Ethics and Aesthetics : Intersections in Iris Murdoch's Philosophy

The study addresses the question concerning the relationship between ethics and aesthetics in the philosophy of Iris Murdoch. The main argument is that Murdoch s philosophy cannot be accurately understood without an understanding of the relationship she sees between the aesthetic experience and morality. Reading Murdoch s philosophy with this relationship in mind shows that it must be considered as a relevant alternative to the main forms of aesthetic-ethical theories. The study consists of seven previously published articles and a summary. It shows that Murdoch belongs to a tradition of philosophers who seek to broaden the scope of ethics by reference to aesthetic value and aesthetic experience. She sees an attitude responsible for aesthetic experiences as relevant for morality. However, she does not collapse morality into aesthetic experience. The two meet on the level of the subject s attitude towards its object, but there is a distinction between the experiences that accompany the attitudes. Aesthetic experiences can function as a clue to morals in that they present in a pleasing manner moral truths which otherwise might be psychologically too difficult to face. Murdoch equates the aesthetic attitude with virtuous love characterized by unselfish attention to its object. The primary object of such love is in Murdoch s account another human individual in her particularity. She compares the recognition of the other person as a particular existence to the experience of the Kantian sublime and offers her own version of the true sublime which is the experience of awe in the face of the infinity of the task of understanding others. One of the most central claims in Murdoch s philosophy is that human consciousness is evaluatively structured. This claim challenges the distinction between facts and values which has had an immense influence on modern moral philosophy. One argument with which Murdoch supports her claim is the nature of great literature. According to her, the standard of greatness in literature is the authors awareness of the independent existence of individuals in the particularity of their evaluative consciousnesses. The analysis of the standard of greatness in literature is also Murdoch s only argument for the claim that the primary object of the loving unselfish attention is the other particular individual. She is convinced that great literature reveals a deep truth about the human condition with its capacity to capture the particular. Abstract philo¬sophical discourse cannot compete with this capacity but it should take truths revealed by literature seriously in its theorising. Recognising this as Murdoch s stand on the question of the relation between philosophy and literature as forms of human discourse settles whether she is part of what has been called philosophy s turn to literature. The answer is yes.

A Literary Turn : Rethinking the Roles of Generalization and Theory in Anglo-American Moral Philosophy

This work investigates the role of narrative literature in late-20th century and contemporary Anglo-American moral philosophy. It aims to show the trend of reading narrative literature for purposes of moral philosophy from the 1970 s and early 80 s to the present day as a part of a larger movement in Anglo-American moral philosophy, and to present a view of its significance for moral philosophy overall. Chapter 1 provides some preliminaries concerning the view of narrative literature which my discussion builds on. In chapter 2 I give an outline of how narrative literature is considered in contemporary Anglo-American moral philosophy, and connect this use to the broad trend of neo-Aristotelian ethics in this context. In chapter 3 I connect the use of literature to the idea of the non-generalizability of moral perception and judgment, which is central to the neo-Aristotelian trend, as well as to a range of moral particularisms and anti-theoretical positions of late 20th century and contemporary ethics. The joint task of chapters 2 and 3 is to situate the trend of reading narrative literature for the purposes of moral philosophy in the present context of moral philosophy. In the following two chapters, 4 and 5, I move on from the particularizing power of narrative literature, which is emphasized by neo-Aristotelians and particularists alike, to a broader under-standing of the intellectual potential of narrative literature. In chapter 4 I argue that narrative literature has its own forms of generalization which are enriching for our understanding of the workings of ethical generalizations in philosophy. In chapter 5 I discuss Iris Murdoch s and Martha Nussbaum s respective ways of combining ethical generality and particularity in a philosophical framework where both systematic moral theory and narrative literature are taken seriously. In chapter 6 I analyse the controversy between contemporary anti-theoretical conceptions of ethics and Nussbaum s refutation of these. I present my suggestion for how the significance of the ethics/literature discussion for moral philosophy can be understood if one wants to overcome the limitations of both Nussbaum s theory-centred, equilibrium-seeking perspective, and the anti-theorists repudiation of theory. I call my position the inclusive approach .

Kristallivalheita : Itsepetos filosofisen tulkinnan lähtökohtana eräissä draaman klassikoissa

The philosophical problem of self-deception focuses the relation between desire, advantage, evidence and harm. A self-deceptive person is irrational because he or she belives or wants to belive contrary to the available evidence. The study focuses on different forms of self-deception that come out in certain classical Western dramas. The first self-deception forms are: "S knows that ~p but still belives that p because he wants that ~p", "S wants that p and therefore belives that p.", "S belives that p against evidence t because he wants to belive that p.", "S belives that p if t but S would belive that p even if ~t because S wants to belive that p.", "S belives that p (even if there is t that ~p) because S is ignorant of it." and "S belives that p (even if there is t that ~p) because of ignorant of t due to an internal deception." The main sources on self-deception are the views of contemporary researchers of the subject, such as Robert Audi, Marcia Baron, Bas C. van Fraassen, Mark Johnston, Mike W. Martin, Brian MaLaughlin, Alfred Mele, Amélie Oksenberg Rorty, William Ruddick and Stephen L. White. In this study it is claimed that Shakespeare´s Othello presents self-deception as a tragic phenomenom from witch it follows deceptions and murders. Moliére´s Tartuffe deals with a phony hypocrite´s attempts at cheating. Ibsen´s Wild Duck defends the necessity of vital lies. Beckett´s Waiting for Godot deals with the self-deception witch is related to the waiting of the supernatural rescuer. Miller´s The Death of a Salesman tells about a man who, while pursuing the American myth of success, winds both himself and his family into the skeins of self-deception. They are studied with a Barthesian method that emphasizes the autonomy of literary work and its interpretation independently of the author´s personal history and social conditions. Self-deception has been regarded as an immoral way of thinking or way of action. However, vital lies show the necessity or necessity of the self-deception when it brings joy and optimism to the human being and supports his or her self-esteem and does not cause a suffering or damage, either to self or others. In the study, the processual character of self-deception is brought out.

Julkisen tilan kontrollin ulottuvuuksia : tapaustutkimus Stop Töhryille -projektista.

Tämä tutkielma keskittyy julkisen kaupunkitilan kontrollin eri muotoihin. Ihmiset käyttävät kaupunkitilaa eri tavoin ja eri tarkoituksiin. Tilan sallitut ja kielletyt käyttömuodot ovat aina erilaisten toiveiden yhteensovittamista: yhteisen neuvottelun tulos. Tilaa myös kontrolloidaan vastaamaan erilaisia toiveita ja odotuksia. Tutkielmassa julkisen tilan kontrollin muodot on jaettu kolmeen: tilan fyysinen muokkaaminen, tilan valvonta ja asenteisiin vaikuttaminen esimerkiksi politiikkaohjelmilla. Tärkeimpänä kiinnostuksen kohteena on tilanne, jossa jokin toiminta kielletään kokonaisuudessaan. Tutkielmassa käytetään konkreettisena esimerkkinä yrityksestä kontrolloida tilaa Helsingin kaupungin Stop Töhryille -projektia: kyseessä on tapaustutkimus em. projektista. Projekti toteutettiin vuosina 1998–2008 Helsingin kaupungin rakennusviraston sekä yleisten töiden lautakunnan alaisuudessa. Projektin tavoitteena oli vähentää ja poistaa kaupunkitilassa näkyviä graffiteja. Keinoina tähän oli tekninen siivous, valvonta ja viestintä. Graffitit voidaan nähdä yhtenä keinona vallata tilaa itselle. Tutkimuksen ongelmanasettelun taustalla on pohdinta siitä, kohdistuuko julkisen tilan kontrolli jonkin tietyn toiminnon ei-toivottavuuteen vai kohdistuuko kontrolli tiettyjen toimijoiden ei-toivottavuuteen. Tavoitteena on selvittää, minkälainen tilan kontrolliin tähtäävä ohjelma Stop Töhryille -projekti oli. Tutkimuskysymykset liittyvät siihen, miksi projekti toteutettiin, mihin projektin toimenpiteet kohdistuivat ja miten nollatoleranssi määriteltiin projektissa. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Jock Youngin määritelmälle nollatoleranssista, nollatoleranssin kritiikille sekä Henri Lefebvren, Don Mitchellin, Andrea Sharkeyn ja Rob Shieldsin kirjoituksiin oikeudesta tilaan. Aineistona käytetään yleisten töiden lautakunnan kokousten esityslista- ja pöytäkirjamateriaalia sekä haastatteluja projektissa mukana olleille tai projektiin vaikuttaneille tahoille (N=4). Analyysin menetelmänä sovelletaan diskurssianalyysiä. Aineiston perusteella voidaan todeta, että projektissa hyödynnettiin laajasti erilaisia kontrollin keinoja. Projektin toimenpiteet keskittyivät alussa enemmän toimintoon (graffitien puhdistamiseen ja ehkäisyyn), mutta viimeisinä vuosina painopiste siirtyi enemmän toimijaan (graffitintekijään). Aineiston analyysissä yhtenä olennaisena toimijaryhmänä esille nousivat nuoret ja nuoriso, jotka mainittiin useaan otteeseen graffitintekijöinä. Tutkielmassa tätä ilmiötä pohditaan Mike Presdeen nuoruuden kriminalisointi -käsitteen sekä Zygmunt Baumanin ulossulkemisen paradigman kautta. Nollatoleranssiretoriikka on löydettävissä projektista kolmella tasolla: ideologisella, toiminnallisella sekä viestinnällisellä. Nollatoleranssia perusteltiin ideologisella tasolla rikottujen ikkunoiden teesillä: pieniä sosiaalisia häiriöitä poistamalla voidaan ehkäistä suuria rikoksia. Tämä perustelu vietiin toiminnalliselle tasolle, jossa häiriökäyttäytyjiä valvottiin ja heille vaadittiin kovia rangaistuksia. Viestinnällä pyrittiin madaltamaan kansalaisten sietokykyä graffiti-ilmiöön ja edesautettiin mahdollisimman laajan kansalais- ja asukasyhteistyön syntymistä. Lisäksi projektissa luotiin aktiivisesti tiedon ja kielen politiikkaa, joissa tuotetaan käsitystä siitä että graffitit lisäävät turvattomuutta ja konstruoidaan sellainen kieli, jossa graffitit nähdään ongelmana.

Julkisen tilan kontrollin ulottuvuuksia. Tapaustutkimus Stop Töhryille -projektista.

Tämä tutkielma keskittyy julkisen kaupunkitilan kontrollin eri muotoihin. Ihmiset käyttävät kaupunkitilaa eri tavoin ja eri tarkoituksiin. Tilan sallitut ja kielletyt käyttömuodot ovat aina erilaisten toiveiden yhteensovittamista: yhteisen neuvottelun tulos. Tilaa myös kontrolloidaan vastaamaan erilaisia toiveita ja odotuksia. Tutkielmassa julkisen tilan kontrollin muodot on jaettu kolmeen: tilan fyysinen muokkaaminen, tilan valvonta ja asenteisiin vaikuttaminen esimerkiksi politiikkaohjelmilla. Tärkeimpänä kiinnostuksen kohteena on tilanne, jossa jokin toiminta kielletään kokonaisuudessaan. Tutkielmassa käytetään konkreettisena esimerkkinä yrityksestä kontrolloida tilaa Helsingin kaupungin Stop Töhryille -projektia: kyseessä on tapaustutkimus em. projektista. Projekti toteutettiin vuosina 1998–2008 Helsingin kaupungin rakennusviraston sekä yleisten töiden lautakunnan alaisuudessa. Projektin tavoitteena oli vähentää ja poistaa kaupunkitilassa näkyviä graffiteja. Keinoina tähän oli tekninen siivous, valvonta ja viestintä. Graffitit voidaan nähdä yhtenä keinona vallata tilaa itselle. Tutkimuksen ongelmanasettelun taustalla on pohdinta siitä, kohdistuuko julkisen tilan kontrolli jonkin tietyn toiminnon ei-toivottavuuteen vai kohdistuuko kontrolli tiettyjen toimijoiden ei-toivottavuuteen. Tavoitteena on selvittää, minkälainen tilan kontrolliin tähtäävä ohjelma Stop Töhryille -projekti oli. Tutkimuskysymykset liittyvät siihen, miksi projekti toteutettiin, mihin projektin toimenpiteet kohdistuivat ja miten nollatoleranssi määriteltiin projektissa. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Jock Youngin määritelmälle nollatoleranssista, nollatoleranssin kritiikille sekä Henri Lefebvren, Don Mitchellin, Andrea Sharkeyn ja Rob Shieldsin kirjoituksiin oikeudesta tilaan. Aineistona käytetään yleisten töiden lautakunnan kokousten esityslista- ja pöytäkirjamateriaalia sekä haastatteluja projektissa mukana olleille tai projektiin vaikuttaneille tahoille (N=4). Analyysin menetelmänä sovelletaan diskurssianalyysiä. Aineiston perusteella voidaan todeta, että projektissa hyödynnettiin laajasti erilaisia kontrollin keinoja. Projektin toimenpiteet keskittyivät alussa enemmän toimintoon (graffitien puhdistamiseen ja ehkäisyyn), mutta viimeisinä vuosina painopiste siirtyi enemmän toimijaan (graffitintekijään). Aineiston analyysissä yhtenä olennaisena toimijaryhmänä esille nousivat nuoret ja nuoriso, jotka mainittiin useaan otteeseen graffitintekijöinä. Tutkielmassa tätä ilmiötä pohditaan Mike Presdeen nuoruuden kriminalisointi -käsitteen sekä Zygmunt Baumanin ulossulkemisen paradigman kautta. Nollatoleranssiretoriikka on löydettävissä projektista kolmella tasolla: ideologisella, toiminnallisella sekä viestinnällisellä. Nollatoleranssia perusteltiin ideologisella tasolla rikottujen ikkunoiden teesillä: pieniä sosiaalisia häiriöitä poistamalla voidaan ehkäistä suuria rikoksia. Tämä perustelu vietiin toiminnalliselle tasolle, jossa häiriökäyttäytyjiä valvottiin ja heille vaadittiin kovia rangaistuksia. Viestinnällä pyrittiin madaltamaan kansalaisten sietokykyä graffiti-ilmiöön ja edesautettiin mahdollisimman laajan kansalais- ja asukasyhteistyön syntymistä. Lisäksi projektissa luotiin aktiivisesti tiedon ja kielen politiikkaa, joissa tuotetaan käsitystä siitä että graffitit lisäävät turvattomuutta ja konstruoidaan sellainen kieli, jossa graffitit nähdään ongelmana.