Kutsu kuuliaisuuteen : James I. Packerin liittonomistinen raamattukäsitys

This dissertation examines James I. Packer s view of the Bible as the book of God s revelation. However, this study could not be complete without discussion of his background ideas about God, man and the foundations of theology. The research method used in this dissertation is systematic analysis. I analyse key theological concepts in the data, such as inerrancy, God s word and the covenant of grace, and examine Packer s concepts primarily in the context of the reformed tradition that he represents. Although the dissertation presents the philosophical premises of Packer s thought, the focus is on an analysis of theological concepts. Packer claims to approach theological issues broadly and to reject legalism. However, he also considers Calvinist thinking to be best suited to theological work and emphasises the central role of law in his view of the Bible. My dissertation pays particular attention to the status of law in Packer s theology and especially in the covenant of grace. The dissertation shows that the fundamental theological structure of Packer s view of the Bible is based on Puritan covenant theology, which consists of the temporally successive covenant of works and covenant of grace. Covenant theology stresses the connection and friendship between God and man. Man s highest goal according to the Westminster Confession of Faith (1647) is to glorify the triune God and to rejoice in him for all eternity. After the fall of man, this friendship between God and man can only take place in the covenant of grace. For Packer, the covenant of grace encompasses not only the time of the Gospel, but also the time of the law before the Gospel. Consequently, the covenant of grace incorporates in its very essence the demand of obedience to God s law. Covenant theology forms the foundation for both his view of the Bible and his idea that a believer lives in a covenant of grace, the key aspects of which are God s commandments and man s works. Law and the Gospel are not considered fundamental opposites in the covenant of grace, unlike in justification. In the covenant of grace, man has become God s friend who obeys the law as the law of Christ in a way which differs from Luther s view of obedience to the faith . For Packer, covenant theology is a Puritan instrument to link predestination and sanctification. Works committed in obedience show that the believer belongs to the covenant of grace and will be among the saved. Although voluntary obedience to God s commandments is not a direct instrument to achieve salvation, it is a pivotal sign of predestination. God calls the predestined to salvation with an effectual calling, the reliable message of the Bible. In sanctification, God guides a believer living in the context of covenantal nomism. In that sense, the Bible is above all an instrument of law guided by reason. In man s obedience, God completes man s nature and restores the imago Dei in man.

"Towards 'a real reunion'?" : Archbishop Aleksi Lehtonen's efforts for closer relations with the Church of England 1945–1951

Mika KT Pajusen väitös "Towards 'a real reunion'?" – Archbishop Aleksi Lehtonen's efforts for closer relations with the Church of England 1945–1951 on yleiseen kirkkohistoriaan lukeutuva tutkimus Englannin kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon välisistä suhteista Aleksi Lehtosen arkkipiispakaudella 1945–1951. Suhteita on tutkittu kolmesta näkökulmasta: ekumeenisesta, poliittisesta ja kirkkopoliittisesta. Tutkimuskausi alkaa pastori H.M. Waddamsin joulukuussa 1944 Suomeen tekemän vierailun jälkimainingeista ja päättyy arkkipiispa Lehtosen kuolemaan pääsiäisenä 1951. Kirkollisten suhteiden kehitystä rytmittivät lukuisat vierailut, jotka osoittivat Englannin kirkon asenteen muuttumisen sodan aikaisesta neuvostomyönteisyydestä kylmän sodan aikaiseen täysin vastakkaiseen kantaan. Englantilaiset vieraat kohtasivat Suomessa sekä kirkon että yhteiskunnan ylimmän johdon. Molemmat maat olivat valmiita tukemaan hyviä kirkollisia suhteita tilanteen niin salliessa, joskaan eivät kovin suunnitelmallisesti. Suomen evankelis-luterilainen kirkko käytti hyviä suhteita Englannin kirkkoon saadakseen tukea ja ymmärrystä omalle kirkolleen ja yhteiskunnalleen kokemaansa Neuvostoliiton uhkaa vastaan erityisesti vaaran vuosina 1944–1948. Englannin kirkko halusi tukea suomalaista sisarkirkkoaan, mutta varoi, ettei tuottaisi tuellaan enemmän haittaa kuin hyötyä suhteessa Neuvostoliittoon. Sodan jälkeinen ekumeeninen jälleenrakentaminen lähensi kirkkoja toisiinsa. Lehtonen pyrki jatkamaan 1930-luvun kirkkojen välisiä, ehtoollisvieraanvaraisuuden saavuttaneita neuvotteluita kohti täyttä kirkollista yhteyttä. Häntä motivoi sekä evankelis-katolinen teologia että pyrkimys tukea oman maan ja kirkon läntisiä yhteyksiä. Tämä haastoi Englannin kirkon ekumeenisen linjan, joka Suomen kirkon sijasta pyrki jatkamaan neuvotteluja Tanskan, Norjan ja Islannin luterilaisten kirkkojen kanssa, joilla ei vielä ollut virallista ekumeenista sopimusta Englannin kirkon kanssa. Lehtosen pyrkimyksistä huolimatta Englannin kirkko päätyi jättämään Suomen tilanteen hautumaan. Sillä se tarkoitti suhteiden koetinkivenä olleen historiallisen piispuuden leviämistä läpi Suomen kirkon ennen kuin katsoi olevansa valmis jatkamaan kohti täyttä kirkollista yhteyttä. Molemmissa kirkoissa vaikutti pieni, innokkaiden, lähempiä suhteita toivoneiden kirkollisten vaikuttajien ydinjoukko. Englantilaisia Suomen-ystäviä motivoi tarve auttaa Suomea hankalassa poliittisessa tilanteessa. Suomessa arkkipiispa Lehtonen tuki korkeakirkollista liturgista liikettä, jolla oli läheinen yhteys anglikaanisuuteen, mutta joka sai vastaansa vanhoilliset pietistit. Suomen kirkon yleinen mielipide asettui etupäässä pietistiselle kannalle, jolle anglikaanisuus näyttäytyi teologisesti sekä liian katolisena että liian reformoituna. Kirkolliset suhteet tasaantuivat vuoden 1948 Lambeth-konferenssin jälkeen, joka rohkaisi anglikaanisia kirkkoja hyväksymään 1930-luvun neuvottelujen lähempiin kirkollisiin suhteisiin tähtäävät suositukset. Lehtonen näytti tyytyvän tähän. Samaan aikaan lähempää kirkollista kanssakäymistä tukenut ekumeeninen jälleenrakennus tuli tiensä päähän. Lehtonen jatkoi läheisempien suhteiden edistämistä, mutta hänen intonsa hiipui yhdessä heikkenevän terveydentilan kanssa. Osoituksena Lehtosen linjan kapeudesta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispoista ei löytynyt hänen kuoltuaan ketään, joka olisi jatkanut hänen aktiivista anglikaanimyönteistä linjaansa.