Problems of Proto-Slavic Historical Nominal Morphology : On the Basis of Old Church Slavic

In this study I offer a diachronic solution for a number of difficult inflectional endings in Old Church Slavic nominal declensions. In this context I address the perhaps most disputed and the most important question of the Slavic nominal inflectional morphology: whether there was in Proto-Slavic an Auslautgesetz (ALG), a law of final syllables, that narrowed the Proto-Indo-European vowel */o/ to */u/ in closed word-final syllables. In addition, the work contains an exhaustive morphological classification of the nouns and adjectives that occur in canonical Old Church Slavic. I argue that Proto-Indo-European */o/ became Proto-Slavic */u/ before word-final */s/ and */N/. This conclusion is based on the impossibility of finding credible analogical (as opposed to phonological) explanations for the forms supporting the ALG hypothesis, and on the survival of the neuter gender in Slavic. It is not likely that the */o/-stem nominative singular ending */-u/ was borrowed from the accusative singular, because the latter would have been the only paradigmatic form with the stem vowel */-u-/. It is equally unlikely that the ending */-u/ was borrowed from the */u/-stems, because the latter constituted a moribund class. The usually stated motivation for such an analogical borrowing, i.e. a need to prevent the merger of */o/-stem masculines with neuters of the same class, is not tenable. Extra-Slavic, as well as intra-Slavic evidence suggests that phonologically-triggered mergers between two semantically opaque genders do not tend to be prevented, but rather that such mergers lead to the loss of the gender opposition in question. On the other hand, if */-os/ had not become */-us/, most nouns and, most importantly, all adjectives and pronouns would have lost the formal distinction between masculines and neuters. This would have necessarily resulted in the loss of the neuter gender. A new explanation is given for the most apparent piece of evidence against the ALG hypothesis, the nominative-accusative singular of the */es/-stem neuters, e.g. nebo 'sky'. I argue that it arose in late Proto-Slavic dialects, replacing regular nebe, under the influence of the */o/- and */yo/-stems where a correlation had emerged between a hard root-final consonant and the termination -o, on the one hand, and a soft root-final consonant and the termination -e, on the other.

Self-love and self-liking in the moral and political philosophy of Bernard Mandeville and David Hume

This work offers a novel interpretation of David Hume’s (1711–1776) conception of the conjectural development of civil society and artificial moral institutions. It focuses on the social elements of Hume’s Treatise of human nature (1739–40) and the necessary connection between science of man and politeness, civilised monarchies, social distance and hierarchical structure of civil society. The study incorporates aspects of intellectual history, history of philosophy and book history. In order to understand David Hume’s thinking, the intellectual development of Bernard Mandeville (1670–1733) needs to be accounted for. When put into a historical perspective, the moral, political and social components of Treatise of human nature can be read in the context of a philosophical tradition, in which Mandeville plays a pivotal role. A distinctive character of Mandeville and Hume’s account of human nature and moral institutions was the introduction of a simple distinction between self-love and self-liking. The symmetric passions of self-interest and pride can only be controlled by the corresponding moral institutions. This is also the way in which we can say that moral institutions are drawn from human nature. In the case of self-love or self-interest, the corresponding moral institution is justice. Respectively, concerning self-liking or pride the moral institution is politeness. There is an explicit analogy between these moral institutions. If we do not understand this analogy, we do not understand the nature of either justice or politeness. The present work is divided into two parts. In the first part, ‘Intellectual development of Bernard Mandeville’, it is argued that the relevance of the paradigmatic change in Mandeville’s thinking has been missed. It draws a picture of Mandeville turning from the Hobbism of The Fable of the Bees to an original theory of civil society put forward in his later works. In order to make this change more apparent, Mandeville’s career and the publishing history of The Fable of the Bees are examined comprehensively. This interpretation, based partly on previously unknown sources, challenges F. B. Kaye’s influential decision to publish the two parts of The Fable of the Bees as a uniform work of two volumes. The main relevance, however, of the ‘Intellectual development of Mandeville’ is to function as the context for the young Hume. The second part of the work, ‘David Hume and Greatness of mind’, explores in philosophical detail the social theory of the Treatise and politics and the science of man in his Essays. This part will also reveal the relevance of Greatness of mind as a general concept for David Hume’s moral and political philosophy.

Questions to Artificial Nature: A Philosophical Study of Interdisciplinary Models and their Functions in Scientific Practice

This thesis presents an interdisciplinary analysis of how models and simulations function in the production of scientific knowledge. The work is informed by three scholarly traditions: studies on models and simulations in philosophy of science, so-called micro-sociological laboratory studies within science and technology studies, and cultural-historical activity theory. Methodologically, I adopt a naturalist epistemology and combine philosophical analysis with a qualitative, empirical case study of infectious-disease modelling. This study has a dual perspective throughout the analysis: it specifies the modelling practices and examines the models as objects of research. The research questions addressed in this study are: 1) How are models constructed and what functions do they have in the production of scientific knowledge? 2) What is interdisciplinarity in model construction? 3) How do models become a general research tool and why is this process problematic? The core argument is that the mediating models as investigative instruments (cf. Morgan and Morrison 1999) take questions as a starting point, and hence their construction is intentionally guided. This argument applies the interrogative model of inquiry (e.g., Sintonen 2005; Hintikka 1981), which conceives of all knowledge acquisition as process of seeking answers to questions. The first question addresses simulation models as Artificial Nature, which is manipulated in order to answer questions that initiated the model building. This account develops further the "epistemology of simulation" (cf. Winsberg 2003) by showing the interrelatedness of researchers and their objects in the process of modelling. The second question clarifies why interdisciplinary research collaboration is demanding and difficult to maintain. The nature of the impediments to disciplinary interaction are examined by introducing the idea of object-oriented interdisciplinarity, which provides an analytical framework to study the changes in the degree of interdisciplinarity, the tools and research practices developed to support the collaboration, and the mode of collaboration in relation to the historically mutable object of research. As my interest is in the models as interdisciplinary objects, the third research problem seeks to answer my question of how we might characterise these objects, what is typical for them, and what kind of changes happen in the process of modelling. Here I examine the tension between specified, question-oriented models and more general models, and suggest that the specified models form a group of their own. I call these Tailor-made models, in opposition to the process of building a simulation platform that aims at generalisability and utility for health-policy. This tension also underlines the challenge of applying research results (or methods and tools) to discuss and solve problems in decision-making processes.

John Searlen teoria tietoisuudesta

Tutkielmassa esitellään ja arvioidaan John Searlen teoriaa tietoisuudesta. Tietoisuus (consciousness) on Searlen mukaan tärkein mielenfilosofinen käsite. Searle ei määrittele käsitettä tarkasti, vaan tyytyy esittämään sitä kuvaavia esimerkkejä ja analogioita. Tietoisuuden keskeisimmiksi ominaisuuksiksi Searlen teoriassa näyttävät muodostuvan intentionaalisuus (intentionality), subjektiivisuus (subjectivity) ja kausaalinen vaikutus käyttäytymiseen (mental causation). Näihin ominaisuuksiin liittyvät myös Searlen painavimmat tietoisuudesta esittämät argumentit. Argumenttien analysointi on tutkielman tärkein tavoite. Searlen yhteysperiaatteen (Connection Principle) mukaan intentionaalisia tiloja voi olla vain olennolla, jolla voi olla tietoisia intentionaalisia tiloja, ja jokainen alitajuinen intentionaalinen tila on ainakin potentiaalisesti tietoinen. Toisin sanoen intentionaalisuuden ja tietoisuuden välillä vallitsee välttämätön yhteys seuraavasti: on loogisesti välttämätöntä, että jokainen intentionaalinen tila voi ainakin periaattessa päästä tietoisuuteen.Tutkielmassa kuitenkin osoitetaan, että yhteysperiaateeseen on syytä suhtautua epäillen. Searlen yhteysperiaatteen puolesta esittämä argumentti näyttää nimittäin sisältävän dilemman. Jos erottelu intrinsiseen ja näennäiseen intentionaalisuuteen tulkitaan Searlen tavoin, syyllistytään sen olettamiseen, mikä pitäisi todistaa; jos taas erottelu tulkitaan toisin kuin Searle, argumentti ei tue yhteysperiaatetta. Searlen mukaan mentaaliset tilat ovat aina jonkun mentaalisia tiloja. Tästä väitteestä Searle pyrkii johtamaan toisen, paljon radikaalimman väitteen: mielen ilmiöt kuuluvat omaan ontologiseen kategoriaansa, subjektiivisten mentaalisten tilojen kategoriaan. Searlen käsitystä tukee Thomas Nagelin esittämä, hyvin samansisältöinen argumentti. Yksimielisyys ei kuitenkaan ole erehtymättömyyden tae, sillä Paul Churchlandin kritiikki näyttää pahasti horjuttavan Searlen subjektiivisuusargumentin uskottavuutta. Churchland väittää Searlen syyllistyvän intensionaaliseen virhepäätelmään. Yksittäisen henkilön episteemisen pääsyn rajoittuneisuudesta ei Churchlandin mukaan voida tehdä mitään ontologisia johtopäätöksiä, koska tiedetyksi tuleminen ei ole objektin aito ominaisuus. Vastaväite näyttää olevan kohtalokas Searlen subjektiivisuusargumentille. Subjektiivisuuden ongelma näyttää olevan perustava metafyysinen vedenjakaja, joka jakaa mielenfilosofiset teoriat toisaalta materialistisiin, toisaalta dualistisiin. Searle uskoo, että mieli-ruumis -ongelma (mind-body problem) on ratkaistavissa ilman, että tarvitsee valita kumpaakaan. Ratkaisu sisältyy kahteen Searlen näennäisesti yhteensopimattomaan teesiin. Ensimmäisen teesin mukaan mentaaliset tilat ovat todellisia ilmiöitä, eikä niitä voida redusoida mihinkään muuhun tai eliminoida määrittelemällä ne uudestaan. Toisen teesin mukaan aivojen operaatiot aiheuttavat mentaaliset tilat ja mentaaliset tilat ovat aivojen piirteitä. Teeseistä jälkimmäinen osoittautuu ongelmalliseksi syistä, jotka Jaegwon Kim on esittänyt. Jos mentaaliset tilat olisivat aivojen ominaisuuksia, ei mielen ja aivojen välinen suhde voisi olla kausaalinen, koska kausaatiossa (causation) on aina kyse kahden erillisen entiteetin tai tapahtuman välisestä relaatiosta, jossa suhteen osapuolien välillä on oltava ajallista etäisyyttä. Toiseksi Searlen vertaus tietoisuuden ja aivojen suhteesta kappaleen kiinteyden ja sen mikrorakenteen suhteeseen epäonnistuu, koska tietoisuus ja kiinteys kuuluvat Searlen teoriassa eri ontologisiin kategorioihin, eikä niitä siten voi ongelmattomasti rinnastaa. Searlen analogia kiinteyteen murtuu myös siksi, että kappaleen mikrorakenne ei yksinkertaisesti aiheuta sen kiinteyttä. Tietoisuus ei siis voi olla samanaikaisesti aivojen ominaisuus ja aivojen kausaalisen toiminnan seuraus. Tutkielmassa päädytään puolustamaan kantaa, että Searlen argumentit eivät ole vakuuttavia ja että Searle ei ole onnistunut eksplikoimaan teoriaa, joka välttäisi dualismiin ja materialismiin liittyvät tunnetut ongelmat. Kysymys mikä on mielen suhde ruumiiseen, jää siten avoimeksi. Avainsanat: intentionaalisuus, mentaalinen, mieli-ruumis -ongelma, Searle, subjektiivisuus, tietoisuus

Synthesis of neoglycoconjugates and oligosaccharides with potential anti-Helicobacter pylori activity

The significance of carbohydrate-protein interactions in many biological phenomena is now widely acknowledged and carbohydrate based pharmaceuticals are under intensive development. The interactions between monomeric carbohydrate ligands and their receptors are usually of low affinity. To overcome this limitation natural carbohydrate ligands are often organized as multivalent structures. Therefore, artificial carbohydrate pharmaceuticals should be constructed on the same concept, as multivalent carbohydrates or glycoclusters. Infections of specific host tissues by bacteria, viruses, and fungi are among the unfavorable disease processes for which suitably designed carbohydrate inhibitors represent worthy targets. The bacterium Helicobacter pylori colonizes more than half of all people worldwide, causing gastritis, gastric ulcer, and conferring a greater risk of stomach cancer. The present medication therapy for H. pylori includes the use of antibiotics, which is associated with increasing incidence of bacterial resistance to traditional antibiotics. Therefore, the need for an alternative treatment method is urgent. In this study, four novel synthesis procedures of multivalent glycoconjugates were created. Three different scaffolds representing linear (chondroitin oligomer), cyclic (γ-cyclodextrin), and globular (dendrimer) molecules were used. Multivalent conjugates were produced using the human milk type oligosaccharides LNDFH I (Lewis-b hexasaccharide), LNnT (Galβ1-4GlcNAcβ1-3Galβ1-4Glc), and GlcNAcβ1-3Galβ1-4GlcNAcβ1-3Galβ1-4Glc all representing analogues of the tissue binding epitopes for H. pylori. The first synthetic method included the reductive amination of scaffold molecules modified to express primary amine groups, and in the case of dendrimer direct amination to scaffold molecule presenting 64 primary amine groups. The second method described a direct procedure for amidation of glycosylamine modified oligosaccharides to scaffold molecules presenting carboxyl groups. The final two methods that were created both included an oxime-linkage on linkers of different length. All the new synthetic procedures synthesized had the advantage of using unmodified reducing sugars as starting material making it easy to synthesize glycoconjugates of different specificity. In addition, the binding activity of an array of neoglycolipids to H. pylori was studied. Consequently, two new neolacto-based structures, Glcβ1-3Galβ1-4GlcNAcβ1-3Galβ1-4Glcβ1-Cer and GlcAβ1-3Galβ1-4GlcNAcβ1-3Galβ1-4Glcβ1-Cer, with binding activity toward H. pylori were discovered. Interestingly, N-methyl and N-ethyl amide modification of the GlcAβ1-3Galβ1-4GlcNAcβ1-3Galβ1-4Glcβ1-Cer glucuronic acid residue resulted in more effective H. pylori binding epitopes than the parent molecule.

Zur Wiedergabe von Helsinkier Toponymen in den deutschen Übersetzungen von drei finnischen Romanen

Tutkielma keskittyy tarkastelemaan, kuinka Helsingin erilaiset paikannimet on välitetty kaunokirjallisuuden saksannoksissa kohdekieliselle lukijalle. Helsingin paikannimiin lukeutuvat tutkielmassa mm. Helsingissä tai pääkau-punkiseudulla sijaitsevien katujen, kaupunginosien, tunnettujen tavaratalojen ja ravintoloiden, julkisten rakennusten ja patsaiden nimet. Tutkimusmateriaalina on kolme suomenkielistä romaania ja niiden saksankieliset käännökset: Joel Haahtelan Perhoskerääjä (Der Schmetterlingssammler), Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie (Aus dem Leben eines unglücklichen Mannes) ja Outi Pakkasen Punainen pallotuoli (Der rote Sessel). Yhteistä näille kolmelle kaunokirjalliselle teokselle on, että niiden tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin. Tutkimusmateriaalin keskeisenä valintakriteerinä on ollut, että kunkin romaanin on saksantanut eri kääntäjä. Tutkielman tarkoitus on havainnollistaa esimerkein deskriptiivis-kvalitatiivisesti, kuinka kääntäjä voi toimia, kun lähtöteksti sisältää pulmia tuottavia kulttuurisidonnaisia paikannimiä. Tutkielman teoriaosuudessa tarkastellaan paikannimiä kulttuurisidonnaisina käännösongelmina sekä esitellään, millaisia funktioita paikannimillä voi olla kaunokirjallisessa teoksessa. Teoriaosuudessa pohditaan myös aiempien teorioiden avulla, ovatko paikannimet ylipäätään käännettävissä vieraalle kielelle. Lisäksi esitetään käännöstieteellisiä näkemyksiä siitä, kuinka kääntäjän olisi välitettävä kaunokirjallisen lähtötekstin paikannimet kohdekieleen. Helsingin katujen nimeämisperiaatteita esitellään lyhyesti historian ja nykyajan valossa keskittyen tutkielman kannalta relevantteihin nimiin. Tutkimusmateriaalin analyysin yhtenä perustana on Bödekerin ja Freesen (1987) luoma prototypologia, jossa käännösratkaisuja tarkastellaan ensin leksikaalisella tasolla ja sitten lähtö- ja kohdekielen välisenä etäisyytenä. Kujamäki (1998) on omassa tutkimuksessaan kehittänyt tätä prototypologiaa eteenpäin sulauttamalla yhteen nämä molemmat ulottuvuudet. Samalla hän on jakanut käännösstrategiat yksityiskohtaisempiin luokkiin: vieras-sanalaina (Fremdwortübernahme), käännöslaina (Lehnübersetzung), selittävä kääntäminen (erklärendes Übersetzen), analogia (Anwendung einer Analogie in der Zielsprache), hyperonyyminen käännös (hyperonymische Übersetzung), kohyponyyminen käännös (kohyponymische Übersetzung), assosioiva käännös (assoziative Übersetzung), poisto (Auslassung) ja lisäys (Hinzufügung), jotka toimivat tässä tutkielmassa käännösratkaisujen tarkastelun lähtökohtana. Kujamäen (1998) luokituksesta poiketen lisään luokitukseen puolittaisen käännöslainan (Halblehnübersetzung), määrittelen selittävän kääntämisen luokan siten, että siihen sisältyvät sekä eksplikaatio (Explikation) että kiertoilmaus (Umschreibung), ja jätän Kujamäen käyttämän lisäyksen pois. Analyysissä pyritään esittelemään kulloisenkin paikannimen funktio tekstiympäristössään, minkä pohjalta tarkastellaan kääntäjien tekemiä ratkaisuja. Edellä mainitun luokituksen ohella tuon jokaisen käännösratkaisun kohdalla esiin Bödekerin ja Freesen (1987) luokituksen mukaisen luokkayhdistelmän, jota kulloinenkin kääntäjän tekemä valinta edustaa. Lopputuloksena on pääteltävissä, että ensisijaisesti paikannimen funktio tekstissä vaikuttaa siihen, kuinka nimi välitetään käännöksessä kohdekieliselle lukijalle. Lopuksi todetaan vielä, ettei tämän tutkielman perusteella voi antaa suosituksia, kuinka tulisi toimia välitettäessä kaunokirjallisen tekstin paikannimiä kohdekieleen, vaan tarkoitus havainnollistaa, mitä mahdollisuuksia kääntäjällä on, ja jokainen ratkaisu on punnittava kontekstissaan.