Empire, Tourism, Nostalgia: Joseph Brodsky and Travel Writing

Joseph Brodsky, one of the most influential Russian intellectuals of the late Soviet period, was born in Leningrad in 1940, emigrated to the United States in 1972, received the Nobel Prize for Literature in 1987, and died in New York City in 1996. Brodsky was one of the leading public figures of Soviet emigration in the Cold War period, and his role as a model for the constructing of Russian cultural identities in the last years of the Soviet Union was, and still is, extremely important. One of Joseph Brodsky’s great contributions to Russian culture of the latter half of the twentieth century is the wide geographical scope of his poetic and prose works. Brodsky was not a travel writer, but he was a traveling writer who wrote a considerable number of poems and essays which relate to his trips and travels in the Soviet empire and outside it. Travel writing offered for Brodsky a discursive space for negotiating his own transculturation, while it also offered him a discursive space for making powerful statements about displacement, culture, history and geography, time and space—all major themes of his poetry. In this study of Joseph Brodsky’s travel writing I focus on his travel texts in poetry and prose, which relate to his post-1972 trips to Mexico, Brazil, Turkey, and Venice. Questions of empire, tourism, and nostalgia are foregrounded in one way or another in Brodsky’s travel writing performed in emigration. I explore these concepts through the study of tropes, strategies of identity construction, and the politics of representation. The theoretical premises of my work draw on the literary and cultural criticism which has evolved around the study of travel and travel writing in recent years. These approaches have gained much from the scholarly experience provided by postcolonial critique. Shifting the focus away from the concept of exile, the traditional framework for scholarly discussions of Brodsky’s works, I propose to review Brodsky’s travel poetry and prose as a response not only to his exilic condition but to the postmodern and postcolonial landscape, which initially shaped the writing of these texts. Discussing Brodsky’s travel writing in this context offers previously unexplored perspectives for analyzing the geopolitical, philosophical, and linguistic premises of his poetic imagination. By situating Brodsky’s travel writing in the geopolitical landscape of postcolonial postmodernity, I attempt to show how Brodsky’s engagement with his contemporary cultural practices in the West was incorporated into his Russian-language travel poetry and prose and how this engagement thus contributed to these texts’ status as exceptional and unique literary events within late Soviet Russian cultural practices.

"Four Ways of Writing the City" : St. Petersburg-Leningrad as a Metaphor in the Poetry of Joseph Brodsky

The present study discusses the theme of St. Petersburg-Leningrad in Joseph Brodsky's verse works. The chosen approach to the evolving im-age of the city in Brodsky's poetry is through four metaphors: St. Petersburg as "the common place" of the Petersburg Text, St. Petersburg as "Paradise and/or Hell", St. Petersburg as "a Utopian City" and St. Petersburg as "a Void". This examination of the city-image focusses on the aspects of space and time as basic categories underlying the poet's poetic world view. The method used is close reading, with an emphasis on semantical interpretation. The material consists of eighteen poems dating from 1958 to 1994. Apart from investigating the spatio-temporal features, the study focusses on exposing and analysing the allusions in the scrutinised works to other texts from Russian and Western belles lettres. Terminology (introduced by Bakhtin and Yury Lotman, among others) concerning the poetics of space in literature is employed in the present study. Conceptions originating from the paradigm of possible worlds are also used in elucidating the position of fictional and actual chronotopes and heroes in Brodsky's poetry. Brodsky's image of his native city is imbued with intertextual linkings. Through reminiscences of the "Divine Comedy" and Russian modernists, the city is paralleled with Dante's "lost and accursed" Florence, as well as with the lost St. Petersburg of Mandel'shtam and Akhmatova. His city-image is related to the Petersburg myth in Russian literature through their common themes of death and separation as well as through the merging of actual realia with the fictional worlds of the Petersburg Text. In his later poems, when his view of the city is that of an exiled poet, the city begins to lose its actual world referents, turning into a mental realm which is no longer connected to any particular geographical location or historical time. It is placed outside time. The native city as the homeland in its entirety is replaced by another existence created in language.

Bergslagenista Karjalaan : Ruotsalaisten vuorimiesten siirtolaisuus Pitkärantaan 1879 - 1904

Pitkärannan kaivokselle Laatokan Karjalaan saapui vuonna 1880 24 ruotsalaista vuorimiestä perheineen käynnistääkseen sen uudella teholla, tekemään siitä modernin ja johtamaan sen toimintaa. Heidät oli rekrytoinut sinne pietarilainen kansainvälisten liikemiesten omistama pankki suomalaisen vuoriteollisuuden asiantuntijan Hjalmar Furuhjelmin avulla. Pankki oli hankkinut lupaavalla malmialueella sijainneen kaivoksen omistukseensa muutamaa vuotta aikaisemmin. Ruotsalaisten saapumisesta käynnistyi 25 vuotta jatkunut ketjusiirtolaisuus Ruotsin vuoriteollisuuden keskusalueelta Bergslagenista Pitkärantaan, mikä oli pituutensa ja toimintansa vuoksi merkittävä. Vaikka Pitkäranta sijaitsi periferiassa, oli se hyvin kansainvälinen paikka, jossa oli myös muutamia muunmaalaisia työntekijöitä. Pitkäranta eli ruotsalaisten johdossa teollisen kultakautensa. Sieltä louhittiin pääasiassa kuparia, mutta loppuaikoina toiminta keskittyi rautamalmiin, jota rikastettiin. Kaivoksen yhteydessä toimi eri aikoina myös muuta teollisuutta kuten pullotehdas. Monet Pitkärannan ruotsalaisista olivat siirtolaisina perheensä kanssa. Naimattomista muutamat solmivat avioliiton suomalaisen kanssa ja kaksi kaivoksen saksalaisen johtajan O. G. Trüstedtin tyttärien kanssa. Ruotsalaiset siirtolaiset olivat Pitkärannassa johtavassa asemassa niin tehtäviensä pohjalta kuin sosiaalisestikin. Pitkärannan ruotsalaiset eivät pääsaantöisesti integroituneet Suomeen, vaan säilyttivät ruotsalaisen identiteettinsä ja palasivat jossain vaiheessa takaisin Ruotsiin - jopa sellaiset, jotka olivat Suomessa yli kymmenen vuotta. Vain muutama ruotsalainen vuorimies jäi Suomeen. Ruotsalaiset loivat Pitkärannassa ollessaan tiiviin suhdeverkon, johon kuului keskeisesti myös Trüstedtien perhe. Verkosto toimi tiiviisti muutama vuosi Pitkärannan jälkeen perustetun Outokummun kaivoksen alkutaipaleen aikana. Pitkärannan ruotsalaiset liittyivät vielä Petsamon nikkelinkin löytymiseen. Pitkärannan ruotsalaisuus kuului kolmeen historialliseen kontekstiin. Taustalla oli vuosisatoja Ruotsista Suomeen jatkunut vuoriammattilaisten siirtolaisuus, joka ei ollut loppunut, vaikka maiden valtiollinen side oli päättynyt vuonna 1809. Tästä syytä rekrytoijien kannalta Ruotsi oli luonnollinen kohde. Rekrytoidut taas elivät Ruotsin suurinta siirtolaisuusaaltoa, jolloin suuret siirtolaisvirrat suuntautuivat Pohjois-Amerikkaan ja siirtolaisuus kosketti lähes jokaista ruotsalaista. Kolmas taustalla vaikuttanut historiallinen kehitys oli Pietarin nopea kasvu ja kansainvälistyminen sekä sen imussa tapahtunut vaikutusalueiden ja koko Suomen teollistuminen. Pitkärannan kaivos oli Pietarin kansainvälisten liikemiesten omistama ja sen tuotanto palveli täysin Pietaria, jonka laajaan vaikutusalueeseen Pitkäranta kuului hyvin voimakkaasti. Monessa mielessä ruotsalaisten vuorimiesten siirtolaisuus Pitkärantaan olikin enemmän siirtolaisuutta Pietarin vaikutusalueelle kuin Suomeen. Pitkärannan side Suomeen oli lähinnä vain sen fyysinen sijainti, muuten sitä täytyy arvioida kiinteästi osana Pietarin vaiheita. Pitkäranta oli Amerikan siirtolaisuuteen ja vähän myöhemmin alkaneeseen Norrbotteniin muuttoon verrattuna vain pieni sivujuonne ruotsalaisessa 1800-luvun lopun siirtolaisuudessa. Suomeen ja Venäjälle tapahtuneen ruotsalaissiirtolaisuuden joukossa se oli kuitenkin aikanaan merkittävä, monimuotoinen ja kauaskantoinen tapahtuma. Avainsanat: ruotsalaiset, siirtolaisuus, vuoriteollisuus, ruukki, kaivos, Pitkäranta, Impilahti, Falun, Pietari, Bergslagen, kupari, ketjusiirtolaisuus

Sakari Kukko - elämä, ura ja tuotanto : Pala suomalaisen populaarimusiikin historiaa vuodesta 1953 nykypäiviin

Pro gradu -tutkielmassani paneudun yhden suomalaisen populaarimusiikin toimijan elämään, uraan, tuotantoon sekä hänen käsityksiinsä musiikista ja musiikintekemisestä. Tutkimukseni on suomalaisen populaarimusiikin historian perustutkimusta Sakari Kukon henkilöhistorian kautta. Tutkimuskysymyksiäni ovat: 1. Kuinka Sakari Kukosta tuli muusikko ja musiikintekijä? 2. Minkälainen on ja on ollut hänen tapansa toimia? Vastaan edellisiin kysymyksiin, mutta sijoitan vastaukset myös ajallisesti suomalaiseen musiikki- ja yhteiskuntakontekstiin. Ongelmanasettelu tähtää siihen, että selvitän sekä Kukon omat sisäiset motiivit ja päämäärät muusikkona ja musiikintekijänä että hänen ympäristönsä tarjoamat virikkeet ja vaikutteet. Ongelman ratkaisemiseksi kartoitan hänen elämänvaiheensa lapsuudesta tähän päivään, ympäristöt, joissa hän on kulloinkin toiminut sekä ne yhteiskunnalliset tilanteet, joihin hänen ja hänen ympäristönsä toiminta on sijoittunut. Tutkimus sijoittuu vuosien 1953 ja 2003 väliselle ajalle. Kuvailen Kukon tuotantoa levy levyltä edeten kronologisesti vuosikymmenittäin. Lisäksi kokoan tuotannon yhteen ja etsin hänen säveltämästään, sovittamastaan ja esittämästään musiikista muutamia erityisen vahvoja elementtejä. Tuloksena esittelen kahdeksan kategoriaa, joista jokainen on yhdistettävissä hänen elämänvaiheisiinsa ja asetettavissa vuorovaikutukseen lähiympäristön kanssa. Tutkielmassani käytän apuna mikrohistoriallista tutkimusotetta, joka sopii mainiosti työni toteuttamiseen. Tutkimusaineisto on hyvin laaja ja monipuolinen, ja olen poiminut tietoja muun muassa lehtiartikkeleista, arkistoista, levyjen kansista, festivaaliesitteistä ja kirjallisuudesta; kaikista ei löydy edes mainintaa päivästä, vuodesta tai kirjoittajasta. Tärkein aineistoni on kuitenkin muistinvarainen tieto eli Kukon haastattelumateriaali. Mikrohistorialliseen tutkimusotteeseen nojaten olen päässyt Kukon henkilöhistorian kautta käsiksi hieman yleisemmänkin tason asioihin ja ilmiöihin. Olen selvittänyt muun muassa Kajaani Big Bandin vaiheita 1950-luvulta 1970-luvulle sekä suomalaisen pop/jazz -koulutuksen kehitystä erilaisista musiikkileireistä Sibelius-Akatemian oppiaineeksi samalla, kun olen selvittänyt Kukon kehitystä muusikoksi. Lisäksi olen esitellyt esimerkiksi studiomuusikkoutta 1970-luvun Suomessa sekä senegalilaisen musiikkielämän piirteitä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Mikrohistorioitsija Carlo Ginzburgin johtolanka-ajatusta mukaillen olen koonnut pienistä tiedon palasista, johtolangoista kokonaiskertomuksen. Avainsanat: Sakari Kukko, Piirpauke, suomalainen populaarimusiikki, jazz, mikrohistoria, henkilöhistoria

Koko talo soi : Klemetti-Opisto suomalaisen musiikkikulttuurin kehittäjänä 1953-1968

This study aims to examine the operations and significance of the Klemetti Institute (Klemetti-Opisto) as a developer of Finnish music culture from 1953 to 1968 during the term of office of the Institute s founder and first director, Arvo Vainio. The Klemetti Institute was originally established as a choir institute, but soon expanded to offer a wide range of music courses. In addition to providing courses for choir leaders and singers, the Institute began its orchestral activities as early as the mid-1950s. Other courses included ear training seminars as well as courses for young people s music instructors and in playing the kantele (a Finnish string instrument) and solo singing. More than 20 types of courses were offered over the 16-year period. The Klemetti Institute s courses were incorporated into the folk high school courses offered by the Orivesi Institute (Oriveden Opisto) and were organised during the summer months of June and July. In addition to funding based on the Folk High School Act, financial assistance was obtained from various foundations and funds, such as the Wihuri Foundation. This study is linked to the context of historical research. I examine the Klemetti Institute s operations chronologically, classifying instruction into different course types, and analyse concert activities primarily in the section on the Institute s student union. The source material includes the Klemetti Institute archives, which consist of Arvo Vainio s correspondence, student applications, register books and cards, journals and student lists, course albums and nearly all issues of the Klemettiläinen bulletin. In addition, I have used focused interviews and essays to obtain extensive data from students and teachers. I concentrate on primary school teachers, who accounted for the majority of course participants. A total of more than 2,300 people participated in the courses, nearly half of whom took courses during at least two summers. Primary school teachers accounted for 50% to 70% of the participants in most courses and constituted an even larger share of participants in some courses, such as the music instructor course. The Klemetti Institute contributed to the expansion throughout Finland of a new ideal for choral tone. This involved delicate singing which strives for tonal purity and expressiveness. Chamber choirs had been virtually unheard of in Finland, but the Klemetti Institute Chamber Choir popularised them. Chamber choirs are characterised by an extensive singing repertoire ranging from the Middle Ages to the present. As the name suggests, chamber choirs were originally rather small mixed choirs. Delicate singing meant the avoidance of extensive vibrato techniques and strong, heavy forte sounds, which had previously been typical of Finnish choirs. Those opposing and shunning this new manner of singing called it ghost singing . The Klemetti Institute s teachers included Finland s most prominent pedagogues and artists. As the focused essays, or reminiscences as I call them, show, their significance for the students was central. I examine extensively the Klemetti Institute s enthusiastic atmosphere, which during the early years was characterised by what some writers described as a hunger for music . In addition to distributing a new tonal ideal and choir repertoire, the Klemetti Institute also distributed new methods of music education, thus affecting the music teaching of Finnish primary schools, in particular. The Orff approach, which included various instruments, became well known, although some of Orff s ideas, such as improvisation and physical exercise, were initially unfamiliar. More important than the Orff approach was the in-depth teaching at the Klemetti Institute of the Hungarian ear training method known as the Kodály method. Many course participants were among those launching specialist music classes in schools, and the method became the foundation for music teaching in many such schools. The Klemetti Institute was also a pioneer in organising orchestra camps for young people. The Klemetti Institute promoted Finnish music culture and played an important role in the continuing music education of primary school teachers. Keywords: adult education, Grundtvigian philosophy, popular enlightenment, Klemetti Institute, Kodály method, choir singing, choir conducting, music history, music education, music culture, music camp, Orff approach, Orff-Schulwerk, Orivesi Institute, instrument teaching, free popular education, communality, solo singing, voice production

Tiede ja tutkijan sosiaalinen vastuu : Joseph Ben-Davidin, Roger Sperryn ja Knut Erik Tranøyn käsitykset tieteestä ja tutkijan sosiaalisesta vastuusta

Science and the Scientist's Social Responsibility. Joseph Ben-David's, Roger Sperry's and Knut Erik Tranøy's Views of Science and the Scientist's Social Responsibility The aim of the study was to investigate, whether or not there is any connection between Jewish sociologist Joseph Ben-David's, American neuroscientist Roger Sperry's and Norwegian philosopher Knut Erik Tranøy's views of science and views of the scientist's social responsibility. The sources of information were their writings concerning this topic. Ben-David has a classical view of science. He thinks that the Mertonian norms of scientific activity, first written in 1942, are still valid in modern science. With the help of these norms Ben-David defends the view that science is morally neutral. Ben-David thinks that a scientist has a limited social responsibility. A scientist only reports on the new results, but he is not responsible for applying the results. In any case Ben-David's ideas are no longer valid. Sperry has a scientistic view of science. According to Sperry, science is the source of moral norms and also the best guide for moral action. The methods of natural sciences "show" how to solve moral problems. A scientist's personal views of science and social responsibility are not important. However Sperry's view is very problematic on the ethical side. Tranøy stresses the scientist's social responsibility. A scientist has common norms with the society from with he or she comes. This is why a scientist has the right, and also the responsibility, to discuss social and ethical questions between science and society. Tranøy's view has some ethical and practical problems, but it is valid in principle. Finally, Ben-David's, Sperry's and Tranøy's views of both science and the scientist's social responsibility have a connection: the view of science corresponds to the certain view of scientist's social responsibility. The result of this study is: Ben-David's, Sperry's and Tranøy's view of science have an ethical starting point as its fundamental presupposition, which include certain views of scientific knowledge, good and the scientist's ethical responsibilities. The connection between Ben-David's, Sperry's and Tranøy's views of science and views of the scientist's social responsibility means that their views of epistemology, meta-ethics and the scientist's ethical responsibilities have a connection to their views of the scientist's social responsibility. The results of this study can help the scientific community to organize the social responsibility of a scientist and deepen the conversation concerning the scientist's social responsibility.

Joseph A. Schumpeter's Theory of Social and Economic Evolution : a Reconstruction and Critique

The book presents a reconstruction, interpretation and critical evaluation of the Schumpeterian theoretical approach to socio-economic change. The analysis focuses on the problem of social evolution, on the interpretation of the innovation process and business cycles and, finally, on Schumpeter s optimistic neglect of ecological-environmental conditions as possible factors influencing social-economic change. The author investigates how the Schumpeterian approach describes the process of social and economic evolution, and how the logic of transformations is described, explained and understood in the Schumpeterian theory. The material of the study includes Schumpeter s works written after 1925, a related part of the commentary literature on these works, and a selected part of the related literature on the innovation process, technological transformations and the problem of long waves. Concerning the period after 1925, the Schumpeterian oeuvre is conceived and analysed as a more or less homogenous corpus of texts. The book is divided into 9 chapters. Chapters 1-2 describe the research problems and methods. Chapter 3 is an effort to provide a systematic reconstruction of Schumpeter's ideas concerning social and economic evolution. Chapters 4 and 5 focus their analysis on the innovation process. In Chapters 6 and 7 Schumpeter's theory of business cycles is examined. Chapter 8 evaluates Schumpeter's views concerning his relative neglect of ecological-environmental conditions as possible factors influencing social-economic change. Finally, chapter 9 draws the main conclusions.

Hämeenlinnan lääkäripiirin koulutetut kätilöt vallan rakenteissa 1879 - 1920

Tässä pro gradu -tutkimuksessa tutkin kätilötyön rakentumista Suomessa vuosina 1879 - 1920 Hämeenlinnan lääkäripiirin näkökulmasta. Analysoin vuoden 1879 kätilöohjesäännön tuomien muutosten sekä valtion organisaatioiden, lääkäreiden ja kunnallistason määräysten merkitystä kätilötoiminnalle ja kätilöille. Tutkimuksen ajallinen rajaus, 1879 - 1920, juontuu Keisarillisen Majesteetin vuonna 1879 antamasta kätilöohjesäännöstä, joka oli toimintaa ohjaavana lainsäädäntönä voimassa vuoteen 1920. Tutkin tässä työssä kätilötyötä kahdessa tasossa, mikrohistoriallisesti ja yleisellä tasolla. Tutkimusmenetelmänä sovellan kvalitatiivista ja kvantitatiivista menetelmää. Tutkimuksen teoreettisena kehyksenä toimii soveltavin osin Michel Foucault'n teoria biovallasta. Kätilöiden puutteeseen maalaiskunnissa oli pyritty vaikuttamaan vuoden 1859 kätilöohjesäännöllä. Käytännön muutoksia ei tapahtunut ja vuonna 1879 hyväksyttiin uusi kätilöohjesääntö. Uusi ohjesääntö oli valtion hallinnon ja lääkäreiden yhteistoiminnan tulos. Sen sanoma oli ohjaavaa, mutta ei pakottavaa. Lakiuudistuksella pyrittiin vaikuttamaan kuntiin ja kuntien kautta kansalaisten toimintaan. Haluttiin muokata ihmisten käyttäytymistapoja normalisoimalla kätilöhoitoinen synnytys. Kätilöohjesäännön voimaantulo ja vuodet 1879 - 1920 voidaan nähdä käännekohtana kätilötyössä. Tutkimusperiodin aikana kätilötyö alkoi saada itsenäisen ammattikunnan piirteitä selvemmin. Rahan rooli oli monessa suhteessa merkittävä, sillä elatuksen lisäksi raha vaikutti kätilön asemaan ja arvostukseen. Kunnan päättäjät olivat merkittävässä valtaapitävässä asemassa, koska heillä oli päätösvalta kätilön palkkaamisessa ja työn ehdoissa. Kunnissa, joissa kätilöä arvostettiin, maksettiin paremmin ja kuntalaiset tukeutuivat koulutettuun apuun enemmän. Tutkimusaikana kätilöiden olosuhteet kunnissa olivat haasteelliset eikä laki rajoittanut synnytyksen avustajaa, joten kätilöhoitoisissa synnytyksissä tapahtunut kasvu oli kätilöiden melko pyytettömän työn tulosta. Haluttiin muutakin kun käyttää valtaa.