Primary polyestradiol phosphate versus orchiectomy for advanced prostate cancer : Studies on the efficacy, cardiovascular complications and prognostic factors

Paikallisesti levinnyttä (T3-4 M0) ja luustoon levinnyttä (T1-4 M1) eturauhassyöpää sairastaneet potilaat satunnaistettiin kirurgiseen kastraatioon (orkiektomia) tai lääkkeelliseen kastraatioon lihaksensisäisellä polyestradiolifosfaatilla (PEP) annoksella 240 mg/kk. Verrattiin hoitojen kliinistä tehoa sekä sydän- ja verisuonikomplikaatioita (SV-komplikaatioita). Verrattiin myös hoitoa edeltäviä plasman testosteroni (T) ja estradioli (E2) pitoisuuksia T3-4 M0 ja T1-4 M1 potilaiden välillä sekä selvitettiin potilaiden yleistilan vaikutusta näihin hormonitasoihin. Lopuksi luotiin T1-4 M1 potilaille eturauhassyövän aiheuttaman kuoleman ennusteellinen riskiluokittelu kolmeen riskiryhmään käyttämällä hoitoa edeltäviä ennustetekijöitä. Kliinisessä tehossa ei orkiektomian ja PEP-hoidon välillä todettu tilastollisesti merkitsevää eroa. Odotetusti T1-4 M1 potilaiden ennuste oli huonompi kuin T3-4 M0 potilaiden. T1-4 M1 potilailla ei ollut SV-kuolemissa hoitoryhmien välillä tilastollista eroa, mutta ei-tappavia SV-komplikaatioita oli PEP ryhmässä (5.9%) enemmän kuin orkiektomia ryhmässä (2.0%). T3-4 M0 potilailla PEP-hoitoon liittyi tilastollisesti merkitsevä SV-kuolleisuus riski orkiektomiaan verrattuna (p = 0.001). PEP ryhmässä 67% kuolemista oli akuutteja sydäninfarkteja. Tämä PEP hoitoon liittyvä sydäninfarktiriski (mukaan lukien myös ei-tappavat sydäninfarktit) oli merkitsevästi pienempi potilailla, joiden hoitoa edeltävä E2 taso oli vähintään 93 pmol/l (p = 0.022). E2 taso oli merkitsevästi matalampi T1-4 M1 potilailla (74.7 pmol/l) kuin T3-4 M0 potilailla (87.9 pmol/l), mutta vastaavaa eroa ei ollut T tasoissa. Sekä T3-4 M0 että T1-4 M1 potilailla yleistilan lasku osittain selitti yksilöllisen T ja E2 tasojen laskun. Eturauhassyövän aiheuttaman kuoleman riskiryhmäluokittelu (Rg) kolmeen ryhmään luotiin käyttämällä alkalista fosfataasia (AFOS), prostata spesifistä antigeenia (PSA), laskoa (La) ja potilaan ikää. Yksi riskipiste annettiin, jos AFOS > 180 U/l (tällä hetkellä käytössä olevalla menetelmällä AFOS > 83 U/l), PSA > 35 µg/l, La > 80 mm/h ja ikä < 60 vuotta. Lopuksi pisteet laskettiin yhteen. Muodostettiin seuraavat ryhmät: Rg-a (0 -1 riskipistettä), Rg-b (2 riskipistettä) ja Rg-c (3 – 4 riskipistettä). Eturauhassyövän aiheuttama kuoleman riski lisääntyi merkitsevästi siirryttäessä riskiryhmästä seuraavaan (p < 0.001). Rg-luokittelu oli kliinisesti käytännöllinen ja hyvä havaitsemaan huonon ennusteen potilaat.

Estramustine and its Derivatives in Potentiating Radiotherapy of Prostate Cancer

The purpose of this study was to deepen our knowledge of the combined use of estramustine and radiotherapy in the treatment of prostate cancer. Prostate cancer is a common disease, with a high variability between subjects in its malignant potential. In many cases, the disease is an incidental finding with little or no clinical significance. In other cases, however, prostate cancer may be an aggressive malignant disease, which, if the initial treatment fails, lacks an effective cure and may lead to severe symptoms, metastasis, and death despite all treatment. In many cases, the methods of treatment available at the moment provide cure or significant regression of symptoms, but often at the cost of considerable side effects. Estramustine, a cytostatic drug used for treating advanced cancer of the prostate, has been shown to inhibit prostate cancer progression and also to increase the sensitivity of cancer cells to radiotherapy. The goals of this study were, first, to find out whether it is possible to use either estramustine or an antibody against estramustine binding protein as carrier molecules for bringing therapeutic radioisotopes into prostate cancer cells, and, secondly, to gain more understanding of the mechanisms behind the known radiosensitising effect of estramustine. Estramustine and estramustine binding protein antibody were labelled with iodine-125 to study the biodistribution of these substances in mice. In the first experiment, both of the substances accumulated in the prostate, but radioiodinated estramustine also showed affinity to the liver and the lungs. Since the radiolabelled antibody was found out to accumulate more selectively to the prostate, we studied its biodistribution in nude mice with DU-145 human prostate cancer implants. In this experiment, the prostate and the tumour accumulated more radioactivity than other organs, but we concluded that the difference in the dose of radiation compared to other organs was not sufficient for the radioiodinated antibody to be advocated as a carrier molecule for treating prostate cancer. Mice with similar DU-145 prostate cancer implants were then treated with estramustine and external beam irradiation, with and without neoadjuvant estramustine treatment. The tumours responded to the treatment as expected, showing the radiation potentiating effect of estramustine. In the third experiment, this effect was found without an increase in the amount of apoptosis in the tumour cells, despite previous suggestions to the contrary. In the fourth experiment, we gave a similar treatment to the mice with DU-145 tumours. A reduction in proliferation was found in the groups treated with radiotherapy, and an increased amount of tumour hypoxia and tumour necrosis in the group treated with both neoadjuvant estramustine and radiation. This finding is contradictory to the suggestion that the radiation sensitising effect of estramustine could be attributed to its angiogenic activity.