Jacopo Bassano freskomaalarina : Cartiglianon ja Enegon kirkkojen freskot: konteksti, rekonstruktio ja tulkinta

The object of this study is Jacopo Bassano (c. 1510 1592) as a fresco painter and the significance of frescoes in his late production. The research focuses on the only surviving cycle of frescoes of his later years in the Cartigliano parish church, bearing the date 1575. The other cycle studied here was painted for the 16th century parish church of Enego. It contained one of the most extensive fresco decorations executed by Jacopo Bassano together with his eldest son Francesco. However, nothing has survived of the fresco cycle and the ceiling paintings of the church, nor is any visual documentation of them left. Only the small altarpiece attributed to Jacopo Bassano and depicting Saints Justine, Sebastian, Anthony Abbott, and Roch (dated to c. 1555/1560) has been preserved. I have suggested that the frescoes of the Cartigliano parish church should be examined in the interpretational context of the spirituality of the post-Tridentine period. This period frames the historical context for the frescoes and functions as a basis for the iconographical interpretation that I have proposed. I have shown that the iconographic programme of the frescoes in the choir of the Cartigliano parish church has obvious points of contact with the Catholic doctrines reconfirmed by the Council of Trent (1545 1563). I also argue that the fresco cycle and the ceiling paintings of the Enego church should be placed in the same interpretational context as the frescoes of Cartigliano. I present a reconstruction of the frescoes in the choir attributed to Jacopo Bassano and of those on the walls of the nave attributed to his son Francesco Bassano. According to my reconstruction, the frescoes in the choir and nave walls formed a coherent cycle with a unitary iconographic programme which included the 28 paintings with Old Testament subjects in the nave ceiling. The reconstruction includes the dating and the iconography of the fresco programme and its interpretative basis. The reconstruction is based on visitation records and inventories from the 16th and 17th centuries as well as on the oldest relevant literature, namely the descriptions offered by Carlo Ridolfi (1648) and G. B. Verci (1775). I also consider the relationship of the large compositional sketches attributed to Jacopo Bassano and depicting Christological subjects to the lost frescoes in Enego. These studies have been executed with coloured chalks, and many of them are also dated 1568 or 1569 by the painter. I suggest in this study that these large studies in coloured chalks were preparatory drawings for the fresco cycle in Enego, depicting scenes from the life and suffering of Christ. All the subjects of the aforesaid drawings were included in the Enego cycle.

Fernando Pessoan ortonyymi ja heteronyymit modernistis-romanttisena myyttinä

Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933). Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla. Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määrä palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Eräänlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta. Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.

Groteski suomalaisessa kirjallisuudessa : Neljä tapaustutkimusta

The grotesque in Finnish literature. Four case studies The topic of the dissertation is the grotesque in Finnish literature. The dissertation is twofold. Firstly, it focuses on the genre tradition of the grotesque, especially its other main branch, which has been named, following in Bakhtin s footsteps, subjective ( chamber ) grotesque, to be distinguished from carnivalistic ( public square ) grotesque. Secondly, the dissertation analyses and interprets four fictional literary works within the context of the grotesque genre, constructed on the basis of previous research and literature. These works are the novel Rakastunut rampa (1922) by Joel Lehtonen, the novel Prins Efflam (1953, transl. into Finnish as Kalastajakylän prinssi) by Sally Salminen, the short story Orjien kasvattaja (1965) by Juhani Peltonen, and the novel Veljeni Sebastian (1985) by Annika Idström. What connects these stirring novels, representing early or full modernism, is the supposition that they belong to the tradition of the subjective grotesque, not only due to occasional details, but also in a more comprehensive manner. The premises are that genre is a significant part of the work and that reading a novel in the context of the genre tradition adds something essential to the interpretation of individual texts and reveals meanings that might otherwise go unnoticed. The main characteristic of the grotesque is breaking the norm. This is accomplished through different means: degradation, distortion, inversion, combination, exaggeration and multiplication. The most significant strategy for breaking the norm is incongruence: the grotesque combines conflicting or mutually exclusive categories and elements on different levels. Simultaneously, the grotesque unravels categorisations and questions our way of perceiving the world. The grotesque not only poses a threat to one s identity, but can also pose a threat to the cognitive process. An analysis of the fictional works is presented as case studies of each chosen work as a whole. The analysis is based on the method of close reading, which draws on both classical and postclassical narratology, and the analysis and interpretation are expanded within the genre tradition of the grotesque. The grotesque is also analysed in terms of its relationship to the neighbouring categories and genre traditions, such as the tragic, the sublime, the horror story and the coming-of-age story. This dissertation shows how the grotesque is constructed repeatedly on deviations from the norm as well as on incongruence, also in the works analysed, and how it stratifies in these novels on and between different levels, such as the story, text, narration, composition and the world of the novels. In all the works analysed, the grotesque reduces and subverts. Again and again it reveals different sides of humanity stripped of idealisation and glorification. The dissertation reveals that Finnish literature is not a solitary island, even regarding the grotesque, for it continues and offers variations of the common tradition of grotesque literature, and likewise draws on grotesque visual arts. This dissertation is the first monograph in Finnish literature research focusing on the subjective grotesque.

Rayleigh-testi periodisuudesta: muinaisegyptiläinen ennustuskalenteri sarjana aikapisteitä

Työssä perehdytään "päivienvalikoimistekstien" analysointiin Rayleigh'n testillä. Näissä muinaisegyptiläisissä teksteissä päiville on annettu nk. prognoosi, joka on jokaisen päivän kolmelle osalle joko "hyvä" tai "huono". Analyysin tavoitteena on selvittää, olivatko hyvät ja huonot päivät jakautuneet satunnaisesti vai periodisesti vuoden aikana. Prognooseista löytyvä 29.5 päivän periodi, jolle saadaan huomattavan korkea merkitsevyys, viittaa Kuun synodisen jakson läsnäoloon kalenterissa. Löytyvistä periodeista 7.5 ja 30 ilmenee myös muinaisegyptiläisen siviilikalenterin vaikutus ennustuksiin. Aikasarjoista löydetään myös merkitseviä periodeja, joilla on mahdollisesti numerologinen merkitys. Periodi 2.85 viittaa mahdollisesti muinaisegyptiläiseen havaintoon Algol-tähdestä, joka on yksi tähtitieteen tunnetuimmista pimennysmuuttujista. Kyseessä voi siis olla historian vanhin tunnettu muuttuvan tähden periodin määritys.

Disarming identities : Ethnic identities in conflict resolution: Hindrance or helpful resource?

This thesis proposes that national or ethnic identity is an important and overlooked resource in conflict resolution. Usually ethnic identity is seen both in international relations and in social psychology as something that fuels the conflict. Using grounded theory to analyze data from interactive problem-solving workshops between Palestinians and Israelis a theory about the role of national identity in turning conflict into protracted conflict is developed. Drawing upon research from, among others, social identity theory, just world theory and prejudice it is argued that national identity is a prime candidate to provide the justification of a conflict party’s goals and the dehumanization of the other necessary to make a conflict protracted. It is not the nature of national identity itself that lets it perform this role but rather the ability to mobilize a constituency for social action (see Stürmer, Simon, Loewy, & Jörger, 2003). Reicher & Hopkins (1996) have demonstrated that national identity is constructed by political entrepreneurs to further their cause, even if this construction is not a conscious one. Data from interactive problem-solving workshops suggest that the possibility of conflict resolution is actually seen by participants as a direct threat of annihilation. Understanding the investment necessary to make conflict protracted this reaction seems plausible. The justification for ones actions provided by national identity makes the conflict an integral part of a conflict party’s identity. Conflict resolution, it is argued, is therefore a threat to the very core of the current national identity. This may explain why so many peace agreements have failed to provide the hoped for resolution of conflict. But if national identity is being used in a constructionist way to attain political goals, a political project of conflict resolution, if it is conscious of the constructionist process, needs to develop a national identity that is independent of conflict and therefore able to accommodate conflict resolution. From this understanding it becomes clear why national identity needs to change, i.e. be disarmed, if conflict resolution is to be successful. This process of disarmament is theorized to be similar to the process of creating and sustaining protracted conflict. What shape and function this change should have is explored from the understanding of the role of national identity in supporting conflict. Ideas how track-two diplomacy efforts, such as the interactive problem-solving workshop, could integrate a process by both conflict parties to disarm their respective identities are developed.

Fast in-memory XPath search using compressed indexes

A large fraction of an XML document typically consists of text data. The XPath query language allows text search via the equal, contains, and starts-with predicates. Such predicates can be efficiently implemented using a compressed self-index of the document's text nodes. Most queries, however, contain some parts querying the text of the document, plus some parts querying the tree structure. It is therefore a challenge to choose an appropriate evaluation order for a given query, which optimally leverages the execution speeds of the text and tree indexes. Here the SXSI system is introduced. It stores the tree structure of an XML document using a bit array of opening and closing brackets plus a sequence of labels, and stores the text nodes of the document using a global compressed self-index. On top of these indexes sits an XPath query engine that is based on tree automata. The engine uses fast counting queries of the text index in order to dynamically determine whether to evaluate top-down or bottom-up with respect to the tree structure. The resulting system has several advantages over existing systems: (1) on pure tree queries (without text search) such as the XPathMark queries, the SXSI system performs on par or better than the fastest known systems MonetDB and Qizx, (2) on queries that use text search, SXSI outperforms the existing systems by 1-3 orders of magnitude (depending on the size of the result set), and (3) with respect to memory consumption, SXSI outperforms all other systems for counting-only queries.