen. Tämän vuoksi tutkimus ei tuo lisätietoa pohdinnalle, jota on käyty varsinkin käsikirjoitusten ja Cosmographian rukousten ajoituksesta. Tutkimukseni kuitenkin antaa selviä viitteitä siitä, että hyvin keskeisen ja tunnetun tekstin, kuten Isä meidän -rukouksen, kääntäminen ei edellyttänyt sanatarkkaa käännöstyötä. Rukous on selvästi ollut niin tunnettu, että kääntäjät ovat hyvin voineet kirjata sen kirjoituksiinsa ulkomuistista. On varmasti ollut hyvin luonnollinen asia, että rukouksesta on ollut käytössä usea toisistaan poikkeava muoto, eikä mikään viittaa siihen, että yhtä muotoa olisi pyritty voimakkaasti standardisoimaan. Säilyneiden 14 rukouksen lisäksi reformaatioajalla on ollut todennäköisesti enemmänkin erilaisia rukoustekstejä käytössä ainakin Agricolan teosten ilmestymiseen asti. Messukirjojen ja kirkkokäsikirjojen käsikirjoituksia on ollut käytössä varmasti enemmänkin kuin ne, jotka esittelen tässä tutkielmassa. Aikojen saatossa ovat kadonneet myös keskiajalla kirkoissa suomeksi luetut rukoukset, jotka monet papit ovat varmasti kirjoittaneet paperille muistiin.

Meriturvallisuus Suomessa

Sana meriturvallisuus esiintyy usein lukiessaan merenkulullisia julkaisuja. Monet järjestöt ja viralliset tahot julistavat omaa panostustaan meriturvallisuuden kehittäjänä, mutta mikään niistä ei ole tyhjentävästi pystynyt määrittelemään, mitä meriturvallisuudella oikeastaan tarkoitetaan? Tässä työssä on tarkoitus selvittää meriturvallisuuden kenttää, mitä se tarkoittaa ja mitä se sisältää? Työ on luonteeltaan tulkitseva käsitetutkimus, jossa pyritään pilkkomaan käsite meriturvallisuus osiin ja tarkastelemaan sitä osa-alue kerrallaan. Meriturvallisuudessa pääpaino on sanalla turvallisuus, joka asettaa haasteen käsitteen kokonaisvaltaiselle määrittelylle. Jokainen näkee ja kokee turvallisuuden hieman eri tavalla. Turvallisuuden sanotaan olevan jatkuvasti muuttuva ja laajeneva käsite, jolle on ollut äärimmäisen vaikeaa luoda yksiselitteistä teoriaa. Kiistat siitä, kenen vastuulla turvallisuuden luominen on, millä tasoilla sitä esiintyy, mihin se vaikuttaa ja millä tavalla, ovat jatkuvasti tutkijoiden huomion kohteena. Toinen tärkeä käsite on riski, joka on vahvasti liitoksissa kaikkeen turvallisuuteen. Riskien tunnistamisella ja arvioinnilla on mahdollista todentaa ne tekijät, jotka uhkaavat turvallista merenkulkua. Tällöin on mahdollista myös määrittää meriturvallisuuden luonnetta sen sisältämän riskikentän kautta. Turvallisuuteen liittyy vahvasti ajatus määritelmän tekijän intresseistä. Jokainen taho näkee turvallisuuden omalla tavallaan ja vastuu tulkinnasta jätetään usein tulkitsijalle. Turvallisuus on nykypäivänä suosittu ja paljon käytetty käsite. Se sisältää yleiskielessä pelkästään positiivisia mielikuvia. Turvallisuutta ei voi koskaan olla liikaa. Monesti kuitenkin unohdetaan sen ylikorostamisen haittavaikutukset. Liiallinen turvallisuuden ihannointi saattaa tehdä sokeaksi sen eteen tehtyjen toimien arvioinnille. Organisaatioturvallisuuden määrittelyssä kävi ilmi sen jakautuminen eri osa-alueisiin, jotka voivat olla osittain toistensa kanssa ristiriidassa. Liiallinen turvallisuuden korostaminen tietyllä osa-alueella organisaation sisällä saattaa aiheuttaa turvallisuuden heikkenemistä jollain toisella osa-alueella. Meriturvallisuus voidaan nähdä yhtä monimutkaisena ja laajana käsitteenä kuin turvallisuus. Siihen liittyy samat ongelmat kuin muihinkin turvallisuuden lajeihin ja sen hahmottamiseksi vaaditaan selkeää luokittelua. Meriturvallisuuden määrittely voidaan aloittaa ajatuksesta onnettomuusvapaasta merenkulusta. Sen päätavoitteena on varmistaa häiriötön liikennöinti merellä, mutta sen tulee silti pystyä vastaamaan mahdollisiin onnettomuuksiin sekä muihin häiriöihin. Haaste meriturvallisuudessa ja sen hallinnassa liittyy merellisen ympäristön luomaan riskikenttään. Merenkulussa riskejä on lukematon määrää jakautuneena usealle eri tasolle. Aluksen kunto, miehistön ammattitaito, väylästön turvallisuus, sääolosuhteet, taloudelliset paineet, muut merellä liikkujat ym. muodostavat kaikki riskejä turvalliselle merenkululle. Niiden ehkäisemiseksi on tehtävä työtä monella eri taholla. Suomessa tämä voidaan todentaa pelkästään tarkastelemalla eri toimijoiden lukumäärää. Kukaan toimijoista ei omista meriturvallisuuden käsitettä, mutta ovat osaltaan luomassa sille sisältöä.

Viranomaisyhteistyön johtaminen suuronnettomuustilanteissa

Tässä Pro Gradu -työssä käsiteltiin turvallisuusviranomaisten ja -toimijoiden yhteistyötä ja sen johtamista mahdollisessa suuronnettomuustilanteessa. Tarkastelu painottui pelastustoiminnan johtamisen näkökulmaan. Tutkimuksen tavoitteena oli analysoida ja selkeyttää suuronnettomuuksissa tapahtuvaa viranomaisyhteistyön johtamista sekä selvittää johtamiselle ja johtajalle asetettavia vaatimuksia. Työn tutkimusaineisto muodostui onnettomuustutkintaraporteista (n=10, yht. 1083 s.) sekä asiantuntijoiden yksilöhaastatteluista (n=15, n. 45 min/haastattelu). Kolme onnettomuusske-naariota (Heinä-elokuun myrskyt vuonna 2010, Laukaan Vihtavuorella kesällä 2013 ollut räjähdysvaara sekä Ruotsin Västmanlandin suurmetsäpalo kesällä 2014) analysoitiin Pearsonin & Clairin kriisijohtamisen arviointimallia hyödyntäen. Haastattelut täydensivät skenaariotarkastelusta saatavaa tietoa. Haastateltavat olivat toimineet joko kyseisissä tai vastaavankaltaisissa onnettomuuksissa tai niiden vaaratilanteissa johtovastuussa, tukea antavan toimijan edustajana tai vaihtoehtoisesti asiantuntijatehtävissä viranomaisyhteistyön ja suuronnettomuusharjoitusten parissa. Tutkimuksessa selvisi, että viranomaisyhteistyötä on tehtävä ja koordinoitava kriisijohtamisprosessin kaikissa vaiheissa sekä kaikilla johtamistasoilla aina ministeriöitä myöten. Erityisesti varautumisen ja etukäteisharjoittelun merkitys korostui. Yhteistyön tulee olla siis jatkuvaa ja vastavuoroista sekä siihen tulee resursoida riittävästi voimavaroja. Pelastustoiminnan johtaminen suuronnettomuustilanteessa on vaativa ja moniulotteinen tehtävä, johon on syytä valmentautua tunnollisesti. Viranomaisyhteistyön ja pelastustoiminnan johtamista voidaan mallintaa ja arvioida tutkimuksessa käytettyjen teoreettisten mallien avulla.

Mini- ja mikroluokan tiedustelulennokit 2020-luvulla

Lennokkien määrä on ollut jatkuvassa kasvussa sekä taistelukentällä että siviilikäytössä. Lennokkien yleistymisen myötä myös niiden kehittyminen on jatkuvaa. Tutkimuksessa selvitetään "Miten mini- ja mikroluokan tiedustelulennokit kehittyvät 2020-luvulla?”. Tutkimus suoritetaan kirjallisuustutkimuksena, jossa analysoidaan ja käytetään aiemmin kirjoitettua aiheeseen liittyvää aineistoa oman tutkimuksen pohjana. Tutkimukseen käytetään mahdollisimman tuoreita ja ajankohtaisia lähdemateriaaleja. Tutkimus on rajattu vain miniluokkaa pienempiin kiinteä- tai pyöriväsiipisiin lennokkeihin. Miniluokkaan lasketaan lennokit, jotka kyetään lähettämään lentoon kädestä tai mukana kannettavalla apuvälineellä. Lennokeista yleistyvät suoraan pystysuoraan nousevat ja helpommin mukana kannettavat mallit. Lennokkien käyttöä pyritään helpottamaan myös tekemällä niiden ohjaamisesta helpompaa. Tähän mallia saatetaan ottaa myös siviililennokeista. Siviililennokkeja saatetaan myös käyttää tulevaisuudessa sellaisenaan taistelukentällä. Sensoreiden kehittyminen yhdessä prosessointikyvyn kanssa mahdollistavat lennokeissa konenäön parantumisen, ja sitä kautta autonomian lentoreitin etsinnässä. Kehittyvä autonomia mahdollistaa myös nanolennokeilla parvilennon kehittymisen, sillä se estää lennokkien törmäämisen toisiinsa ilmassa sekä mahdollistaa lennokkien omatoimisen parhaan paikan valinnan tiedustelutehtävää varten. Johtopäätöksenä voidaan sanoa, että 2020-luvulla suurin osa käytetyistä lennokkimalleista on vielä nykyisinkin käytössä olevia malleja tai ainakin toiminnallisuuksiltaan samankaltaisia.. Kuitenkin jo nyt on havaittu mitä tehtäviä lennokeilla halutaan toteuttaa, ja miniluokan lennokit ovat jo nyt varsin tehokkaita tehtävässään. Erilaiset taisteluympäristöt tuovat kuitenkin tarpeen myös pienemmille ja erityistehtäviin sopivimmille lennokeille.

Minä ja liikuntaryhmäni. Alakoulun oppilaiden käsityksiä itsestään ja vertaisistaan koulun liikuntatunneilla vuosina 2009 ja 2011

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten erään uusimaalaisen alakoulun oppilaat kokevat itsensä sekä vertaisensa koulun liikuntatunneilla, sekä muuttuivatko oppilaiden käsitykset kahden lukuvuoden aikana. Tutkimus toteutettiin lomakekyselynä vuosina 2009 ja 2011. Tutkimuksen otos oli (N=34) ja koostui kahden eri luokan oppilaista, joita tutkittiin kahtena eri tutkimuskertana. Seurattavat oppilaat olivat 1.tutkimuskerralla 3.- ja 4.luokilla ja 2.tutkimuskerralla 5.- ja 6.luokilla. Ensimmäistä oppilaryhmää (ryhmä A) seurattiin 3. luokalla ja 5. luokalla. Toista oppilasryhmää (ryhmä B) heidän ollessaan 4. ja 6. luokalla. Tutkimuslomake koostui minäkäsitystä ja vertaiskokemuksia mittaavista väittämistä, joihin vastattiin Likertin asteikon mukaisesti. Tutkimuksessa ilmeni, että molempien tutkittavien luokkien oppilaat kokivat itsensä keskimäärin myönteisesti koulun liikuntatunneilla ollessaan. Vertaiset koettiin koulun liikuntatunneilla myös yleisesti positiivisesti. Luokkien välillä ei minäkäsityksissä esiintynyt merkitsevää eroa. Ryhmä B koki vertaisensa keskimäärin negatiivisemmin kuin ryhmä A. Minäkäsityksessä liikuntatunneilla ei esiintynyt ryhmien välillä tilastollisesti merkitsevää eroa. Tulosten mukaan oppilasjoukosta erottui kuitenkin yksittäisiä oppilaita, jotka kokivat itsensä erityisen negatiivisesti koulun liikuntatunneilla molempina tutkimuskertoina. Ryhmä B:ssä esiintyi enemmän hajontaa ryhmän sisällä. Muutokset vertaisten kokemisessa liikuntatunneilla tutkimuskertojen välillä olivat ryhmässä B suurempia.

Kuka minä olen? Narratiivinen näkökulma identiteetin rakentumiseen CP-vammaisten aikuisten kertomuksissa

Pro gradu -tutkielmani lähtökohtana on, että kertomukset välittävät ja rakentavat tietoa. Tarkastelen narratiivisesta näkökulmasta sitä, miten CP-vammaisten aikuisten identiteetti rakentuu kertomuksissa. Tutkimukseni taustalla on ajatus siitä, että yksilö voi tietoisesti muodostaa omaa identiteettiään kertomusten avulla. Aineisto on Invalidiliitto ry:n ja Suomen CP-liitto ry:n yhteisen CP-vammaisten aikuisten hyvinvointi ja kuntoutus elämänkaarella –projektin (2007–2010) myötä kerätty elämäkerta-aineisto. Aineistoni koostuu kahdenkymmenen (20) CP-vammaisen aikuisen kertomuksesta, joissa he kertovat elämästään CP-vamman kanssa, elämänvaiheistaan ja mahdollisuuksistaan yhteiskunnassa. Etsin kertomuksista yhteneväisiä teemoja ja käytän kategorioiden muodostamisessa apuna Catherine Kohler Riessmanin (2004, 2008) huomioita narratiivisesta temaattisesta analysoinnista. Vilma Hännisen (1999) esittelemien identiteettitasojen sekä Kirsi Juhilan (2004) esiintuoman leimatun identiteetin käsitteen avulla muodostan aineistosta identiteettikategorioita. Tarkastelen kertomusten avulla, millaisia tulkintoja ja merkityksiä kirjoittajat antavat CP-vammalle ja vammaisuudelle sekä tuon esiin, millaisiin identiteettikategorioihin kirjoittajien identiteetti tulkintani mukaan sijoittuu. Vammaisten ja vammattomien välinen vastakkainasettelu nousee esiin muiden kategorisointina ja kirjoittajien omana kokemuksena, mutta aina rajanveto ei ole tarpeellista. CP-vamma rajoittaa kirjoittajia tietyissä asioissa, mutta tietyissä asioissa vamma on heille rikkaus, syntymälahja. CP-vamma ilmenee vain yhtenä ominaisuutena, ja vammaisuus on hyväksytty osaksi omaa identiteettiä. Identiteetti rakentuu kertomuksissa prosessina, sillä kirjoittajat hallitsevat erilaisia ja muuttuvia identiteettejä. Kirjoittajat rakentavat sosiaalisia identiteettejä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Henkilökohtainen elämä ja perhe rakentavat kirjoittajille identiteettiä, mutta he hallitsevat myös yhteiskunnallisella tasolla erilaisia rooleja. Identiteetit vaihtelevat myös elämäntilanteiden mukaan. Kirjoittajat vastustavat ”CP-vammaisen roolia”, sillä vamma yksinään ei määrittele heitä. Varsinkin elämässä koetut käännekohdat saivat kirjoittajat rakentamaan omaa identiteettiään uudelleen; CP-vamma saa merkityksensä identiteetin yhtenä osana. Tutkimuksestani käy ilmi, miten kirjoittajat kyseenalaistavat heille annetun leimatun identiteetin ja neuvottelevat itselleen vaihtelevia identiteettejä. Työni perusteella vamma määrittää heitä yhtä lailla kuin jokin muukin ominaisuus, sillä vammaisuuden ei koeta automaattisesti merkitsevän samaa asiaa kuin identiteetti.

Opas rakentamisen poikkeamishakemusten käsittelyyn

Maankäyttö- ja rakennuslaki muuttui 1.4.2016. Tästä lähtien kaikki maankäyttö- ja rakennuslain mukaiset poikkeamispäätökset tekee kunta. Aikaisemmin lain 171 §:ssä tarkoitettu poikkeamistoimivalta oli jaettu kuntien ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten välillä siten, että neljää asiaryhmää lukuun ottamatta toimivalta kuului kunnille. Aiemmin poikkeamisen ratkaisi lain 171 §:n 2 ja 3 momentin mukaan ELY-keskus silloin, kun kysymys oli: 1) uuden rakennuksen rakentamisesta ranta-alueelle, jolla ei ole voimassa 72 §:n 1 momentissa tarkoitettua kaavaa, ellei kyse ollut olemassa olevan asuinrakennuksen laajentamisesta tai korvaamisesta; 2) vähäistä suuremmasta poikkeamisesta asemakaavassa osoitetusta tontti- tai rakennuspaikkakohtaisesta kokonaisrakennusoikeudesta taikka vähäistä suuremman rakennusoikeuden osoittamisesta alueelle, jolle asemakaavassa ei ollut osoitettu rakennusoikeutta; 3) poikkeamisesta rakennuksen suojelua koskevasta kaavamääräyksestä; tai 4) poikkeamisesta 53 §:n 3 momentissa tarkoitetusta asemakaavan hyväksymisestä johtuvasta rakennuskiellosta. Maankäyttö- ja rakennuslain poikkeamisen edellytyksiä koskevin säännöksiin ei tullut muutoksia. Oppaassa käydään läpi pää-kohdat kunnille siirtyneestä toimivallasta. Keskeisimpiä asiakokonaisuuksia ovat poikkeamisen edellytykset, ranta-alueen suunnittelutarve ja siitä poikkeaminen, maanomistajien tasapuolisen kohtelun vaatimus ja sen toteutuminen erityisesti rantarakentamisessa. Säännökset ovat joustavia oikeusnormeja. Näin ollen säännösten soveltamista ohjaa 15 vuoden aikana muotoutunut oikeus-käytäntö. Tarkoitus on, että toimivallan siirron jälkeen tulkinta- ja soveltamislinja jatkuu ennallaan. Tästä syystä oppaan sisältö on rakennettu vahvasti oikeuskäytännön ja erityisesti korkeimman hallinto-oikeuden soveltamiskäytännön varaan.

Punahilkalla on ollut eväät kunnossa – Antero Mertarannan jääkiekkoselostusten intertekstuaaliset kielen piirteet

Tutkin urheilutoimittaja Antero Mertarannan jääkiekkoselostusten kielen piirteitä. Litteroimani aineisto on MM-kisoista keväältä 2011, ja analysoin niitä kielen piirteitä, joita voi toistuvuuden perusteella pitää Mertarannalle ominaisina. Tutkimustani läpäisevä käsite on intertekstuaalisuus: Mistä se selostukseen kirvoittuu? Miten se vaikuttaa selostukseen? Pureudun tarkasti myös mielikuviin, joita Mertaranta luo sekä joukkueista että pelaajista. Hyödynnän analyysissani Norman Faircloughin (1992) perustavan intertekstuaalisuuden ja avoimen intertekstuaalisuuden käsitteitä. Mertarannalla intertekstuaalisuuden ensimmäinen virike tulee pelitilanteesta, joka käynnistää assosiaatioketjun. Assosiaatiot kumpuavat herkästi pelaajan ominaispiirteistä ja joukkueen edustamasta maasta. Suomalaisten kuvailussa on useimmiten alluusio suomalaiseen musiikkiin. Mertarannan selostuksessa on kertomuksen, kansallisromanttisen kuvailun ja show-juonnon elementtejä, ja lisäksi hän muuntelee sananlaskuja ja idiomeja pelitilanteisiin sopiviksi. Mertaranta myös imitoi pelaajia: Vastustajien referointi alkaa lähes aina kysymyksellä, jolloin vastustaja näyttäytyy hölmistyneessä valossa. Suomalaisten referoinnit taas hohkaavat itsevarmuutta. Intertekstuaalisuus osoittautuu Mertarannan huumorin perustaksi.

”Kuin olisin itse ollut lintu”. Inhimillinen ja ei-inhimillinen Hannele Huovin Höyhenketjussa ja Siiri Enorannan Painajaisten lintukodossa

Tutkimukseni tavoitteena on tutkia inhimillisen ja ei-inhimillisen sekoittumista, kytköksiä ja samuutta Hannele Huovin Höyhenketjussa (2002) ja Siiri Enorannan Painajaisten lintukodossa (2012). Tarkastelen kohdeteosteni henkilöhahmojen inhimillisyyden ja ei-inhimillisyyden rakentumista. Toinen keskeinen tutkimuskysymykseni on, kuinka teoksissa esiintyvät henkilöhahmot ja ympäristöt materiaalisesti muodostuvat. Kumpikin tutkimani teos edustaa suomalaista nuortenfantasiaa. Teosten maailmat ovat runsaita ja niistä on löydettävissä hahmoja, jotka eivät selkeästi ole niin inhimillisiä kuin ei-inhimillisiäkään. Molemmissa teoksissani keskeisiä ovat luonto-kulttuuri-oppositiot, jotka selkeimmin näkyvät teosten pääpareissa: Höyhenketjussa matkaa tekevät lintu ja tyttö, Painajaisten lintukodossa poika ja robotti. Tutkimuksessani purankin näitä kulttuurisesti omaksuttuja oppositioita ja pyrin osoittamaan, että luonto ja kulttuuri ovat enemmänkin verkottuneet, päällekkäin menevät kategoriat kuin kaksi toisilleen vastakkaista maailmaa. Haluan tutkimuksessani irrottautua siitä perinteestä, jossa luonto tai ei-inhimillinen nähdään vertauskuvana ihmisen toiminnalle. Haluan ymmärtää luonnon nimenomaan luonnoksi; linnun linnuksi; koneen koneeksi. En myöskään keskity tarkastelemaan sitä, mitä teokset pyrkivät opettamaan luonnosta tai luonnonsuojelusta. Minua kiinnostavat luonto ja ei-inhimillinen sellaisenaan, ilman inhimillisyyden peiliä. Teoreettiset lähtökohtani ovat ekokriittisessä ja posthumanistisessa tutkimuksessa. Tärkeimmät käsitteeni ovat inhimillinen, ei-inhimillinen ja materiaalisuus. Inhimillinen ja ei-inhimillinen ovat vakiintunut vastinpari, jossa inhimillinen tarkoittaa ihmistä ja ei-inhimillinen kaikkea, joka määrittyy ihmisyyden ulkopuolella. Materiaalisuus tarkoittaa tutkimuksessani nimenomaan kohdeteosten maailmojen sisäistä materiaalisuutta, sitä kuinka teosten maailmat konkreettisesti rakentuvat. Hyödynnän materiaalisuuden uutta tulkintaa, jossa materia nähdään elävänä ja aktiivisena toimijana. Lopputuloksena avautuu maailmoja, joissa inhimillisen ja ei-inhimillisen sekä materiaalisen ja ei-materiaalisen rajat ovat ylitettävissä ja purettavissa.